Elgar - ratkaisukeskeinen enigma



Englannin kansallissäveltäjä on jäänyt suomalaisille hieman vieraammaksi. Englantilaiset ovat tehneet hyvää työtä Sibeliuksemme tunnetuksi tekemisessä, Beecham, Boult, Barbirolli, Rattle. Mutta missä on Panulan poikien levytykset Elgarin kahdesta sinfoniasta? Oramo - onko muita? Cockaignen olisi saanut usea muukin levyttää - sehän on ikimuistoinen teos. Noras sentään levytti Elgarin sellokonserton. Ovatko laulajattaremme heläyttäneet Merikuvat ilmoille? Lilli Paasikivi ainakin. No, suuri yleisö tuntee kuitenkin hyvin ensimmäisen Pomp and Circumstance Marssin ja toivottavasti myös Enigma-variaatiot.

Itse pidän Elgaria hyvin maisemallisena säveltäjänä. Teokset avautuvat eri tavalla, kun on nähnyt Worcesterin katedraalin ja Malvernin kukkulat ja vaellellut maisemissa. Mieluiten The Elgar Routea pitkin, jossa kulkijaa opastaa Elgarin viulun tunnus. Visionääriset uskonnolliset ja historialliset teokset ovat ponnistaneet juuri tästä maaperästä ja näkymistä, metsistä ja vanhoista roomalaisten leiripaikoista, kukkuloille satavasta lumesta ja korkeuksiin nousevista linnuista. The Snow ja Fly, singing bird ovat Elgarin hienoimpia intiimejä kuorolauluja – valtavat psalmiteksteihin tehdyt Great is the Lord Give unto the Lord ovat mahtavia uskonnollisia monumentaaliteoksia, joissa kuvastuu imperiumin mahtavuus. Ne ovat kuorolle haaste, mutta niitä saisi esittää enemmän. Ajatuksellisesti niissä on paljon yhteyttä Brahmsin parhaiden laiminlyötyjen kuoroteosten kanssa, kuten Nänien, kanssa. Myös Brahmsin Alttorapsodia voisi olla Elgarin sävellys, niin elgarmaisen herkullisesti melodia lopussa purkautuu kuulijan iloittavaksi. Saksalaisten monipuolisten vaikutteiden lisäksi, Elgarin musiikissa on myös ranskalaisen musiikin kepeyttä ja selkeyttä.

Elgarin teoksissa on englantilaisen maisemallisen lyyrisyyden lisäksi myös alakuloa, joka varsinkin miniatyyriteoksissa saa hienoa ilmaisua. Serenadeissa on jopa riehakkuutta ja Ilta ja Aamulaulussa viululle on selvää lemmenlyyrillistä otetta. William Boughtonin Nimbukselle levytyt Elgarin teokset ovat erittäin miellyttävää kuunneltavaa lämpimän ja kaikuisan akustiikan vuoksi, teosvalikoima on niissä laadukas.

Elgarin ura oli pitkä, hitaasti kypsynyt ja hän oli loppuvuosinaan Sibeliuksen tavoin tärkeä musiikkielämän rohkaisija. Sibeliuksen tavoin hänen musiikillisen ajattelun ytimessä on viulu, jousien sointi, joille hän kirjoittaa erittäin asiantuntevasti ja suurella rakkaudella.

Elgarin musiikissa ja yleensäkin englantilaisessa musiikissa, on vaikeasti määriteltävä tunnelma, jonka kuitenkin tunnistaa helposti. Luulen, että musiikkikasvatuksessa oli jousisoittimilla aivan erityinen rooli ja arvostus ja se on ydin. Elgaria tuskin voi enää sanoa suureksi avantgarden edustajaksi, mutta hän oli pätevä ammattimies, joka kirjoitti hyvää musiikkia. Sitä kestäisi kuunnella vieläkin enemmän. Kuvassa oleva Emin paketti on hyvä alku – 30 levyä, joukossa myös säveltäjän omia tulkintoja itsestään eli teoksistaan.

***

Edward Elgar – an intimate composer hero of Worcestershire. If you have seen his scenery there, you should understand his music better and know where those gorgeous tunes and vast musical landscapes stem from. In his miniatures he is charming, his great choral works are powerful and massive, imperialistic one might say. Finns should know this English musical master better.    

Kirkkoarkkitehtuurista - pieni kuva

Jos kertoo yhden kirkon arkkitehtuurista ja sen vaikutuksesta kaupunkiin, Ripon on loistava esimerkki. Kirkon vanhimmat osat ovat kryptassa ja voi ajatella että se on ollut turvapaikkana viikinkien ryöstellessä maata. Riponin tienoolla on ollut oma heimonsa ja oma valtakuntansa. Kirkko on pääosin varhaista englantilaista gotiikkaa. Sen ulkopuoli on varsin koristelematon, mutta suhteet ja jäsentely ovat hienosti toteutettuja, Nikolaus Pevsner, joka uupumatta luokitteli kreivikuntien rakennuksia sodan jälkeen, arvosti Riponin askeettisen läntisen julkisivun korkealle. Se onkin vaikuttava, kolmiuloitteisen vaikutelman antava, tasapainoinen seinämä, kohotessaan kaupungin suunnasta torilta tullessa. Ikkunat ovat suuria ja keskellä viiden ikkunan ryhmä, joista tulee laivaan valoa. Siinä on jotain samanlaista rauhoittavaa vaikutusta kuin Pariisin Notre-Damessa ja molempia on myös kunnostettu vahvalla kädellä, mutta ei tyylittömästi. Kirkko, vasta 1800-luvulla katedraaliksi nimetty, on kuin omassa saarekkeessaan ja kuitenkin lähellä yhteisöä. Sen profiili näkyy hienosti joen partaalta The Water Rat pubin terassilta, juhlavana ja ikiaikaisena. Jos komeissa, jykevissä torneissa olisi vielä torninhuiput, näky olisi vieläkin ikimuistoisempi. Huiput ovat myrskytuulilla tahtoneet tulla alas ja ovat rikkoneet rakenteita.

 

Sisätiloissa on katedraalimaista juhlavuutta, mutta myös intiimiyttä. Kirkko on valoisa, ja varsinkin laivan ja poikkilaivan risteys, tornin alapuolella omassa korkeudessaan, vaikuttava, holvaukset ovat vankkaa pohjoista tekoa, kivi on ollut hienoa, mutta ei kaikkein kestävintä sorttia. Huomiota kannattaa kiinnittää hienoihin seinävaatteisiin, joissa on kuvattu Yorkshiren alueen kirkkoja. Alttarialueella on erittäin runsaasti koristettuja kuoripulpetteja, ne ovat varmasti hyvinkin 1500-luvulta ja säilyneet hienosti. Eräässä niissä on mielenkiintoinen koristelu, linnaa selässään kantava norsu. Tunnus esiintyy myös Lontoossa metroaseman nimenä Elephant & Castle. Alkuperä on hieman hämärä. Kyse ei ollut liikkuvasta eläinlinnoituksesta, vaan Infanta de Castillasta – Castillan prinsessasta – hänestä on parikin hyvää veikkausta, joista toinen on Eleanor, Filip III:n tytär ja toinen Katariina Aragonialainen, Henrik VIII:n puoliso.

 

Arkkitehtuurista kirjoittaminen ei ole kovin helppoa, kirjoittaminen on helposti vaikutelmien tunteenomaista kuvailua tai sitten teknistä jorinaa triforion ja narthexin erityispiirteistä. Ripon ei rakennuksena säväytä äärimmäisen isolla koollaan, mutta se on kunnianarvoisan oloinen rakennus arvoisellaan paikalla, se on toimintakeskus, lähellä on pubeja, ravintoloita, supermarket, pappila, tori, jossa kirkoin tavoin yli 1000 vuotinen rituaali toistuu joka ilta: Wakeman soittaa kello 21 torvea torin keskellä olevan pyramidin neljässä nurkassa, kutsuu ihmisiä nummilta kotiin ja valvoo kaupungin hyvinvointia ja turvaisaa yötä. Kirkko on funktionaalinen rakennus, jota käytetään arkisin ja pyhisin siihen tarkoitukseen mihin se on tehty. Kokoamaan yhteisön jäseniä yhteen, hiljentymään ja vaihtamaan ajatuksia. Suurena rakennuksena se on silti ihmisen kokoinen ja katsoo vuosisatojen taakse ja myös eteenpäin. Pidän rakennuksista, joissa on luonnetta, Riponin katedraalissa se on kokonaisuudessa, se ei riemastuta heti, mutta se kasvaa, mitä enemmän siihen tutustuu.

 

***

 

Ripon cathedral is an example of local comminity gathering place, its functional architecture has served this purpose over 1000 years, if we start counting from building the crypt. Pevsner and other architectural specialists have admired the façade – and it is finely proportioned and opening marvellously to the center of the town itself, the town of other long tradition – that of the Wakeman blowing his horn every night 9 PM at the pyramid of the market place.    

Buduaarifilosofiaa



Ranskalaiset ovat monessa asiassa vetäneet pitemmän korren, vaikka englantilaiset ovat mainettaan paremmin hoitaneet hommat. Hajuvesillä lotraamista ei ehkä ensimmäiseksi miellä kovin englantilaiseksi touhuksi, mutta he ovat viikingit voitettuaan harrastaneet pitkään jo kylpemistä ja sen ympärille kootut sarjat ovat erittäin tyylikkäitäkin. Bootsista löytyy halvimmasta päästä mainio Original Source sarja, jota jonkun pitäisi tuoda Suomeen (muunkin kuin minun). Kalliimmassa päässä Molton Brown ja sen Black Pepper toimii oikein hyvin. Englantilaiset osaavat kylpyhuoneseteissä jopa ranskalaisia paremmin tietyn pidättyväisen tyylikkyyden, unohtamatta kuitenkaan sopivaa annosta dekadenssia.


Puhtaasti hajuvesipuolella Penghalion's Lily of the Valley on klassikko, mutta nyt kotoiselta Helsinki-Vantaalta saa myös Jo Malonen uudempaa lontoolaiseleganssia. Sarja on uskomattoman tyylikäs ja vahvimman sarjan mustat pullot tuntuvat tällaisessa understatementin juhlassa melkein riettailta. Häärin pullojen kimpussa aika tovin erittäin asiantunteva myyjä tukenani. Valitsin kolme näytettä: Mimosa & Cardamom, uskomaton naisellinen kevättuulahdus, Nutmeg & Ginger, pikkujoulun tuoksuinen eliksiiri ja häpeämättömän eksoottinen Incense & Cedrat. Tässä tuoksussa kelpaisi vaeltaa Libertyn käytäviä katsastamassa kauden silkkimallistoja.


Jo Malone on kaiken huipuksi lanseerannut tuunatut tuoksut. He ovat taulukoineet valikoimansa ja suosikkiaan voi terästää siihen sointuvalla toisella tuoksulla, jolloin syntyy yksilöllinen aura käyttäjän ympärille. Suihkaus vaan kumpaakin päällekkäin. Nerokasta! Kaiken lisäksi nämä eivät olleet edes kovin kalliita. Tuoksut ovat vahvoja, omaperäisiä, mutta kuitenkin sordiino päällä sillä tavalla että toiset huoneessa olijat eivät saa paniikkia ja astmaattisemmatkin kuulemma ovat voineet näitä kokeilla.


***


Perfumes and Boudoir equipment one usually connects with the marketing kings, the Frenchman. But: England has a strong tradition to make decent and quietly stylish bathroom series to awake all senses. Jo Malone has launched her excuisite line at Helsinki Airport. My favourite there is a shamefully exotic Incense & Cedrat. Marvellously fatal! But there is not much wrong with the Original Source bathroom line either. But somebody should start importing that series to Finland!

Kirkkoarkkitehtuurista - iso kuva

Kirkko on monella Englannin paikkakunnalla vanhin rakennus, johon paikallisyhteisö on monella tavoin vaikuttanut. Siitä on voitu pitää huolta tai laiminlyödä. Sen koristelu ja rakenteet heijastavat paikkakunnan varallisuuden kehitystä, politiikkaa, paikallisia mahtisukuja ja heidän asemaansa.

Itseäni ovat kiinnostaneet Englannissa erityisesti vanhimmat kirkkorakennukset. Vanhoja pyhiä paikkoja on säilynyt muistissa, jotkut fragmentteina, kuten Stonehenge, roomalaisia temppeleitä on paikannettu ja joissakin paikoissa niiden kiviä on käytetty kristilliseen rakennukseen. Kristinuskon levitessä se korvasi usein vanhat kulttipaikat omillaan. Varhaiset kirkot lienevät olleet Norjan sauvakirkkojen tapaisia puurakennelmia, paalujen varaan rakennettuja, joista voi olla maassa jäljellä muutama reikä. Alfred Suuren ajoista lähtien rakennukset monimuotoistuivat, kulttuuri ja sivistys vahvistui ja olot vakiintuivat. Anglosaksilaisia kirkkorakennuksia löytyy muutama eri puolilta Englantia, Brixworthin kirkko mainitaan usein esimerkkinä alan teoksissa vakuuttavana ja erikoisena kokonaisuutena. Näissä vaikutteet usein pystytään jäljittämään nykyisen Saksan alueelle. Myöhempinä aikoina rakennetun kirkon sisältä voi löytyä muuta rakennetta huomattavasti vanhempi osa, yleensä vaikuttava hämärä ja jykevä krypta.

Normannilainen rakennustyyli yleistyi aluksi vanhempien tyylien rinnalla, mutta Vilhelm Valloittajan valtakunnassa se otti valta-aseman. Kiven ja pyörökaarten laaja hyödyntäminen teki rakennuksista massiivisia ja vaikuttavia, Durhamin katedraali on ehkä esimerkeistä jykevin ja sijainniltaan unohtumaton. Kattoja ei välttämättä holvattu, vaan esimerkiksi Elyn ja Peterboroughin katedraaleissa on puukatot. Kirkoista löytää monesti normannisen rakennuksen ainakin fragmentteina. Kirkkoa on voitu laajentaa tai korvata lähes kokonaan goottilaisella tyylillä, jolla toteutus on monimuotoisempaa ja sirompaa. Englannissa gotiikalle on oma luokittelunsa, early english (n.1175-1275), decorated (n.1250-1350) perpendicular (n.1330-1530). Niiden erottaminen toisistaan ei ainakaan minulle ole koskaan ollut kovin selvää. Paikallinen opas kyllä osaa yleensä kertoa oman näkemyksensä ja näyttää rakennuksen erityisen kiinnostavat piirteet, yleensä joku erikoinen veistos, muutama säilynyt lattialaatta tai lasimaalauksen fragmentti.

***

The history of church architecture from England: the first cult places were built on older cult shrines, celtic or roman, anglo-saxon architecture had some german roots, norman from France. The English Gothic is a variation of the style, classified in three periods. In most interesting cases the current church or cathedral can have parts from several periods and styles. 

Tolkien - sivuhuomautuksia

Oma suhteeni Tolkieniin on ristiriitainen. Luokkakaverini painostivat minut lukemaan Taru sormusten herrasta ja oikealla tavalla eli lukemalla Lohikäärmevuori ensin. Paine oli kova, kyse oli ainutlaatuisesta kokemuksesta, senkin jälkeen teosta on tituleerattu kaikkien aikojen merkittävimpien kirjojen listalla kärkipaikoilla. Teos oli kyllä lukuelämys, mutta ei kuitenkaan tajunnan räjäyttävä. Uutta oli, että kirjan arvostamiseen liittyi jonkinlainen ensyklopedinen kiihko, triviaa oli paljon ja siihen pystyi uppoutumaan haluamallaan tavalla. Elokuvia odotettiin pitkään ja hartaasti ja myös piirretty oli aikanaan kova sana, puutteistaan huolimatta.

Muistan, että kirjan takakansi mainosti kirjan huumoria. Se ei ollut mitenkään oikeaksi osuva. Teos on ällistyttävän vakava. Muistan kritisoineeni tätä ja vastaus oli jotenkin niin, että onhan teoksessa alussa sentään Tom Bombadil. Teos tuntui myös kovin mustavalkoiselta hyvän ja pahan välillä. Gandalfista tosin on vaikea olla pitämättä. Pahuus jää teoksessa kasvottomaksi, se tulee lähelle omana mahdollisuutena pahaan. Teoksessa oli paljon sellaista, että iän karttuessa sitä vähätteli entistä enemmän. Muutamana joulun aikana olen kuitenkin huomannut kertaavani teosta ja jäänyt jopa lukemaan sitä. Kaikesta vähättelystäni huolimatta teoksessa on jotain vastustamatonta, mutta pitkään en keksinyt, mitä.

Tolkienin elämänkerrasta käy ilmi, että herra oli varsin eksentrinen. Kirjat syntyivät lastenkirjoiksi tavanomaisen tarinan kautta, omille lapsille tehtynä. Tieteellinen ura ja tarinoiden sepittely kaartuvat toisiaan kohti osin hämmentävälläkin tavalla. Faneille voi tulla yllätyksenä myös Tolkienin syvä uskonnollisuus ja jättimäisen kertomuksen voi lukea Raamatullisena lunastuskertomuksena. Viehtymys piipunpolttoon ja oluenjuontiin, rauhalliseen elämään on selvästi osa kirjoittajan persoonaa. Mikään kulinaristi hän ei ole, Hobitin Beorin luona tapahtuvassa kohtauksessa matkaajat saavat yösijan lisäksi loistavan aterian, joka jää kuitenkin kuvaamatta. 

Sormusten herran pimeät ja sekavat kauhujaksot ovat selvää ensimmäistä maailmansotaa ja vuoret ovat Sveitsin ja Walesin vuoria. Niissä on tenhoa joka on hankittu taistelukentillä ja sairastuvilla. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla C.S.Lewisin ja Tolkienin keskinäisiä keskusteluja elämän tarkoituksesta ja kirjoittamisesta kun he tapasivat Oxfordissa ja Walesin rajaseudun tuntumassa. Jollakin tavalla mielikuvitusmaailman ja todellisen maailman kohtaaminen tuntuu omituiselta, aina kirjailijan ja hänen vaimonsa hautakiveä myöten. Tai haltiakielen suomi-yhteys.

Mutta viehätyksen salaisuus on yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin voisi ajatella. Paljon voidaan sanoa kirjoittamisesta, kielestä, luoduista hahmoista, juonen rakenteista, mutta Ursula K. Le Guin tavoittaa esseessään Tolkienista mielestäni teoksen viehätyksen täsmällisesti. "Me kävelemme matkan Mordoriin Frodon kanssa." Teoksessa on kävelemisen rytmi, sen hitaus ja perusteellisuus. Tämä on teoksen ainutlaatuinen piirre ja sen suurin lumous, jonka se jättää lukijaan, joka antautuu seuraamaan vaelluksen, sen matkan muistaa aina, vaikka se olisikin ärsyttävä monelta osin.

Olen ihaillut teoksen räävitöntä parodiaversiota, joka lyö kaiken läskiksi. Myös teoksen massoittelun. Katsokaapa miten oikeassa teoksessa menee tekstin suhde Morian portille ja sen jälkeen ja verratkaa suhdetta Loru Sorbusten herrasta teokseen. Runoista on tehty pilaversioita hartaudella, Tomia ei ole unohdettu Jacksonin tavoin - ja voiko joku vastustaa ajatusta sormuksista, jotka on taottu pahanhajuisen hengityksen voittamiseksi?

***

J.R.R.Tolkien - the master of his self-created universe, the deep believer and scholar, appreciating the singing quality of Finnish language. His life must have been a very interesting struggle between hard reality and almost comically detailed imaginationland. His main work is a bestseller, with a black/white, limited view of the world, a load of seriousness, but with almost enigmatic attraction inbaked. It took me many years to track that down, when I found the secret receipe from the Tolkien essay by Ursula K.Le Guin. We simply walk with Frodo the whole way to Mordor. It is this rhythm of walking, slow development that makes us so attached to this work of true escapism.