-Can I play the piano?
Kahvilanpitäjä katsoi minuun kummastuneena ja viittasi olkapäitään kohauttaen soittimeen salin perällä. Kiitin ja kävelin soittimen luo ja soitin Bachin ensimmäisen Ranskalaisen sarjan alun. Seuralaiselleni miekkonen totesi, ”He really can play it.”
Olin ensimmäisellä Englannin-matkallani ja tietenkin minun olisi pitänyt kysyä Could I….please? Lukiolaisina olimme tulleet kielikurssien luvattuun kaupunkiin Weymouthiin Kanaalin yli. Kaupungissa oli teinien hyörinä melkoinen ja natiivit olivat harvassa. Suuntasimme jo seuraavana aamuna kohti Lontoota.
En ole koskaan ollut kovin varma millään kielellä. Ensimmäisellä luokalla osasin lukea jo hyvin, mutta sanelukirjoitus oli minulle painajaista, en meinannut pysyä perässä. Kolmannella luokalla tuli ensimmäinen vieras kieli, jostain syystä, varmaan myönteisten evakkokokemusten pohjalta, vanhempani halusivat minun valitsevan ruotsin. Opiskelu oli mukavaa, mutta minä jouduin sen luokan jälkeen vaihtamaan koulua. Siellä oli tarjolla ainoastaan englantia, joten jouduin ottamaan muut kiinni englannissa. Opettaja antoi minulle joitakin ylimääräisiä tunteja. En tuntenut englantia kovin varmaksi kielekseni, olin a late starter, myöhäinen aloittaja - se on jäänyt jonkinlaiseksi asenteeksi jonnekin syvälle. En oikein koskaan saanut rauhassa kulkeutua kieleen sisään, vaan lähdin sinne takamatkalta.
Tämä asenne kulkeutui jotenkin myös ruotsin uudelleen opiskeluun 7. luokalla ja myös ranskan kieleen 8. luokalta lähtien. Kun lukiolaisena kävin Ranskassa, asenteeni parani, innostuin konkretiasta ja kulttuurista. Englannin kirjoitin m arvosanalla, samoin ranskan, mutta ruotsista sain laudaturin. Yliopistossa luin paljon ranskaa, kävin laajan kurssin ruotsia, mutta oikeastaan vain minimimäärän englantia. Siinä vaiheessa luin niin paljon englanniksi, etten enää nähnyt kursseja kovin tarpeellisiksi. Puhun ja ymmärrän kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olen jostain syystä herkkä samassa tilassa puhutuille oudoille intonaatioille ja ne pitkään saattoivat huonontaa oman puheeni laatua. Kokemuksen myötä olen oppinut siitä pois, pyrin puhumaan selvästi ja hitaahkosti, haluan säilyttää puheessani huumorin ja keveyden. En myöskään käytä raskasta ja vaikeaa sanastoa, vaan pyrin huomioimaan kaikkien kuulijoiden tason.
Kummitätini oli englanninkielen opettaja - kun pääsin ripille, hän osti minulle kuningas Jaakon Raamatun eli King James Holy Biblen ja ranskankielisen La Sainte Biblen. Ostin opiskelijana nahkaselkäisen siteen The Complete Shakespeare. Nuo kaikki ovat olleet minulla varsin vähäisellä lukemisella. Se on vahinko, joka on tietenkin korjattavissa. Kaksi kirjaa ovat myös kielenoppimisen ja kulttuurin kulmakiviä, eikä niitä voi oikeastaan mitenkään väistää kulttuurin kentillä liikkuessa. Olen käyttänyt noita kirjoja vain satunnaisiin tekstipoimintoihin. Jostain syystä näytelmien lukeminen yhteen pötköön on ollut verrattoman raskasta. Tällä ei ole mitään tekemistä itse muodon vieroksumisen kanssa, olen itsekin ohjannut koulunäytelmiä ja käsikirjoittanut niitä. Shakespeare-suhdettani on leimannut tämän ristiriidan tiedostaminen ja vaistomaisesti oletan muidenkin suhteen Avonin Joutseneen olevan varsin pintapuolinen. Oletus pitää useimmiten paikkansa ja niissä tapauksissa, joissa olen oletuksessani erehtynyt, olen oppinut paljon kielen verrattoman mestarin tuotannosta - usein syvälliseltä asiantuntijalta.
Olen päätynyt loppujen lopuksi oppijana siihen, että tehokursseja parempi on kehittää päivittäistä traditiota harrastaa kieltä: puhua tai kirjoittaa. Kansainvälisiin asioihin hakeutuminen hoitaa puhumisen tarpeet automaattisesti, kieltä voi passiivisemmin kuunnella monesta paikasta, pitää muistilistoja oudoista vastaan tulleista sanoista. Aktiiviseen kirjoittamiseen on some ja sen päivittäiset ryhmät ollut hyvä väline. Vielä vuosienkin jälkeen huomaan tutussa ryhmässä viestin lähettämisen jälkeen tehneeni tyhmän kielioppivirheen. Ne aina harmittavat - varsinkin silloin, kun natiivi englannin opettaja-ystäväni on asiasta jo hienovaraisen ironiseen tyyliinsä jo aiemmin huomauttanut. Ajatuksien välittämisen epäonnistumiset eivät jostain syystä siinä määrin vaivaa, vaikka niitä tapahtuukin taajaan. Ehkä näissä väistämättömissä tappiossa lohduttaa Uuno Turhapuron asenne: ”On se kumma, miten huonosti paikalliset ymmärtävät omaa kieltään.”
Uunon asenteessa on viisautta: on tärkeää nähdä myös omahyväisten tapojensa vankien - englantilaisten - kulissien taakse, suhtautua mediaan ja instituutioihin terveen epäilyn kanssa. Esimerkki tältä aamulta: legendaarinen The Times valisti lukijoitaan, että viehättävä Tarot-korttien lukija ei onnistunut ennustamaan La Palmaa uhkaavaa tulivuorenpurkausta. Brittiläisen ei sovi liikaa huolehtia ulkobrittien omaisuusarvoista, mutta vaihtoehtoisen tieteen edustajaa sopii aina kauhistella. Näkökulma ei ole arvovaltaiselle lehdelle kunniaksi, mutta se on kuitenkin lujasti kiinni keltaisen lehdistön viihdyttävissä aiheissa.
***
My learning process with the English language has been almost lifelong. I was a late starter and my humble path has been lined with grammar errors and misunderstandings - more or less severe. You cannot master English - the language and the culture - the best way to learn it is to use it on a daily base - and I thank very much my friends in different social media groups to keep me brushing up my skills and broaden my vocabulary.
