Jynkän viiksiniekan varjo

Sekä Suomessa että Englannissa on havaittavissa pohjimmiltaan perverssi kiinnostus Hitleriin. Kirjoja ilmestyy säännöllisesti mitä ihmeellisimmistä näkökulmista, luulisi esimerkiksi Stalinin kiinnostavan enemmän, mutta jynkkä (Huovisen käyttämä sana) korpraali on jatkuvan hedelmättömän pohdinnan kohteena. Perusteena on jotenkin vaivautuneesti mutistu, ettei totuus unohtuisi...

Kun katsoo Amazon.co.uk kirja-arvioita, Kershawin Hitler-elämänkerta on kerännyt 116 arvostelua. Hitlerin omaelämäkerran ja ohjelman Mein Kampfin englanninnos on kerännyt peräti 710 arviota. Keskimääräinen arvio on neljä tähteä viidestä. Voisi luulla, että yhden tähden antaneet olisivat valittaneet kirjan hirviömäisyyttä, mutta ei: osa yhden tähden arvioista on annettu sen vuoksi, että e-kirjan lataus on puutteellinen, kaikkia viitteitä ei ole saatu mukaan. Nämä kertovat valtavasta kiinnostuksesta, joka on jotain enemmän kuin John Cleesen parodiat viiksiniekasta Britanniassa.

Dunkirk- elokuva on taas tuonut muistoja esiin Englannin traumaattisesta kohtaamisesta Saksan sotakoneen kanssa ja täpärästä pelastumisesta, jossa ansio oli Hitlerin epäröinnillä ja joustavilla pikku kalastajaveneillä, joilla evakuointia suoritettiin. Sota Hitleriä vastaan voitettiin loppujen lopuksi pienillä teoilla ja kestävällä asenteella. Churchill oli tässä suhteessa uskon valaja vailla vertaa. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäisiä, jotka huomasivat, että valtaan on noussut herra, jonka kanssa käy huonosti. Sir Horace Rumbold, Britannian Berliinin lähettiläs, varoitti jo vuonna 1933 Hitleristä. Hän oli lukenut Mein Kampfin, kauhistui ja otti tosissaan juutalaisille kuvatun kohtalon. Hän vakuutti myös Churchillin jo varhain.

Hitlerin maailmankuvassa Britannia oli jonkinlainen malli valtakunnalle, hän katseli sitä kuin kateellinen pikkuveli. Englannissa hänelle oli ymmärtäjiä aatetovereissaan, jotka saivat toimia hämmästyttävän vapaasti vaikka Suomeen verrattuna, mutta myös englantilaiset kommunistit toimivat Hitlerin myötäjuoksijoina Ribbentrop-sopimuksen hengessä. Hyökkäys Neuvostoliittoon muutti tämän kiusallisen aseman ja liitti kommunistit kansalliseen sotaponnisteluun mukaan. Perusbritit ovat varmasti noina vaikeina aikoina saaneet ylpeyttä siitä, että he kestivät paineen, jossa Ranska joutui murtumaan. Se oli suuri kollektiivinen voimanponnistus ja osoitus siitä, että jokaisen toimilla ja päättäväisyydellä on lopulta merkitystä. Mutta Churchillin merkitys tahtopolitiikkona on valtava Hitlerin pysäyttämisessä ja murskaamisessa. Se ei ollut helppo tie. Varmasti oli monta synkkää päivää ja monta rumaa sanaa lipsahti tahtopoliitikolta heikompien maamiesten epäröidessä hirmuisen urakan edessä.

***

Hitler remains in the collective memory, often with perverse interest of no other obvius reason than curiosity towards the ultimate example of absolute evil. Sir Horace Rumbold was one of the first to warn the British about Hitler and convinced also Churchill. The examplary John Bull like stubborness and resolution of Churchill and effort it inspired in Britain, resulted after many phases the turn and the eventual fatal blow to the Nazi state, they never made their own empire like UK. Dunkirk is one of lucky moments of the story and an early example to sow the seeds of victory, even in the time of absolute darkness, when enemy sent his troops to the gates of Paris.

I spy with my little eye - Vakooja imperiumin talossa

9.9.2017 The Economist ja sen vakkaripalsta Bagehot analysoi Britanniaa vakoilun kautta. Aihe onkin erityisen kiinnostava, joskin sekin hyvin kirjallinen. Bagehotin järkeily menee niin, että kirjailijoita sopi lähettää vakoojiksi: he olivat osa establishmentia sekä kirjallisella että salaisen palvelun puolella ja taiteilivat molemmissa. Lista on komea: Kiplingin Kim, Somerset Maugham, Graham Greene, Ian Fleming, John Le Carré, Stella Rimington.

Todellisuus oli kuitenkin kirjallisuutta merkillisempää, Cambridgen vakoojat Kim Philby, Anthony Blunt ja Guy Burgess nousivat yhteiskunnan portaissa hämmästyttävän korkealle ja pysyttelivät siellä häikäilemättömästi, Thatcherin lopulta paljastama Blunt kuninkaallisten taideteosten inventoijana ja Poussin-eksperttinä. Bagehotin analyysissä vakoojien toiminta rinnastuu Westerneihin Amerikassa: maailman murrokseen ja muutokseen, imperiumin kuolinkouristuksiin, joita myös James Bond seuraa puoliksi hyväksyen, työntämällä sitä yli laidan molemmin käsin.

Analyysissä on jotain vahvasti tutunomaista Britannian kaksikasvoisesta yhteiskunnasta. Greene oppi vakoilemaan paljastamalla koulutovereitaan rehtori-isälleen ja tämä kaksinaismoralismi on läpileikkaava piirre. Syntyä Britiksi on jonkinlainen mixed blessing, se on paras huonoista osista. Vaikka sen epäkohdat tiedostaa, siitä ei henno kuitenkaan koskaan täysin luopua. Philbyn Moskovan-vuodet ilman paluun mahdollisuutta Britannian helmoihin olivat varmasti katkerat, Neuvostoliiton teen karvaus ei korvannut Englannin teehetkiä. Voisi hyräillä meikäläisittäin: Laps' Suomen... 

Bagehot antaa myös jaottelun erilaisista menestyksellisistä vakoojatyypeistä. Ensimmäinen on eichmannilainen hahmo, täydellisesti säännöt hallitseva ja niiden mukaan toimiva; toinen tyyppi on huimapää, joka rikkoo kaikki säännöt, mutta ympäristö, joustava brittiläinen helmayhteisö, sietää häntä oikkuineen lojaalisti. Bagehotin loppuhuipennus on variaatio Churchillin kuuluisasta määritelmästä Venäjästä ja sen sisimmäisestä olemuksesta. Vakoilutarinoiden ytimessä on parempi Britannia kuin miltä se näyttää ja sivistyneempiä ollaan kuin muut. Se on lohduttava illuusio, joka on kääritty pettymyksestä kertovaan tarinaan. Kieltämättä siinä tunnutaan olevan imperiumin olemuksen ytimessä.

***

Bagehot, in The Economist 9 September 2017, finely analyses British literal passion with spying. "The secret at the heart of the British spy novel is that Britain is much better than it seems. The writers agonise over decline and hypocrisy, only to conclude that the British are cleverer and more civilised than anybody else. A comforting illusion wrapped in a tale of disillusionment: you can't get more British than that."

Mansikkapaikkani No 3

Mansikkapaikka on vanha käsite. Alkuperästä en tiedä, mutta se lienee sukua parhaalle hillapaikalle, jota ei muille kerrottu. Bergmanin samanniminen elokuva käsittelee mennyttä elämää, jotain tilannetta, valintaa tai mennyttä aikaa tai kadotettua paratiisia. Et in Arcadia ego - minäkin olin Arkadiassa. Se tarkoittaa että on nautittu poikkeuksellisen hienoista oloista ja paikan hengestä. Mutta samalla siihen sisältyy ajatus että myös kuolemalla ja unohduksella on siellä sijansa. Mansikoilla on aikansa mutta niiden muisto säilyy. Englanniksi Mansikkapaikka elokuva kääntyi muotoon Wild Strawberries. Se on hyvä, runollinen käännös, mutta siihen ei sisälly ajatusta paikan erikoisesta hengestä.

Jos minun pitäisi valita kolme paikkaa Englannista, jotka olisivat poikkeuksellisen mieluisia se olisi nopeasti tehty. Ensimmäiseen valikoituisi paikkoja, joihin kaipaan, vaikka en ole niissä käynyt.

Aloittaisin Wellsistä. Englannin pienin katedraalikaupunki sijaitsee hankalassa paikassa. En ole siellä koskaan käynyt, monta kertaa olen kuvista ihastellut suurta pyhättöä, joka vaikuttaa olevan hienon puiston ja veden partaalla. Jopa inhoamani joutsenet näyttävät kuvissa sympaattisilta. Kaupunki näyttää viehättävän pieneltä, uneliaalta, vaikka kävijöitäkin varmasti on. Taatusti viihtyisin siellä, mutta pidempään oleiluun se tuntuu kalliilta paikalta ja ehkä väistämättä liian tätimäiseltä. Läheisessä Bathissa olen käynyt ja uudelleenvierailu Wellsistä käsin varmaan tyydyttäisi pienemmässä paikassa kehittyvän tarpeen pistäytyä välillä vähän suuremmassa paikassa. Crescentin ja Pulteney Bridgen näkemisen jälkeen voisi taas palata pikkukaupungin charmin lumoihin.

Wellsin katedraali vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sen transeptia, poikkilaivaa, uhkasi sortuminen ja siihen lisättiin kuuluisat sakset vakauttamaan rakennetta. Ne ovat nerokas keskiaikainen insinööriluomus, mutta taiteellista silmää ne joillakin häiritsevät, Alec Clifton-Taylor kuuluu nikottelijoiden joukkoon. Kuvani katedraalista on Edwin Smithin ottama. Varsinainen mansikkapaikka, minkä haluaisin nähdä on katedraalin sisäosan kokoontumistilaan johtavat portaat, joita vuosisatojen käyttö on kuluttanut. Siitäkin on muistaakseni Smithin ottama vaikuttava kuva. Kyllä vain, ainakin tuolla on Sea of stairs kuva:
http://www.pentreath-hall.com/inspiration/2013/06/30/edwin-smith-at-the-fry/
Vanhassa kivessä voi hiljaisena viestinä nähdä sen, että ennen minua tästä on kulkenut jalkoja, joiden muisto on painunut kiven pintaan.

Wellsin tapaisesta maaseutupaikasta odottaa tietysti mansikoiden makua ja niittyjen kesäisiä tuoksuja, hautovan helteisiä kesäpäiviä ja lämpimän ilman väreilyä kaiken yllä. Tällaiseen paikkaan lataa myös lukemattomien näkemättömien pikkukaupunkien ja kylien suloja, joita en ole vielä löytänyt, teehuoneiden, puutarhojen, viheralueiden, vesien ja metsien ja peltojen rikkauden. Yrttien tuoksun, teetarjoilun, kurkkusandwichit, ruoan ja virvoittavien juomien tuoksut, kukat, hajusteet, koirien, hevosten, lampaiden tuoksut ja äänet. Yhtähyvin näkemätön mansikkapaikkani voisi olla Gold Hill Shaftesburyssa, Dorsetissa tai tulevilla matkoilla vastaan tuleva paikka, josta jää miellyttävä muisto lopuksi elämää.

***

Ingmar Bergman's Smultronstället is a film masterpiece. In English the title is Wild Strawberries, whereas literal translation should be The Strawberry Place. Anyway, I start here three short updates of my favorite places in England - the Strawberry places - starting with Wells I have never really visited, but would love to. A small Cathedrale town, I have imagined it as a place full of tranquillity and pleasure to all senses, specially in warm summer. Or my choice might as well be any place still not visited in my travels, a place to leave a permanent positive memory and longing to revisiting.

Fossiilit

Tänään oli taas sellainen päivä, tiedättehän, kun käy Marks & Spencerillä ja kaikki näyttää niin toivottoman labourilaiselta, innostamattomalta, tarkoitan tietysti Miliband- veljesten aikaa puolueessa. Mutta yhtä kaikki, tunsin fossiliutta, siihen lohtua toi että KATE MOSS on YHÄ Calvin Kleinin mainoshahmona androgyyniselle hajuvedelle. Oh Katie - hänkin tosin on erään näkemyksen mukaan fossiili jo, nuoriso ei häntä enää ymmärrä, he elävät hetkessä ja suosivat rotevampia malleja ja jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Vaan ainutlaatuinen nöyryys ja ultimaattinen fotogeneettisyys on Katien vahvuus  - she is so versatile, isn't she? Mutta hänen tyttönsä siis pitää häntä fossiilina - mitä sanoinkaan nuorison käsityskyvystä? Klassikkoja pitäisi kunnioittaa, se pitäisi opettaa jo koulussa.

Fossiliuden tunne johtui myös siitä että olen lukenut mainiota Kuudes sukupuutto kirjaa, jonka alussa on herooinen kuvaus englantilaisesta ja ranskalaisesta tiedeyhteisöstä, jotka hitaasti havahtuivat arkeologisten tosiasioiden edessa: maan päällä oli ennen jättiläisiä. Kaikki kulminoitui evoluutiokysymyksessä Darwiniin, tuohon vanhaan jurottajaan, joka nykypäivänä olisi voinut saada sivuroolin Syrjäinen maa- sarjasta. Mutta geologian aikakäsityksen synty on kiehtova tarina ja fossiilien löytyminen kirjaimellisellisesti avasi silmiä viktoriaanisena aikana. Hirmuliskot rynnistivät vauhdilla pintatajuntaamme piilotajunnastamme, jossa ne ovat aina olleet hyvin eläviä. Yksi varhaisista löytäjistä oli Lyme Regisin Mary Anning
http://www.bbc.com/news/uk-england-dorset-14987193
Sama paikkakunta ja samat kalliot ovat keskeisessä roolissa tietysti John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen-romaanissa. Yksi kesäprojektini oli lukea Fowlesin Jumalten naamiot, mutta urakka on lepotilassa, fossiloituneena yöpöydälleni. Ei Fowlesissa ole vikaa, hänen tapansa kirjoittaa tuntuu vain hieman vanhanaikaiselta. Lukuromaania yritetään rakentaa väkisin, vähän samaan tapaan kuin Darwin yritti hieman ontuen havainnoillistaa teorioitaan.

Piltdownin mies oli myös kiinnostava fossiilitapaus, jota on aina kiintoisa kerrata
http://www.nhm.ac.uk/our-science/departments-and-staff/library-and-archives/collections/piltdown-man.html
Nils Edelmanin mainio teos Viisaita ja veijareita geologian maailmassa käsittelee aihepiiriä kiinnostavasti, myös hieman huumoria sallien. Fossiileihin liittyvä tieteen kehityksen historia on kiintoisa siinäkin mielessä, että siinä näkyy hyvin kunnianhimoisten tutkijoiden halpamaisiakin keinoja kaihtamaton taistelu teorioistaan, vanhojen hypoteesien kumoaminen ja uusien esittämisen tärkeys. Väittely tuntuu yhä olevan kiivasta. Jos vaivautuu kaivelemaan populaaria pintatajuntaa kansoittavaa ilmastonmuutosta ja dinosauruksia vähän syvemmässä ja laajemmassa yhteydessä, voi tieteen toimintatapaa ymmärtää jopa siinä määrin, että se ohjaa alan valintaa, tällä tarkoitan tietysti ei-fossiloitunutta osaa lukijakunnasta. Mitä he taas siitä ymmärtävät, on toinen juttu.

Mutta kaikki on kiinni keskittymisestä ja osaamisesta, kehittymisestä ja joustavuudesta. Lukija, ota haaste vastaan ja vastaa Rankinin 2012 Eyscape Kate teoksen katseeseen - tiedät kyllä kuka katsoo, iättömän kauniilla fossiilisilmällään.

***

Like Saint-Saens' Carneval of Animals, this update is dedicated to the old fossils like myself, Kate Moss (her daughter's view, not mine), Marks&Spencer and its labourian selections, and to the great scientific battle between France and England - a battle to lead to Charles Darwin's great theory and invention of the geologian time span. One can remember Mary Anning and her fossil-finding in Lyme Regis, acting as an inspiration to the victorians, and even John Fowles as a link in this continuity. The progress of science is fascinating in this period and and so much more than just the dinosaurs and their stoned bones. Reader, somebody beginning with K is today looking at you in Rankin's fine 2012 work Eyscape Kate.

Syrjäinen maa - Hinterland - Y Gwell

Tv-dekkari Syrjäinen maa on ollut haaste. Kun Englantiin on sijoittunut useita poliisisarjoja, Skotlantiin pari, niin Wales on ollut pitkään lapsipuolen asemassa. Tähän tarpeeseen syntyi Syrjäinen maa eli Hinterland. Lopputulos on hämmentävä kuva naapurialueesta - Englannin poliisisarjoissa toiminta on pääosin ripeää, sitä on riittävästi ja viihdyttävyydestä on huolehdittu, välillä liikaakin.  Midsomerin murhat on tästä pahin esimerkki, nimensä mukaisesti vasta vähintään kahden vainajan saldo saa joissakin jaksoissa poliisien harmaan aineen tykyttämään tosimielessä ja etsimään edes jonkinlaisella vakavuudella ratkaisun avaimia.

Syrjäisessä maassa hitaus ja masennus ovat saaneet näkyvän kuvan. Puhetta ei ole haitaksi saakka, mutta omituisia etunimiä kyllä huudellaan niin paljon, että niihin väkisinkin kiinnittää huomiota. Päähenkilön, Tom Mathiaksen, alakulo uhkaa mennä koomiseksi, kun naamassa ei löydy uutta asteikkoa kurjuuden syventyessä. Pari kertaa erehdyin luulemaan, että vastaanotin on jumiutunut – kuvaus vaan junnasi paikallaan ihan tarkoituksella kuin joku nyrjähtänyt powerpoint-show. Näistä lähtökohdista voi päätellä, että sarja on saanut myös vahvan jalansijan suomalaisissa sydämissä. Syrjäisen maan Mathias, purgatoriomaisen olotilan itselleen nikkaroinut ja siinä masokistisesti viihtyvä kaurismäkeläinen sankari ei ole muutenkaan yksin - englantilainen vastinekin löytyy: Foylen sodan nimihahmo. Hänkin on syrjäisellä maalla, vasten tahtoaan, mutta sietää olosuhteensa brittiläisellä huumorilla. Hänkin kyntää syviä vesiä ja rentoutuu oikeastaan vain poissa Hastingsin merelliseltä rannikolta - taimenpurojen ja perhokalastuksen parissa. Kalojen narraamisesta ja toisaalta ihmisten tilanteen etäältä ymmärtämisestä sekä myötätunnosta löytyy Christopher Foylelle vapahdus ja toivo, jonka ulkopuolelle on Syrjäisessä maassa jääty. Onhan Foylen sodassa myös Honeysuckle Weeksin näyttelemä jatkuvan nälän riivaama Sam, jonka hymyn ja toiminnan välähdykset kääntävät Hastingsin sodanaikaisen ankeuden jokseenkin paratiisilliseksi.

Kävin pitkät ajat Walesin rajan tuntumassa – Welsh border marches on suosikkiseutuani Englannissa ja viihdyin siellä ilman tarvetta ylittää rajaa lohikäärmelipun maille. Lopulta tämä alkoi tuntua niin itsetarkoitukselliselta, että päätin ylittää rajan. Suunnitelmissa oli tutustua kaivoslaaksoihin ja matkata meren rannalle. Ensimmäinen kaupunkikokemus oli kuitenkin sellainen, ettei se herättänyt liialti kiinnostusta. Joku pariskunta huuteli perheriidan merkeissä toisilleen rivouksia kadun toiselta puolen keskellä päivää. Muutenkaan näkymät ja jälkiteolliset olosuhteet eivät hirveästi ylentäneet mieltä. Saa nähdä, löytyykö Syrjäisestä maasta elementtejä, joiden vuoksi Englanninreissuista voisi uhrata joitakin hetkiä pistäytymään uudelleen vanhan vihollisen puolella, kukkuloiden kesyttömän kansan luona. Täytyy muistaa, että onhan Walesista tullut paljon hyvää, joka on sulautettu sittemmin brittiläiseen laajaan yhteisöön: vaikkapa Richard Burton, Catherine Zeta-Jones ja laulajatar Shirley Bassey. Tomppaa unohtamatta. Ja voisihan sitä kokeilla sarjaa seuratessa myös Welsh Rarebit iltapalaa synkeyden vastapalana. Suomalaisittain kyse on korkeaoktaanisella juustolla kuorrutetusta lämppäristä. Sellaiseen voi törmätä Englannissa myös yllättävän hienossakin ravintolassa.

http://www.bbc.co.uk/food/recipes/welsh_rarebit_05821

***

There has been a gap that is now filled - with a Welsh tv police series, Hinterland. The show is slow, desolate, purgatorian - DCI Tom Mathias' face expressing constant sadness and deep thoughts of things beyond hope. Should I add that Finns have found this show and are happy enjoying it? Mathias seems to have a spiritual first cousin in DC Christopher Foyle in Foyle's War series. However, Christopher has found one way of hope and escape - to go angling, to a brook where trouts hide.