Source: Roy Plomley/BBC et al.
Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:
Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.
Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley
Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa.
Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.
Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:
”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”
Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi.
Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.
***
Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.
