Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.
Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.
Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen.
Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti.
Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.
Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle.
Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:
”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”
***
My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.
To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:
”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”
