The British Collection is no more

Elämä on rakennettu niin, että karvautta hakemalla löytää lisää karvautta. Aihe on nyt niin voimakas, että yritän vääntää väkisin urhean ilmeen kasvoilleni ja puhun ihan muusta niin kuin poikakoulun kiusaajien edessä on varottava huulen väpätystä. Yritän alkuun puhua jotain positiivista. Tiedättehän, että HK on tuonut markkinoille brittipekonia, jota tervehdin ilolla. Nyt sellaista saa myös Lidlistä. Eli pekonia, jossa on lihaa. Paistoin nyt oikeaa pekonia, lisäkkeenä haudutettuja ruskeita sieniä ja HP kastiketta ja vahvaa teetä - tarvitsin voimia ja lohdutusta. Ja nyt huonoihin uutisiin.

Rikhardinkadun kirjaston brittiläinen kokoelma on lakkautettu.

Lakkautettu, hajoitettu, siirretty. Se on mennyt varastoihin. Sitä ei enää ole, se on ex-kokoelma.

***

British Council luopui vuonna 1993 kirjastostaan ja tarjosi sitä suomalaisille kirjastoille. Valinta ratkaistiin Vantaan ja Helsingin kaupunkien välillä. Helsinki esitti kokoelman sijoittamista Rikhardinkadun kirjaston punatiiliseen valkoreunaiseen rakennukseen. Sinne se tuli. Siskoni esitteli kokoelman minulle tuoreeltaan. Paikka oli puitteita myöten brittiläinen kirjataivas maan yllä, toisessa kerroksessa. Olin kokoelmasta haltioissani. Halusin muuttaa rakennukseen asumaan. Sieltä löysin Russell Chamberlinin teoksen The English Country Town
https://www.amazon.com/National-Trust-English-Country-Town/dp/B000O9J4GI
Kun nettikaupan voittokulku alkoi, ostin teoksen itselleni. Vuosien myötä olen rakentanut itseni ympärille oman British Collectionin, moni ostovinkeistä tuli juuri Rikhardinkadulta.

Kokoelma siirrettiin vuosien myötä neljänteen kerrokseen, jossa tilat olivat mukavat sielläkin. Nyt kun eilen saapastelin pitkän tauon jälkeen paikalle ja kysyin virkailijalta, missä kokoelma on, typerryin vastauksesta. Se on lopetettu reilu vuosi sitten, osittain hajoitettu luokkiin Rikhardinkadulla, osittain Kuopioon ja osittain Pasilaan varastoon. Chamberlainin teos on nyt Pasilan varastossa. Kirja tykkää kun sitä luetaan, sen paikka ei ole varastossa. En tiedä olisinko kahlehtinut itseni 4. kerroksen kirjahyllyyn jos olisin tiennyt tästä katalasta hankkeesta. Tämä on törkeä isku vasten Kansainyhteisön kasvoja! Olisimme varmasti olleet siskoni kanssa esittämässä paheksuntamme. Ääneni olisi varmasti vapissut tällaisen hävyttömyyden edessä!

Se mikä tuntuu pysyvältä, voidaan viedä pois. Se mikä on hyvää ja kaunista, voidaan sulkea varastoon, ettei ihmisten silmä sitä enää tavoittaisi. Virkailija vielä leppoisasti totesi, että rekistereihin ei ole jätetty mitään koodia, että kokoelma pystyttäisiin taas jäljittämään. Se on hallinnollisesti verrattomalla tarmolla poistettu tiloista, niin että on saatu yleviin tiloihin lisää tilaa jonninjoutaville julkaisuille. Nyt on myöhäistä kirjoittaa enää kirjastolaitoksen johtajallekaan, hän on tiensä valinnut. Suljen raskain sydämin takanani oven laitokseen, jossa rakas ystävä on heittänyt henkensä ja saanut ikävän lopun tarinaansa.

***

Once upon a time, there was a British Council branch in Helsinki. Their library was too big for them. One very wise man got an excellent idea: why not to give these books to the Finnish Library? And lo: the British Collection was established in the City of Helsinki Library in Rikhardinkatu. The old building was perfect for this collection, it has white borders, with red tiles and many were those students that fell in love with this little piece of England, its interesting books and peaceful ambience and I guess many have fallen in love with each other while finding information here. But in this valley of sorrows, all beauty must have a bitter end: one day very bad and nasty aunts and uncles working for the Helsinki City Library made a very bold and stupid move. They decided to dash and tear that old-fashioned collection and sent those dearly loved books in piles to several places. And many unhappy books have not seen any daylight in their cellars since that.

Witley Courtin häviö

Olen tuntenut outoa syyllisyyttä liian sokeripitoisista päivityksistäni. Elämähän ei ole pelkkää makeutta, sellainen herättää katkeruutta ja juuri siihen tähtäänkin tällä kertaa. Matkustimme Great Witleyn kylään tutustumaan kuuluisaan barokkikirkkoon, mutta olin huonosti valmistautunut kohtaamaan Witley Courtin. Se on nyt English Heritagen omistuksessa. Tajusin paikan päällä, että valtava rakennus on pelkkä ruumis, sieluton kuori. Järkytyin pahanpäiväisesti paikan lohduttomasta tilasta.

Tutustuttuani kartanon historiaan kunnolla, järkytys oikeastaan vain syveni. John Nashin suunnittelema italialaishenkinen palatsi sijaitsee keskellä syvää maaseutua. Täällä olivat asuneet ensin Foleyt, sitten Dudleyt ja kuningatar Adelaide, kulta-aika oli juuri 1800-luvun puoliväli, jolloin paikka on varmasti ollut uskomaton. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dudleyn suvulta paikka päätyi taloussyistä kidderminsteriläiselle mattotehtailijalle. Uusi omistaja rationalisoi palvelusväen määrän minimiin. Tulipalo tuhosi  vuonna 1937 yhden siiven palatsista. Menetys oli periaatteessa vähäinen, mutta Sir Herbert Smith päätyi realisoimaan rakennuksen, varsinkaan kun ei saanut kelvollista vakuutuskorvausta. Rakennus myytiin palstoittain ja sen koristeet häipyivät seuraavien vuosikymmenien aikana.

Kehityskulusta tulee mieleen Sarah Watersin romaani Vieras kartanossa, joka kuvaa isojen omistusten vaikeuksia sodanjälkeisessä Englannissa, verottajan ja degeneroituneiden sukujen pihtiotteessa. Joka tapauksessa katsoin inhimillisen mammonan rauniota kauhistuneena. Muistomerkistä ei tuntunut olevan enää mihinkään: pöllöt huhuilevat pylväikköjen välissä ja ketut kuseksivat estoitta herrasväen entisiin porttikongeihin, viheliäiset linnut, myyrät ja jänikset saavat siellä pitää sijojansa kenenkään häiritsemättä. Vain armollinen yö kerta toisensa jälkeen laskeutuu raunioiden päälle ja peittää kaiken häpeän vaippansa pimeyteen, armeliaasti.

No, eipä English Heritagen suorittama raunioiden vakiinnuttaminen niin epäonninen ole, se mitä rakennuksesta on jäljellä, on pelastettu. Koko surullisen tarinan voi lukea täältä
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Witley_Court
Ja kannattaa katsoa raunion 1960-luvun murheellinen tila klassisesta hippikappaleesta, jossa Witleyn pylväikkönäkymien rinnalla vilahtaa Vietnamin vieläkin katkerampi sota:
https://m.youtube.com/watch?v=-PmisbzxwoQ%2F
Procol Harum - A Whiter Shade of Pale.

***

I have been too sugary, lately. Therefore, I write today about loss and bitterment - the Fall of the House of Witley Court. First Foleys, then Dudleys, then Sir Herbert Smith, the Carpet Factory Man, then fire on side wing, then problems with the insurance company, then liquidation of the whole lot in pieces and furnishings and decorations rip-off, documented by the video by Procol Harum and saved what is left, by the English Heritage. The empty shell of the palace is a bitter memorial how earthy fortunes are here not to be last forever.

Boyce, Pinnock ja HIP

William Boyce on kelpo säveltäjä. Händelin jälkeen vaikuttanut hovimuusikko painui unohduksiin, josta häntä elvyttivät elävien pariin Constantin Lambert ja Gerald Finzi. Elvyttämisen perinne on jalo, myös William itse eläessään ja kuulonsa huonotessa palautti suuren yleisön tietoisuuteen Byrdia ja Purcellia editoimalla näiden teoksia.

Boyce ei silti tänä päivänä ole nimi, joka olisi kaikkien huulilla Mick Jaggerin tavoin, mutta heillä on yhteinen piirre: tuotantoon kohdistuva ihailu on varsin keskittynyttä. Economist taannoin analysoi Rolling Stonesin keikkaohjelmistoa. Bändi on keikoillaan jumittunut alkutuotantoonsa, myöhemmät yritykset ovat flopanneet ohjelmistossa. Bob Dylan on kyennyt mastodonttimaisella urallaan uusiutumaan jatkuvasti. Mihin tämä liittyikään? Ai niin, Boycen tuotannon suosikki on kahdeksan sinfoniaa. Nimi on hieman harhaanjohtava, näiden syntyaikoina Mozartin suuret sinfoniat olivat vielä parin vuosikymmenen päässä ja Eroicaan, tuohon Beethovenin suureen läpimurtoon, oli hieman enemmän. Boycen Sinfonioita sopisi paremminkin nimittää konsertoiksi, Concerto Grossoiksi tai alkusoitoiksi, niin ne antaisivat kuulijalle hieman tarkemman kuvan sisällöstä.

Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Boycen Englantilaiset Sinfoniat ovat mukavaa musiikkia. Ne toimivat autossa, jossa yleensä harva levy toimii. Niissä on Vivaldin viihdyttävää helppoutta ja Corellin hienostunutta henkevyyttä. Sopii kokeilla vaikka 4. Sinfonian luonteenomaista finaalia Gavot (Allegro). Boycen musiikissa on englantilaista suoruutta, charmia (joka siis on aina petollista) ja laulavaa viihdyttävyyttä, optimismia. Näitä kuuntelee mielikseen ja tanssiosilla sopisi kuvittaa Jane Austenin teosten maanmainioita kohtauksia.
https://m.youtube.com/watch?v=EEChqXBzqT8
Finaali alkaa jo kohdassa 3:40, joten näissä teoksissa ei hukata aikaa.

Suosittelen Trevor Pinnockin levytystä teoksista. Pinnock oli aikanaan jonkinlainen Archiv-levymerkin Paavo Väyrynen, kaikessa mukana. Vaikka Pinnock on HIP -liikkeen eli Historially Informed Performance, historiallisen, alkuperäissoittimia, pahamaineista pätkittyä fraseerausta ja kynttilänvaloja suosivien esityskäytänteiden varhainen airut, hän ei ole kuitenkaan pahimmasta päästä  ärsyttävä, vaan pystyy myös kompromisseihin. Tämä Boyce-levy on menestys, se on miellyttävä soinniltaan, raikas olematta liian vetoinen ja mukavan pehmeäsävyinen olematta tunkkainen. Levytys alkaa olla HIPin parissa jo miehen iässä, äänitetty vuonna 1986.
https://www.amazon.co.uk/Boyce-Symphonies-Nos-1-8-Pinnock/dp/B0000057CZ/ref=pd_cp_15_1?_encoding=UTF8&psc=1&refRID=7ZKGY5XVAX1HNYX8H620
Äänityspaikka on akustiikaltaan legendaarinen St. John, Smith Squarella. Kirkko kannattaa käydä bongaamassa seuraavalla Lontoon matkalla, jos asiaa on Parlamenttitalon kulmille.

***

William Boyce revived some Purcell and Byrd with his editions. Constantin Lambert and Gerald Finzi revived some Boyce in their turn. I find music of Boyce enjoyable, he entertains like the Rolling Stones, and he is lively like Vivaldi and he can be spirituoso like Corelli. Yet, he has England in his bones and his gavots speak highly of Ladies in the novels of Jane Austen. Trevor Pinnock is an early fighter for the HIP revolution, but any traditionalist should not be too afraid of his recording of 8 Boyce Symphonies. These charming English concertos are here not served with excess of vanilla or devoid of singing qualities (clipped phrasing)  - they sound just right, optimistic and reviving in this beautiful reading of year 1986.