Munrowin kiinnostus vanhoihin soittimiin alkoi nuorena ja konkretisoitui nuorena Etelä-Amerikan matkalla. Kun nuoreen Jim Morrisoniin hiipi intiaanin henki tunnetuin seurauksin, jotain vastaavaa tapahtui Munrowillekin. Yliopistossa opettaja innosti häntä tutkimaan vanhojen soittimien yhteyksiä mantereiden välillä: häneltä David sai käsiinsä seinällä roikkuneen crumhornin. Munrow oppi soittamaan sitä nopeasti, kuten niin monta muutakin soitinta. Kaikki tapahtui nopeasti, vauhdilla, viihdyttävästi ja osaavasti. Läheisten kuolemantapaukset ilmeisesti romahduttivat muutenkin korkeilla kierroksilla vuosikausia paahtaneen mielen. Hän oli tovin koetellut läheisten muusikkojen hermoja, mutta ratkaisu oli yllätys.
Olen keräillyt Munrowin tuotantoa parikymmentä levyä. Ensimmäinen niistä oli Music of the Gothic Era. Kotiväkeäni koetellut äänite ei ole Munrowin helpoimpia, mutta herättää aikakauden musiikin outouden eloon - mikään myöhemmin tehty tuotos ei ole tästä ajasta aiheuttanut vastaavia säväreitä. Ohjelman läpi soi The Early Music Consort of Londonin järkähtämätön osaaminen - periaatteessa puskista suoraan autenttisuuden huipulle, ilman epäilyksen häivää. Ilmiö on tuttu muidenkin porukan levyjen kanssa - ne ovat viihdyttäviä, mutta samalla niiden auktoriteetti on ällistyttävän vastaansanomaton. Munrowin kuoltua monet bandiläisistä, kuten Christopher Hogwood, jatkoivat vanhan musiikin vallankumousta, usein tiukemmin akateemisena, jotenkin puritaanisemmin ja ilman tarttuvaa intomieltä - auktoriteettivaatimus tulee silloin helpommin ulkoa, kuin sisältä päin. Tarkoittaa sitä, että vanhaa musiikkia pitää kunnioittaa, kunhan se on oikein ja mahdollisimman autenttisesti soitettua - Munrowilla kunnioitus musiikkiin ei estä intomieltä, jolla siihen tartutaan. Parhaimmillaan showhenki on siis myös autenttisuutta.
Erinomainen paikka testata, toimiiko Munrowin sähköistävä ja elävöittävä henki on Praetoriuksen Tanssisarjan Terpsichore levytys. Siinä ei ole mitään anteeksipyyntelevää, musiikki käy päälle tanssillisena ja elävänä. Jos tästä ei pidä, ei pidä varmaan musiikista ylipäänsäkään. Munrowin ohjauksessa Praetorius on Bachin, romanttisten laulujen ja tanssien, sekä Mick Jaggerin suora edelläkävijä.
Soitinesittelyt olivat myös Davidin vahvuuksia. Tässä lyhyessä koosteessa päästään heti täyteen höyryyn puhaltimien pariin hervottoman Saltarellon rytmeissä. Kohtalokas crumhorn saadaan lavalle lähellä loppua. Esittelyjuonnot ovat tehokkaita ja huumorin sävyttämiä, siinä kuin itse soitinesittelytkin.
Munrowin tuotannosta ei ole tehty kokonaislevytystä, sellainen kyllä tarvittaisiin. Levyjä on ilmestynyt sekavasti eri tahoilla ja tipottain. Esimerkiksi Gotiikan musiikki ilmestyi aluksi yhdellä levyllä, mutta myöhemmin kahden levyn täydellisenä laitoksena. Alkuun julkaisuviidakossa pääsee hyvin vaikka Disgocsin kautta:
Vaikka elämä katkesi lyhyeen, voimme olla kiitollisia siitä, mitä jäi jäljelle. Voi myös toivoa, että musiikintekeminen tavoittaisi useammin Davidin intomieltä, eikä olisi penseää tai kyynistä, kuten näinä päivinä liian usein.
***
David Munrow and his early death was a big loss to music life in England. His followers have done their part, often with cooler style and attitude - which has risen the value of Munrow’s own recordings - many of them without real competition. He was a real Renaissance man - almost Jack-of-all trades in music. I grew up with his Gothic music cd and choose here his Praetorius Terpsichore dances as the first intro to his art - not to forget his excellent and humorous instrument shows.
