Photo: Virpi Hämeen-Anttila. Otava.
Mikä on suhteenne Englantiin? Mitkä asiat ärsyttävät, missä on englannin charmi?
Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut Brittein saarista. Minua kiinnostivat sekä brittiläinen että kelttiläinen kulttuuri. Innoituksena toimi osaltaan J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, josta välittyi niin selvästi innostus kielen historiaan ja sen kulttuurillisiin siteisiin. Englannin kieli oli mieliaineitani koulussa, opiskelin sitä itsekseni lisää ja kiinnostuin jo lukiossa kielen historiasta, niin että hyllyssäni oli muinais- ja keskienglannin oppikirjoja ja lukemistoja nykyenglantilaisen kirjallisuuden ohessa. Sain 16-vuotiaana joululahjaksi Shakespearen kootut teokset. Koetin sinnikkäästi lukea näitä vanhojakin tekstejä, vaikka toden teolla ne avautuivat vasta yliopistossa opiskellessani englantilaista filologiaa.
Luulen, että olisin voinut hyvinkin erikoistua muinais- tai keskienglantiin, mutta sattumalta yleinen kiinnostus vanhoihin kieliin vei minut sanskritin pariin, joka sitten hinasi minut akateemisella urallani Intian puolelle. Englantilainen kulttuuri on kuitenkin pysynyt koko ajan mukana kuvassa. Olen lukenut englantilaisen kirjallisuuden klassikot ja seuraan englantilaista kirjallisuutta ja kulttuurielämää. Mieheni laaja kiinnostus 1800-luvun englantilaiseen kirjallisuuteen on ollut lisäinnoituksena, ja hänen siirtymisensä Edinburghiin professoriksi on palauttanut Brittein saarten kelttialueen jälleen mielenkiintoni kohteeksi.
Minua kiinnostaa sekä Brittein saarten historia ja vanha kulttuuri ja kirjallisuus että sen eri alueiden mentaliteetti. Rakastan esimerkiksi Oxfordia ja sen ympäristöä. Vietin toissa vuonna puolitoista kuukautta Oxfordissa ja olisin mennyt sinne myös viime vuonna, ellei korona olisi estänyt. Pidän brittihuumorista ja brittiläisistä tv-sarjoista: niissä on itseironiaa ja rosoisuutta ja aidon näköisiä ihmisiä, ja katselen niitä paljon mieluummin kuin kuin amerikkalaisia sarjoja. Minua kiehtovat juuri Brittein saarten eri alueet ja niiden omaleimaisuus. Pohjoinen Englanti ei ole sama kuin eteläinen.
Mikä briteissä ärsyttää? Sisäänlämpiävyys ja luokkayhteiskunta. He eivät hyväksy helposti ulkopuolista tasavertaisena joukkoonsa, vaikka tämä piirre vaihtelee: riippuu siitä, missä ollaan ja kenestä on kyse. Brexit-prosessissa on varmaankin ollut joidenkin kohdalla tästä kyse, ajattelusta että muu maailma turmelee sen oikean Britannian. Luokkatietoisuus on yhä voimakasta, ja puhe, käytös, varallisuus ja perhetausta määräävät ihmisen paikan paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa. Vaikka pidän Oxfordissa oleskelusta, en ole varma, olisiko ollut mukavaa olla siellä opiskelija tai tutkija, juuri voimakkaan sisäänlämpiävyyden ja luokka-ajattelun vuoksi, jotka korostuvat ikivanhojen instituutioiden toiminnassa.
Olette kääntänyt Aarresaarestaan tunnettua Stevensonia suomeksi. Minkälainen kirjoittaja hän on tunnetuimpien teostensa ulkopuolella, mikä hänen kirjailijapiirteissään on erikoista?
Minulla on muutamia henkisesti läheisiä 1800-luvun kirjailijoita, ja onnekseni olen saanut suomentaa heidän teoksiaan. Toinen on Balzac ja toinen R. L. Stevenson. Stevensonissa minua kiinnostaa aivan kaikki. Olen lukenut hänen kirjeensä ja novellinsa ja romaaninsa. Stevensonin kirjailijanlaatu on erikoinen sekoitus skotlantilaista villiä kapinallisuutta, romantiikkaa ja modernia psykologista ajattelua. Hän kuvaa upeasti sekä synnyinseutuaan Skotlantia ja sen kovaa kalvinismia ja taikauskoa että Etelämeren saaria ja niiden ihmisiä. Hänellä oli heikko terveys, mutta hän halusi silti matkustaa ja seikkailla.
Ihailen kovasti sekä Stevensonin Skotlantiin sijoittuvia romaaneja että lyhyempää proosaa, jossa on usein mystinen ja kauhistava puoli. Paras esimerkki on Jekyllin ja Hyden tarina, josta on tullut kestävä klassikko. Olen kääntänyt myös kokoelman faabeleita, jotka ovat symbolistisia ja käsittelevät syyllisyyttä, vastuuta, elämänpelkoa, uskoa ja elämän valintoja. Stevenson on yhä vähemmän tunnettu kuin hän ansaitsisi. Vaikka kaikki tietävät Jekyllin ja Hyden ja Aarresaaren, hänessä on niin paljon muutakin.
Olette itsekin kirjoittanut dekkareita. Miten kirjailijana arvioitte kolleganne Agatha Christien tuotantoa? Minkälaisia ajatuksia Poirot’n hahmo herättää teissä?
Suhteeni Agatha Christieen on kaksinainen. Olen lukenut varmaan suurimman osan hänen kirjoistaan ja nauttinut niistä. David Suchetin Poirot tv-sarjassa on lisännyt kiinnostustani Christien Poirot-romaaneihin. Christien tuotanto on kokonaisuutena mahtava ja kymmenien romaanien joukossa on oikeita helmiä. Toisaalta jotkut teokset ovat heikompia ja turvautuvat kliseisiin. Henkilöhahmot ovat usein tyyppejä eivätkä luonteita, mutta Christien aloittaessa kirjoittamisensa dekkareilta ei vaadittu psykologista syvyyttä vaan jännittävää juonta ja viihdyttävyyttä. Psykologinen rikosromaani onkin eri lajinsa, vaikka päällekkäisyyttä esiintyy.
Christie on myös luokkayhteiskunnan kasvatti, ja tämä näkyy hänen kirjoissaan. Rikkaat ja ylhäiset ovat usein kyllä pahoja, mutta murhaajat löytyvät säännöllisesti alemmista luokista ja nousukkaista. Heidän tekojaan siivittää kateus ylempiä ja etuoikeutetumpia kohtaan. Christie poimii tästä esiin vain kateuden, joka on ikävä piirre, eikä pohdi sen perustaa, joka on epätasa-arvo. Mutta tästäkin piirteestä voidaan sanoa, että se on luonnollinen englantilaisessa dekkarissa, joka kertoo englantilaisesta yhteiskunnasta.
Rikosten toteuttamisen kuvaamisessa Christie on todella hyvä. Hän tiesi paljon myrkyistä ja erilaisista kuolemantavoista. Tosin ruumiita syntyy joskus romaanin mittaan niin paljon, että tarinan uskottavuus kärsii. On selvää, että murhaaja pelkää paljastumista, ja on tapauksia, joissa yksi murha on johtanut kokonaiseen sarjaan lisäkuolemia, kun murhaaja on peitellyt tekoa. Kuitenkaan tämä ei ole yleistä, vaan yleensä murhaaja, joka ei ole paatunut rikollinen, menettää toisella tavalla hermonsa ja koettaa sotkea todisteita tai paeta.
En itse ole erityisen mieltynyt Poirot’n hahmoon: hänessä on liikaa karikatyyrimaisia piirteitä, ja hänen halunsa koota kaikki lopussa yhteen ja jakaa moraalisia tuomiota on uuvuttava. On toki totta, että kaikista löytyy jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa, mutta on sadistista vetää heidät julkisesti tilille siitä, että he ovat vain ihmisiä. Totta on myös, ettei Christie itse näytä liioin pitävän Poirot’n hahmosta. Hänessä on niin paljon sellaista, mikä on turhamaista, neuroottista ja ylpeää. Ylpeys on myös kuolemansynti, ja Christie osoittaa etenkin myöhäistuotannossa, että Poirot on liian ylpeä ja itsetietoinen.
Tunnette hyvin myös intialaista kirjallisuutta ja kieliä. Tunnemme Intiaa Kiplingin teoksista, mutta miten intialaisten omassa kirjallisuudessa on nähty brittien vaikutus?
Siirtomaavalta ja sen jäljet näkyvät monin tavoin Intian nykykirjallisuudessa. Yllättävän harvoin on nostettu esiin se fakta, että suuri osa heistä kirjoittaa englanniksi. Näin he tekevät siksi, että heillä on koulutuksen takia hyvä englannintaito, ja siksi, että he saavat siten suuremman lukijakunnan. Salman Rushdie on sanonut kärjistäen, että paikallisella kielellä kirjoittaminen on intialaiselle kirjailijalle kirjallinen itsemurha, koska hän yrittää kirjoittaa ihmisille, jotka eivät lue -- ne, jotka osaavat lukea, osaavat myös englantia. Monet, kuten Rushdie, ovat myös muuttaneet länteen, ja he puolustavat englannin käyttöä sillä, että se on heidän vahvin kirjallinen äidinkielensä.
Nykykirjailijat käsittelevät usein brittiaikaa vähintään teostensa taustana. Erityisen merkittävä tapahtuma on Intian jako muslimien Pakistaniin ja hindujen Intiaan itsenäistymisen yhteydessä: sen aiheuttamat haavat ja traumat eivät ole vieläkään parantuneet. Salman Rushdien läpimurtoromaani Keskiyön lapset ottaa aiheensa tästä historian hetkestä. Brittihallinnon aikaa käsittelevistä romaaneista tunnetuimpia lienevät englantilaisten, kuten Paul Scottin tekemät, koska ne ovat saaneet lisälevikkiä tv-sarjoista. Mutta kannattaa tutustua myös intialaisten romaaneihin, jotka sijoittuvat tähän aikaan.
Näitä ovat esimerkiksi Shona Patelin Teatime for the Firefly, joka sijoittuu 1940-luvun alun Assamiin, ja Sujata Masseyn dekkari The Widows of the Malabar Hill, jossa näyttäytyy monikulttuurinen Mumbain kaupunki. Kolmen sukupolven surullista historiaa 1920-luvulle asti kuvaa Umi Sinhan Belonging, jossa britti-Intia nähdään nuoren englantilaisen naisen silmin. Päähenkilön suhde Intiaan on samanlainen kuin Kiplingin: Intiassa vietetty lapsuus ei koskaan lähde hänestä, vaan leimaa hänet loppuiäksi. Ehdoton klassikko on Anita Desai, jonka omaelämänkerrallinen teos Clear Light of Day ottaa taustakseen vanhan Delhin, jossa Intian jaon aiheuttama jännitys hindujen ja muslimien välillä näkyy monella tavalla. Mainitsisin vielä Pakistanin puolelta Qurratulain Hyderin teoksen River of Fire, joka käsittelee Intian jakoa muslimien näkökulmasta, ja Attia Hosainin, jonka romaanin Sunlight on a Broken Column näyttämö on Lakhnau itsenäistymisen rajuina vuosina.
Olen valinnut tietoisesti naisten kirjoittamia romaaneja, koska naisen näkökulma on laajentanut huomattavasti Intian historian käsittelyä kirjallisuudessa. Lukemani mieskirjailijat pysyvät myös usein nykypäivässä ja politiikassa, eivätkä palaa brittiaikaan, jonka ajatellaan olevan liiaksi kaluttu luu. Mutta täytyy vielä mainita Vikram Sethin Sopiva nuori mies, joka sijoittuu itsenäistymistä seuranneisiin vuosiin. Siinä ikään kuin korjataan brittiajan ja itsenäistymistrauman hedelmiä.
***
Ms Virpi Hämeen-Anttila is a Finnish writer, translator, and researcher. She made in this interview some excellent points about British culture and English literature from many roles: as an enthousiastic reader, as a best-selling novelist, as a translator of, for example, Fables by R.L.Stevenson. She also teaches Sanskrit and the history of Indian art at Helsinki University - her deep knowlegde of Indian culture is shown in some expert views to British influence reflected in modern Indian literature, often told interestingly by female authors.
