Ojankaivuuta ja onnistumisia - Kääntäjä Tero Valkosen haastattelu

MM: Tero Valkonen, olet kääntänyt englannista monta vaativaa teosta. Se ei kuitenkaan ole ainoa kielesi - aloitapa kertomalla kielisuhteestasi.

Tero: Englanti on kyllä ainoa kieli, josta tohtisin lähteä vaativia teoksia suomentamaan. Olen suomentanut ranskasta vähän, mutta paino on sanalla vähän. Kielen osaaminen on aika monisyinen juttu, mutta sanotaan nyt niin, että pystyn lukemaan korkealaatuista sanomalehteä viidellä kielellä, jotka ovat suomi, ruotsi, englanti, ranska ja espanja. Saksan ja kreikan taito eivät vielä siihen riitä, italia vielä vähemmän. Todella paneutunutta keskustelua pystyn käymään vain kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ei tarvitse hakea sanoja, pystyn vastaamaan sanaleikkiin sanaleikillä ja kykenen ilmaisemaan itseni niin täsmällisesti kuin tahdon. Korona oli monella tapaa ikävä juttu, minäkin sain aika vakavan taudin josta toipuminen kesti kuukausia, mutta mietin heti maailman pysähdyttyä, että ylimääräisellä ajalla täytyy tehdä jotain järkevää. Aloin siis esimerkiksi opiskella kieliä: ennen koronaa en osannut espanjaa ja kreikkaa käytännössä yhtään. Portugalin opiskelua olen ajatellut 1990-luvulta lähtien, siis siitä asti kun löysin Fernando Pessoan tuotannon, mutta se on edelleen jonossa – syystä tai toisesta en ole tehnyt asialle mitään.

MM: Kääntäjän työssäsi kohtaat monia haasteita, varmasti päällimmäisenä suomen ja englannin erilaisuus. Millaista on kääntäjän perusaherrus kielellisen sorvin ääressä? Minkälaiset asiat tuntuvat suurimmilta onnistumisilta?

Tero: Perusaherrus, tai ojankaivuu, kuten itse sanon, on tässä vaiheessa jo aika tutuksi tullutta. Olenhan työskennellyt alalla reilut 25 vuotta ja suomentanut alun toistasataa kirjaa. Olen aina pitänyt työstäni, eikä minulle ole tähän mennessä tullut yhtään työpäivää, jolloin nimenomaan työ olisi tuntunut ikävältä. Esimerkiksi flunssa on kyllä voinut tuntua.

Perusaherrus on paljolti sitä, että mietitään, kuinka jokin asia ilmaistaan luontevalla suomen kielellä, ja tässä asiassa on ajan mittaan tietysti tullut opittua yhtä sun toista sekä englannin että suomen kielen ominaispiirteistä. Englannissa käytetään olla-verbiä paljon enemmän kuin suomessa, eikä englannissa ole kovin paljon keho- tai tunnetilaverbejä. Suomi taas on vahvasti yhdyssanakieli. Edellisen kahden virkkeen sisällön voi havainnollistaa sanomalla, että ”The man with the pistol in the backseat was frustrated” ei ole suomeksi ”Pistoolia kädessään pitävä mies takapenkillä oli turhautunut”, vaan se on ”Takapenkin pistoolimiestä turhautti”.

Suurimpia onnistumisia ovat esimerkiksi sanaleikkien kääntämisessä onnistuminen – mutta samalla ne ovat aika pieniä, koska sanaleikki on minusta aika köyhä huumorin muoto, niin vaikeita kuin sanaleikit ovatkin kääntää. Suuria onnistumisia ovat myös ne, kun katsoo tavoittaneensa samanaikaisesti alkutekstin sisällön, tunnelman ja rytmin. Yksi esimerkki voisi olla nelisäe Gene Wolfen romaanista Sovinnontekijän kynsi:

But strength still goes out from your thorns, 
And from your abysses the sound of music. 
Your shadows lie on my heart like roses 
And your nights are like strong wine. 

Suomensin sen seuraavasti ja mielestäni aika hyvin:

Vaan vielä uhkuu piikeistäsi voima

Ja syvyyksistäsi sointi musiikin.

Varjosi kuin ruusut ovat sydämelläni

Ja yösi kuin vahvaa viiniä.

MM: Englannin kieli on jäljellä imperiumista, miten asemoit Ison-Britannian ja USA:n kielellisen vaikutusvallan post-Brexit maailmassa?

Tero: Se on tietysti suuri. Ja käytetyn kielen tasoon nähden se on ilman muuta liian suuri. Tarkoitan tällä sitä, että kun suomalaiset firmat, yliopistot ja vastaavat näköjään haluavat käyttää yhä enemmän nimenomaan englantia, niin näin englannin kielen ammattilaisena huomio kiinnittyy siihen, etten ole vielä nähnyt firman, yliopiston tai vastaavan käyttävän englantia luovasti tai mielenkiintoisesti. Kyse on nimenomaan keskinkertaisesta kielestä, usein suoranaisista latteuksista. Se puolestaan tympäisee, koska asiat voisi sanoa myös hyvin. Tässä palataan siihen purevaan huomioon, jonka Neil Hardwick esitti jo viimeistään 1990-, mahdollisesti jo 1980-luvulla: suomalaiset arvostavat jotakin enemmän, jos se on ilmaistu englanniksi. Ikävä kyllä hän näyttää olevan oikeassa, ainakin kiusallisen monen suomalaisen osalta. Eikä haittaa, jos se englanti on tosi heikkoa.

MM: Olen härnännyt anglofiilejä sanomalla, että Shakespearen jälkeen Englannin kirjallisuus on ollut alisuorittamista. Miten Bardin perintö sinulle näyttäytyy?

Tero: Sanomasi on tavallaan totta. Mutta se on myös epäreilusti sanottu, sillä Shakespeare hyppäsi niin korkean riman yli, ettei vastaavaa ole mielekästä odottaa oikeastaan keneltäkään. Shakespearen jälkeen on siis tullut vaikka kuinka monta todella hyvää kirjailijaa, mutta ei toista Shakespearea. Minusta on mielekkäämpää arvostaa näitä todella hyviä kirjailijoita kuin harmitella sitä, etteivät he ole Shakespeareja. Shakespearen perintö taas elää kaiken aikaa englannin kielessä, ja Shakespearen sanoin puhutaan usein, todennäköisesti niin että tekijät itse eivät sitä huomaa.

MM: Olet viime aikoina käyttänyt aikaa Byronin ja Keatsin seurassa. Onko romantikoilla vielä annettavaa 2020-luvun suomalaiselle?

Tero: No ainakin minulle on! Olisi itse asiassa tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka moni heitä vielä lukee, millä tavoin ja missä – siis missä päin maailmaa. Byron, Keats, Coleridge ja (minusta) vähemmässä määrin Wordsworth kirjoittivat kyllä kuolematonta lyriikkaa. Nimenomaan Byronia ja Keatsia pidän vahvimpina, Coleridge on vähän kuin hittipoppari, jonka huippusaavutukset (Kubla Khan, The Ancient Mariner) ovat mahtavia mutta jonka koko tuotanto ei kestä lähempää tarkastelua. Pitää kyllä huomauttaa, etten tunne näiden runoilijoiden tuotantoja perinpohjaisesti, joten näkemyksissäni voi olla korjattavaa.

MM: Kiinnostavaa on myös Dumas’n tuotannon lähilukusi. Ovatko nykyajan tolkienit ja potterit itse asiassa Dickensin, tunteellisen viktoriaanin ja laajasti, jatkokertomuksinakin lehdistä luetun myyntitykin suoria perillisiä?

Tero: Tietyllä muodon tasolla Potterit varmaan ovat, Tolkienista en sanoisi niin. Toisaalta täytyy myös todeta, että Pottereista minulle riitti ensimmäinen kirja ja viisikymmentä sivua sitä toista, sen jälkeen totesin että tämä ei ehkä ole minua varten. Nostaisin Dickensin ja Dumas’n perillisten joukkoon myös Stephen Kingin, ja varmaan heitä on muitakin. Tarkoitan siis tietynlaista laajan muodon epiikkaa, jossa asioiden monisanainen kuvaaminen on keskeinen osa koko tarinan pointtia, tarkoitus nimenomaan on saada lukija uppoutumaan kirjan maailmaan. Ankara kustannustoimittaja voisi siivota tämän lajin kertomuksista helposti kolmanneksen ja isommalla vaivalla jopa puolet pois niin että sama tarina tulisi edelleen kerrotuksi, mutta samalla menetettäisiin draaman kaaresta ja tehosta jotakin todella olennaista. Aivan kuten sinfonian loppunousu on vaikuttava suurelta osin siksi, että sitä ennen on ehtinyt tapahtua riittävästi asioita, joita ilman mikään ei olisi entisellään: loppunousu on vaikuttava juuri kaikkea aiemmin tullutta vasten, ei yksinään.

MM: Miksi Hemingway on yhä ajankohtainen?

Tero: Hemingway on aina ajankohtainen ja nimenomaan siksi, että hän tarjoaa yhden vastakohdan edellisessä vastauksessa kuvatulle kertomisen tavalle. Hemingway, kuten Raymond Carverkin, puristaa tarinasta pois kaiken, mikä voidaan jättää kertomatta. Se on ihan teknisessä mielessä tavattoman mielenkiintoista ja jokaiselle kirjoittajalle ja lukijalle tutustumisen arvoista. Hemingwayn tuotannossa on kyllä hölmöjä asenteita ja paljon tarpeetonta poseeraamista, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

MM: Vielä kääntämiseen ja sen rytmiikkaan. Voidaan sanoa, että Englannin mahti näkyy vielä kahdessa asiassa - pop-musiikissa ja kuningashuoneessa. Kerro vähän rytmimusiikkiharrastuksesi ja englannin kielen suhteista.

Tero: Musiikkiharrastus on itse asiassa ollut yksi todella tärkeä englannin kielen harrastamisen väline. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöistä, joten aloin jo kymmenvuotiaana kuunnella musiikkia ja lukea laulujen sanoituksia sanakirjan kanssa: katsoin sanakirjasta kaiken, mitä en ymmärtänyt, ja koska syystä tai toisesta opin laulujen sanat helposti ulkoa, sanavarastoni laajeni samalla nopeasti. Satuin vieläpä kuuntelemaan harvinaisen hyvin kirjoitettua rocklyriikkaa, joten opin laajan kirjon sanoja enkä ainoastaan baby-sanaa tuhanteen kertaan.

MM: Kirjallisuudessa unohdus valtaa alaa, kun tarjonta kasvaa. Mitkä ovat unohdettujen kirjojen lukuvinkkisi?

Tero: Arto Mellerin ainoa romaani Tuomiopäivän sävärit on osin hahmoton ja osin syvästi epätyydyttävä, mutta siinä on myös jotain sellaista, jota en ole muista suomalaisista romaaneista oikeastaan löytänyt. On komeaa verbitöntä kerrontaa, harvinaisen taitavia näkökulman- ja kertojanvaihdoksia, yleisesti upeaa kieltä ja niin edespäin. Sille soisin uusia lukijoita.

MM: Mitä käännöksiä on tulossa?

Tero: Juuri nyt suomennan erään kirurgin tutkimusmatkaa ihmisruumiiseen. Käännöksen äärellä on pitänyt miettiä moneen kertaan, mikä kaikki tulee suomentaa loppuun asti ja missä pitää käyttää ns. sivistyssanoja. On selvää, että tulee sanoa keuhkoputkentulehdus eikä bronkiitti, mutta lääketieteessä on paljon myös sellaista käsitteistöä, jonka äärellä tämä kysymys on paljon vaikeampi. Neil Hardwickin muistelmien suomennos on jo aika lailla valmis, kirja ilmestyy huhtikuussa. Ja pian taidan solmia sopimuksen erään erittäin kuuluisan ja arvostetun näyttelijän muistelmista.

MM: Ja lopuksi kielen ytimiin. Anna meille joku esimerkki englannin kielestä, joka on sinulle erityisen tärkeä.

Tero: Ensimmäiseksi mieleen tulee avaussäe Shakespearen sonetista numero 116: ”Let me not to the marriage of true minds.” Sitä en haluaisi joutua suomentamaan. Jos se olisi ”Let him not…” niin suomen kielestä löytyisi luonteva ”Älköön hän...”-rakenne. Mutta itseä koskeva kehotus ”Let me not…” onkin sitten paljon vaikeampi. Tällä en muuten tarkoita sanoa, että suomen kielen keinot olisivat jotenkin vajavaisemmat kuin englannin. En nimittäin haluaisi myöskään joutua sanomaan englanniksi, kuinka ”Välillämme kohosi seinän sijaan varsinainen muuri”.