Relaa, Britannia! - Relax, Britain

Yrjö Jylhän suomentaman runovalikoiman otsikko on Hallitse, Britannia - suomennos Rule, Britannia-rivistä. Kaveri väänsi sen Relaa, Britannia-muotoon, jonka sain käyttää tämän kirjoituksen otsikkoon. Koska jotain rentoutta Britannia mielestäni juuri nyt tarvitsisi.

Lähinnä rentoutta lienee ollut svengaava 1960-luku - se koski pääosin nuorisoa, joka teki irtiottoa sodan tai sodat nähneistä vanhemmistaan ja heidän ahdistavasta säästäväisyydestään, nurkumattomuudestaan ja nurkkakuntalaisuudestaan. Tony Blairin aikana sama sukupolvi pääsi vallan kahvaan muuallakin kuin pop-musiikin tuottajina: ”Cool Britanniasta” tuli yhtäkkiä koko maan käsite, työväenpuolueesta tuli hovikelpoinen ja rahaa virtasi maahan ja alueille palvelutuotannon ja viihteen mallimaana. Näin jälkeenpäin kaikki oli hyvin. Maailmanpolitiikka taas kerran sotki suotuisat konjunktuurit, pian olivat konservatiivit vallassa, julkinen talous austerityn kynsissä ja maa irti Euroopan Unionista. Entäs nyt?

Olen aamulla katsonut you tubesta videon maan kahtiajaosta - nyt Pret a manger ja Greggs välipalaketjujen kesken. https://youtu.be/EcnGtU3H20Y?si=oIYe6dSsUx8RmvGD Ketjut ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Mutta ne tuntuvat jakavan kansan linjalla Etelä-Walesista Humber bridgelle. Videolla jakoon löytyy syyllinen: Margaret Thatcher. Nanny Staten vihaaja, kylmäverinen konservatiivi, jonka asenteissa ja asusteissa ei ollut rentouden häivähdystäkään. ”The Falkland Islands will remain British territory.” Siinä tory-linjassa ei ollut mitään epäselvää. 

Olen lukenut myös päivän Timesin 1.11.2025. Puolet lehdestä käsitteli Falklandissa taistellutta veteraania, joka joutuu sukunsa vuoksi pienempään asuntoon post-traumaattisen elämäntyylinsä vuoksi. Vaivalla löysin oikeita uutisia: yksi niistä käsitteli NHS:n henkilöstön valtavia poissaolomääriä työpaineen vuoksi. He kohtaavat työssään sairautta ja kuolemaa enemmän kuin moni rintamaveteraani.

Kevyempänä aiheena lehdessä oli viihdeteollisuuden pakonomainen tarve tehdä uusia editioita vanhoista tutuista teoksista Billie Holidaysta Beatlesien kautta Taylor Swiftiin. Kuka kuuntelee ne kaikki? - kysyy artikkeli, vastausta ei tule.

Mistä Britannia löytäisi rentoutensa? Olen yrittänyt asiaa miettiä viime viikot jännittyneenä, en ole keksinyt vastausta. Joku arveli, että vanha iloinen Englanti hävisi uskonpuhdistuksessa eikä ole tullut takaisin. Ehkä maan ominaispiirre on tietty sisäinen jännittyneisyys, joka on peitetty huolettomuuden ohuen kaavun alle. Ehkä vanhan suurten roolien näyttelijän täytyy hyväksyä toisen luokan roolit ja ehkä harkita peräti siirtymistä komedian puolelle? Isoilta näyttämöiltä pitää lähteä kotiin ja löytää sen suloisuus läheisten - jos heitä vielä paikalla on - luona. Katsahtaa kalenteriin ja todeta, että alkaa olla aika valmistella hedelmäkakkuja tekeytymään ja miettiä pitäisikö lastenlasten kanssa askarrella kultapaperista hassuja päähineitä jouluaterialle.

Koiran kanssa voi mennä ulos ja katsoa sumun ja sateen sekaan niin epäterävästi, että tajuaa valtavien puiden, matalan taivaan, maan sen alla, yöilman yrttisen kirpeyden olevan samoja, jotka kuningas Athelstan tunsi aikanaan. Puiston kulmalta löytyy kolkka, joka on muuttunut vain vähän, jonka halki puro yhä soljuu. Ehkä Athelstanin idea yhtenäisestä Britanniasta rentoutuu: nykyajassa vaalijärjestelmä uudistuu, vastakkainasettelu hylätään hyödyttömänä, luokkajako löystyy, kuningashuone ja poliittinen eliitti kyseenalaistamisen sijasta korvataan mielekkäämmillä, kansalaisperäisillä ratkaisuilla. Utopia on kaunis, sanoja, sanoja - mutta ehkä juuri niissä - kielessä, asenteissa - on rennon Britannian ydin. Lopetan John Irelandin sävellyksen tekstiin, joka on jännitteisen elämän eläneen John Symondsin hieno visio jostain paremmasta: A Vista - These Things Shall Be.

***

How to get from Austerity, Nanny State, Cool Britain to more relaxed Britain? A good question and at least worth a try. 

Ploughman's lunch - Kyntömiehen kanssa lounaalla

Photo:Wikipedia

Oli kiire ja nälkä, kuppilan lista tehty enemmän kahvittelijoille. Ploughman's Lunch löytyi kuitenkin menusta ja sen tilasin. Kyntömiehen lounas oli käsitteenä hyvinkin tuttu, mutta en ollut koskaan syönyt sitä tietoisesti. Sehän on kylmä lounas, ellei sitten halua tilata lämmintä olutta sen kyytipojaksi.

Huomasin syödessäni, että olen vieroksunut annosta turhaan. Kahvilanpitäjä oli laittanut annokseen muutakin kuin peruselementit leipä, juusto ja sipulit. Nyt oli tarjolla tomaattia, voita, chutneytä, kurkkuja, coleslawia. Juusto ja leivät olivat laadukkaita. Nälkä lähti ja osa pöytäseurueesta poti jopa annoskateutta.

Epäilyksiä oli herättänyt myös ajastamme irti oleva nimi. Kyntäjät ovat harventuneet keskuudessamme ja itse ajattelen, että raavas työmies tarvitsisi jotain tuhdimpaa syötävää tauolleen, fyysisen urakan jälkeen, vaikka olisi tehty töitä traktorin kanssa. Kyntömies hevosineen ja lounaineen tuntui niin menneeltä propagandalta, etten suuresti yllättynyt, että mainosmies todellakin seisoi käsitteen takana. 

Peltomiehen kenttämurkinan raaka-aineet oli luetellut jo Walter Scott maaoloja kuvaavissa muistelmissaan. Kun Englannin juustojen menekkiä haluttiin 1950-luvulla nostaa, kyntäjän lounas keksittiin nyt markkinointikäsitteeksi. Juusto korvasi lihan oikeaoppisesti ja kaupunkiin muuttaneet saattoivat nostalgisoida leivän, juuston, sipulin, sekä oluen tai siiderin äärellä menetettyä elämäänsä maalaismaisemissa. Ikuisilta tuntuvat käsitteet ovat suhteellisen uusia, tässä ei tarvinnut mennä edes viktoriaaniselle ajalle. Kolmioleivän täytteenä kyntömiehen lounas on sujahtanut aikamme koululaisten reppuihin ja se huuhdotaan nyt alas kasvisuutejuomalla. Ehkä koululainen kaipaa mukaan maittavaa ketsuppia, mikä ei ravintoarvoja ainakaan huononna.

Leivän, juuston, sipulin, siiderin ja alen historia Englannissa on tuhansia vuosia. Niillä ja juureksilla on pääosin eletty. Liha ja kala, merenelävät ovat olleet lisää ruokavalioon. Caesar ilmetteli siiderinjuomista ja mainitsi sen erikseen Gallian sota-kirjassaan. Ehkä siinä on samaa perua kuin viikinkien simassa: hyödyntää kausiaineksia - omenaa - monipuolisesti.

Kyntäjän lounaalla on ollut myös ravintolakulttuuria rakentava vaikutus. Pub ei ole pelkkä juottola, asiakkaat kaipaavat myös syötävää. Kylmä lounas oli helppo kiireisessä paikassa järjestää yksinkertaisista aineksista. Myös keittotaidoltaan vaatimaton työntekijä pystyi sen järjestämään - riitti kun veitsi pysyi kädessä. Tämän vaatimattoman aterian pohjalta ovat ponnistaneet lämpimät ateriat makkara muusilla, kalaperunat ja myöhemmät, monimutkaiset gastropub-luomukset. 

Juuston markkinointikampanjana Ploughman's Lunch on ollut vain osittaismenestys. Se ei ole luonut manner-Eurooppaan kuvaa englantilaisten juustojen monista mahdollisuuksista, vaan pikemmin synnyttänyt mielikuvaa vaatimattomasta ja kunnianhimottomasta asenteesta ruokailuun. 

Itse ainakin ruokailukokemukseni jälkeen haluan tarkastaa asennettani. Juuston ja leivän murtamisen ympärille voi mieluisilla lisäkkeillä tehdä itselleen hyvän aterian ja rakentaa sen myös umpivegaanisista lähtökohdista. Englantilaisia juustoja on tietysti enemmän kuin pelkkää Cheddaria ja Wensleydalea, kukaan ei kiellä valitsemasta Stiltonia tai Shropshire Blueta lautaselle, itse ottaisin Cornish Yargia ja jotain vahvempaa Cheddaria tai jotain muuta hyvin kypsynyttä pienen juustolan tuotetta, suolaista ja maukasta.

https://en.wikipedia.org/wiki/Ploughman%27s_lunch#

***

Ploughman's Lunch is a good institution. Its ingredients - bread, cheese, onion, cider or ale have a history of thousands years - the concept itself was redesigned by the cheese promoters of the 1950's. The cold lunch is still nice and tasty with some personal fine-tuning - it can challenge some modern gastropub-items with its simple nostalgy.

A Greener Shade of Pale - Kuin vihreä varjo vaan

Matkan jälkeen kuvien katselu syventää syntyneitä vaikutelmia. Valitsemme jotkut kuvat ja toiset jäävät sivuun, niihin ei oikein tunnu liittyvän mitään tai ne aukeavat huonosti. Luulin matkalla ottaneeni kuvan, jossa on pelkkää nurmikkoa - paikkana Worcesterin Spetchley Park Gardens. Jostain syystä kamera ei sitä kuvaa ottanutkaan - vaikka jopa luin kameran näytöltä, että se tunnisti kohteen nurmikoksi. Nyt kaipaan tuota kuvaa - se tuntuu järjettömältä, mutta Englannin nurmikkoa ei löydy Suomesta, ne ovat ihan eri asioita. Englantilaisen nurmikon hienojakoisuus ja tasalaatuinen laajuus on uskomatonta, ensimmäisen kerran näin tällaisen laajan kentän pelkkää vihreää Cambridgen laitakaupungin common greenillä. Aivoni nimesivät näyn ”terapeuttiseksi vihreäksi” - niin rauhoittava se on. Siinä voi kävellä tai sille voi istahtaa, ei harrastaa mitään kovin hurjaa. Vain olla.

Otin pari kuvaa, joissa teemana oli jonkinlainen tunneli. Kuvan kaivanto on Kilpeckin kirkon ja linnan liepeiltä. Linnasta on jäljellä viheriöivän kummun päällä pari tulisijaa, pieni kirkko on hieman etäämmällä hautausmaan takana, sen toisella puolella kenttä, pelto, jonka keskellä kaarimainen muodostelma, joka on yhdistetty pakana-aikoihin saakka. Siinä kohdalla on nyt karjan suojakatos. Kuvani on toisesta suunnasta, lähempänä linnaa, ei tarvitse paljon mielikuvitusta, että kaivannon selittää vallihaudaksi. Aika on sitä pehmentänyt. Kuuluisa kuninkaallinen rajakaivanto Offa’s Dyke ei ole kaukana, sekin ajan hampaan pyöristämä - mutta massiivinen silti. Rauhallisuus antaa väärän vaikutelman, alue oli rajakahakoiden vuoksi linnoitettu, walesilaista vastaan Mercian puolesta. Me nousemme katsomaan kaivantoja ilmastoidun auton mukavuudesta ja jatkamme pian suurella nopeudella eteenpäin.

Matkan jälkeen Malvernin itäpuolella on pidetty myös District Councilin vaalit. Perinteisellä konservatiivialueella voittivat vihreät. Valituiksi tulivat myös konservatiivien, reformin, riippumattomien ja liberaalien ehdokkaita: yhtään työväenpuolueen ehdokasta ei mennyt läpi. Kaksipuoluejärjestelmä näyttää paikallisesti siis olevan murroksessa, siirtymän suuruus riippumattomille kertoo ehkä vihreiden kannatusta enemmän muutoksesta. Politiikkaan ollaan kyllästytty. Vihreiden asema alueella on poikkeuksellista: puolueen vanha puheenjohtaja vaikuttaa siellä yhä. Ja vanha konservatiivien ääniharava tipahti keskustan alueella juuri vihreiden arvojen vuoksi.

Reformi ei alueella tuntunut nousevan samalla tavoin kuin muualla maassa. Oma pelkoni on, että paikkaansa maailmassa yhä hakeva Englanti aloittaa jälleen uuden, tuskaisan kokeilun päästämällä reformin valtaan seuraavissa suurissa vaaleissa. Onnetonta on, että sinne on vielä pitkä matka - tyytymättömyys saa kasvaa rauhassa vaalivoitoksi, helpolla tavalla, joka ei kasvata valtiomiehiä, joista on muutenkin pula. Edessä on pitkä ja neuvoton uuden puolueen hallituskausi, jolla pitäisi löytää uusi suunta koko saarelle. Pelimerkkeinä ovat maahanmuuttokriittisyys ja EU-vastaisuus. Englantilaiset kestävät onnettomuudekseen olojen huonontumisen nurkumatta, ilman analyysejä ja peilejä - kapina kanavoituu vain uurnille. Vihreän ja Miellyttävän saaren etu olisi tilanteessa nopea erehdys ja päättäväiset, rakentavat suunnan korjausliikkeet yhteistyössä. Mutta siitä on vain houkan toivo.

Kummisetäni sanoi, että vanhana on hyvä käydä Roomassa: kaikki vanha on muuttunut ymmärrettävämmäksi. Mielikuvitus ja kokemus osaa täydentää rauniot ja kaivannot ponnistuksilla, jotka niiden takana ovat. Ei kaipaa suuria, rautalangasta väännettyjä elämyskeskuksia, lähes huomaamaton uurre maisemassa, yksittäinen vaatimaton muistotaulu ajaa asiansa ja hiljentää menneen äärelle. Joku voi kysyä, miten tästä eteenpäin? Vastaus on aika selvä. Ihmiset pakkautuvat keskuksiin, kuhisevat siellä. Vallihaudassa kulkija kulkee yksin koiransa perässä, taivaan alla, miettii sirpaleisesti omia asioitaan ja olettaa, että kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ei hän kovin väärässäkään ole. Kevättä seuraa kesä, joka kääntyy syksyksi ja talveksi, jouluksi ja kevääksi politiikan tuulista välittämättä. 

***

Green is very therapeutical colour in lawns and much vaster minimalistic surfaces of common lands. In politics, it is more controversial colour of change and worrying about the situation we are in. But, by and large, England remains a green and pleasant land - so far.

Takaveden kirkot 2: Ely - Backwater Churches 2: Ely

Ensikosketukseni Elyn katedraaliin oli lapsuudessa John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilta. Normannityylinen kirkko näytti kuvissa salaperäisen ikivanhalta ja sen valtavista tammista rakennettu lanterni häikäisi loistokkudellaan. Matkustin varta vasten kirkkoa katsomaan loppuvuonna 1992. Jos liikkuu Fenlandissa, Cambridgen pohjoispuolta rautateitä pitkin, Ely sattuu sopivasti matkan varrelle. Muistan kirkon laivan viktoriaaniset kattomaalaukset hyvin, niiden värikkään koristeellisuuden ja kontrastin vanhempien aikojen askeettisiin kivirakenteisiin, Ainoan paikan päällä käyntini jälkeen olen kahdesti katsonut kirkon valtavaa, vakuuttavaa massaa ohimenevästä junasta. Olen katsonut sitä kuin suurta merellä liikkuvaa alusta.

Tänne perustettiin luostarikirkko jo 600-luvulla. Alue oli hankalapääsyinen takamaa, saari vetisten soiden keskellä - hieman samanlaista maastoa, missä Alfred Suuri piileskeli tanskalaisia. Isle of Eels, ankeriaiden saari, oli tietenkin helppo saalis tanskalaisten laivoille, he hävittivät luostarin 800-luvulla. Se oli ensimmäinen hävitys, kirkko nousi uudelleen pian, sen muovasivat ja laajensivat normannivalloittajat vuodesta 1066 lukien. Ylpeät tornit nousivat vesijättömaiden keskeltä. Länsitorni on korkein kaikista, sen oikealla puolella on säilynyt matalampi tornipari, mutta vasemmalta puolelta sellainen on romahtanut. Länsifasadi kummastuttaa sen vuoksi epäsymmetrisyydellään: siksikin Hedgecoen kuvat vaivasivat mieltäni. Nyt niitä kuvia ei löydy netin syövereistä enää ja kirjaa minulla ei ole käsillä. Valokuvaukseen ja brittiläiseen arkkitehtuuriin innostaneen tekijän tuotanto on sirpaloitunut ja unohtumassa. Kuuluisa Lady Chapel rakennettiin liian lähelle päärungon perustuksia, pohja petti ja ristilaivan torni tuli alas. Siihen kohtaan rakennettiin kuuluisa lanterni, nerokas geometrinen luomus. Onnettomuus kääntyi voitoksi, kiitos tekijämiesten.

Etsin erilaisista esityksistä tarkkaa kuvausta näistä romahduksista. Elystä löytyy paljon videoita, mutta paikallisväri on niissä liian vahvaa. Englantilaisten on vaikea pysyä asiassa, esitykset rönsyävät helposti eksentrisille sivupoluille ja takakujille. Kun odotan, että esiteltäisiin kunnianarvoisan rakennuksen dokumentteja, tarina siirtyykin kellojensoittajien ammattikunnan tai kirkon kaupan mummojen käsitöiden esittelyyn ja heidän muistoihinsa rakennuksesta. He ovat siellä käyneet koko ikänsä, mikä on tietysti etuoikeus. Ely on myös kärsinyt kuvainraastajien tekosista - pyhimyskuvia ja lasimaalauksia on surutta hävitetty, ja onpa kirkko ollut kokonaan suljettunakin kaupungin suuren pojan Oliver Cromwellin toimesta. 

Ely on kostea paikka yhä, vaikka se ei ole enää niin saari kuin muinaisina aikoina. Paikalla käynyt Daniel Defoe sanoi, että jokaisessa majatalon huoneessa oli sammakko. Kaupungin laidalla on iso venesatama. Sortumilla on ehkä jotain tekemistä maaperän kosteuden kanssa. Paikalliset näyttävät olevan tästä tietämättömiä. Kun etsin Google Earthista edustavia kuvia katedraalista, löysin närkästykseni paikallisen koiranulkoiluttajan, vandaalin, joka antaa lemmikkinsä merkkailla reviiriään kunnianarvoisen jättirakennuksen perustaan. Englantilainen understatement voi joskus saavuttaa liiallisia ulottuvuuksia, suoranaista kunnioituksen puutetta.

Ely on kaksiosaisen joulukalenterisarjani päätösosa. Katedraali on ulkoapäin vaikuttava kokonaisuus, jossa on poikkeuksellisen tyydyttävää tutkia eri aikojen tyylillisiä elementtejä. Vanhimmista osista emme tiedä juuri mitään, mutta paikan päällä voi tuntea, ettei näkyvissä osissa ole koko tarina. Sisätiloissa ikonoklastien hävityksiä on paikkailtu myöhemmillä töillä ja jopa tunteikkailla käsitöiden näyttelyillä: marmoripyhimykset voidaan korvata huovutustöillä. Valtava tila kuitenkin on akustisesti yhä koskematon, se soi. Ensimmäinen joululevyni oli John Rutterin Elyssä äänittämä. Lady Chapelilla on oma akustiikkansa, mutta ristikeskuksen alla hahmottaa tilan suuruuden myös äänitteestä. Musiikki vie vuosisatojen taakse normanniaikoihin: takamailla on vietetty joulua satoja vuosia, omassa rauhassa.

https://youtu.be/1Tro4svSDhw?si=4EVbyAyJudUS91w0

***

Ely is not the biggest of towns, but its Cathedral is unforgettable, the ancient Isle of Eels is worth visiting also on a rainy, foggy day of December. The great building is blessed with wonderful, extraordinary exterior and interior. But that naughty man - what is he and his dog doing?

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing you
In all the old familiar places
That this heart of mine embraces
All day through

In that small tea-room
The park across the way
The children's carousel
The chestnut trees
The wishing well

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Kirkkofriikkien matkassa - A Band of Churchcrawlers

Vastustin pitkään facebookin jäsenyyttä. Mukana olen ollut kohta kaksi vuotta. Tämä blogini on jäsenyyttäni huomattavasti vanhempi. Facebook on ollut kuitenkin tehokas verkottaja - levyharrastukseeni, mutta erityisesti Englannin katedraaleihin ja kirkkoihin liittyen. Churchcrawlers - kirkkobongarit - ovat myös facessa kohtuullisen iso yhteisö. 

Yhteisö jakaa kuvia ja kokemuksia kirkoista. Osa paikoista on todellisia arkkitehtuurihelmiä, osa sijaitsee uskomattoman kauniissa maisemassa, osa kirkoista on vaatimattomia, tavallisia, osa hylättyjä, joihin on päässyt sisälle vain erikoiskonsteilla. On kirkkoja, joiden kunto on heikko, tai jotka on restauroitu ja pidetty hyvässä kunnossa. On paikkoja, joilla on tarjota ihmeellisiä taideteoksia, kauniita rakennuksen osien suhteita ja yksityiskohtia - sekä sellaisia, jotka ovat vailla mitään erikoisuuksia, vain yhteisön tärkeitä ja rakkaita paikkoja. Yhteisössä vallitsee, kuten somessa helposti, yksimielisyys ja tyytyväisyys harrastuksesta - hieman yllättäen uskonnollisuus ei juuri näy - ellei se sitten ole juuri samanmielisyydessä ja yhteenkuuluvuuden tunteessa - siunauksia ei toivotella, mutta hyviä kuvia peukutetaan ahkerasti. 

Olen tutustunut muutamaan mukavaan tyyppiin, joita voisin tulevaisuudessa tavatakin jollain Englannin matkalla. Kotikentällä kohdattaessa heissä voi olla sukututkijan charmia - hyvänä päivänä intohimoa ja rakkautta yksityiskohtiin jaksaa kuunnella innostuneesti, pilvisempänä päivänä varmasti raja tulee jossain kohtaan vastaan.

Ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat systemaattisesti kiertäneet paljon paikkoja, ottavat laadukkaita kuvia ja jakavat paljon historiatietoa kohteista, jopa niiden muutoksesta. On niitä, jotka esittelevät paikkoja vähemmän systemaattisesti, vaatimattomasti, hiljaisemmin, painaen persoonaansa taka-alalle. On yllättävän paljon ihmisiä, jotka vain peukuttavat toisten julkaisuja ja sitäkin harvoin. Heilläkin on varmasti jokin syy olla osana ryhmää. Silti usein huomaan miettiväni, mikseivät he voi jakaa vaikka kuvaa omasta lähikirkostaan, vaatimattomastakin - ja sanoa yksinkertaisesti, että tämä on minun rakas kirkkoni. Sellaiset päivitykset ovat minusta hienoja. Monesti haluaisin kysyä omasta kuvastani pitävältä, mikset sinä ole julkaissut mitään?

Kirkkojen päätehtävä on tarkota uskonnon harjoittamiselle puitteet, ne ovat palvelusten paikkoja, yhteisön kohtaamispaikkoja ja henkilökohtaisen hiljentymisen tyyssijoja. Ne ovat myös lepopaikkoja edesmenneille.  Näiden lisäksi niissä on paljon kerrostumia maan, paikkakunnan ja henkilöiden historiasta. Tieto, että rakennusvaiheisiin on vaikuttanut normannivalloitus, viikinkien retket, musta surma, kuninkaan politiikka - antaa perspektiiviä. Omaan elämään ja sen asioihin voi tulla vuosisatojen mittakaava; jopa koko maan kohtaloon voi holvien alta saada erilaisen näkökulman. Kokemukseen rakennuksesta vaikuttaa myös vierailun luonne, käykö sen kiertämässä läpi toimitusten ja tilaisuuksien ulkopuolella, vai istuuko paikallaan pidemmän aikaa ja antaa katseen syventyä eri yksityiskohtiin.

Olen taltioinut valokuviin kirkkojen sisä- ja ulkotiloja kohtuullisen paljon. Pyrin ottamaan hyviä kuvia, mutta huomaan, että yksityiskohtia voisi poimia enemmän. Yleiskuvat kertovat, että kohteessa on ollut kiire. Hiljentyminen kasvattaa tarkkaavaisuutta ja antaa pohdinnalle mahdollisuuden. 

Valitsin tähän kaksi kuvaa Riponin leprakappelista. Se oli kiinni ja haimme avaimen entisestä köyhäintalosta (almshouses). Kirkko on aina tehnyt sosiaalityötä ja huolehtinut myös sairaista. Pieni kappeli oli vakuuttava paikka, ehdottomasti käynnin ja hetken hiljentymisen arvoinen.

Pidin kovasti tästä nuoren tutkijanaisen tekemästä kirkkobongarin kymmenestä käskystä:

https://hisdoryan.co.uk/the-10-commandments-of-church-crawling?unapproved=11265&moderation-hash=1100045b093577bcdb3950d03b3c27a0#comment-11265

***

Like trainspotting, churchcrawling is quite popular in England. I have been a church enthousiast, even without knowing the term. With facebook, I have joined some groups of friends of English churches and Catherdrals - these are funny little groups, with a lot joy of sharing good pictures and experiences in various parts of the island. The link above is a very good and practical guide to church visiting - the 10 commandments for that!

The Leper Chapel, Ripon, Yorkshire.

Joulukalenteri 2021: luukku 11 - Jarrow

Kalenterissani on toiseksi viimeisen käymättömän paikan vuoro. Kun karttaa katsoo, paikka ei ole niitä kaikkein hurmaavimpia. Se sijaitsee varsin proosallisessa ympäristössä keskellä telakka- ja teollisuusalueita. Jarrowin kirkko, Jarrow Hall ja Bede Museum ovat kuitenkin syvällä menneisyydessä, jokien varsilla ja meren läheisyydessä. Bede, lisänimeltään ”Venerable” eli kunnioitettava, on Englannin kirkkohistorian ja siinä sivussa myös historiankirjoituksen isä. Ajan hampaan nakertamat kirkot ovat aina kiintoisia ja Jarrow luostarinraunioineen pistää varmasti mielikuvituksen liikkeelle. Jarrow Hall pyrkii ennallistamaan aikoja sitten hävinneitä puusta ja oljesta tehtyjä asuin- ja talousrakennuksia. Tällaiset kokeellisen arkeologian paikat ovat kiinnostavia - oma kokemukseni pienistäkin museoista Englannissa on, että he tekevät parhaansa elävöittääkseen vierailua historiassa, myös pienimmille vieraille.

Jarrowin lähistöllä sijaitsee saman aikakauden Monkwearmouthin luostarikirkko, jossa myös on käytävä samalla reissulla.

***

Jarrow is for ancient church and monastery site, for Bede and for Jarrow Hall - a project of reconstructed buildings from those days. All surrounded by dockyards and industrial sites. 

https://www.english-heritage.org.uk/visit/places/st-pauls-monastery-jarrow/

https://en.wikipedia.org/wiki/Monkwearmouth–Jarrow_Abbey

http://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

https://jarrowhall.com/museum-collections/experimental-archaeology/

Joulukalenteri 2021: luukku 7 - Shrewsbury

Tämän suurehkon kaupungin tuntumassa olen ollut useasti, nähnyt kukkuloita ja Severn-joen kulkua. Pitäisi vain ottaa asiaksi käydä siellä - näkemässä virrat, sillat, korkeuserot ja vanhat, arvokkaat rakennukset. Se oli vanha Powys-kuningaskunnan keskus.

***

Shrewsbury should be visited!

https://en.wikipedia.org/wiki/Shrewsbury

Joulukalenteri 2021: luukku 4 - Tintagel

Tintagel on noita Englannin läntisimpiä kolkkia: ihmiset ovat siellä eläneet kuningas Arthurin ajoista lähtien meren äärellä, lähes armoilla. Säveltäjä Arnold Bax vakuuttui paikasta, teki siitä sävelrunoelman, joka vuorostaan pelasti hänet unohdukselta 1950- ja 1960-luvuilla. Tintagelissa on tehty kaivauksia, joissa on selvinnyt, että asukkaat söivät - kalaa. Tämä tuskin yllätti varsinaisesti ketään, mutta paikka on varmasti käynnin väärti.

***

Tintagel! King Arthur and Sir Arnold Bax! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_Castle

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_(Bax)

Arnold Bax: Tintagel, counducted by Sir Adrian Boult:

https://youtu.be/LbTD_YvfqJI

Joulukalenteri 2021: luukku 3 - Chester

Englannissa olen vältellyt isompia kaupunkeja, mutta kyllä muutama niistäkin on kiinnostava. Walesin tuntumassa sijaitsevassa Chesterissä viehättää, että roomalaisaika, West Mercian keskiaika ja viktoriaaninen kausi tuntuvat lyövän kättä loistokkaalla ja koristeellisella tavalla. Viktoriaanit tietenkin vetivät oman tulkintansa keskiajasta överiksi - lopputulos ei aina ole esteettisesti kärkiryhmää, mutta ihmeteltävää varmasti riittää. Bridge Street pitäisi nähdä ainakin teekupposen ajaksi.

***

Chester - that glorious combined handshake between Romans, Medieval and Victorian worlds. I think that might be worth seeing.

https://en.wikipedia.org/wiki/Chester

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

Elisabetit - kaksi kautta vastuuta

Source: Express.co.uk 3 Jan 2021

Blogini osoite paxengland.blogspot.com sisältää jonkinlaisen viittauksen Pax Britannicaan ja toiveen, että saarivaltio kehittyisi rauhanomaisissa merkeissä. Monenlaista loiskiehuntaa kuitenkin esiintyy ja intouduin tekemään analyysin kahdesta kuningattaresta, joiden hallituskaudet ovat olleet hyvin pitkät - Elisabet I ja Elisabet II. Väliin mahtuu myös pitkä Viktorian kausi. 

Elisabetien ajat ovat kaukana toisistaan ja varsin erilaiset - vertailu on kohtuutonta: teen sen silti. Isosti eroja voisi luonnehtia, että ensimmäisen Elisabetin aikana Britannia nousi vakiintuneeksi valtiomahdiksi ja luotiin edellytykset kansakunnan vaurastumiselle. Myöhemmän Elisabetin aika taas on ollut jonkinlaista cooliksi menestystarinaksi naamioitua alamäkeä.

https://www.express.co.uk/news/royal/1363454/Queen-Elizabeth-II-family-tree-is-queen-related-to-elizabeth-i-evg

Ensimmäinen elisabetiaaninen kausi muistetaan tietysti Espanjan armadan tuhoamisesta ja sitä seuranneesta rauhan ajasta. Kulttuuri kukoisti ja kauppa kävi, siirtomaita valloitettiin ja luotiin vankka pohja nykyiselle paheksunnalle. On sinänsä onni, ettei kuningattarelle ole juuri pystytetty patsaita, joita pitäisi nyt olla upottamassa satama-altaisiin, joiden partaille purettiin voittoisista laivoista imperiumin rikkauksia. Elisabetin Englanti oli myös Byrdin nerokkaiden sävellysten ja Shakespearen ihmisen olemusta pahassa ja hyvässä luotaavien näytelmien synnyintausta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabetin_aikakausi

Elisabet I oli kova nainen, isänsä Henrik VIII:n ankaran koulun käynyt. Tummat nappisilmät muistuttivat kuningasta ikävällä tavalla tyttären äidistä, mestatusta Anna Boleynistä. Elämä oli monta vuotta hermopeliä ja armotta koulivaa hallitsijakoulua. Johdettavatkin olivat hurjaa väkeä, menestyneimmät käytännössä merirosvoja upseerin puvussa. Mikään ei tullut annettuna, kaikki tehtiin itse. Uskollisuus kansakunnalle oli onnistuneita naimakauppoja tärkeämpää - toisaalta jälkeläisistä ei ollut harmia. 

Hallitsevan Elisabet II:n aikakausi on valtavan pitkä. Kun hänet kruunattiin, Kekkonen oli vast’ikään vetänyt ensimmäiset kautensa pääministerinä ja pitkä kausi presidenttinä oli vasta alkamassa muutaman vuoden päästä. Kekkosta ei ole vallan kahvassa näkynyt enää tällä vuosituhannella, mutta Elisabet on hallinnut silläkin jo kolmattakymmenettä vuotta! Eikä aika ole ollut pelkkää loputonta teekekkeriä: jaksolle on niin mahtunut Suezin kriisiä kuin konservatiivien johtajapulaa, Falklandin sotaa, kylmästä sodasta puhumattakaan. Hän on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, jota äiti-kuningatar ja isä-kuningas päättäväisellä esimerkillään karaisivat seisomaan kansakuntansa tukena Hitlerin Saksaa vastaan. Selkärangattomia rivistälipsujia ja oman edun tavoittelijoita tosin silloinkin riitti. Kannattaa katsoa laaja wiki-artikkeli, jossa on listattuna muutakin työtä kuin loputonta edustamista: kuningattarella on parlamentaarisessa demokratiassakin ihan oikeaa valtaa, paljon ja eri vaiheissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_II

Vaikka oma tontti kuningattarena on hoidettu hienosti, voi kuitenkin sanoa, että hallinnan kohde Iso-Britannia on Elisabetin aikana luisunut jonkinnäköiselle kaltevalle pinnalle. Kuivan huumorin ja jäykän ylähuulen maasta on tullut viihdeteollisuuden keskus, jossa kylmän sodan kuvitteellinen James Bond lyö kättä the Beatlesin pitkätukkien, Oasiksen riitelevien veljesten ja Adelen kanssa. Rollareita on kohotettu aateliskastiin - tietysti ”kolmannen tien” arkkitehdin, Tony Blairin, kavereina. Kuninkaallisista itsestäänkin on tullut jonkinlaisia viihdeolentoja, joista jokainen saa valita mieleisensä hahmon kuin jostain kirotusta muropaketista - maun mukaan painottaen joko sokerihuurrettua kapinallisuutta tai kuitupitoisempia perinteitä. Vaikka kylmä sota voitettiin ja rautaesirippu riisuttiin, Britannian sekoileva politiikka ei ole sekään ollut mikään häikäisevä menestystarina. Sotaakin on käyty mitä ihmeellisemmistä asioista. 

On inhimillisesti valtava etuoikeus ja taakka olla velvollisuudentuntoinen kansakunnan, kansanyhteisön, unionin, perheen keulakuva. Ihailen kuningattaren tyylikkyyttä ja hänen teräksenlujaa maanläheisyyttään ja hänen käsittämättömän pitkäjänteistä sitkoaan kaoottisessa, egosentrisessä, neuroottisessa ja äärimmäisen lyhytjännitteisessä ajassamme. Hän on hoitanut kaiken hyvin, mutta Englanti tarvitsee myös sitä, että jokainen muukin kantaisi vastuunsa. Se ei ole tapahtunut enää niinkuin ennen. Mutta Jumala Kuningatarta Varjelkoon! God Save the Queen!

***

It is quite interesting to compare the Elizabeth I era with that of Elizabeth II. Both have served their country with a wonderful sense of duty, but where the former Queen made way for the glorious wealth and spiritual richesses, the current reign has been more way down - Yet Britain has been great by entertainment - from imaginary Cold War heroes to some mop-haired pop stars. Nor has politics been very successful or clear. In any case, the Reign has been a wonderful, long-standing and complex ordeal of duty and honour and we have all reason to wish the Queen only the best - God Save the Queen!

Syon, unearthed

The Chapel at Syon Abbey, painting by Dr Jonathan Foyle, courtesy of Syon Park

Blogin pitäminen muistuttaa paljolti gradun tekemistä. Aiheeseen liittyvää tavaraa tuntuu tulevan jatkuvasti vastaan, mutta vain osaan kannattaa tarttua. En muista, että koulunpenkillä olisin erityisen kirkkaasti hahmottanut luostarilaitosten eroja ja ollut niistä kovinkaan kiinnostunut. Englannin matkoillani olen törmäillyt luostarien perintöön kuitenkin yllättävän usein, vaikka niistä ei rakennuksina olisikaan paljon jäljellä. Syonin luostarin löysin yhdestä alaviitteestä ja aloin kaivamaan vihjeen perusteella. Vain huomatakseni, että tarina meni maan alle, toisiin maihin ja palasi takaisin, loppuakseen sitten äkisti.

Olen aiemmin kirjoittanut Rievaulx’n, Fountainsin, Mount Gracen ja Maltonin luostareista. Luostareiden kohtalo oli tulla Henrik VIII:n ja Thomas Cromwellin - ja tavallaan siis myös Lutherin - jyräämiksi. Monissa paikoissa, kuten Tewkesburyssa ja Great Malvernissa kaupunkiyhteisö osti luostarinkirkon omaan kirkolliseen käyttöönsä. Talousrakennukset hävisivät niiden ympäriltä. Luostarit olivat omavaraisia kokonaisuuksia ja niiden maallisemmat osat rinnastuivat jopa jonkinnäköiseen teollisuuskylään tai ainakin yhteisön hyvinvointikeskukseen. Tiedossani ei ole tapausta, jossa kompleksin hengelliset osat olisi hävitetty ja maalliset osat säilyneet käytössä sellaisenaan. Tietysti rakennelmien kiviaineksia on käytetty monenlaisiin tarkoituksiin. Bury St Edmundissa luostarialue on kaupungin keskustassa English Heritagen hallinnassa, se on käytännössä aiemman kivimateriaalin hyödyntämisen jäljiltä pelkkä rauniopuisto. Siitä on nykyaikana tehty jonkinlainen digitaalinen yhteyspaikka langattoman verkon avulla. 

Erilliset pienemmät kappelit ja rukoushuoneet (chantry), joiden yhteydessä asui palkattu pappi, lopetettiin joitakin vuosia myöhemmin - ne päätyivät usein asuinkäyttöön. Näille periaatteessa pienille kokonaisuuksille oli aikojen kuluessa kertynyt lahjoittajien kautta huomattavia omaisuuksia ja kiinteistöjä. Tsasouna on meille tutumpi ja sen kantasana lienee sama.

Hallinnon motiivit olivat radikaalissa muutoksessa moninaiset. Poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset tekijät - luostareiden ja Rooman vaikutusvalta, rikkaudet, asema houkuttelivat. Toisaalta laitoksissa oli tapahtunut väärinkäytöksiä ja munkki- ja nunnajärjestöjen jäsenmäärät olivat trendinomaisesti laskussa. Muutos oli ollut jo tuloillaan. 

Syon Abbey sijaitsi nykyisen Suur-Lontoon alueella Isleworthissa, Kew Gardensin länsipuolella. Luostarin historia on kiehtova: muistamme Ruotsi(-Suomen) historiasta birgittalaisluostarit Vadstenassa ja Naantalissa - Syon kuului samaan järjestykseen Pyhän Birgitan (engl. Bridget) innoittamana. Luostarin kirkko oli nykyistä Cambridgen King’s Collegen kappelia muistuttava, vain huomattavasti suurempi leveydeltään. Kirkko rakennettiin 1400-luvulla ja 1600-luvulle tultaessa se oli pyyhkäisty pois maanpinnalta. Arkeologinen raportti vuodelta 2003 kertoo mitä paikan nurmikenttien alla piilee. On muuten uskomatonta, miten helppoa digiaikana on päästä tällaisen erikoistiedon äärelle!

https://www.wessexarch.co.uk/sites/default/files/52568_Syon_Park.pdf

Syonin päällystö nousi jääräpäisesti kuningasta ja hänen neuvonantajiaan vastaan. Munkki Richard Reynolds kieltäytyi tunnustamasta Henrik VIII:ta kirkon pääksi. Munkkeja vakoiltiin ja kiristettiin: lopulta Reynolds hirtettiin, nunnat taipuivat tunnustamaan uuden hallinnon, luostari lakkautettiin Englannissa 1539. Syonin toiminta siirtyi ja jatkui Lissabonissa: paluuta Englantiin alettiin valmistella 1800-luvun alussa, se onnistui vasta myöhemmin samana vuosisatana kielteisen katolisuusasenteen hivenen laannuttua. Syonin nunnat siirtyivät usean paikan kautta Devoniin, jossa Syon Abbeyn tarina tuli päätökseensä 2011: viimeiset kolme nunnaa elävät Plymouthissa. Syonin luostari oli ainoa laitos, joka jatkoi toimintaansa yhtäjaksoisesti reformaation jälkeen. Luostari vietti lakkauttamisensa jälkeen vielä 600-vuotisjuhliaan vuonna 2015. https://www.syonbreviary.co.uk/

Syonin tarinaan liittyy myös makaaberi käänne. Kruunun Greenwichin palatsissa (sekin nykyisin pitkälle hävinnyt) munkki William Peyton piti Henrik VIII:lle saarnan hänen avioeroaan vastaan, muistuttaen kuningas Ahabista, jonka verta koirat olivat latkineet ruumista taistelusta kuljettaneesta vaunusta Raamatun Kuningasten kirjan 22:35 mukaan. Vuonna 1547 ennustus toteutui. Kuolleen kuninkaan ruumista saatettiin kohti Windsoria ja arkku yöpyi Syonissa matkalla. Lattialle valui verensekaisia nesteitä arkun halkeamasta. Aamulla paikalle tullut rakennusmies joutui hätistelemään koiria tiehensä. 

***

Syonin tarina on kokonaisuutena kiehtova: suuristakaan rikkauksista ei jää lopulta paljonkaan jäljelle ja johtolankoja voi olla yllättävän vähän. Siitä huolimatta niitä voi nykytekniikalla penkoa mukavasti. Selvää on, että katolisten tarina on erilainen kuin protestanttien ja molemmat kertomukset sekoittuivat valtapyrkimyksissä, maallisissa tai hengellisissä. Molemmat tarinat ovat katkeria. Monet luostarilaitokseen liitetyt kokonaisuudet ovat tätäkin päivää: sokaistuminen vallasta ja rikkauksista, sääntöjen rikkominen; toisaalta sosiaalityö ja heikoimpien auttaminen, tarve vetäytyä maailmasta, itsetutkistelu ja askeesi, maallisen ja hengellisen tiedon etsiminen - kaikki tuo muodossa tai toisessa.

***

The story of Bridgettine Syon Abbey is a most fascinating one. Of many religious monastic orders and their once mighty buildings, not much is left. The site of the Abbey was well studied in the 2003 report linked in my main text. The stories after the sack of monastries are diverse, depending by the side telling them. However, if we dig deeply enough, we can still find some legacy of once mighty institutions - in bad, but also in good.

Young girl, lost child and founding father

Source: Monticello.org

Olen välillä ylittänyt Atlantin jutuissani: niin teen nytkin, koska mustien asemasta käydään yhä kovaa keskustelua. Englannista irtaantunut Yhdysvallat lähti omille vapauden teilleen: diplomatiaa käytiin paljolti Englannissa ja Ranskassa - rauha solmittiin 1783 Pariisissa ja sen jälkeen seurattiin yhteiskunnan ja oikeuksien kehitystä entistä tiiviimmin.

***

Mutta kerron yhden tarinan, niin kuin se minua kosketti. Oli mies, tilanomistaja, joka menetti vaimonsa, lastensa äidin. Hän joutui lähtemään Pariisiin työtehtäviin yli Atlantin. Vanhalle mantereelle lähti hänen lapsiaan ja heille mukaan palvelusväkeä, jotka olivat hänen omaisuuttaan. Yksi heistä oli hänen vaimonsa sukua, kovin nuori, hän tuli mukaan hoitamaan pienintä lasta. Oliko muistuttanut hänen vaimoaan, kuitenkin tuo tyttö synnytti miehelle Pariisissa lapsen, tytön, joka kohta kuoli ja unohtui. Mies palasi pian väkensä kanssa takaisin Amerikkaan ja tyttö, nyt jo täysi nainen, synnytti hänelle kuusi lasta lisää ennen miehen kuolemaa. Näiden lasten alkuperä salattiin meidän päiviimme saakka.

Emme tiedä minne pieni kuollut tyttölapsi joutui. Ehkä Viattomien hautausmaahan nykyisen Place des Hallesin  lähellä, pienet luut kenties kuljetettiin vallankumouksen alettua katakombeihin. Voimme seuraavalla Pariisin matkalla muistaa tuota pientä, unohdettua lasta, hän oli esikoinen, kuusi hänen pikkusisarustaan ovat paremmin dokumentoituja.

Äidin nimi oli Sally Hemings. Hänestä ei ole säilynyt kuvaa. Hän eli elämänsä lähellä lapsiaan myös miehen kuoltua. Meillä on hänestä muutama todistus, joista voimme päätellä, että hänessä oli paljon myönteisiä piirteitä. Ihmiset lähettivät hänelle terveisiä, hänen lähellään pysyttiin. Oli kuitenkin tekijöitä, ettei hän saanut täyttä arvostusta yhteiskunnassa.

Miehen nimi oli Thomas Jefferson. Hän kuului Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisiin, Founding Fathers. Hänestä tuli kolmas presidentti John Adamsin jälkeen. Hänen tilansa päärakennus oli Monticello, joka on tuttu taidehistorian lehdiltä. 

***

Jefferson-Hemings kiista on mielenkiintoinen. Kannattaa tutustua wikiartikkeliin.

https://en.wikipedia.org/wiki/Jefferson–Hemings_controversy

Aivan viime vuosina, kun historiankirjoitus on lopullisesti vahvistanut, että Jefferson on todennäköinen Hemingsin lasten isä, myös Monticello-museo on lopulta antanut Sallylle virallisen paikan kansakunnan ytimessä. 

Tämä tarina on vanha ja se on viihteellistetty monta kertaa. Siitä voidaan esittää jyrkkiä tai vähätteleviä mielipiteitä. Ainakin itseäni kosketti, miten historian totuus lopulta paljastuu ja hävetty, salattu asia saa oikeutta. Oli myös liikuttavaa löytää se ensimmäinen lapsi, jota kukaan ei oikein muista. Elämä on merkillistä ja merkityksellistä: siinä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin ihmeellistä.

https://www.washingtonpost.com/entertainment/museums/jeffersons-monticello-finally-gives-sally-hemings-her-place-in-presidential-history/2018/06/12/55145ac0-6504-11e8-a69c-b944de66d9e7_story.html

https://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-4662350/Archaeologists-Sally-Hemings-room-Monticello.html

https://www.monticello.org/thomas-jefferson/jefferson-slavery/thomas-jefferson-and-sally-hemings-a-brief-account/

***

I tell here story about one lost little girl, died in Paris. After her, six secret siblings from the same mother, Sally Hemings. Nowadays we can say their father was one of the Founding Fathers of the Nation, Thomas Jefferson. It is wonderful to read how the forgotten have take their position in the center of things. At least we can say, it is to the right direction, to justice. 

Anglosaksien rakennuksia 3: retkien suunnittelua

Source: Wikipedia, Chapel of St Peter-on-the-Wall

Paavo Haavikon kirja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä on hienosti nimetty Rembrandtin maalauksen mukaan. Elämä vilahtaa ohi, suuret tapahtumat jättävät pienet tapahtumat sivuun ja yksilöt varjoonsa. Lasista jää jotain sirpaleita, joita arkeologit kaivavat esiin. Nuo sirpaleet saattavat olla ainoita todistajia unohduksien ja epämääräisyyksien pitkässä ketjussa.

***

Ensimmäiset kristittyjen tekemät rakenteet eivät olleet kirkkoja, vaan maisemaan pystytettyjä ristejä. Ne olivat merkittyjä paikkoja, joihin pienet ryhmät kerääntyvät rukoilemaan, jumalanpalvelukseen. Joissakin säilyneissä risteissä on rinnan kaiverrettuja muinaisuskon ja kristillisyyden tunnuksia. Ennen pitkää rakennettiin myös vaatimattomia kirkkorakennuksia, usein juuri näille paikoille.

Muutama kirkkorakennus on jäänyt jäljelle, usein syrjäisiin paikkoihin. Essexistä, paikkakunnalta Bradwell-on-Sea, syrjäiseltä meren rannalta, löytyy yksi kohde. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Chapel_of_St_Peter-on-the-Wall

Kappeli on toiminut myöhemmin latona ja on nykyisin taas vihitty alkuperäiskäyttöön. Kohde ei vaikuta arkkitehtonisesti kovin monimutkaiselta. Tällaiseen paikkaan ei jouduta sattumalta, vaan vierailu on pakostakin osoitus rakkaudesta lajiin. Tietysti rinnakkaistekosyy on meren näkeminen, sehän on aina vaikuttavaa. Voi miettiä, seisoiko joku yksilö sydän läpättäen idän horisonttia katsellen, peläten viikinkilaivan purjeen tulemista näkyviin. Samalle matkalle voisi yhdistää helposti myös vierailun Constable-countryyn - taidemaalarin jalanjäljille. Sekin reissu on vielä minulta käymättä.

Varsinainen saksilaisten pyhättöjen keskittymä löytyy kuitenkin pohjoisesta. Johnsonin Dominic-avustajan vanhempien kotipaikkana viime päivinä tunnetuksi tullut Durham on voittoisan normannilaisen rakennustaiteen keskuspaikka - katedraali on hieno ja sen holvaukset enteilevät jo gotiikkaa. Se on suppeassakin brittiläisen taidehistorian kertomuksessa päätähtenä. Olen Durhamissa käynyt ja haluan sinne palata - mutta ennen kaikkea nähdä lähistön Bedelandin kolme kohdetta Jarrowin, Monkwearmouthin ja Escombin kirkot.

Bede, jonka etuliite on Venerable - kunnioitettu, on Englannin historiankirjoituksen isä ja samalla kirkkohistorian isä, koska ne ovat enemmän tai vähemmän sama asia. Beden kirjoitukset ovat hyvin säilyneet useana kopiona. Hän oli munkki, sirpaleet hänen elämänpiiristään voimme nähdä noissa vaatimattomissa kirkoissa, niiden vanhimmissa katkelmissa, mustuneissa torneissa. Vähemmän eläytymiskykyisille on rakennettu tietysti Bede-keskus, jossa rakennuksia on pystytetty uudelleen parhaan tietämyksen pohjalta. Elämyskohteeksi päätyminen on myös osaltaan merkki siitä, että Beden historiankirjoitus on ollut voittajien historiaa.

https://www.jarrowhall.org.uk/about/bede-museum/

Syrjässä rakennukset silti ovat. Jarrowin kirkko on telakka-alueen liepeillä ja nykyinen jälkiteollinen lähiympäristö ei välttämättä nostata yleviä tunteita - minua se ei haittaa, pidän tuollaisistakin ympäristöistä. Antaahan se perspektiiviä ja tavallaan oikean kuvan myös historiaa ajatellen: kelttiläisperäinen kirkko on jäänyt takamaalle normannien jalkoihin. Se mikä vanhaa on, on useaan kertaan restauroitu. Sijainniltaan miellyttävämmästä Escombin kirkosta ovat säilyneet hyvät vanhat kuvat, millainen seinäpinta oli ennen nykyistä siloittavaa kalkkikerrosta. 

https://escombsaxonchurch.co.uk/gallery/

Mainion kirkkoharrastajan perusteelliset sivut löytyvät täältä:

https://greatenglishchurches.co.uk/html/escomb.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/monkwearmouth.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

Suomalaiselle katsojalle nämä vanhat kirkot ovat tutuhkoja: rakenteet löytyvät meidän vanhimmista kivikirkoistamme hyvin samanlaisina. 

***

On epilogin paikka. Meidän maailmamme on ruuhkaisempi, tieteellisempi ja turvallisempi kuin varhaisten noiden kolkkien asukkien. Kaikki oli elämässä epävarmaa ja pelkoa oli paljon. Vanha kelttiläinen rukous summaa nuo tunnot hyvin - siinä hienovaraisesti ilmaistu uskonnollisuus ja konkreettisempi läheinen luonnontunne ovat liittäneet kätensä yhteen. Lasin sirpaleet saavat siinä merkityksensä: voimme tekstistä aavistaa minkälaisia tuntoja tuntemattomalla kirjoittajalla oli luonnonvoimien edessä.

As the rain hides the stars,
As the Autumn mist hides the hills,
As the clouds veil the blue of the sky,
So the dark happenings of my lot
Hide the shining of thy face from me.
Yet, if I may hold thy hand in darkness,
It is enough,
Since I know, that though I may stumble in my going
Thou dost not fall”.

Kuin sade kätkee tähdet,

Kuin syyssumu peittää kukkulat,

Kuin pilvet verhoavat taivaan sinen,

Niin osani synkät ikävyydet 

Peittävät sinun kasvojesi kirkkauden minulta.

Jos silti saan pitää kädestäsi pimeydessä,

Se on tarpeeksi,

Koska tiedän, vaikka kulkuni horjahtaisi, 

Sinä et kaadu.

***

My final part of Anglo-Saxon architechture - I dream of visits to some of the oldest churches in England. They are today more backwater stuff, thanks to victorious Normans. Some fragments are left to take us to the times of Venerable Bede. Not much to be seen, but absolutely worth visiting, I think: for history, ecclesiastical or art history.

Source: Escomb Saxon Church. Photo most likely by Edwin Smith.

Anglosaksien rakennuksia 2: havaintoja kentältä

Source: Wiltshire Council 2011

Kiinnostavimmat saksien rakennusluomukset eivät sijaitse ihan turistireittien sykkeessä: paikan päälle pääsemiseksi joutuu näkemään vaivaa, yleensä ilman autoa perille on hankala päästä. Deerhurst oli juuri sellainen paikka, navigaattorillakin oli vaikeuksia. Paikan vanhuus näkyi jo lähestyttäessä, se oli saareke, jossa alkoi siirtymä toiseen aikakauteen. Olen Deerhurstin vierailusta kirjoittanut aiemmin:

https://paxengland.blogspot.com/2018/01/kumpujen-yosta.html

Deerhurstin kirkosta tulee mieleen normannivalloittajien tyly näkemys valloitettujen kulttuurista - Rudes et idiotas - karkeaa ja oppimatonta. Hehän pyrkivät mitätöimään vanhaa kieltä ja osaamista, pistämällä paremmaksi vaikkapa omien rakennustensa suuremmalla skaalalla. Vanhan rakennuksen osia saattaa armollisesti löytyä laajemman normanniluomuksen syövereistä. Kyllähän Deerhurstin kalanruotoinen muuraus on kieltämättä karkean oloista, mutta sen voi myös nähdä maalauksellisen eloisana pintana. Sisätilassa länsiseinässä on kolme erikoista kolmiomaista ikkuna-aukkoa: rakenne on yksinkertainen ja tehokas. Deerhurstin kuulut petoveistokset säväyttävät jopa enemmän kuin normannien tyylitellyt pylväänpäiden hirviögalleriat. Deerhurstin hirviöissä on atavistista voimaa, jota edes maalipinnan kariseminen ei kesytä, ne ovat kuin suoraan Beowulfin sivuilta.

Deerhurst: Beast head & West wall

Kalkitseminen (limewash) on seinäpinnoissa kauhistus, se poistaa pinnan omaperäisyyttä. Tämä ei ole pelkästään viktoriaanien helmasynti, vaikka opaskirjoissa he ovat suosikkiryhmä kirkkojen viimeaikaisen turmelemisen syyllisten etsinnässä. Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla saksilaisia seinäpintoja peitettiin kalkkimaalilla. Kyseessä on vähän samanlainen materiaalinen häpäisy kuin muuratun leivinuunin maalaaminen sievistelevän valkoiseksi meidän oloissamme.

Rakennusten vanhoihin kryptiin olen päässyt laskeutumaan Riponissa ja syrjäisessä Lastinghamissa, molemmat Yorkshiressa. Varsinkin Lastinghamin krypta on hieno kokemus, varsinkin jos sinne laskeutuu lämpimänä päivänä aurinkoiselta nummelta. Mittasuhteiltaan rauhallinen, ihmisen kokoinen pieni tila pylväineen ja alttareineen on ajaton ja kunnioitusta herättävä.

Tolkienin pääteosta on tulkittu kuvaksi vanhan Englannin väistymisestä normannien vallan alle. Se on tietysti pitkälle vedetty johtopäätös. Ehkä konkreettisempi näkökulma löytyy Alec Clifton-Taylorilta, hänen The Pattern of English Building-käsikirjastaan. Ajattelemme Englannin useasti tiilirakentamisen maaksi. Tiilien valmistaminen kuitenkin unohdettiin Rooman vallan väistymisen ajaksi melkein tuhanneksi vuodeksi, omavaraisuus tiilien suhteen elpyi uudelleen vasta 1400-luvulla. Saksilaisissa rakennuksissa tiili oli silti käytössä, niissä käytettiin valmiina olevia roomalaisia tiiliä. Jos normannit hävittivät aiempaa perintöä, eivät anglosaksit olleet sen puhtaampia toimissaan: väistyneen vallan rakenteet otettiin omaan käyttöön. Roomalainen tiili näkyy saksilaisissa rakennuksissa helposti liuskeisen muotonsa vuoksi.

Jos haluaa kentälle näkemään saksilaisia rakennuksia ja niiden ohessa muuta kiinnostavaa, kannattaa suunnata Wiltshireen Bradford-on-Avoniin. Kudontateollisuuspaikka hiljeni 1900-luvun alkuvuosina. Vanhan teollisuuden rakennukset ovat vakuuttavia, Avonin ylittää keskiaikainen silta, jossa on kappeli, joka toimi myös sellinä. Rettelöijä saattoi päätyä veden ylle, kalan alle - tyrmän huipulla oli kala tuuliviirinä. Bradfordissa on myös erittäin komea kymmenyslato - tithe barn, muuratut seinät ja korkea katto niiden päällä komeiden tammisten kattotuolien varassa. Tarina Bradfordin saksilaisesta kirkosta on kuitenkin yliveto. Paikallinen pappismies luki 1800-luvulla vanhasta kronikasta, että Bradfordissa oli ollut saksilainen kirkko. Näkyvissä oli vain toistensa kyljissä kiinni kyyröttäviä koulurakennuksia, mutta niiden keskeltä löytyi kirkkotila ja verrattomat enkelikoristeet kapean laivan yläosasta, siitä oli tehty ullakkotila. Esiinraivattu kirkko on pienehköstä koostaan huolimatta vakuuttava paikka, kirkkosali on korkea ja hämärä. Enkelit ovat niin ylhäällä, että yksityiskohdat eivät erotu. Viktoriaaniset piirrokset ovat parhaat havainnollistajat näille omaperäisille ja monumentaalisille veistoksille. Hyvä esittely kirkosta löytyy täältä:

http://www.greatenglishchurches.co.uk/html/bradford-on-avon.html

Bradfordin kirkon ajoitus ei ole sekään mitenkään sataprosenttinen. Vanha se on, mutta epäillä sopii, että normannivalloittajat halusivat siihenkin painaa puumerkkinsä. Gotiikan myötä sen mittakaava oli väistämättä liian pieni, uusi kirkko tehtiin viereen ja vanha, karkeaksi koettu rakennus sai peittyä aikojen yöhön. Hyvä niin, koska näin on säilynyt saksilainen rakennus lähes sellaisenaan keskellä kaupunkistruktuuria.

***

I have visited some notable saxon churches, like Bradford-on-Avon and Deerhurst reviewed here. Bradford is specially interesting, sort of miraculous saving of the whole church without much later alternations. Normans were notorious to replace the work of Anglo-Saxons as ”Rudes et idiotas” - nor were saxons so clean, they used roman buildings as a source for ready materials, stone and roman tiles.

Deerhurst: Odda’s chapel

Anglosaksien rakennuksia 1: yleisvaikutelmia

All Saints’ Church Brixworth, Northamptonshire

Viime vuosina mieleni on paljon askarrellut Englannin vanhimpiin kuuluvien rakennusten parissa. Rooman valloituksen aikaisia rakenteita on useassa paikassa näkyvissä, usein vain raunioina ja kivijalkoina. Roomalaisten perintö näkyy rakennustekniikassa ja rakennusaineiden hyödyntämisessä - roomalaisten kivien uusiokäyttöä harrastettiin paljon. Minua on kiehtonut aika normannien maihinnousuun 1066 saakka. Sen jälkeen hallinto alkoi enemmän tai vähemmän päättäväisesti manifestoida valtaansa myös vaikuttavina rakennuksina, normannilaisena vankkana pyörökaarirakentamisena vaikkapa Towerin linnan kappelissa tai Durhamin katedraalissa.

Se mitä Rooman ja normannien isännyyksien välissä paikallisesti rakennettiin kiehtoo mieltäni: se on suurten kertomusten alle väistynyttä pientä kertomusta, paikallisesti kirjavaa, usein katkelmallista, vaatimatonta ainakin keisarikunnan mittakaavaan nähden, sekä nykykatsojalle hankalasti hahmottuvaa, usein epäselvää. Kun myöhemmät polvet ovat rakentaneet rakennuksia uudelleen, vanhat osat ovat helposti saaneet väistyä purkamisen tai peittämisen kautta. Säilyneisiin osiinkin on tehty muutoksia, uudentyylisiä ikkunoita ja ovia, sortumia ja muita vahinkoja on korjailtu. Myös hyvää tarkoittavat restauroijat ovat tehneet vahinkoja. 

Ihmeenomaisesti jotain on kuitenkin jäänyt jäljelle: muutamia tunnusomaisia kapeita ja korkeita tiloja, erikoisia elementtejä, kuten pieniä ikkuna-aukkoja, muutamia veistoksia, joista voi tavoittaa jotain sen aikaisten kuvanveistäjien mielikuvituksen voimasta. Itse olen pitänyt näitä katkelmia kiinnostavina: ne ovat ikkunoita menneeseen, ne ovat valonsäteitä, jotka tekevät keskiajan pimeimmistä vuosisadoista hieman konkreettisempia. Hieman yllättävää on myös näissä katkelmissa kohdata jopa yksilö. Esimerkiksi myöhempi goottilaisen arkkitehtuurin valta-aika oli enemmän yhtenäiskulttuuria, teknistä kovan rahan rakentamista, jossa sooloilijoita esiintyy yllättävän vähän.

Maallisia rakennuksia on säilynyt vähän: on linnoituksia, niiden osia, puurakenteisten hallien perustoja. Kirkkoja on säilynyt enemmän. Kristinusko jatkoi taisteluaan, vaatimattomia kirkkoja nousi joskus vanhoille kulttipaikoille, usein puisina sauvakirkkoina, joista ei ole jäänyt yleensä jäljelle kuin paalujen reiät maahan. Yksi puisista säilyneistä on Greenstedin kirkko Essexissä: https://en.wikipedia.org/wiki/Greensted_Church

Ajankohdan rakennustaiteen tarkastelu on usein juuri kirkkojen tutkimista. Niiden funktio oli tarjota yhteisölle kokoontumispaikka, ehkä myös jonkinasteista fyysistä suojaa, niissä kerrottiin kirkon viestiä, joka oli kokonaisuutena lähempänä ihmistä kuin nykyjään, elämä oli kovaa, ahdistavaa ja raskasta, vaarallista ja pelastuksen henkisellä sanomalla on ollut epävarmuudessa tärkeä merkitys. Miten ihmiset ovat sen ymmärtäneet? On kiehtovaa käydä näissä samoissa tiloissa kokemassa jotain samassa mittakaavassa noin 1000 vuotta sitten eläneiden ihmisten kanssa. Pimeät, viileät sisätilat ja raskas, historiantäyteinen hiljaisuus ovat puhuttelevia. 

Romaanisten rakennuksien mittakaava voi olla yllättävänkin suuri. Tournusin luostarinkirkko Burgundissa oli valtava, raskas rakennus, joka henki aikojen yötä, painavat holvikaaret johtavat ajatuksia menneisyyteen ja herättävät kunnioitusta. Englannin yhteys mannermaalle ei tullut vasta normannien myötä: Englannin paikalliskuninkaat olivat tunnustettuja karolingisen renessanssin kumppaneita. Yhteyksiä oli aina Reininmaalle saakka.

Anglosaksien kirkot olivat vanhan kristinuskon manifesteja - eivätkä pelkästään pakanoita vastaan. Normannit pyrkivät häivyttämään vanhat kirkot omilla rakennushankkeillaan monesti systemaattisesti. Samalla tavalla anglosaksinen papistojohto korvattiin normannimyönteisellä ja varmistettiin yhteyttä Roomaan, jota johti nyt keisareiden jälkeen paavi.

Vaikka kevät 2020 onkin huonoa aikaa matkustaa Englantiin kirkkoja tutkimaan, mitään hätää ei ole. Googlen avulla pääsee vaikka kuvani Brixworthin saksilaiskirkon pihamaalle tutkimaan raskaita, korkealle muurattuja seiniä. Tämä kirkko on säilyneistä ajan kirkoista suurin ja lähinnä täydellisenä säilynyt. Se muistuttaa huvittavasti Turun tuomiokirkkoa, mutta on toki sitä vanhempi. Tornin alaosa on komea, sinne johtaa tukirakennelmana toimiva porrasosa. Ikkunat ovat harvassa, mutta niistä sisätila saa valoa. Kirkko on yhteisön aktiivikäytössä yhä. Se on suuri: vasemmalla puolella näkyvä mammuttipetäjä ei pienennä ikiaikaista rakennusta.

https://en.wikipedia.org/wiki/All_Saints%27_Church,_Brixworth

***

I begin here three-part series devoted to anglo-saxon architecture. I specially like this period between the fall of Rome and the Norman Conquest. Buildings are scarce and often fragmatic, but they have strong originalilty and spiritual power that makes my imagination run.