Leijonat tasa-arvoisempia kuin leijonattaret - Animal farm by Orwell(s) revisited

Eileen O'Shaughnessy

Englannin Lionesset eli naisten maailmanmestaruus-joukkue kärsi finaalissa tappion. Tulos oli ansaittu, Englannin peli ei aina ollut fair play: Espanja piti palloa turhauttavan kauniisti ja myös tehokkaasti. Englannin lehdistön ja poliitikkojen hehkutus pelistä etukäteen oli väsyttävää ja taas kerran enteili lopputulosta. Vain syylliset tappioon on nyt löytämättä. Itse sanoisin, että jalkapallossa on tarkoitus tehdä maali tai maaleja ja tulos on sitä kautta ymmärrettävä: toiset ovat toisia parempia. 

Seurasin kisojen lisäksi sitä, miten ihmiset puhuivat niistä. Yllättävän monet jalkapalloa seuraavat ihmiset arvottivat naisten pelaamista potkupalloksi, joka olisi vielä jotenkin kehittymätöntä miesten peliin verrattuna. Tätä vasten leijonattarien hehkuttaminen tuntuu vähemmän opportunistiselta - yleisössä ja sen asenteissa on vielä kasvattamista ja on vain hyvä, jos poliitikot tekevät tätä työtä edes joltain osin. 

***

Törmäsin Timesin jutussa vasta siihen, että Orwellin menestysteos Animal Farm - meillä Eläinten vallankumoukseksi suomennettu - oli oikeastaan myös hänen vaimonsa ideoiden ansiota. Kotioloissa käydyt keskustelut vaikuttivat teoksen kokonaisuuteen, joka on samalla viihdyttävä ja kasvattava - kaikenikäisille.

https://www.washingtonpost.com/books/2023/08/16/orwell-animal-farm-wife-biography/  

Sain taas käsiini ohuen kirjan pokkariversion - pamfletin hengen mukaisesti se oli helppo lukea läpi yhdeltä istumalta. Muistissa oli säilynyt paljon, työhevosten tinkimätön asenne ja elämän päätös, sekä farmin pelisäännöt, jotka päivittyivät kuin näkymättömän käden opastamana. Kaikki edellisen lukukerran jälkeen luetut totalitarististen maiden elämäkerrat eivät ole heikentäneet Eläinten vallankumouksen tuoreutta. Valta turmelee yhä ja tämä on kirjassa esitetty tunteilematta ja täsmällisesti.

Onko kirjan menestyksekäs rakenne ja idea vaimon ansiota? Orwell ei varmasti ollut aviomiehenä samanlainen pyhimys kuin hänestä kirjoittajana on tehty. Eikä edistyksellinen rouva olisi kestänyt maanisen yhteiskunnan muuttaja-miehensä keittiöjorinoita, ellei itsekin olisi elänyt niistä. 

Kirjalle oli olemassa tilaus ja se joutui odottamaan julkaisuaan jonkin aikaa, että Britannian vaalit saatiin alta pois ja rauha tehdyksi. Kirja julkaistiin loppukesällä 1945 ja lukijat pääsivät miettimään, onko Napoleon-sika Stalinin muotokuva, vai onko siinä myös vahvoja Churchillin piirteitä. Tästä syystä julkaisija lykkäsi myyntivalttinsa markkinoille tuloa. 

***

Eileen O'Shaughnessy eli rouva Blair on saanut tuoreessa Anna Funderin elämäkerrassa oikeutta. Kun hänen miehensä sivuutti rouvansa panoksen jokseenkin systemaattisesti, tämän ovat vuorollaan tehneet myös Orwellin elämäkerturit. Eläinten vallankumouksen osoittautuessa menestykseksi, Eileen oli jo kuollut. Nettiä selaillessa paljastuu jo ilman Funderin kiinnostavaa kirjaakin, että Eileen oli vahvasti mukana Wigan-kirjan tuotantotaisteluissa sekä Katalonia-kirjassa kahdella rintamalla - Kataloniassa miehensä mukana sodassa ja myös kustannustaisteluissa. Kumpikaan teoksista ei ollut mikään myyntivaltti, vaan niiden maine kasvoi vasta myöhemmin - eikä rouva ollut enää saamassa työstään kiitosta. Sankariksi nousi leskimies - tässähän ei sinänsä ollut mitään väärää. Eileenin visionäärisiä runoja on myös istuteltu 1984 romaanin innoittajaksi.

Decencyä (säädyllisyys) painottanut Orwell olisi voinut antaa reilummin tunnustusta myös väsymättömälle ja älykkäälle vaimolleen, joka yhteisen kodin pintojen puhdistuksen ja hengenpitimien järjestämisen lisäksi kouli miehensä kirjallista tyyliä sekä antoi myös hänen hengelleen ravintoa ja ympäristön, jossa isoja teemoja oli mahdollista rakentaa. Tasa-arvo näyttäisi nyt - kiitos Anna Funderin työlle - toteutuvan ainakin postuumisti ja täydentää ihanteellista kuvaamme Eric Blairista sekä George Orwellista. Reilu peli tuntuu taas olevan mahdollista - myös Englannissa. 

https://www.rnz.co.nz/national/programmes/saturday/audio/2018901393/anna-funder-how-george-orwell-wrote-his-wife-out-of-his-story

***

From the success of the Lionesses to the background of  Animal Farm by George Orwell. The new biography of Mrs Blair AKA Eileen O'Shaughnessy has revealed that she had much stronger role that was told us - by his biographers and by Mr Blair himself (as George Orwell). Her work and ideas are not only in background of Animal Farm but also in The Road to Wigan Pier and Homage to Catalonia. She fighted with him for democracy in Spain. Equality is difficult, as proved by The Lionesses and by the immortal pages stemmed from the thinking of the Orwells.

Richard Hughes: Kettu ullakolla

Richard Hughes on nimi, joka todennäköisesti suomalaisen korviin kuulostaa tutulta, mutta jota ei osaa yhdistää mihinkään. Hänen kirjansa Rajumyrsky Jamaikassa (A High Wind in Jamaica, 1929) ja Sattuman kourissa (In Hazard, 1938) - ovat meri- ja myrskyaiheisia. Suomennettu on kolmaskin teos, Kettu ullakolla (The Fox in the Attic, 1961). Kaikki kolme romaania ovat suomennettu osana Keltaista kirjastoa, sen alkupäätä. Kettukirjan edeltäjä sarjassa on Joycen Odysseus: en oikein tiedä, mikä Hughesin kirjan vastaanotto oli, ainakin se on Joycen massiivista teosta helppolukuisempi.

Kirjan ilmestyessä suomeksi, Hughes vielä eli. Kettu ullakolla oli tarkoitettu kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäiseksi osaksi. Sarjan nimi oli The Human Predicament (Ihmisen osa) ja sen oli määrä käsitellä kirjailijan omaa aikaa ja toiseen maailmansotaan johtaneita kehityskulkuja. Toinen osa, suomentamaton The Wooden Shepherdness ilmestyi 1973, viimeinen osa jäi kesken - sen valmiit luvut julkaistiin joitakin vuosia sitten toisen osan uudessa laitoksessa. Vuonna 1900 syntynyt Hughes kuoli 1976. 

Kaveripiirini on puhunut Odysseyksesta paljonkin: en muista Hughesista puhutun. Tartuin Kettuun pari päivää sitten - lukien rinnalla Doctorowia, DeLilloa ja Austeria - yllättäen huomasin heti alkusivuilta, että Hughesin kirja on laatutyötä. Se ei harrasta teknisiä kikkailuja, mutta on teoksena hyvin punnittu. Alkuasetelma, epäselvissä oloissa kuolleen pikkutytön kohtalo vangitsee heti lukijan mielenkiinnon. Teos on sijoitettu 1920-luvulle ja alkaa Walesin rajan pinnassa. Kuin huomaamatta lukija joutuu hyvin pian keskelle luokkaristiriitoja ja -ennakkoluuloja, seuraamaan ajassa liikkuvaa filosofian, tieteen ja ajattelun kehitystä: maallistumisen vahvistumista. Freud järkyttää maailmankuvaa myös rajasoiden alueella, kaukana pääkaupungista. Myös poliittinen kenttä on liikkeessä - liberaalien asema on huolestuneessa pohdinnassa ja kovapintaisimmat konservatiivit käyttävät yöastiaa, jossa on periliberaali Gladstonen kuva pohjalla.

Ihmiskuvaus on pätevää, henkilöt eivät ole ihannoituja, vaan ristiriitaisia. Myös lämmitysolot vastaavat hyvin tämän päivän lämmityskustannusten parissa kamppailevaa Britanniaa: eräs rouvashenkilö huomaa, että lämpimänä pysyttely isossa talossa vaatii niin paljon energiaa, että ajattelu onnistuu kunnolla ainoastaan kylvyssä.

Lukemiseni on kesken: nimihenkilöt ovat vielä tulematta, mutta juoni kääntyy Midlandsin ja Walesin reunoilta Saksaan, jonne päähenkilö kulkeutuu skandaalin tieltä - kansallissosialistien nousu ja Hitlerin vallankaappausyritys kytkeytyvät mukaan. 

Kirja on erittäin lupaava, teksti vetää, sen esikuva tuntuu olevan Thomas Hardy ja hänen ironinen tarkkanäköisyytensä. Kirjaa on vaikea ajatella 1960-luvulla syntyneeksi, se tuntuu iättömämmältä. Pohdinnat ajatteluvirtauksista ja henkilöiden yrityksistä saada niistä otetta, ovat myös Eric Malpassin teosten sivuaiheita - mutta Malpass on Hughesia tunteellisempi ja viihteellisempi.

Voin lyhyen tutustumisen perusteella jo suositella Hughesia ja lisätä kustantajalle painetta käännättää seuraava osa keskenjäänyttä sarjaa. Keltaiseen kirjastoon se sopisi itseoikeutetusti. Kansitaiteestaan tunnettu Martti Mykkänen on selkeästi inspiroitunut alkuperäisteoksen kannesta. Hitaasti kirjoittanut Hughes rakensi teoksessaan korkeaviritteisen rakennelman, jolla on kuitenkin vahvat perustukset kansakunnan psyykessä ja sen horjuttamisessa. Onko kettu ovela vai pelkkä tuholainen (vermin)? - jään lukemaan, mitä tuleman pitää.

***

Richard Hughes - three of his main novels have found their way into Finnish, but not The Wooden Shepherdness, the second tome of the unfinished trilogy. I started a couple of days ago The Fox in the Attic and like its Hardyesque irony, sharp eye for local color, thinking, attitudes and prejudices - the 1920’s are surpringly similar to the current Britain: political tensions, new liberal ideas and scientific thinking - albeit houses are so cold, thinking is only possible while having a bath!

https://foxedquarterly.com/richard-hughes-in-hazard-literary-review/

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

In defence of J.K.Rowling - J.K.Rowlingin puolustus

J.K.Rowling photo from Wikipedia

En koskaan ole saanut loppuun Harry Potter-sarjaa: luin viidennen kirjan ja keskeytin siihen. Kirjat olivat paisuneet, muuttuneet kaavamaisiksi ja jännityselementtiä venytettiin liiaksi. Parhaaksi jäi mielestäni ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Siinä hahmotellaan perusteemat, liikutaan todellisuuden ja velhouden rajapinnassa kiinnostavasti. Viisikoilta ei kukaan aikanaan odottanut mitään suuria yllätyksiä: Pottereissa vaatimus entistä kovemmista taioista kasvoi jatko-osien myötä.

Nirsoilustani huolimatta Harryn hahmo on varmasti monelle nuorelle lukijalle juuri innostava silla tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Nuori poika kasvaa syrjittynä ja väärässä ympäristössä, vain tullakseen täydellisesti yllätetyksi omasta alkuperästään. Hän saa oikeudenmukaisuutta, kavereita ja kiinnostavia haasteita. Harryn tarinassa on ammennettu monista lähteistä Salaisesta puutarhasta Tolkieniin. Hänen tarinastaan saa kehitysikäinen rohkeutta ja rohkaisua omaksi itsekseen kasvamiseen, pystyy käsittelemään kiusaamisen, porukoitumisen ongelmia, koulumaailmaa kummallisuuksineen, aikuisten outoa olemusta. Tarina on myös ilman edellämainittuja ominaisuuksia myös viihdyttävää ajankulua, josta voi tykätä häpeilemättä: muitakin faneja löytyy.

En tunne mitenkään hyvin transasiaa, jonka silmätikuksi Rowling on kommenteillaan joutunut. Aluksi ajattelin, että kohulla haluttiin vaan nostaa aihepiiriä hetkeksi esille Rowlingia hyväksikäyttäen, mutta se on vellonut uutisissa pitkään. On hämmentävää, että kirjailija, jonka teokset tuntuvat monille elämänsä kanssa kipuilevalle nuorelle merkitsevän todella paljon, halutaan rajata yhtäkkiä paarian asemaan parin kommentin vuoksi. Paine asiassa on johtanut naurettaviinkin tuloksiin, viime päivinä huispausyhdistysten nimien muuttamista on pohdittu kirjailijan kommenttien vuoksi. Jos suuttumus on tuota luokkaa, ehkä olisi parempi pidättäytyä huispauksesta ylipäänsäkin, onhan se juuri kyseisen kirjailijan keksintö.

Kiista on mielestäni jo saavuttanut samat mittasuhteet kuin P.G.Wodehousen kohdalla - hän joutui julkisuuden tulilinjalle päätyessään saksalaisten sotavangiksi ja antaessaan varomattoman haastattelun natsi-propagandakoneiston käyttöön. Sinänsä harmittomasta radiorupattelusta saatiin vedettyä syvempiä ja pitkälle meneviä tulkintoja - paheksuntaa, osin aiheestakin, riitti. George Orwell esseessään asettui puolustamaan Wodehousea, joka Rowlingin tavoin oli erittäin suosittu ja menestynyt viihdekirjailija - Woosterin ja Jeevesin luoja. 

https://www.orwellfoundation.com/the-orwell-foundation/orwell/essays-and-other-works/in-defence-of-p-g-wodehouse/

Ymmärrän sota-ajan jyrkkiä reaktioita, tiedotuksen tilanne ei ollut normaali, vaan oltiin propagandan oloissa: on itsestään selvää, että suuren yleisön silmissä puolta vaihtaneen kirjailijan suosio putosi hetkessä ja etäisyyttä häneen otettiin ylilyönnein niin pontevasti, että Orwell - oikeudenmukaisuuden tavoittelija - halusi käyttää järjen äänen puheenvuoron paheksunnan kakofoniassa. 

Oma puheenvuoroni ei edusta järkeä, vaan ihmettelyä. Miksi aikamme tuntuu nyt toimivan kuin sodan oloissa? Rowling on vaikuttava kirjailija ja hänellä lienee Englannin kirjoittamattoman perustuslain mukainen suoja mielipiteisiinsä ja niiden ilmaisuun. Onko hän liian menestynyt, liian nainen, liian rikas? 

Itse näkisin, että J.K.Rowling on tuotannossaan kertonut rohkaisevan tarinan erilaisuudesta, sen kanssa elämisestä, toivottomistakin vaikeuksista ja niiden voittamisesta. Jos hänen mielipiteensä loukkaavat, kannattaa ehkä kuitenkin tutustua myös hänen kirjoihinsa: niissä pääviestit ovat varmasti kaikille löydettävissä ja kirjailijalle voi niihin tutustuttuaan tehdä paremmin oikeutta.

***

I have been wondering some cancel-culture attacks against J.K.Rowling. In these attacks, there is some similar spirit than in attacks towards P.G.Wodehouse after he gave some interviews to the Nazi Radio during his capture in Germany. George Orwell later wrote a defence for him. I can understand the wartime propaganda effect, but my own time should not be under war conditions: we should better tolerate even those opinions that are against ours. J.K.Rowling has wrote inspiring, encouraging books to youngsters in difficult age, helping them to find themselves, or just to escape in a good story. She had done a good job there, and of course, she should have right to express her views and opinions like you and I.

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.

 

Jotain uutta kotirintamalta

 

Photo sources: History.com and DW.

Vaikka Venäjän pörssi on ollut rajoitetusti auki, tiedämme, että johtajien kurssit ovat olleet liikkeessä. Ukrainan kansasta on tullut legenda kansakuntien joukkoon sen osoittaessa päättäväisyyttä naapurinsa omituisen sorto- ja valheretken edessä.

Myös muutamalle Vapaan Maailman edustajalle sota on merkinnyt tervetullutta profiilin nostomahdollisuutta. Joe Biden, tuo Sleepynäkin tunnettu, on saanut otteisiinsa haukkamaisuutta, joka pukee häntä. Mutta suurin voittaja on ollut Boris Johnson, joka on ollut hätää kärsimässä sekavan hallintonsa kanssa. Suuren esikuvansa, Churchillin, tavoin sota on kuivannut poliittisen tuskan kyyneleet Johnsonin silmistä - hänen otteissaan ja puheissaan on pitkästä aikaa ollut elähdyttävää päättäväisyyttä, retoriikkaa on ammennettu samasta eettisestä lähteestä kuin Churchill - joka oli syntynyt johtamaan kansakuntaa sodan vaikeina hetkinä.

No, Boris on kaukana kriisipesäkkeistä, eikä talojen rappaus karise pommien vuoksi Lontoon kaduilla. Oligarkkien kimppuun onkin voitu käydä sellaisella päättäväisyydellä, että katsoja unohtaa, että ongelma on pitkälti itse aiheutettu. Tässähän suhteessa meillä suomalaisilla ei myöskään ole ihmeemmin pullistelemista - kauppa ja raha ovat meillekin kelvanneet. 

Britit tuntuvat toipuneen vanhoista sotavammoistaan hyvin: kerrankin on varmasti moraalisesti oikeutettua  sotaponnistelujen tukea tarjolla. Englannin lehdistö on myös tyydytyksellä todennut Suomen mainion Nato-kelpoisuuden, osaavaa reserviä on, arktisen ilmaston erikoistuntemusta, lentokykyä ja tykistöä, joita britit ovat perinteisesti arvostaneet. Niiden yli on mennyt vain perinteisen brittilaivaston henki: riehakas poikamaisuus voiton hetkellä ja samalla myös hiljentyminen vastustajan tappion vuoksi. Toisen menestys on merkinnyt toisille uppoamista meren syvyyksiin.

Emme tiedä miten kauan kriisi kestää, mutta on selvää, että kotimaan poliittiset vaikeudet palaavat, kun maailmanpolittinen tilanne helpottuu. Niin kävi Churchillille ja niin käy Borikselle. Cummings janoaa kostoa, yleisö alkaa jo muutaman viikon jälkeen menettää mielenkiintoaan Ukrainan kriisiin. Viisasta vaimoa tarvitaan lohduttamaan. Häviö on demokraattisen politiikan valitettava kääntöpuoli ja se pitää kantaa kunnialla. Mutta se on pohjimmiltaan reilua peliä, vaikka ei aina tunnu siltä.

***

Churchill and Boris Johnson have got some positive impact from the war during their political career - one can say that they were saved by the conflicts - their personalities and language find some extra spark from difficult times - for temporary effect, I suppose. It is good both did find a graceful, wise wife to guide through some inevitable political miseries, so typical to the Western Democracies - wifes and political miseries are the salt and the backbone of everything, and we should be so pround of them!

UK & Ukraina!

Photo: The Observer.

Venäjän katastrofaalinen sotaretki Ukrainaan on vasta alkanut. Koskaan inhimillisen konfliktin historiassa näin nopeasti ei ole selvinnyt mistä on kyse. putin on tehnyt järkyttävän virhelaskelman ja on onnistunut yhdistämään omat ”vastustajansa” ennennäkemättömällä tavalla. Hänessä ei ole ollut miestä nousemaan tankkien päälle, vaan hän on viihtynyt alimmaisissa maanpaikoissa. Nato voimistuu, EU yhdistyy, Boris Johnson näyttää vahvemmalta kuin aikoihin, Lontoossa alkaa oligarkkien siivous ja omaisuuksien takaisinotto. Painajainen tuntuu Kremlille hyvin Götterdämmerung-henkiseltä.

Ukrainan presidentin, sankarillisten vapauden ja demokratian puolustajien sanavalmius ja urhoollisuus eivät ole jääneet huomiotta. Brittilehdistö on rakastanut lentäviä sutkautuksia ja herkutellut kuvilla tuhotuista venäläisistä saattueista - sellaisella graafisuudella, että meikäläinen lehdistö on empinyt. Britit tuntuvat hyvin sisäistäneen 14.3.1940 Mannerheimin päiväkäskyn, jossa viholliset tuijottavat särkynein silmin tähtitaivaalle. 

Johnson ja Liz Truss ovat saaneet näyttää olevansa ainesta, joka syttyy kovina aikoina. On varmasti tervetullutta karistaa kotimaiset harmit vähäksi aikaa ja katsoa minkälaiseksi uusi Eurooppa alkaa muodostua ja kuinka pitkään konnakopla pitää sijaansa Kremlissä. On myös ollut mukava nähdä, että Johnson on pystynyt ihan oikeasti haastamaan EU:a pakotekilpaan pahan valtakuntaa vastaan - Churchillin ja Thatcherin hengessä.

***

It is a disastrous war for putin! If he had a script, it has been burned many times with Ukrainian heroes and their resolute fight for their democracy - the Britons have been enthousiatic, like so many others, of President Zelenskyi and his countrymen and - women constant bravery - and their excellence with strong words! As if the best part of Churchill and Thatcher tradition feels to have lightened these otherwise dark days in Ukraina. Prime Minister Johnson has found back his resolute mind and the oligarks in London feel safe no more. God Save Ukraine!

Foylen sota - taas kerran

Pidin kovasti Foylen sodasta, kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Katsoin sitä sota-aikaan sijoittuneena murhamysteerisarjana, jossa hyvä tiimi selvittää asiat ideaalin harmonian ja oikeudentajun vallitessa. Nyt kertaus tuotti muutamia uusiakin ajatuksia. 

Sota tarjoaa sarjalle murhiakin suuremman kuoleman kehyksen: menetysten ja riskien realisoitumisen todennäköisyys on kasvanut ja korostunut. Tätä latausta korostaa nimisankarin, ideaalin poliisimiehen, vaitelias ja salaisesti ahdistunutkin hahmo. Hän tuntee kuoleman omalta sotataipaleeltaan ja saksalaisten tyylin, joka ei aina mene herrasmiestapojen mukaisesti.

Samantha-Samin hahmo on puolikoominen ja hänen tehtävänsä on useinkin katsoa kulissien taakse. Aikakauden kuva, naisten asema ja säännöstelyn aiheuttama krooninen nälkä projisoituvat juuri Samin kautta. Hänen nopea älykkyytensä ja tilannetajunsa täydellisyys pehmentävät vallitsevaa ankeutta ja ennenkaikkea miehistä pönäkkyyttä. Sarjan huolellinen materiaalityö yhdessä Samin ja sivuhahmojen elävyyden kanssa herättävät menneen ajan eloon - on kiehtovaa katsoa rajoitettuun ja tiukasti kontrolloituun aikaan oman aikamme koronalasien läpi. Matkustaminen on rajoitettua ja uhka tulee ulkoa. Sam hurmaantuu yhdessä hienossa kohtauksessa poliisiarpajaisten palkinnosta, isosta sipulista - kaikesta on puutetta.

Uudella katsomisella sarjan moraalinen taso näyttäytyi aiempaa kiehtovampana. Vaikka sarjan poliisiasema pitää yhtä, englantilaiset esitetään varsinaisena kummajaisten joukkona, jotka ovat kampittamassa toisiaan myös ulkoisen uhkan alla. Tässä on tiettyä ajattomuutta. Loputtomasti sarjassa tapaamme virkahenkilöitä, jotka liikkuvat omalla asiallaan, tunteiden tai puhtaan lapsellisen hölmöyden nimissä. Vaimollani on tapana puhua miehisistä ”kunnian kentistä” - niitä sarjassa löytyy. Anthony Horowitzin käsikirjoittama sarja on asiantuntijan työtä - saamme paljon tietoa sotasairaaloista, huollon järjestämisestä, puiden valikoimisesta sotaponnistuksiin, tiedustelusta, mutta myös mustan pörssin kaupasta, keinottelusta ja sotasankareiden uupumisesta. Sarja on inhimillinen, eikä missään kohtaa helppoa viihdettä. Sota tuo moraaliset ongelmat myös kotirintamalle ja myös katsoja joutuu pohtimaan, miten olisi itse toiminut tilanteissa.

Sarjan edetessä väistämättömäksi kysymykseksi nousee, miksi läpikotaisin rehellisellä, nuhteettomalla, puhtaan idealistisella Foylella, matalasta taustasta nousseella kelpo miehellä ei ole maamiehissään ystäviä, vaan hän päätyy kummalliseen ystävyyteen amerikkalaisen kanssa. Hän on nähnyt liikaa ja tietää liian paljon. Menneen maailman tuntu välittyy sarjassa kuitenkin parhaiten juuri hänen kauttaan, vähäeleisenä ja vankkumattomana, vanhana hyvänä ja kauniina Englantina.

***

Foyle’s War revisited. A great series - my second viewing raised some points about the moral level in society - the Police Station works as a whole, but nothing outside it cannot be taken for granted: sometimes the Britons seem to take pleasure of taking sides against each other, even under severe outer threat. The Wartime epoque is marvellously illustrated by tiniest details and strange characters of all sort.

Elisabetit - kaksi kautta vastuuta

Source: Express.co.uk 3 Jan 2021

Blogini osoite paxengland.blogspot.com sisältää jonkinlaisen viittauksen Pax Britannicaan ja toiveen, että saarivaltio kehittyisi rauhanomaisissa merkeissä. Monenlaista loiskiehuntaa kuitenkin esiintyy ja intouduin tekemään analyysin kahdesta kuningattaresta, joiden hallituskaudet ovat olleet hyvin pitkät - Elisabet I ja Elisabet II. Väliin mahtuu myös pitkä Viktorian kausi. 

Elisabetien ajat ovat kaukana toisistaan ja varsin erilaiset - vertailu on kohtuutonta: teen sen silti. Isosti eroja voisi luonnehtia, että ensimmäisen Elisabetin aikana Britannia nousi vakiintuneeksi valtiomahdiksi ja luotiin edellytykset kansakunnan vaurastumiselle. Myöhemmän Elisabetin aika taas on ollut jonkinlaista cooliksi menestystarinaksi naamioitua alamäkeä.

https://www.express.co.uk/news/royal/1363454/Queen-Elizabeth-II-family-tree-is-queen-related-to-elizabeth-i-evg

Ensimmäinen elisabetiaaninen kausi muistetaan tietysti Espanjan armadan tuhoamisesta ja sitä seuranneesta rauhan ajasta. Kulttuuri kukoisti ja kauppa kävi, siirtomaita valloitettiin ja luotiin vankka pohja nykyiselle paheksunnalle. On sinänsä onni, ettei kuningattarelle ole juuri pystytetty patsaita, joita pitäisi nyt olla upottamassa satama-altaisiin, joiden partaille purettiin voittoisista laivoista imperiumin rikkauksia. Elisabetin Englanti oli myös Byrdin nerokkaiden sävellysten ja Shakespearen ihmisen olemusta pahassa ja hyvässä luotaavien näytelmien synnyintausta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabetin_aikakausi

Elisabet I oli kova nainen, isänsä Henrik VIII:n ankaran koulun käynyt. Tummat nappisilmät muistuttivat kuningasta ikävällä tavalla tyttären äidistä, mestatusta Anna Boleynistä. Elämä oli monta vuotta hermopeliä ja armotta koulivaa hallitsijakoulua. Johdettavatkin olivat hurjaa väkeä, menestyneimmät käytännössä merirosvoja upseerin puvussa. Mikään ei tullut annettuna, kaikki tehtiin itse. Uskollisuus kansakunnalle oli onnistuneita naimakauppoja tärkeämpää - toisaalta jälkeläisistä ei ollut harmia. 

Hallitsevan Elisabet II:n aikakausi on valtavan pitkä. Kun hänet kruunattiin, Kekkonen oli vast’ikään vetänyt ensimmäiset kautensa pääministerinä ja pitkä kausi presidenttinä oli vasta alkamassa muutaman vuoden päästä. Kekkosta ei ole vallan kahvassa näkynyt enää tällä vuosituhannella, mutta Elisabet on hallinnut silläkin jo kolmattakymmenettä vuotta! Eikä aika ole ollut pelkkää loputonta teekekkeriä: jaksolle on niin mahtunut Suezin kriisiä kuin konservatiivien johtajapulaa, Falklandin sotaa, kylmästä sodasta puhumattakaan. Hän on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, jota äiti-kuningatar ja isä-kuningas päättäväisellä esimerkillään karaisivat seisomaan kansakuntansa tukena Hitlerin Saksaa vastaan. Selkärangattomia rivistälipsujia ja oman edun tavoittelijoita tosin silloinkin riitti. Kannattaa katsoa laaja wiki-artikkeli, jossa on listattuna muutakin työtä kuin loputonta edustamista: kuningattarella on parlamentaarisessa demokratiassakin ihan oikeaa valtaa, paljon ja eri vaiheissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_II

Vaikka oma tontti kuningattarena on hoidettu hienosti, voi kuitenkin sanoa, että hallinnan kohde Iso-Britannia on Elisabetin aikana luisunut jonkinnäköiselle kaltevalle pinnalle. Kuivan huumorin ja jäykän ylähuulen maasta on tullut viihdeteollisuuden keskus, jossa kylmän sodan kuvitteellinen James Bond lyö kättä the Beatlesin pitkätukkien, Oasiksen riitelevien veljesten ja Adelen kanssa. Rollareita on kohotettu aateliskastiin - tietysti ”kolmannen tien” arkkitehdin, Tony Blairin, kavereina. Kuninkaallisista itsestäänkin on tullut jonkinlaisia viihdeolentoja, joista jokainen saa valita mieleisensä hahmon kuin jostain kirotusta muropaketista - maun mukaan painottaen joko sokerihuurrettua kapinallisuutta tai kuitupitoisempia perinteitä. Vaikka kylmä sota voitettiin ja rautaesirippu riisuttiin, Britannian sekoileva politiikka ei ole sekään ollut mikään häikäisevä menestystarina. Sotaakin on käyty mitä ihmeellisemmistä asioista. 

On inhimillisesti valtava etuoikeus ja taakka olla velvollisuudentuntoinen kansakunnan, kansanyhteisön, unionin, perheen keulakuva. Ihailen kuningattaren tyylikkyyttä ja hänen teräksenlujaa maanläheisyyttään ja hänen käsittämättömän pitkäjänteistä sitkoaan kaoottisessa, egosentrisessä, neuroottisessa ja äärimmäisen lyhytjännitteisessä ajassamme. Hän on hoitanut kaiken hyvin, mutta Englanti tarvitsee myös sitä, että jokainen muukin kantaisi vastuunsa. Se ei ole tapahtunut enää niinkuin ennen. Mutta Jumala Kuningatarta Varjelkoon! God Save the Queen!

***

It is quite interesting to compare the Elizabeth I era with that of Elizabeth II. Both have served their country with a wonderful sense of duty, but where the former Queen made way for the glorious wealth and spiritual richesses, the current reign has been more way down - Yet Britain has been great by entertainment - from imaginary Cold War heroes to some mop-haired pop stars. Nor has politics been very successful or clear. In any case, the Reign has been a wonderful, long-standing and complex ordeal of duty and honour and we have all reason to wish the Queen only the best - God Save the Queen!

Katkelma Englantilaista sarjaa

Jos koronan haasteet tuntuvat raskailta ja maailma rajoittuneelta - onnea! - tässä on kirja juuri sinulle, nojatuolimatka tyytyväisyyteen ja elämän voittamiseen.

Tarina on kertomus herttaisesta pikku tytöstä, joka rakasti vanhempiaan, halusi muusikoksi, koska rakasti musiikkia, joka ei lannistunut, vaikka perheeltä vietiin kauppa, vaikka heidät eristettiin muista, vaikka isä sairastui ja kuoli olosuhteiden vuoksi, vaikka tyttö kuljetettiin äitinsä kanssa Auschwitziin, josta heidät siirrettiin Bergen-Belsenin leirille, joka oli edellistä pahempi. Vapauttamisen jälkeen he sairastivat viikkoja ja palasivat kotiin Tsekkoslovakiaan, jossa joutuivat pian kokemaan uuden sorron aikakauden, miehityksineen ja järjenvastaisine toiminnan rajoittamisineen. Zuzana Ruzickova tästä huolimatta toteuttaa unelmansa: hänestä tulee muusikko, joka levyttää Bachin koko cembalotuotannon ja hän eläköityy oppilaittensa arvostamana musiikin professorina ja rakastettuna artistina, joka on konsertoinut niin Pariisissa kuin Tokiossakin.

Luin kirjan hitaasti. Zuzana on ihastuttava henkilö: hän on herkkä, rehellinen ja niin vahva, että hän kestää kaiken. Keskitysleirien todellisuus on kuvattu niin, että turtuneinkin aihepiiristä lukenut kauhistuu. Pahin hetki on paluu kotiin: miten tuttavat kääntävät selkänsä, eivät suo edes yhtä ystävällistä sanaa, kun vain sitä kaivattaisiin. Kokonaisuus on kuvattu ihmeen henkevästi ja älykkäästi, ilman ironiaa tai katkeruuksia, hyvin suorasti ja täsmällisesti eri värein ja harmonioin, kuin cembalolla soitettuna. Kohdatut kauheudet saavat usein rinnalleen lievittävän ihmeen, epätoivoisimmissakin paikoissa on toivoa ja elämästä kiinni pitämistä, jopa iloitsemista.

Voimia antavat rakkaus äitiin ja säveltäjä-puolisoon, jotka suhteet ovat kauniisti kuvattu. Ne suhteet ovat täydentäviä, vaikeina hetkinä toisella puoliskolla on voimaa jaettavaksi. Rakkaus musiikkiin kulminoituu Bachin 5. Englantilaisen sarjan katkelmassa, Sarabandessa, jonka säveltäjälle poikkeuksellinen hellyys kulkee tyttöä ja äitiä suojelevana talismanina keskitysleirien epäinhimillisyyden halki. 

Kirjan tyyli välttää tunteellista maalailua, asiat kerrotaan miten ne ovat ja mitkä asiat ovat lopulta välttämättömiä. Rakenteessa luvut eivät ole aikajärjestyksessä. Eri ajat ja paikat rinnastuvat toisiinsa näin paremmin - ratkaisu on älykäs ja rikas, elämän jännite kulkee lukujen välillä voimakkaana. Lukijana huomasin tarvitsevani välillä helpomman jakson suhteellistavan lepotauon. On rankkaa lukea viimeisestä soittotuokiosta rakkaan opettajan kanssa ennen leirille lähtöä. On myös rankkaa kohdata opettaja, joka yrittää estää hengissä selvinneen haaveen urasta musiikissa. Myös se kokemus opettaa jotain: tämä on hieno kasvukertomus.

Englanti vilahtaa muistelmissa kauniisti: britit vapauttavat Bergen-Belsenin. Vaikka nääntyneitä uhreja kuolee yhä, Zuzana kuvaa miten britit palauttavat vapautetuille heidän kaipaamansa inhimillisen kohtelun ja ovat tehokkaita järjestämään olot niin, että toipuminen on mahdollista. Ystävällisyyden, kohteliaisuuden, inhimillisen lämmön merkitys on suuri ihmisille, joilta lähes kaikki on rikollisesti riistetty. Zuzana näkee myöhemmällä iällään yhä sankarillisia piirteitä englantilaisissa: he vastustavat itäblokin järjestelmää. Myös englantilaisten huumori on inhimillistä: kun Zuzana kirjoittaa Cambridgen musiikin professorille teknisestä, tiukasti rajatusta ongelmasta Purcellin teoksessa, hän saa avarasydämisen, suurpiirteisen vastauksen: Jos Purcell kuulisi teidän soittavan, hän ei välittäisi tuosta ongelmasta ollenkaan.

Suosittelen teosta erittäin lämpimästi. Ihmettelen, miksi kukaan suomalainen kirjankustantaja ei ole tarttunut teokseen, jolla on lämmin, inhimillinen tarina kerrottavanaan ja joka samalla kertoo konkreettisesti kahdesta viimeaikaisesta poliittisesta katastrofista, jotka ovat herättäneet kauhua meilläkin. Kaikenlaista joutavaa käännetään kyllä.

***

I warmly recommend the book in my picture. I read it through slowly - it is a hard development story of a young woman into a famous harpsichord artist. The story passes through the horrors of political systems, Bergen-Belsen concentration camp, and inhuman neighbours. It is a book of great substance, warmest kind of humanity, of hope and life, and very cleverly structured. Zuzana Ruzickova took Englishmen as her heroes: they saved her from the horrors, treated her with humanity and kindness and humor. The value of all this was limitless - like love of the dearest ones, or the excerpt of Bach’s Sarabande.

The talisman itself - Sarabande is here:

https://youtu.be/t3YM7LrgcRM

Euroopan sairas mies? - Osa 1 - Beveridge ja Churchill

Sir William Beveridge. Source: BBC.

Kun Suomi valmistautui EU-jäsenyyteen, Painatuskeskus julkaisi Kleio ja Nykypäivä-sarjassaan useita eri Euroopan maita käsitteleviä kirjoja, joissa yleispiirteisesti esiteltiin maiden yhteiskuntakehitystä 1900-alusta lukien. Hannu Leinosen ja Eino Lyytisen kirjoittama Iso-Britannia imperiumista Euroopan reunalle on sarjan muiden teosten tavoin ansiokas läpileikkaus yhteiskuntaan. Teoksen ja lukijoiden kommenttien innoittamana kolmiosaisessa sarjassa tuon näkökulmia Britannian nykytilanteeseen.

***

Tunnemme Britannian historiasta Churchillin puheen ”hienoimmasta hetkestä”, jolloin Englanti yksin seisoi Saksaa vastassa pitkälti ilmavoimien avulla. Sota venyi USA:n mukaan liittymisen odotteluksi. El Alameinin taistelu käänsi mieliä toivekkaampaan suuntaan ja siinä ilmapiirissä tapahtui käänne myös poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1942 esiteltiin ekonomisti Sir William Beveridgen raportti Social Insurance and Allied Services. Suomalaisittain puhuttaisiin komiteamietinnöstä. Ennenkuulumatonta oli, että mietintö synnytti innostuksen, sitä painettiin puoli miljoonaa kappaletta ja kansa voimaantui keskustelemaan siitä.

Kun oma Sote-uudistuksemme on taas kerran lausunnoilla, toive olisi, että laaja paperi kuluisi myös kansan käsissä. Miten innostus saatiin aikaiseksi puutteen oloissa ankeina sotavuosina? Beveridge oli innostunut viestin perille saamisesta, radioa käytettiin markkinointiin ja tietysti lehdistöä. Raportin pääsisältö oli kuitenkin harvinaisen selkeästi muotoiltu. Tavoite oli rakentaa sodanjälkeisestä Britanniasta hyvinvointivaltio. Tähän rakennustyöhön kutsuttiin avaamalla taistelu viittä jättiläistä vastaan. Näiden nimet olivat Puute, Kurjuus, Sairaus, Tietämättömyys ja Joutilaisuus.

Hyvin muotoiltu viesti meni kerralla perille. Kaikki tunnistivat haasteet. Merkillepantavaa on, että jätiksi oli valittu juuri joutilaisuus eikä abstraktimpi ”työttömyys” - jätit päästettiin kansan iholle ja arkeen. Sotaponnisteluihin väsynyt kansa sai tietoa asioiden tilasta ja samalla rohkaisua tulevaisuuden rakentamisesta. Tämä oli innostavaa: NHS:n syntyyn lopulta johtaneen raportin vastaanotto on yksi kansakunnan hienoimpia hetkiä ja sopii edelleen osallistamisen malliesimerkiksi. Meidän nimeämämme jätit huoltosuhde, työllisyysaste, kansantuotteen kasvu, ilmastonmuutos, maahanmuutto ym ovat kovin yleispiirteisiä ja keskustelu usein turhauttavaa. Beveridge oli myös onnekas raportin julkistamisen ajankohdassa: aikaisempi tiedottaminen olisi hautautunut sodan epävarmuuden alle.

Churchill ei ollut raportista yhtä innoissaan: hän halusi keskittyä sotaponnistuksiin. Puolue vastusti raporttia laajemminkin mm. rahoitussyistä. Osallisuuden henki oli kuitenkin päässyt irti. Raportti ei unohtunut muutamassa vuodessa ja nuiva asenne kostautui sodanjälkeisissä vaaleissa: Hitlerin voittaja Churchill otti pataan kansanvallalta vuoden 1945 vaaleissa. Alkoi hyvinvointivaltion rakennus työväenpuolueen johdolla.

Raportin tarkempi sisältö ja ehdotukset? Annetaan Sir Williamin itsensä selostaa se:

https://youtu.be/EEDuNz6w9Gw

***

I start threepart blog series - The Sick Man of Europe? - UK in the post-war world. I start with one finest hour of UK- the Beveridge report of 1942 and its famous fighting against the five giants on the road of reconstruction - Want, Disease, Ignorance, Squalor and Idleness. The views of hope the report provided and very good timing made it a success story of citizen participation, British people really got interested of such skillfully made, clear and concrete text. It was not so fine hour for Churchill - he opposed the report - and lost the election of 1945. 

Happy VE Day!

Onnellista Euroopan voiton päivää! Kun tulevaisuus on epävarma, menneisyys elähdyttää. Silti ihmettelin hieman Timesin kuvastoa. Spitfiret innostavat minuakin, kyyneleet tulevat silmiin näistä kauniista tappajista. Mitenkähän meidän lentäjä-ässämme olisivat niillä pärjänneet? Varmasti hienosti.

Mutta säkkipillinsoittaja Doverin kalliolla, nyt? Tulee mieleen se ikimuistoinen ruutu Hugo Prattin Corto Maltese-sarjakuvasta. Skottiupseeri kuolee kaukana isiensä mailta, kuulee viime hetkillään säkkipillin johdolla lähestyvien asetoveridensa tulevan ja toteaa vastaansanomattomasti: ”Minun on aina käynyt sääliksi niitä...jotka joutuvat kuulemaan säkkipilliä olematta skotlantilaisia...”

Laitan tähän vielä linkin mainioon Timo Vihavaisen blogiin, jossa lähdetään Orwellista liikkeelle ja tullaan Suomen sotien tarinaan, joka on yhtäaikaa karvas ja makea. Voiton makuun ei päästy ja tässäkin asiassa totuus on enemmän kuin kauneus.

https://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/05/nakokulma-sota-aikaan.html

Mutta, mutta... Timesin avulla myös suomalaiset saavat maistaa voittoa, katso autenttiset reseptit lopusta!

***

Happy VE Day! Now Finns also have possibility to taste Victory, thanks to excellent recipes from the Times!

Suomi vs Englanti tapauksia 2: Diplomatiaa

Yksi kummallisimpia hetkiä Suomen ja Englannin diplomaattisuhteissa on Stalinin ajama brittien sodanjulistus Suomelle 1941. Englantilaiset olivat välirauhan aikana ajaneet maatamme umpikujaan tahallisesti tai tahattomasti ja joutuivat nyt Neuvostoliiton kanssa kiusalliseen välikäteen, kun tämä vaatimalla vaati haluttomia brittejä sotaan Suomen kanssa. Churchill lähetti tässä kiusallisessa tilanteessa henkilökohtaisen kirjeen suoraan Mannerheimille.
https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/dokumentti.php?id=1379

Churchillin kirje on omituinen. On vaikea uskoa, että tämän kirjoittaja-sanelija on myöhemmin saava Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Äänessä on seikkailija, joka uhoaa ja neuvoo vastapuolta. Sotilaallisten vaatimusten mahdoton sekavuus paljastavat henkilön harrastelijaksi, jolla ei ole käsitystä rintamista, joita hän niin auliisti konsultoi. Kirjoittaja on jonkinlainen sotapolitiikan Indiana Jones, yhden hengen nopean toiminnan joukko. Näistä huolimatta kirjeen lähtökohtana ja motiivina on vastapuolen kunnioitus - jonkinlainen osoitus Churchillin inhimillisistä, usein yllättävistä ulottuvuuksista.

Voi kuvitella Mannerheimin reaktioita kirjeeseen. Epäilemättä hän on sisältöä ounastellutkin. Viittaus Saksan häviöön ehkä kylmää mahanpohjaa, mutta uusi ajatus se ei ole. Hän varmasti jakaa sen, mutta mielessään lisää, että noiden joukkojen kanssa painiessa englantilaiset saavat vielä syödä tupakkansa... harrastelijamaiset vaatimukset koskien sotilastoimintoja aiheuttavat ylipäällikössä varmasti mietoja tuhahteluja. "Hänellä ei ole mitään käsitystä minun sotilaitteni oloista!" Viittaukset ensimmäiseen maailmansotaan tulevat väärälle henkilölle. ”Luuleekohan Sir Winston, että istuin silloin korvat märkinä koulunpenkillä? Hänen pitäisi vähentää juontiaan...”

Mannerheimin vastauskirje on täysin korrekti, diplomaattinen mallivastaus myös vaikenemisessaan ja henkilökohtaisella tavalla jopa kevyesti sydämellinen. Churchill on varmasti lukenut sen tyytyväisenä ja on osannut arvostaa korkeaa tyyliä, jolle on ominaista niin suuri tiiviys. Oloa tulee helpottamaan vielä lisää, kun muutaman päivän päästä USA liittyy viimein sotaan mukaan. Mannerheimia taas harmittaa, ettei Churchill pystynyt Neuvostoliiton painostaessa pidättämään sodanjulistustaan Pearl Harborin hyökkäyksen yli.

Itse Englannin sodanjulistuksen suomalaiset ovat kääntävä aikanaan voitokseen myöhemmin rauhaa tehtäessä. Neuvostoliittolaiset, jotka vaativat Englantia julistamaan sodan, joutuvat nyt kohtaamaan suomalaisten vaatimukset Britannian edustuksesta valvontakomissiossa. Näin käykin, vaikka ei edustuksella ole paljon merkitystä. Valvontakomission britti-edustaja Francis Shepherd saa komission poistuttua maastamme paikan Iso-Britannian Suomen suurlähettiläänä.

Jännitteistä aikaa kuvaa Kaarlo Hillilä, Lapin maaherra, tavalla, jonka myös Churchill olisi hyvin ymmärtänyt, syyskuussa 1944:
”Ilman harhakuvitelmia on sanottava, että ollaan tilanteessa, jossa vallankumousyritys on mahdollinen. Tyyntä ja painostavaa, kuten ennen ukkosta. Millä hetkellä hyvänsä voi myrsky puhjeta, tuuli puhaltaa, jänikset valkeina juosta meren selällä ja vene, jossa Suomen kansa on yhdessä pirun kanssa, kaatua ja mennä.” 
(Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru - Kaarlo Hillilän uskomaton elämä)

On kiehtovaa ajatella, palasivatko vanhenevan Churchillin mietteet myöhemmin lakoniseen marsalkkaamme ja hänen tasapainoiluunsa Saksan ja Neuvostoliiton välissä: Mannerheimiin, joka tunsi henkilökohtaisesti Venäjän kärsimysten lisäksi Ranskan ja Puolan tilanteet ja joka tiesi USA:n taipumuksen tukea maatamme. Ja joka anglofiilinäkään ei nähnyt Englantia minään moraalisena jättiläisenä, vaan häikäilemättömänä ”Englanti ensin” toimijana.

Maamme oli tiedustelun suurvalta ja Mannerheim sen ytimessä. Jollekin toiselle taholle Englannin sodanjulistus olisi voinut olla murskaava asia. Mannerheimille, jonka lähiluottomies Paavo Talvela oli seurannut ja tarkkaan raportoinut ylipäällikölleen Englannin touhuja Petsamossa, se oli harmillinen seikka, kauneusvirhe, jota ei täysin onnistuttu välttämään, mutta jonka merkitys armottomassa kokonaisuudessa oli kuitenkin suhteellisen vähäinen.

***

This second update of England vs Finland is about diplomacy. Prime Minister Churchill warned Marshal Mannerheim in his personal letter about Sovjet Union-driven UK intention to declare war to Finland in 1941, just days before Pearl Habor bombing. Churchill advised Mannerheim in quite adventurous and surprisingly dilettante style in military questions. However, Mannerheim responded with cool restraint of the best diplomatic traditions and made the best out of the sticky situation. Not much war effort was taken place between Finns and Britons, after war, Britains had a special place in observing the realisation of Paris treaty of Piece. The leader of that UK delegation, Francis Shepherd, later took the position of UK Ambassador in Finland. The letters are seen here:
http://heninen.net/sopimus/kirjecm_e.htm
http://heninen.net/sopimus/kirjemc_e.htm

Suomi vs Englanti tapauksia 1: Kaupankäyntiä

Aloitan kolmiosaisen sarjan Suomen ja Englannin suhteista eri sektoreilla. Valitsen sarjassa muutaman mielenkiintoisen noston - en karta myöskään aiheita, joissa ei aina ole oltu hyvää pataa brittien kanssa.

Aloitan kaupankäynnistä, josta löysin ikävän esimerkin busineksen raadollisuudesta. Helsingin edustaa Talvisodan alussa valvonut upseeri seurasi kauhistuneena, miten Shellin tankkeri kääntyi ympäri Kruunuvuorenselällä - hollantilais-brittiläinen laiva kääntyi takaisin, kun ei ollut varmuutta, maksaisiko sotaan joutunut maa lastia, joka oli sille elintärkeä.
https://www.marmai.fi/uutiset/uolevi-raade-oli-kekkosen-ajan-felix-baumgartner/3272b5cb-361d-3c94-b8cc-bcb64145dcef

Tapaus poiki myöhemminkin jännitteitä Suomen ja brittien välille. Kun Suomi sotien jälkeen tavoitteli huoltovarmuuskin mielessään öljynjalostamoa, Englanti ei ainakaan helpottanut hanketta, jossa suomalaiset kauppavaltuuskunnat saivat vääntää tosissaan Idän ja Lännen välissä. Uolevi Raade oli yksi neuvottelijoita, joiden itsevarmuus hämmästytti pidättyväisiä brittejä. Kylmän sodan aikana Raaden tapaiset miehet olivat paikallaan, vaikka ovatkin olleet kiisteltyjä hahmoja Kekkosen tavoin. Jos Raaden elämänkerta joskus saadaan tehtyä, olisi kiintoisaa lukea, miten hänen tapaisensa voimamies näki kyyniset britit, jotka uskoivat olevansa pienen kansamme yläpuolella.

Ehkä merkillisin kertomus, joka ainakin itselläni on jäänyt historiastamme monen muun asian varjoon, on välirauhan aika. Britit kontrolloivat vientiämme Petsamon Liinahamarin satamasta, antoivat Neuvostoliiton juonitella omaa kauppapolitiikkaansa maamme suhteen - erikoinen kärjistys on, että Englanti ja Neuvostoliitto ajoivat maatamme käymään kauppaa Saksan kanssa. Seuraukset olivat, kuluneesti sanottuna, historiaa. Joka ei usko, tekee hyvin perehtymällä näihin kolmeen nettisivuun - ne ovat enemmän kuin kiinnostavia.

https://www.jyrkinen.fi/historia/petsamon-nikkeli.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liinahamarin_reitti

https://jput.fi/Riippuvuus_Saksasta.htm

Kuka olisi uskonut, että vapaudenjanoiset britit, jotka vastoin etujaan nyt idealismissaan irtaantuvat EU:sta, niin hyvin ymmärsivät suuren Neuvostoliiton etuja pieneen Suomeen nähden. Brittien suhdetta maahamme voi perustellusti kuvata ylemmyydentuntoiseksi ja todellisesta tilanteestamme tietämättömäksi. No, sodan aikana ja sen jälkeen heillä oli omat riesansa kansallisista natsisympatiseeraajista aina kuningashuonetta myöten ja kommunistien myötäjuoksijoita oli myös riittämiin aina Cambridgen viisikkoon ja ihannevaltioonsa lopulta päätyneen Kim Philbyyn saakka.

Nykyisten kauppaneuvottelujen tilanne näkyy tietysti tilastoissa. Tavaravientimme on ollut ylijäämäistä, mutta palvelujen osalta ollaan oltu alijäämäisiä Britannian suuntaan.
https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2018/suomen-ulkomaankauppa-yhdysvaltojen-ja-ison-britannian-kanssa-ylijaamaista/
Suomihan on tukenut vahvasti japanilaisten autojen nousua. On hieman hassua, että meidän pitää ostaa niitä Englannissa valmistettuina. Toivottavasti japanilaiset siirtävät tuotantoaan meille, jotta voimme ostaa niitä vaikkapa lähituotantona EU:n sisältä.

***

I start with this writing a tripartite series of relations between Finland and England in different sectors. I start with business. UK has been quite negative in various points to Finland and its possibilities for trading. In the Winter War some material help was denied, between 1940-41 Britain controlled Finnish trade, giving benefit to the Soviet Union interests and drove Finland towards Germany. Even after war, Britons made our effort to build capasity in oil refining very difficult. We cannot be sure what will happen with Brexit.

https://www.jyrkinen.fi/historia/petsamon-nikkeli.html

Photo: Alpo Aaltosen kotialbumi

Liinahamari Harbour, the lost part of Finland, Petsamo.

Fuller Montgomery

Source: Imperial War Museum

http://media.iwm.org.uk/ciim5/49/53/large_000000.jpg

Ystävä varusti minut joulunpyhiksi Antony Beevorin Ardennit 1944 teoksella. Arvostan Beevoria, mutta en ole käyttänyt aikaani kaikkien hänen teostensa lukemiseen, monta on kyllä tullut luettua. Tämäkin lähti vetämään heti alusta saakka. Ihmettelen Beevorin kykyä tiivistää tekstiin olennainen valtavasta lähdeaineistosta ja pitää teksti lukijaystävällisenä. Detaljilla elävöittämisen kyky on huippuluokkaa, Ardenneilta jäi mieleen kylmävamma jaloille, märät jalat ja pakkanen on ikävä yhdistelmä ja siihen vielä raskas tykistö päälle...

Beevor ei britiksi ole pahemmin kaunistellut Montgomerya. Itsekeskeinen, sosiopaattinen Monty kulkee kollegaupseerien keskuudessa vailla käsitystä närkästyksestä, mitä hän aiheuttaa uskomalla loputtomasti itseensä ja vähättelemällä ylempää johtoa. Kun miehet kohtaavat kuolemaa rintamalla, liittoutuneiden kenraalit Eisenhower, Patton, Bradley ja Montgomery pahoittavat toistensa mieliä tepastellen kuin ballerinat ainakin.

Montgomery oli ristiriitainen tyyppi. Hän pystyi voittamaan miehistön sympatiat, mutta empi päätöksiä, hidastellen ja varmistellen loputtomiin, mutta uskoi silti vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Hänelle Britannia johti onnetonta sotaa ja hän olisi ollut itse paras johtamaan kokonaisoperaatiota. Tämä oli poliittisestikin mahdotonta. Beevorin kirjasta ymmärtää, miksi Eisenhower katkaisi välit Montgomeryyn sodan jälkeen. Amerikkalaisten osa sodassa ei ollut häävi, he kantoivat raskasta taakkaa jälleen kerran Saksaa vastaan ja vanha emämaa suhtautui nuivaillen Atlantin takaa saapuneisiin pelastajiin, joita he olivat. Amerikkalaisten kannalta oli ikävää, että Montyn tapaisten oman egonsa korostajien viestit menivät brittilehdistölle läpi ilman turhia suodatuksia. Ja eripura länsiliittoutuneiden kesken oli mannaa Hitlerille ja Stalinille...

Eipä Beevor Pattoniakaan helpolla päästä, hänessäkin on jotain operettimaista helmiäiskoristeltuine pistoolinperineen. Sodan johdosta on tehty sankareita voiton jälkihuumassa, Beevorin kirjan suuri ansio on korjata suhteet ja kuvata etulinjan kaaosta ja karmeutta juoksuhaudan pohjaa myöten, siviilejä unohtamatta. Sodan sankarillisuus jää kuvauksista pois ja karmea, karu urakka paljastuu kokonaisuudessaan, epäinhimillisenä ja inhimillisenä - hyvässä ja pahassa.

Montgomeryn käytöksen ja persoonan takaa löytyy psykologisia selityksiä kasvatusta myöten. Ehkä kiinnostavampaa olisi kuitenkin katsoa kotimaisesta lehdistöstä, miten Ardennien taisteluja meillä seurattiin. Korpisodasta oli meilläkin osaamista ja nyt kaiken huipuksi taisteltiin samaa maata vastaan  Lapissa... mielenkiintoa varmasti oli ja sympatiaa Amerikkalaisten haasteille.

Pidän kovasti Churchillin ja Montyn yhteiskuvasta. Katsoja pääsee sankariksi nostettuja lähelle, avoimeen tilaan. Miehet ovat mainettaan pienempiä ja heissä näkyy tehtävien rasitus. Kuvasta ymmärtää, että nämä olivat päättäväisiä miehiä, joille myös virheet olivat tuttuja. Churchillilla oli jopa kanttia myöntää niitä.

***

Field Marshal Montgomery was a war hero, but he promoted himself as an even greater man, who would have achieved even more without other persons making such many mistakes. As a personality, he was a complex man, with a strong ego that furiated the fellow Americans, who placed such a wealth of material, men, vehicles and guns towards Hitler. Monty was in his best a tactful master of slowing and consideration, a friend of men in line, but a real nightmare to other generals with his personal show and patronising comments about other generals.

Ardennes 1944 by Antony Beevor is a fine book. He does justice to the men in line, their suffering and sacrifices in very demanding fields of war and he very finely illustrates the tensions in the headquarters, where the Allied fought against each other like some teen ballerinas... Patton, Eisenhower, Bradley and Monty. The British press was too eager to swallow Monty’s ego bait, he was great, but his personal complexes sometimes strained others too much. And he would have been greater without his stubborn position to be so quiet of his own mistakes.

I am not sure how the Finnish press did see the Ardennes operation. We have had our portions of war in deep woods and at that time we had also the campaign against Hitler in the North. My guess is the Finnish people read the news with much interest and understanding the difficulties.

2018 Christmas Calendar no 10

Valitsin kolmanteen päivitykseen ikonisen mustaherukkamehun, Ribenan. Päivityksen tekeminen kuitenkin täytti minut surulla, kun huomasin taustoja selvittäessäni merkin hirvittävän alennustilan: kruununjalokivet on myyty ja niiden muisto on tärvelty häpeällisesti. Lasten hampaista huolehtiminen on tuonut japanilaisten omistuksessa juomaan lopullisesti ja vaihtoehdoitta keinotekoiset makeutusaineet, ikään kuin lapsukaiset eivät sokeria viime kädessä mistään muualta saisi.

Mutta alkuperäinen idea oli tuoda lapsille maittava ja terveellinen, mieluisa mehu, joka pitäisi heidät kunnossa. Valtio perusti mustaherukkafarmeja toisen maailmansodan aikana urakalla. Marjoista uutettiin siirappia, jota laimennettiin lapsille ilmaiseksi tarjottavaksi mehuksi sota-aikana. Maittoihan se, kun vaihtoehtoja oli vähän. Mustaherukkamehun sokerisuus maistui muksuille ja C-vitamiini auttoi vaikka taistelussa keripukkia vastaan.

Mustaherukkamehu on meillä flunssajuoma, mutta Englannissa kuva jäi sukupolvikysymyksenä huomattavasti myönteisemmäksi. Sodan jälkeen Beechamin tehtaat valmistivat juomaa, sillä oli vankka jalansijansa lastenkutsuilla, ennen hiilihappojuomien rynnäkköä lastenkamareihin.

Itse ostin ensimmäiset Ribena-tetrani 1980-luvun loppupuolella. Englantilainen tulkinta viinimarjamehusta oli minulle mieluinen, makeuden rinnalla marjalajikkeen aromi poikkesi kotimaisesta, se oli hieman vähemmän maanläheinen ja miellyttävällä tavalla esanssimainen. Samaan aromiin olen törmännyt muissakin englantilaisissa mustaherukkatuotteissa, joten luulen vivahteen alkuperän olevan luonnollinen. Sokeripitoisuus oli eittämättä runsas, mutta muistoissani juomassa on verrattoman raikas ja elvyttävä vivahde.

***

My third update is the original Ribena, blackcurrant squash, with the history from UK State cultivating currants during the Second World War and giving free juice to children to keep them health and happy in austere circumstances. I remember the taste from 80’s tetra packs, its full sugar content and aromatic freshness of blackcurrant varities, slightly different to the more earthy Finnish varieties. In Finland, blackcurrant juice has a reputation of a flu drink, without the positive twist to keep children happy. From Beecham factories, this national pride has changed hands since and for the worse, of course: now the Japanese owners heavily rely on the artifical sweeteners in the noble drink and they have ruined much of the original charm.

Lady Spitfire

Mary Ellis kuoli heinäkuun lopussa Isle of Wightissa. Hän oli 101-vuotias nainen, hentorakenteinen ja kaunis. Satavuotispäivillään hän poseeraa elegantisti toisen kaunokaisen edessä. Hän piti tuota kaunokaista vapauden symbolina. Hän oli itse symboli naisten tasa-arvolle. Tuo toinen kaunokainen oli Spitfire-hävittäjä ja hän lensi sillä lukemattomia kertoja sodan aikana ja sen jälkeen. Koneklassikko oli hänen suosikkinsa. Hän oli yksi neljästä naislentäjästä sodan aikana.

Hän kaipasi lentämisen vapautta ja voimme vielä liittyä hänen mukaansa syntymäpäivämatkalle.

Lentämisessä on jotain kaunista, jotain joka on huikeaa ja josta tulee kyyneleet silmiin. Lepää rauhassa, Lady Spitfire. Elähdyttäköön esimerkkisi rikkomaan lasikattoja myös meidän aikanamme.

***

In memoriam Mary Ellis - Lady Spitfire. During the war, there were four female pilots in RAF. She showed the way for women to break class ceilings and how to fly to the stars. She loved the plane and thought it as a symbol of freedom. It is deeply moving to be with her in the anniversary flight. Flying is so beautiful and one cannot help crying remembering this hero above our heads.

Kunnian kentiltä kansakunnan kaapin alle

Picture: Great Britain Ministry of Information

Sotasankarit ovat tietysti kiehtovia, vaikka sota on viheliäistä. Paljon parranpäristystä on ollut Suomessakin, miten sotilasosaamista voitaisiin käyttää liikkeenjohdossa ja meidän jermujamme on soviteltu valtavan hyviksi esikuviksi rauhan ajan johtamiseen. Kyynelsilmäisissä isänmaallisissa hurmeissa nämä esikuvat tahtovat jäädä pintapuolisiksi, mutta kyllä sotilaspuolelta löytyy hyviä strategisia vinkkejä myös siviilipuolen johtamiseen.

Sain entiseltä varusmieskoulukseni aikaiselta luutnantilta hyvän vihjeen: Britannian kenttämarsalkka William Slim ja hänen käytännölliset muistelmansa Defeat into Victory - Tappio voitoksi. Slim toimi vaatimattomalla budjetilla ja viheliäisissä olosuhteissa Burmassa, hyvin tuloksin. Kirja on kuulemman hyvää luettavaa, mutta oheiseen artikkeliin on koottu muutama käytännöllinen opetus kentältä.

Yksi menestystekijä on hallinnollinen niuhotus ja laadunvalvonta - sillä voidaan taistella esimerkiksi malariaa vastaan, lääkkeiden otto tehtiin joukoissa Slimin toimesta pakolliseksi ja sitä valvottiin, mikä vähensi mieshukkaa selvästi. Höyrypäisten ideoiden tunnistaminen ajoissa oli myös ihmishenkiä ja vaivaa säästävää osaamista. Erityisen viehättävä on kokonaislogistiikan merkityksen korostaminen. Sotakoneisto on Slimin mukaan kuin suuri kellokoneisto, jossa on pieniä ja suuria rattaita, mutta jokaisella on merkitys. Tämä vertaus sopii myös siviilimaailmaan mainiosti ja unohtuu helposti johtajilta. Ohjeissa korostuu myös käytännön jatkuvan asekokemuksen merkitys myös erikoistehtävissä, säännöllinen taistelurytmiikka, jos se vain on tilanne huomioiden mahdollista. Sotahan ei ole pikajuoksu, vaan paremminkin pitkällinen maraton.

Aivan mahtava ja nykyaikaan täydellisesti sopiva on lyhyen ja selkeän käskytyksen merkitys. Sellainen vaatii hyvää johtajuutta ja tietoa, minne ollaan menossa. Suunnittelu on Slimin mukaan hyvä asia, mutta sen ei pidä antaa hallita, eikä pieleen menossa olevaan suunnitelmaan saa rakastua. Ja ennenkaikkea, pitää olla oma itsensä.

***

Slim oli varmasti hyvä sotilas Burmassa ja muissakin tositoimissa mies paikallaan. Rauhan oloissa sankarityypeillä on myös kääntöpuolensa. Suomalaisten sotasankareiden sivillielämä ei aina ollut auvoista, traumaa pukkasi ja kaikki eivät enää soveltuneet niin hyvin vaarattomiin ympyröihin. Slimin myöhäisien vuosien päälle on vedetty ahdistelusyytöksiä. Kunnian kentillä on taipumus jäädä taakse ja harva selviää kuitenkaan niin sankarillisesti kuin tarut kertovat.

***

The great war heroes are quite often promoted as a good examples for modern business leadership, but in reality wartime and peace are two different things. However, Field Marshal William Slim, the hero of Burma, did make a concrete strategy book on field experience, that might be adapted to civil circumstances. I like his emphasis on quality management in combatting mosquitos, recognising those ideas most likely leading to troubles, reagular weapon practise and the importance of regularity. Very cunningly, Slim declared that every man has his important place in the big war machine - and in guidance, keeping it simple is very wise. Slim seemed to be wonderful wartime leader, but there are suspicions that he ended to the bad side in the later civilian world.

Alan Brooke - Churchillin vastavoima

Sodankäyntiin liittyy loputtomasti myyttejä, sankaritarinat voivat jäädä vaatimattomuuden tai kaunojen alle. Suomessa ehkä tulee mieleen eversti Valo Nihtilä, joka palveli Mannerheimiä hyvin, montaa kenraalia paremmin. Nihtilän strateginen kyky loisti jo talvisodan ensimmäisinä vaikeina päivinä.

Englannissa Churchillin retorinen päättäväisyys kätki alleen kävelevän katastrofin - strategisen ja taktisen sekamelskan. Esikunnassa harva uskalsi sanoa vastaan karismaattiselle maan tosiasialliselle johtajalle. Kuten aina demokratiassa, perustellun mielipiteen kuitenkin tulisi saada sijansa. Tällainen vastaansanoja oli Alan Brooke, myöhempi varakreivi Alanbrooke. 

Alanbrooken muistelmat kertovat 1950-luvun versiona vastaäänen Churchillin sodan suurelle kertomukselle. Sitä ääntä vahvisti muistelmien julkaiseminen tällä vuosituhannella sensuroimattomana. Muistelmat kertoivat miehestä, joka joutui kantamaan hirvittävää painetta kaoottisen ja ailahtelevaisen esimiehensä alla ja nostamaan äänensä häntä vastaan ja runnomaan ratkaisuja, jotka toimisivat myös käytännössä eikä pilvilinnoissa. Oli Englannin etu, että nämä kaksi luonteiltaan täysin vastakkaista miestä sietivät toisiaan, vaikka todella vaikeita hetkiä oli Alanbrooken päiväkirjan mukaan.

On tietysti vaikeaa päästä rauhan oloihin ja huomata suuren kertomuksen kunnian valuvan muualle. Alanbrooke haki lohtua lintuharrastuksestaan. Siivekkäiden parissa hän rentoutti tärveltyneitä hermojaan. Miehen elämä on kiinnostava ja siinä on aineksia viihdyttäväksi tarinaksi, josta ei puutu jännittäviä ja traagisia käänteitä, elämän tuomia omituisia symmetrioita.

***

In the heroic war tales and their shining heroes, we tend to forget those grey men in the shadows of the cabinet. One of those forgotten heros was Alan Brooke, Churchill's shadow - he was a balancing power for a cigar-smoking, whisky-drinking John Bull. Later Lord Alanbrooke never hesitated to raise his voice and opinion against Churchill's - he was just the person England needed at the time. He would have deserved better and more fair treatment after - his voice is heard muted in the first version of diaries and more loud and clear in the uncensored version. I hope his retirement days were happy after all such extremely nerve-demanding, endless series of meetings, all of highest importance: his hobby, the love of birds must have been a great comforter to a tormented, noble and brave officer - the right man in the right place at the right time.

The Finn in London

Prime Minister Harold MacMillian and Juuso Walden, Finland, August, 1963.

Sotaan joutuminen Englantia vastaan oli suomalaisille anglofiileille - heihin kuuluivat vaikkapa Mannerheim ja Ryti - kauhistus. Kun sotaan kuitenkin jouduttiin, pärjäiltiin sitten. Isä Rudolf Walden hääräsi sotahallituksen töissä ja hoiteli sivussa yritysbisneksiä minkä ehti. Rauhanteon jälkeen  businessyhteys piti luoda Neuvostoliiton lisäksi nopeasti taas myös länteen. Poika Juuso Walden muistelee elämäkerrassaan yhteyksiä saarivaltakuntaan.

Vaikka pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, patruunan muistelmista voi nähdä sen aihioita. Tehdas piti huolta omistaan. Kirkko rakennettiin, työtä tarjottiin yhteisössä ja perheen piti pysyä koossa. Jalkapallo oli tärkeää. Vähäisimmänkin toimen hoitajat tunsivat patruunansa ja arvostivat häntä.

Sodanjälkeinen Englanti oli karu, köyhtynyt maa, jonka elintaso oli uskomattoman matala nykyiseen verrattuna.

Patruuna majoittui mielellään samoihin nimihotelleihin - Ritz, Carlton, Lontoossa, ne olivat vähän kulahtaneita. Palvelusväki, portimot tulivat tutuiksi ja saivat patruunalta huomiota. He olivat taistelleet sodassa vastapuolella. He olivat sotaretkillään vammautuneet ja saaneet järjestetyn työpaikan hotelliin palvelutehtäviin. Rauhan aikana näihin miehiin kehittyi arvostus patruunaa kohtaan, he tunsivat ettei tämä ollut kuka tahansa, vaan vuorineuvos suhtautui heihin reilusti kuin oman tehtaansa poikiin, odottaen että he tekivät tehtävänsä.

Luokkayhteiskunnassa suomalainen talonpoikainen välittömyys oli uutta. Kun Juuso 1960-luvulla saapui Ritziin, porukasta puuttui vanha hissinkuljettaja. Walden kysyi muilta, missä hän on. Sairaalassa, tuli vastaus. Patruuna kysyi missä. Ei tiedetty. Vastaus ei patruunalle kelvannut. Hän lähetti miehen selvittämään vahtimestarin sairasvuoteen paikan. Osoite tuotiin kohta Waldenille. Hän käski lähettämään vanhalle palvelijalleen pullon viskiä sairaalaan toipumista vauhdittamaan.

***

To Finland and its many anglophiles - including our Prime Minister Risto Ryti and Marshall Mannerheim - a war against Britain was a nightmare. But after the war we got back in business as usual. One of those businessmen was Juuso Walden, a son of Rudolf Walden, the left hand of Mannerheim. Juuso loved post-war London and its big hotels Ritz, Carlton - still famous, but shabby. He took their personnel his own, by his natural, generous Finnish leader of the peasant/industrial community charm and spirit. On these principles, the Nordic Welfare State model was established. In English class system his generosity was noted and appreciated. Once on visit in 60's, he noticed that old invalid elevator man was missing from the line. He asked for him, made them find out the hospital where he was placed. To that address he sent to his servant a bottle of whisky to help him to get well soon.

Source: Juuso Walden - viimeinen patruuna. Pertti Klemola 1970. S.37-38. Kuvaliite, 3.kuva.