”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”
Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#
Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä.
Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta.
Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä.
Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja.
Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää.
Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.
Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta.
En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen.
***
Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti