Agatha Christien Kurpitsajuhlassa (Hallowe’en party) on merkillinen kohtaus, jossa Poirot kuumeisesti miettii jutun ratkaisua. Hän tuhahtaa Ariadne Oliverille, dekkarikirjailijattarelle, että nyt ratkotaan oikeaa murhajuttua, eikä kehitellä dekkariviihdettä. Kohtaus on ensivaikutelmaa monimutkaisempi.
Ariadne oli Christien jonkinlainen omakuva. Hän esiintyy useassa kirjassa tuskailemassa, miten ratkaisisi keksimänsä suomalaissalapoliisi Sven Hjersonin jonkun toivottoman juonenkäänteen. Hjersonin seikkailuista ollaan ilmeisesti puuhaamassa jonkinlaista tv-sarjaakin. Ariadne on temperamenttinen ja koominen hahmo, vastakohta harkitsevalle Poirot’lle.
Kohtauksen voi nähdä niin, että kaunokirjallisen teoksen sisässä kirjailijan luoma kuvitteellinen hahmo ojentaa tosiasioihin perustuvaa hahmoa tulemaan kuvitteellisista kehitelmistä ”todellisuuden” - tosin kirjallinen sekin - puolelle. Poirot’n tuhahdus on kuitenkin epäreilu: Ariadne pohtii juuri ”todellisia” henkilöitä ja hän on ainakin alustavasti jyvällä polusta mahdolliseen ratkaisuun. Hän häiritsee ja samalla stimuloi Poirot’n kuulua Harmaata Ainetta, joka on ratkaisemaisillaan jutun.
Christie antaa siis luomansa mieshahmon vaientaa kirjassa itsensä: juurikin belgialaisen mieshahmon - todellinen gentleman tuskin näin toimisi, vai toimisiko? Murhamamma osasi olla ironinen ja osoittaa naiselle hänen paikkansa miehen aivojen jyllätessä. Kohtaus on kieroutuneen nerokas: on huvittavaa lukea, että 1969 ilmestynyt teos ei saanut kovin hyvää vastaanottoa: sitä pidettiin väsähtäneenä ja hajamielisenä. Kirjailijatar myös omisti opuksen toiselle suurelle Englannin viihdyttäjälle: poliittisista syistä epäsuosioon joutuneelle P.G.Wodehouselle. Kunnioitus oli molemminpuoleista.
Itse pidän tarinan synkistä vivahteista, narsismi ja epämääräinen letaali palvonta (Huomasiko joku yhteyden Christie-kytkentäisen David Pinnerin romaaniin Ritual?) kukoistavat, jälleen kerran kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia ja tarpeetonta häpeää. Englantilainen yhteiskunta koko laajuudeltaan tuntuu kirjan perusteella jatkuvasti jumittaneen pimeän puolelle: kauniiden puutarhojen taustat ja maapohja ovat kauhistuttavia. Ariadne korostaa tarinan langassa omenoiden merkitystä - englantilaisia omenia todella kannattaakin fanittaa. Hän myös neuvoo Poirot’ta vaarallisella alueella, henkilökohtaisessa vaatemaussa. Hiertävät lakeerikengät pitäisi korvata mukavammilla pukinnahkaisilla... ”Quel horreur!”
***
Hallowe’en party by Agatha Christie has been critisised as weary and carelessly plotted: however, there is an excellent culmination where grey-brained Poirot seeks for a solution and ask imaginarity writer Ariadne Oliver (A self-portrait of Agatha herself) come into reality from her murder fantasies. Christie shows wonderful sense of irony - letting her male character show woman her position - and justice too: the book is dedicated to another great entertainer, P.G.Wodehouse.
