Palasin Englantiin huhtikuussa 2023 - edellinen käynti oli joulukuussa 2019. Tähän väliin on mahtunut koronaepidemia ja Boris Johnsonin lähtö pääministerin paikalta ja kuningattaren kuolema.
Ajattelin reilun viikon reissun aikana päivittää blogiani otsikon aiheella. Kun palasin paikkaan, josta olin lähtenyt, jopa jonkinlainen objektiivisuuden mahdollisuus kajasteli mielessäni.
Vaikka politiikka ja kuningashuone esiintyvät käydyissä keskusteluissa ja näkyvät vahvasti lehtien palstoilla, sain silti vaikutelman, että niillä ei lopulta ole arjen kanssa juuri merkitystä. Hyvää kuningatarta kaivataan ja ihmetellään, mitä elämä ilman häntä on. Pitkälti se näytti samalta kuin ennenkin. Teetä juotiin ja kaupan hyllyiltä löytyi paahtoleipää. Kuningataräidin suosimaa giniä näytti olevan uusina makuversioina - Fairyn tai Marmiten makuista versiota en huomannut.
Politiikan tilanteesta kuva näyttäytyi synkempänä. Osassa maata on toukokuun alussa paikallisvaalit, into ei ollut tarttuvaa: mielipiteet tuntuivat olevan, että vaalit eivät muutosta tuo: samat ongelmat jatkuvat, oli vallassa kuka hyvänsä. Rahasta on paikallisesti puutetta, paikat pitäisi säilyttää siisteinä, tienpitoa pitäisi parantaa ja vähentää nopeuksia. Tiet olivat minusta hyvässä kunnossa pääosin, paikoitellen esiintyi potholes, reikiä, talven jäljiltä - niitä kyllä myös korjattiin - vaaleja silmälläpitäen.
Brexit ei ollut esillä. Hinnat olivat nousseet, ketjukaupat kukoistivat, pääkadulla oli tyhjää liiketilaa, toiminnot olivat kauppakeskuksessa. Bootsin kemikalioliike on nyt vain siellä, mikä oli Great Malvernin pääkadulle menetys. Se on myös myrskyvaroitus: jos Boots siirtyy, mikä tahansa voi siirtyä. Perinteinen sisustuskauppa oli huolestunut. Mutta ei silti liian huolestunut: henkilökuntaa oli paljon ja he olivat ennen sulkemisaikaa jo kärsimättömiä - miksi emme jo lähtisi liikkeestä heitä pidättelemästä? Töitä oli tarjolla hyvin. Olisin heti saanut mielekästä vapaaehtoistyötä museoalalla. Palkkatöitäkin olisi löytynyt.
Kirkko toimi kuin ennenkin, maskeista ja etäisyyksistä oli luovuttu pääosin. Välillä soi sähköpiano, välillä urut. Papit kevensivät puheitaan vitseillä, välillä mielestäni liiankin kanssa. Tämä kuitenkin kertoi myös yhteisön tiiviydestä, kastetilaisuuden keskipiste sai paljon huomiota, mutta myös ulkoa tulleet suomalaiset huomioitiin kohteliaasti. Kanttori Piers Maxim perheensä kanssa maksimoi musikaaliset osuudet tyylillä ja kouli seurakuntaa elgariaanis-messiaenisilla soinnuilla. Yllättäen kirkon piirissä toimivat kommentoivat tyytyväisinä Suomen Nato-jäsenyyttä ja uutta liittolaista, jonka armeija tiedettiin vahvaksi. Sanoin, että vasta siitä vahva tulee, kun naisetkin saadaan laajemmin asevelvollisuuden piiriin.
Jossain korona jylläsi yhä ja seurueemmekin pieneni suunnitellusta sen vuoksi. On saarella ennenkin ollut epidemioita ja niistä on jotenkuten selvitty: pärjätty, miten pärjätty.
Oli mukava matkata osin tutuissa ja täysin uusissa paikoissa hyvän ystäväpariskunnan kanssa. Ihmettely, kysymykset ja kommentit syvensivät omaa kokemusta. Maisemat ja kuivakakut saivat yksimielisen hyväksynnän, yhteiskunnan toimivuudesta käytiin keskusteluja, joihin pitää palata tämänkin blogin parissa - asumisen verotukseen ja kaavoitukseen. Kiinnitin huomiota opastuksissani paljon luostarilaitokseen - sen aseman häviäminen on itsellenikin yhä yllätys, muutos on ollut valtava 1500-luvulta lähtien. Raunioiden äärellä rakennuskokonaisuuksien ulottuvuuksia arvaillessa asia usein kirkastuu: mittakaava on valtava.
Myös luokkakysymys on merkittävä ja leimaa-antava yhä. Hämmentävää oli tutustua Glastonburyyn, jossa tarusto, luostarin häviö ja Uuden Ajan hörhöily lyövät kättä. Kaupunki näyttäytyi mielenkiintoisena sekamelskana, jossa mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Siellä voi haikailla kadonnutta historiaa tai kauhistella nykyhetken päämäärättömyyttä. Kauppiaat tarjoavat mielellään rahastukselle selkeän alustan ja antavat kaikkien kukkien kukkia - vierailemamme rohtokauppa jakoi tuotteensa kolmeen ryhmään: ruokakäyttöön, lääkkeisiin ja esoteriaan. Viimeinen kaatoluokka kattaa lähes kaiken noituudesta buddhalaisuuteen. Viidentoista minuutin päässä sijaiseva Wells, Englannin pienin city, on taas mallikelpoinen konservatiivipaikka, se huokuu hyvinvointia ja vaurasta eläkeläisyyttä historiallisissa rakennuksissaan. Kahden kaupungin kontrasti on omin silmin koettava.
***
Englannin tyynen pinnan ja muuttumattomien maisemien alle voi halutessaan maalailla sisäistä kiehuntaa ja väistämätöntä, radikaalia muutosta. Itse en usko, että näin tapahtuu. Vilkkaat paikat jatkavat hyörinäänsä ja pitävät huolettomasti kiinni perinteistään. Taantuvat seudut takertuvat menneisyyteen tavoitellen samaa huolettomuutta. Kaltaiselleni turistille, jonka imperatiivi ei ole ollut Saarimaan muutos, vaan sen perinteiset vahvuudet ja takapajuisuudet, tämä asiaintila on erinomainen. Mikään ei tule koskaan muuttumaan pintakuohunnan alla. Voimme ihailla druidien, roomalaisten, luostarien aikaa, maisemia, hyvää teekupillista ja ihmiskirjoa kuten tähänkin asti ja maustaa aamiaispekonia Brown Sauce HP-kastikkeella. Se on Englannin rauha meidän aikanamme.
***
My return to England after December 2019 was a happy one. A series of changes have taken place, but on surface, only some tiniest marks are noticeable. There will be differences between areas - like between Glastonbury and Wells I observed, but perhaps the peaceful and conservative English character will fill occasional potholes here and there.
