Tom Jones 5

Romaani kantaa miehen nimeä, mutta sen ei pidä johtaa harhaan: naisten asema on Tom Jonesissa kuvattu vallankumouksellisesti. Naisilla ei ole äänioikeutta, eikä aina puheoikeutta, heidät leimataan luntuiksi, heitä lukitaan romaanissa huoneisiin isänsä toimesta: lukijalle ei jää epäselväksi, että kirjailija itse on närkästynyt omien miehisten luomustensa karkeasta menettelystä naisia kohtaan. Fieldingin sympatiat näkyvät myös siinä, että hänen kuvauksessaan naiset ovat miehiä sivistyneempiä, nokkelampia, heidän poliittinen tajunsa on kehittynyt - ja tietysti he ovat myös viehättäviä. Mutta eivät mitenkään yksitotisesti: romaanin sankaritar, Sophia Western, on hurmaava, älykäs, viehättävä, mutta hän osaa myös olla vahva, omapäinen, eikä pidä kynttiläänsä vakan alla, hän osaa myös juonitella, kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta. Hän osaa olla provosoitumatta myös silloin kun hänen isänsä huulten välistä soljuu törkeyksien paljous rakasta tyttöään kohti. Näitä kohtauksia romaanissa riittää. Fielding sanoo suoraan ihailevansa Sophiaa, omaa luomustaan.

Miehet improvisoivat romaanissa paniikissa naurettavasti vaikeuksien keskellä, tai he pitävät itsepäisesti päänsä, vaikka itsekin tiedostavat oman hölmöytensä. Naiset joutuvat alistumaan miesten päähänpinttymiin ja moukkamaisuuksiin. Kartanonherran sisko menettää toivonsa poliittisesti jääräpäisen veljensä vuoksi, mikään puhe ei auta: veljeä ei voi vastustaa virallisesti, hän voi toteuttaa oikkujaan lain turvin. Kun romaanissa naisten asema on kuvattu luonnottoman heikoksi heidän kykyihinsä nähden vastustamattomasti argumentoiden, tuntuu uskomattomalta, että teoksen ilmestymisen (1749) jälkeen meni lähes 200 vuotta, ennen kuin heikommille astioille myönnettiin Englannissa äänioikeus (1928).

Naiset ovat romaanissa miehisten halujen kohteena, saavuttamattomina tai saavutettuina, he ovat kauhistuttavan haavoittuvia, mutta osaavat myös dominoida. Yksi herkullisimpia kohtia romaanissa on Tomiin takiaisen tavoin mieltynyt vallasnainen. Tom saa hyvän neuvon laskuhumalaiselta kaveriltaan, miten naisesta pääsee eroon. Tom epäröi kyynisen vinkin toimivuutta, mutta keino, kosimakirjeen lähettäminen, toimii täydellisesti. Rikas mahtinainen haluaa vain nauttia Tomista, ei omistaa tätä, eikä varsinkaan jakaa omaisuuttaan salskean sankarimme kanssa - hän torjuu kosinnan kauhistuneena ja loukkaantuneena. Fielding on nähnyt selvästi elämässään monenlaista kauniimman sukupuolen edustajaa - hän osaa arvostaa heitä, nähdä tulevaisuuteen heidän asemansa kehityksen, mutta hän on silti vapaa illuusioista.

***

Tom Jones is a revolutionary novel: Fielding knew his female heroines and much appreciated them. Men has all legal rights, and they can act freely and stubbornly with much stupidity, with no political skills, react with panic, use foul language towards their daughters and sisters: reader is guided to form  sympathies towards females in general. It is strange that the general suffrage right for women realised only nearly 200 years after Tom Jones was published, actually it is an unbelievable long delay. However, Fielding's heroines are not always meek and mild, they have real temper and wit, even ideal Sophia Western can get angry and desperate. But she is not a man-eating female monster: there are other examples of this human character genre in this highly amusing novel.

Tom Jones 4

Uudelleenlöydetty matkani Tom Jonesin ja kelpo Partridgen kanssa on edennyt Lontooseen, joka tietysti osoittautuu Pahuuden Pesäksi, jossa palvelusväki tietää lopullisen totuuden herrasväen asioista. Matkan varrella ollaan menossa Coventryyn, joka torneineen vaikuttaa melkoiselta paikalta, tavataan lukutaidoton maankiertäjä, joka hinnoittelee palvelunsa väärin ja saa kiitollisuuden kääntymään suuttumukseksi. St Albansin vierailu ei juuri anna paikasta kuvaa, vaan kertoo sen, että siellä voidaan kohdata ammattiaan opetteleva maantierosvo, joka johdetaan takaisin hyveen tielle.

Fieldingin juonenkuljetus on perusteellista. Muutaman kerran tulee miettineeksi pakostakin, että lyhennetyssä laitoksessa on ansionsa. Jokainen kirja alkaa luvulla, jossa Fielding itse pohtii kirjailijan osaa ja ammattia. Monet Fieldingin ajatuksista ovat sittemmin olleet niin ahkerassa käytössä, että niitä on vaikea tunnistaa tuoreiksi: vaikkapa niin, että kirjailijan kannattaa kirjoittaa asioista, joista tietää jotain, kirjoitus on silloin parempaa.

Fieldingillä on tapana muistaa teoksessa lukemattomia ystäviään. Teos on lähtökohtaisesti omistettu hänen valtionvarainministeriössä työskentevälle virkamiesystävälleen, mutta myös teatterin tuttavapiiri on hyvin edustettuna myös Kasper-teatteria myöten: Punch and Judy on mukana, tosin jälkimmäinen jostain syystä nimellä Joan. Fielding itse varmasti tietäisi, onko kyse jostain poliittisesta metkusta tai muusta henkevyydestä: niitä teoksessa riittää. Nykylukijaa helpottaisi, jos tekstissä olisi hymiöitä, mutta niin ilmeinen asia tuhoaisi tekstin kuin väärä soinnutus Mozartin oopperan.

Graafikko ja maalari William Hogarth on Fieldingin ystävistä mainittu useaan otteeseen. "Hulttion tien", "Ginikujan" ja muiden viiltävän satiiristen teosten maailma jossain mielessä muistuttaa Fieldingin tekstiä. Temperamentiltaan herrat ovat kuitenkin erilaisia: Hogart tihkui huumorissaan moraalista sappea, kun taas Fieldingin huumori on pohjimmiltaan varsin hyväntahtoista, sen kohteidenkin on vaikea olla nauramatta Fieldingin inhimillistä komediaa. Hogarthin työt vilisevät ihmisiä ja kiihkeitä eleitä, sanoma hukkuu paljouteen. Fieldingin proosassa kaksikko kohtaa marrossa maisemassa yksinäisen kulkijan ja lukija saa rauhassa keskittyä siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu, tarinankerronnan myrioramalaisten lakien mukaisesti. Samoin kuin jännittää sitä, kuuleeko vallasnainen Jonesin sängyn alla (?) kaiken mitä huoneeseen yllättäen rynnännyt palvelusväen edustaja hänestä kertoo suodattamattomana.

***

My trip with Tom Jones and his trusted man-servant Partridge has continued to the City of London, so full of vices and only few virtues. The route there has curved from Coventry via St Albans, from discussion with the illiterate road beggar to the first attempt of the younger highwayman to practise his trade. The prosa of Fielding is well-tempered, he describes many his friends, from theatre or pubs to the painter Hogarth - his satiric pictures bite nastily compared to his literate friend. Fielding also takes care of the reader, to help him/her better concentrate on key issues, whether it is the reaction of the greedy beggar or the silence of the noble Lady beneath the bed of our hero, Jones. In any case, Fielding let servants speak their minds out, without unnecessary filters.