Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruokakulttuuri - Food Culture. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruokakulttuuri - Food Culture. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Liptonin Keltainen - teen kaksi kulttuuria


Olen blogissani kirjoittanut teenjuonnista yllättävän vähän, vaikka se on yleisesti yksi kaikkein tunnistettavimpia ja leimallisimpia englantilaisen kulttuurin piirteitä. Kuulun myös siihen surkuteltavaan kansanosaan, joka yrittää mielessään painaa unohdukseen hävettävää sukupolvikokemusta - puhun tietysti Liptonin Yellow Label teestä. Kukapa ei olisi liottanut kupposessaan keltaisella lappusella varustettua pussia, joka tuottaa leimallisesti kitkerän ja tumman juoman. Eikö ole reilua tunnustaa, että tunnet sen maun nytkin suussasi? - vaikka olisit siihen törmännyt vain kerran, kun Käyrämön baarissa ei kertakaikkiaan mitään muuta lajia teetä ollut tarjolla - silloin 1970-luvulla. 

Keltainen on ollut porttikokemus: toiset se on suistanut kahvikulttuuriin pysyvästi, josta ei ole sittemmin noustu. Toiset ovat lähteneet etsimään parempaa teetä, tajuntaa laajentavia uusia kokemuksia - itse tunnustaudun tähän ryhmään kuuluvaksi - meitä leimaa jonkinlainen snobistinen asenne - keltainen on unohdettu samalla tavalla kuin joku lapsuuden häpeällinen kokemus. Se ei ole ollut oikeaa teetä, vaan bulkkia, Costa Ricaa tai Kulta Katriinaa kahvimerkeissä. Sille on sopivan tilaisuuden tullessa käännetty selkä ja otettu heti elintason nousun niin salliessa suuntima Assamin ja Darjeelingin kautta kohti vieläkin mystisempiä teelajikkeita ja niiden arvoituksellisia kirjainjonotunnuksia.

Silti Liptonin sekoitus on leimallisesti juuri teetä, samalla tavalla kuin Lada muistuttaa jotenkin filosofisessa mielessä Mercedes-Benziä, tietyllä karkealla tasolla. Kuten autoissakin, monet tyytyvät teessä vähempään. Jotkut, kuten edesmennyt setäni, hyväksyivät keltaisen leiman teen mukisematta, jos muuta ei ollut tarjolla. Usein ei ollut: yllättävän monelle Yellow Label Lipton edusti standardia, johon ei tarvinnut koskaan pettyä. Se on kuin MacDonaldsin perusjuustohampurilainen: tilatessaan tietää varmasti, mitä tuleman pitää. Oma makumuistoni liittyy mökkiolosuhteisiin: on kylmä syksy, jotain lämmintä pitää saada, majapaikasta löytyy vain pölyinen paketti Liptonia. Kiehuvan juoman karvauden rinnalla on erottavinaan hiirenpapanan aromia: se viipyilee suussa pitkään, säestäen samanaikaista tuntemusta kuuman veden polttamasta kielestä.

Minulla ei ole Englannista minkäänlaisia mielikuvia Liptonin keltaisesta: en ole hakenutkaan sellaisia havaintoja aktiivisesti. Keltainen voi olla suomalainen ilmiö. Sen kattava levinneisyys on voinut pohjustaa meillä alkuunsa rappeutuneen teekulttuurin surullista tilaa. Se antoi Tiikerin Päiväuni- ja Keisarin Morsian-tyyppisten sekoitusten sotkea markkinat ja kansan terveen teen laatutajun viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Näitä on riittänyt - ostimme Pukka-merkin teejoulukalenterin: 24 erilaista teesekoitusta, joissa musta tee jätetään häikäilemättömästi oppositioon. Mikään sekoituksista ei muistuta alkuperäistä Yellow Label Lipton-kokemusta: valikoima tuntuu oman elämänsä teesnobi-keittiöpsykologin tekemältä. Imperiumin parhaiden teeperinteiden äärellä ei siinä olla.

Kaivoin vaivalloisesti muistini lokeroista peltisen teepurkin. Se on päällisin puolin hieno. Törppö herättää mennyttä eloon kuin kitkerä versio Proustin lehmuksenkukkaisesta Madeleine-leivoksesta. En millään tajua, miten saimme tuollaisen purkin joskus tyhjennettyä. Siinä on katkeruutta melkein kuin entisen prinssin mielessä - vaikka muille jakaa.

***

Yellow Label Lipton is a sort of standard in tea quality. From that level you can rise to the snobistic hights of Assam and Darjeeling and even finer brews, or sink to the endless, sentimentally named tea combinations like Borgesian ”Tiger’s Daydream” or exotic ”Emperor’s Bride” - all ghastly.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun: Minna Pye, YLE, haastattelu


Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun

Minna Pye, YLE, haastattelu 15.11.2022

 

Minna, mitkä ovat kaikkein läheisimpiä Englannin kolkkia sinulle?

 

-Manchester on minulle toinen kotikaupunki, vaikka se on rujo ja välillä vähän rapistunutkin. Siellä minä olen käynyt 1990-luvulta alkaen, kun edesmennyt mieheni oli manchesteriläinen (Mancunian), niin kaikki lomathan siellä vietettiin. Se on ollut rakas kaupunki, menin sinne alunperin opiskelijavaihtoon 1990-luvun alkupuolella, siellä mieheninkin tapasin. Kun ei oltu EU:ssa, Suomikaan, niin Tampereen yliopistolla oli opiskelijavaihto-ohjelma Manchesterin yliopiston kanssa. Silloin se oli erityyppinen kaupunki, yliopiston aluekin oli aika rapistunut, vanhaa teollisuusaluetta ei oltu kehitetty. On ollut jännittävä seurata kehitystä. Minä vaan niin pidän pohjois-englantilaisesta mentaliteetista, se on ihan eri maailma kuin etelä: ihmiset on jotenkin reheviä ja pärjääviä, elämäntilanteet saattavat olla kauheita, mutta sitä vaan otetaan cup of tea, jos alkaa itkettää ja taas jatketaan eteenpäin. On myös avuliaisuutta, rehtiä elämänasennetta, suomalaisen on helppo olla siellä. Vastaanotto on ystävällisempi kuin Lontoossa. Elämähän Pohjois-Englannissa on haastavampaa kuin etelässä, siinä mielessä erilaista.

 

Kuvasit Manchesteriä rujoksi, itse olin siellä 2000-luvun alussa ja kaupungista olikin tullut yhtäkkiä enemmän posh (hienohelma).

 

-Keskustan muutosta on ollut hämmentävä seurata, rapistuneet teollisuusalueet on nyt upgreidattu: on hienoa ravintolaa, klubia ja isoja, hienoja asuintaloja. Eriarvoisuus näkyy, ettei köyhemmällä väellä ole varaa muuttaa keskustan uusiin kerrostaloihin. Tytär on huolehtinut, että pitää osata olla tarpeeksi kohtelias ja posh, ihmisten aksenteista jo huomaa, mistä sosiaaliluokasta he tulevat, miehen siskot ovat hyvin toimeentulevia ja ns. parempaa väkeä, se tuo jännitettä, että osaako olla tarpeeksi kohtelias, kun me suomalaiset olemme tottuneet sanomaan asioita suoraan. Yksi Englannin viehätys onkin vastakohtaisuus, on todella hyvinvoivaa elämää ja myös karumpaa asumista. Alueellisia aksentteja syrjitään vieläkin, BBC:llä oli vasta uutisointia, että jos aksenttisi on pohjois-englantilainen, et välttämättä saa työpaikkaa niin helposti kuin etelän aksentilla. Aksentti siis vaikuttaa vielä elämään, mutta pikku hiljaa pohjoisen aksentti alkaa olla hyväksyttävämpi.

 

Näyttää siltä, että Brexitin vaikutukset alkavat lopultakin realisoitua ja poliittisesta epävakaudesta on tullut pysyvää. Mitä tarvitaan tilanteen vakauttamiseksi?

 

-Tarvittaisiin vahva pääministeri ja että konservatiivipuolue pitäisi rivinsä yhtenäisenä: Rishi Sunakilla on tuhannen taalan paikka, vaikka häneltä puuttuu vaaleilla saatu legitimiteetti. Tuntuu hurjalta, että syy miksi mentiin kansanäänestykseen oli konservatiivipuolueen sisäinen veto, englantilaiset nationalistit ajoivat brexitiä ja erityisasemaa: tämä tuntuu jatkuvan yhä. Liz Trussin hallituksen talouspolitiikan takana olivat juuri ääri-brexitöörit: tämä on surullista juuri tavallisten brittien kannalta. Tietyssä mielessä brexit on poistunut poliittiselta agendalta, kun työväenpuolue on huomannut, ettei tapahtunutta vastustamalla vaaleja voiteta. Hyvin paljon kun tavallisten ihmisten kanssa puhuu, he ovat sitä mieltä, että tämä on päätetty, eikä enää haluta mennä takaisin keskusteluun. Brexit on tosiasia ja sen kanssa eletään ja mennään eteenpäin. Surullista on ollut, ettei konservatiivipuolue saa pidettyä rivejään, vaikka sillä on ollut mittava enemmistö 2019 vaaleissa. Se on ilmeisesti puolue, jota on mahdotonta hallita.

 

Kun olin Manchesterissä 2000-luvun alussa, kaupungin Lord Mayor oli intialaistaustainen, kuten Sunak nyt pääministerinä.

 

-Tämä on intialaistaustaisille todella tärkeä asia, että heidän riveistään on tullut uusi pääministeri, aikaisemmin valittuna myös Lontoon pormestari: aasialaisten vaikutusvalta näkyy, myös muissa ministereissä. Sunak vaikuttaa hyvin järkevältä ihmiseltä, hänessä ei ole kansanvillitsijän vikaa, Borishan osaa sen ja on tietysti odottamassa tilaisuuttaan: ei ole viimeinen kerta, kun hänestä kuullaan.

 

Toiveissa kuitenkin, että USA:n vaaleista voisi päätellä, että siirtymä asiallisempaan suuntaan on tulossa.

 

-Kyllä: myös moni tavallinen britti toivoisi sitä, että politiikka olisi vähän vähemmän kiinnostavaa!

 

Tunnet hyvin mediaympäristön kehityksen viime vuosina: miten arvioisit Britannian tiedonvälityksen tilaa?

 

-Sekin on luokkayhteiskuntaan keskittyvä asia: taustasi vaikuttaa hyvin paljon, mitä tiedotusvälinettä luet: konservatiivien kannattajalle Telegraph, Times; vasemmiston kannattajat lukevat Guardiania, joka voimakkaasti tunnustaa väriä, siitä ei ole epäilystä. Toisaalta sitten tabloidit: keskiluokkaiset sukulaiset eivät missään nimessä voisi lukea jotain The Sunia, mutta lukevat mielellään Telegraphia tai Mail On Sundayta tai Daily Mailia. Jotenkin itse olen Daily Mailia alkanut lukea, kun sieltä saa kansan syvien rivien tunnot selville. Pakko on myös ihailla otsikkonikkareita, ei Suomessa ole sellaista kielellä leikittelyä. BBC on yhä yleisradioyhtiö, joka laittaa yhä standardit: heidän uutiskoneistonsa on ihailtavan upea. Kun katsoi BBC kuuden iltauutisia Ukrainan sodan alettua, kun siellä tehdään lähetys Kiovasta, se on jotain valtavan upeaa. Minulle henkilökohtaisesti tärkein lähetys on aamuisin Radio 4:n Today-ohjelma, se on ihana, kuuntelen sen joka aamu. Nautin siitä, miten he tenttaavat poliitikot, meillä joutuisi jalkapuuhun tai kansan suureen epäsuosioon, jos alkaisi tenttaamaan sillä tavalla. Ehkä meilläkin ennen uskallettiin enemmän, Britanniassa ei päästetä helpolla. 


Good morning, Britain -ohjelmassa on kiinnostavia hahmoja, kuten juontaja Piers Morgan, katson häntä ilolla, vaikka hän edustaa niin arvokonservatiivista ihmistä kuin voi olla. Hänen tapa tehdä haastatteluja räväkkäästi ja harjoittaa diskuteeraamisen kulttuuria - sitä kaipaan. Brittiläinen lehtimies- ja mediaperinne on todella kunnioitettavaa: on hyvä, että sitä vielä on. Silti siellä tapahtuu sama kuin meillä, ihmiset jää omiin kupliinsa ja lukevat omaa näkökantaansa vahvistavaa mediaa. Laatulehdillä on tietysti kolumnistit, jotka ovat valtavan hyviä: henkilökohtainen suosikkini on intelligentti Timothy Garton Ash. Kun Britanniassa olen, ostan jo kentältä kaikki mahdolliset viikonlopun lehdet ja luen ne, siihen menee monta päivää!

 

Olet seurannut tarkasti myös Englannin sosiaalisia haasteita, miltä tilanne näyttäytyy?

 

-Hirveän huolestuttava tilanne: henkilökohtaisesti pelkään ensi talvea, että onko se uusi Winter of Discontent: sairaanhoitajat pohtivat lakkoa, energian ja kaasun hinta, inflaatio 10 %:n pahemmalla puolella. Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia, miten he eivät lämmitä asuntojaan, koska ei ole varaa; miten ihmiset, joilla on vammaisia hoidettavaan ja energiaa vaativia erikoislaitteita, eikä varaa pyörittää niitä - tämä koskettaa jo keskiluokkaakin. Mietitään bensan, energian ja ruoan hinnan kallistumista: ruokapankit, jotka ovat aiemmin paikanneet valtion jättämää aukkoa, joutuvat entistä kovemmille, miten ne selviytyvät asiakasmäärän kasvaessa. Kun kävin tammikuussa Liverpoolissa ruokapankissa, he puhuivat asukasmäärien kasvusta jo silloin, lahjoitusruokia joudutaan keräämään yhä laajemmalle joukolle: mukana on jo ihan tavallisia brittejä, eikä vain kodittomia. Ihmiset, pienipalkkaiset yksinhuoltajaäidit eivät pysty kustantamaan lämpöä ja ruokaa, pitää miettiä lämmitätkö ruokasi vai asuntosi. Köyhemmät asuvat myös huonommin eristetyissä asunnoissa, joista lämpö karkaa: siinä näkyy eriarvoisuuden surullisempi puoli.

 

Toisaalta briteillä on ketterämpiä tapoja tehdä hyväntekeväisyyttä, kuten markettien kassoilla voi helposti tehdä ruokalahjoituksia.

 

-Se on ihailtavin puoli heidän yhteiskuntaansa, miten tavalliset ihmiset menevät vapaaehtoisesti auttamaan hyväntekeväisyysjärjestöihin. Hyväntekeväisyyden antaminen on luontevampaa kuin meillä. Yksi ongelma on ollut Universal Credit ja sen maksatusten viivästykset ja miten tuki ei huomioi erilaisia elämäntilanteita. Tuntuu, että Britanniassa helpommin tippuu yhteiskunnan aukkoihin ja sieltä on hankalampi päästä ylös. Luokkarakenne vaikuttaa, ja on samaa kuin meillä: köyhyyden ylisukupolvista periytymistä. Kovasti puhutaan ilmaisista kouluaterioista ja siihen liittyvistä kampanjoista. Manchesterin jalkapalloilija Marcus Rashford on ajanut, että köyhimmätkin lapset saisivat niitä, keskustelua käydään, miten parhaiten tuettaisiin. Kaikki hyvinvointiyhteiskunnat ovat tietysti samojen haasteiden edessä.

 

Jos ajattelemme keskimääräistä englantilaista veronmaksajaa, mistä asioista hän voisi löytää parhaiden perinteiden mukaista ylpeyttä omasta maastaan?

 

-Britit ovat ylpeitä omasta maastaan, eivät he kauheasti kyseenalaista, olisiko siinä jotain vikaa. Ehkä se on juuri saarimentaliteettia. Erityisen ylpeitä he ovat huippuyliopistoistaan, musiikistaan, kulttuurielämänsä tuotteista, linnoista, mahtavista nähtävyyksistään, historiastaan. Suurin ylpeydenaihe on kuitenkin julkinen terveydenhoito. Olen ajatellut, että kun Britannia on maallistunut maa, että jos siellä ei mitään uskontoa olisi, niin kuitenkin NHS:en (National Health Service) uskottaisiin! Siitä ollaan erittäin ylpeitä, selvittiin koronapandemiasta, ihmiset saavat hoitoa, vaikka on hoitajapulaa ja jonoja, ihmiset ovat mielestäni ihan aiheesta siitä ylpeitä. Julkinen terveydenhoito on hyvin kattava, on huippulääketiedettä, ilmaiset lääkkeet. Borishan voitti vaalitkin vaatimalla lisää rahaa NHS:lle, sairaanhoitojärjestelmään britit ovat valmiita satsaamaan. Ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä kuin Suomessakin, niistä voitaisiin oppia vertailussa Britanniaan: sairaalapaikkojen ylläpitoa vanhainkotipaikkojen puuttuessa, hoitajien palkkakysymykset, hoitajapula EU-muuton loppuessa ja rekrytointivaikeudet 

 

Ison-Britannian uskottavuus kansainvälisenä kumppanina joutui koetukselle yllätyksellisessä Brexit-prosessissa. Miten näet Suomi-Britannia-suhteen kehitysmahdollisuudet?

 

-Suomalaiset yhä jatkossakin käyvät siellä, haluavat mennä opiskelemaan, mutta onhan kaikki kuitenkin vaikeutunut. Meidän sukupolvi kävi siellä jo ennen EU-aikaa, mutta väliaikana liikkuminen oli helpompaa, opiskelemaan töihin suhteellisen vapaasti. Suren, kun nyt on kaikki taas hankalampaa: tarvitset tulorajat oleskeluluvan saamiseksi, että saat työpaikan: opiskelu on kallista. Taas on palattu niihin aikoihin, kun itse opiskelija-aikanani jonotin leimoja paperihin hämärällä takakujalla Alien Registration Officeen eri puolilta maailmaa tulleiden kanssa. Nettiostosten tekeminen on myös vähentynyt, kun kuka jaksaa tullata tilaamiaan tavaroita. Eihän tämä Suomesta kiinni ole, vaan menee EU-tasolla, miten Britannia pystyy suhteensa tervehdyttämään. Yhä käydään keskustelu Pohjois-Irlannin protokollasta. Nato-kysymys ja siihen liittyvä yhteistyö varmasti tulee lisääntymään. Mietin yhteyksiä lähinnä yksilöiden tasolla. Valtioiden tasolla tuskin mitään ongelmia on, kun olemme kulttuurillisesti lähellä heitä, Skandinavia ja koko Pohjois-Eurooppa. Yhteistyö on hedelmällistä. Kansalaisten tasolla työnteko- ja opiskeluyhteydet kuitenkin ovat muuttuneet ja vaikeutuneet.

 

Miten Britannia-yhteydet näkyvät omassa joulunvietossasi?

 

-Näkyvät kyllä aika tavalla. Mieheni sanoi, että suomalaiset jouluruoat ovat baby foodia, kun kaikki on mashed - soseutettua. Minä olen aina tehnyt kalkkunan Delia Smithin ohjeen mukaan: taytettä, voita ja pekonia päälle, ensin folioon ja uuniin ja sitten glasing, kiille ja roast potatoes, kermat, leivänmurut, palsternakka. Jouluvanukkaista ja rusinoista en ole ollut kovin innostunut, mutta täytekakkumaisesta triflestä pidän, kakkupohja alla, päälle alkoholia, marjoja, vaniljakastike ja kermaa. Se vetoaa suomalaiseen makuun. Lisäksi suomalaiset kalat ja savulohet kalkkunan rinnalle. Joulustressin välttämiseksi olemme ottaneet jouluaaton rennommin ja hienompi päivällinen on ollut vasta joulupäivänä. Emme ole olleet yöpaidoissa ja villasukissa, vaan aina pukeuduttiin jouluaterialle vähän prameammin brittityyliin. Suomessa jouluna sulkeudutaan kotiin, Britanniassa on kiva, kun joulunvietossa kaverit kilkuttavat ovikelloa, poikkeavat lasillisella moikkaamassa, saatetaan käydä yhdessä pubissa: joulu on sosiaalisempi tapahtuma ja iloisempi. Meillä on vähän melankolinen pohjavire joulunvietossa.

 

Olen itsekin ihmetellyt, miksi ei triflejä tuoda Suomeen - nehän voisivat mennä täällä tosi hyvin kaupaksi! Niin kuin sanoit, niissä on jotain tosi suomalaista myös! Kiitos paljon haastattelusta!






sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing youIn all the old familiar placesThat this heart of mine embracesAll day through
In that small tea-roomThe park across the wayThe children's carouselThe chestnut treesThe wishing well
I'll be seeing youIn every lovely summer's dayIn everything that's light and gayI'll always think of you that way
I'll find you in the morning sunAnd when the night is newI'll be looking at the moonBut I'll be seeing you
I'll be seeing youIn every lovely summer's dayIn everything that's light and gayI'll always think of you that way
I'll find you in the morning sunAnd when the night is newI'll be looking at the moonBut I'll be seeing you

tiistai 10. toukokuuta 2022

Britannian juustot - Gourmetin ytimessä?

Belgialainen herkkusuu-kollegani muisteli ilmiömäistä englantilaista juustoa, sinisuonista, kultaista, herkullista - Shropshire Blue!, huudahdin. Sehän se - monta synkkää hetkeä olen Suomessa viettänyt, kun tätä maistuvaa meijerituotetta ei ole ollut saatavilla. Sehän toimii loistavasti sellaisenaan ja sopii kastikkeisiin kuin unelma.

Päivän Timesin mukaan englantilaisten juustojen lajimäärä on ylittänyt ranskalaiset juustot. Tätä ei ole vaikea uskoa - ranskalaiset marketit luottavat aika suuriin tuotantopaikkoihin ja kärkilajit ovat vakiintuneet. Ranskalaiset uskovat olevansa lajissa maailman parhaita, mille onkin tietysti hyvät perusteet. Nykymaailmassa marginaalit ovat kuitenkin pieniä. Englantilaiset pienet juustolat ovat tehneet innovatiivista työtä markkinoita vallanneiden pienpanimoiden tavoin: kun on lähimarkkinaa, voi kehitellä sen makuun sopivia tuotteitakin. Juustojenkaan valmistus ei nykypäivänä ole enää salatiedettä: Timesin mukaan vasta pari vuotta alalla olleita tekijöitä on palkittu tuotteistaan. Laatuun on siis satsattu - ranskalaisia vastaan on käyty heidän omilla aseillaan, joista he ovat osittain luopuneet - yksilöllisyydellä ja osaamisella.

Brexit on kuitenkin ollut omalle englantilaisten juustojen harrastukselleni katastrofi. Kun valikoima on ennestäänkin ollut meikäläisissä liikkeissä heikohko, tuontitullit ovat pitäneet huolta, että valikoima on entisestään kapeutunut. On tapahtunut se, mitä Brexitissä pelättiin: britit kääntyvät sisäänpäin omaan erinomaisuuteensa - tässä tapauksessa nauttimaan muulta maailmalta huolellisesti salatuista gourmet-tason juustoista. 

Onneksi Suomessa vielä löytyy yrittäjiä, joilla on vastoin keskusliikkeitä halua ottaa riskiä ja koulia tietämätöntä kuluttajakuntaa ja ennen kaikkea hemmotella herkkusuita. Rolling Cheese Helsingin Töölössä on siitä hyvä esimerkki. Liike ui vastavirtaan ja on kelpuuttanut Englannin meijerituotteet Italian ja Ranskan ylpeiden klassikkojen rinnalle. Iso arvostus tällaiselle kulttuuriteolle! Tietenkin Shropshire Blue löytyy listalta!

https://rollingcheese.shop/

***

The Times made a great article how English microdairies have developed new cheese types so eagerly that the English varieties now outnumber the French ones. This is also about the quality - the French cheeses tend to be quite mass produced these days - leaving for England the possibility to develop some soft and moist cutting edge development to the domestic market, that is more and more quality and gourmet-orientated. The microbreweries have shown there is a potential for some new enterprises, that is not laid down by the extra export fees caused by Brexit. In Finland, some very brave shopkeepers, like Rolling Cheese in Helsinki, really believe England has something to got to give for the connoisseurs of the dairy products.

maanantai 28. kesäkuuta 2021

Hifistelystä ja markkinaraoista

Olen kirjoittanut Schweppesin vesistä kolmiosaisen sarjan. 

https://paxengland.blogspot.com/2018/09/schweppes-1-vesihistoriaa.html 

Luulin, että tuotemerkki on niin ikoninen, ettei sen asemaa mikään horjuta. Viikonloppuna kuitenkin sain lukea Timesistä, että baarit tarjoilevat nykyisin lantrinkeina Fever-Treen tuotteita - firman markkina-arvo on muutamassa vuodessa kivunnut yli kolmen miljardin punnan. 

https://www.thetimes.co.uk/article/will-speedy-grocery-change-the-world-i-think-not-but-don-t-take-my-word-for-it-j993svxxf

Kirjoittaja on ennustanut ennenkin maailmaa väärin, ei ole uskonut soft drink- vaihtoehtoihin, ei iPadeihin, eikä nyt usko, että kotiinkuljetus mullistaa ruoan nettikauppaa.

Minun oli pakko suunnata lähikauppaan ja täytin korini näillä markkinat mullistavilla juomilla. Jäähdyttelin ne huolellisesti ja aloin otsa kurtussa testaamaan niitä. Tonic Water osoittautui epämiellyttäväksi yllätykseksi. Siinä ei ollut Schweppeksen raskasta sokerisuutta ja kitkeryyttä. Fever-Treen tekele olisi mennyt minulle täydestä koivunmahlajuomana, niin epätonicmainen se oli. Kiniinisestä malariantappajasta oli tehty jotain aivan muuta: kuin bitteristä olisi viety nimikkopiirre tai kahvista hapokkuus. 

Sen sijaan Ginger Beer oli menestys. Se oli juuri oikealla tavalla tulinen, fiery - se tuntui kitalaessa miellyttävästi. Pilvinen koostumus oli myös oikea, hieno. Myös rouva kehui tämän tuotteen loistavaksi. Schweppes ei omalla Ginger Alellaan pärjää tälle, se jää jotenkin laimeaksi. 

Ginger Beeriä pitäisi saada Suomesta enemmänkin. Waitrosen oma Ginger Beer oli loistavaa ja halpaa. Jamaica-merkin versiota saa meiltä joistakin paikoista - on kummallista, että suomalainen maku ei ole tätä ”tulivettä” ottanut omakseen.

Kolmas Fever Tree pullo oli kesäinen vadelma- ja raparperijuoma. Helppoa juotavaa sellaisenaan vaikka lastenkutsuille, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen aromaattinen. Ja halpaahan tämä ei ole.

Fever Tree juomat ovat ginihifistelijöiden juomia, ne tinkivät perinteistä ja lupaavat aromien rikkautta. Jos niihin uskoo, varmaan saavuttaakin jotain. Siitä huolimatta loppuvaikutelmaksi jää, että on uudistettu jotain uudistamisen vuoksi, kuluttajien kasvavaan erikoisuudentavoitteluun onnistuneesti vedoten.

***

Fever Tree label has challenged my dear Schweppes company and shaken its dominance on the mixer market. I tested their products, I carefully chilled the bottles, but my response is lukewarm. I cannot find the richness of aromas promised - their tonic is not bitter anymore. However, their Ginger Beer is as fiery as it should be!

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Teetä ja kahvia

Välillä tuntuu, että blogissani on käsitelty melkein kaikki Englannin asiat, kunnes sitten äkkiä havahtuu, että perusasioitakaan ei ole käyty läpi. Kuten tämä kuppiasia.

Suomalaiset rakastavat muumimukeja. Itsellänikin on niitä työmukeina, lahjoina saatuja, Mörkö-muki ja yksi niin arvokas, että se piti arkistoida. En pidä mallista, se on jotenkin liian leveä ja matala. Samaa vikaa oli 1970-luvun Kaj Franckin mukeissa, joista join Ukkini luona, kun teetä meni asetille, kuppi vaelsi tasaisella lautasella. 

En pidä myöskään toimistokahvimukeista, joissa on joku teema tai typerä vitsi. Minulla ei oikein ole mielikuvaa, minkälaisistä kupeista englantilaiset juovat kahvia - koska ilmiö on suhteellisen uusi, luulen, että take-away mukeista. Kotona aloitan päiväni yleensä kahvikupillisella ja silloin käytän ranskalaisia Le Creusetin keskikokoisia mukeja. Niissä juoma pysyy kuumana, eikä kuppi ole liian tilava. Sen suhteet ovat hyvät, muumimukia täydellisempiä. Jos joku sanoo, että kuppi on liian pieni, annan ilmaisen vinkin. Keitä vahvempaa kahvia. Typerät vitsit ja mauttomat koristelut olen korvannut sillä, että mukeja on erivärisiä, saatan valita kiiltävänmustan tai kirsikanpunaisen, miltä sattuu tuntumaan. Lasitetut värit ovat kauniita.

George Orwell kirjoitti kuuluisassa tee-esseessään, että teemukin pitää olla sylinterinmuotoinen. Olen samaa mieltä. Sen tulee olla myös niin iso, että siinä pystyy hauduttamaan yhden teepussin huoletta, ettei tule liian vahvaa. Hauduttaessa kuppi pitää peittää jollain, minulla on keraamisia kansia, joita välillä etsin ympäri keittiötä. Hauduttaminen tuo aromit esiin, mustan teen aromit. En kaipaa mausteita. 

Ideaali teemuki on bone chinaa, ohutreunainen. Sellaisesta on miellyttävä juoda teetä. En tiedä miksi huuleni hyväksyvät kahvimukissa paksumman reunan, mutta teemukin tulee olla ohuempi. Siitä ei myöskään saa juoda kahvia, se on vain teekäyttöön. Jos posliini tummuu, palautan valkoisuuden soodalla. Tykkään siitä, että sisäpuolella on joku pikku koriste myös. Kuvani Magnolia-kupit ostin kerran alennuksesta lentokentältä, ne ovat olleet hyvä ostos, Worcesterin posliinia. Puutarhassani on myös magnolia ja toivon joka vuosi, että se kukkisi. Mutta kun otan suosikkikuppini, voin ajatella Englannin magnolioita.

***

It is imperative that there are separate mugs for coffee and tea. Like George Orwell said, the ideal tea mug is of cylinder shape, I should add it must be big enough for brewing and of thin-bodied bone china, my lips like it. 

torstai 31. joulukuuta 2020

Kuidun tasapaino

Olemme siirtyneet aikaan, jossa Brexitin seuraukset oikeasti alkavat näkyä, hinnan ja tarjonnan muutoksina. S-ryhmä, joka on tuonut maahan Tescon ruokatavaroita, julkisti viime vuoden lopulla eniten myydyn, syötävän Britti-tuotteen.



Kyse on tietenkin Weetabix-aamiaismurokkeista, jotka valmistetaan Kuninkaallisella Suostumuksella. En muista syöneeni Weetabixiä tällä vuosituhannella, lapsena kylläkin maidon ja hillon kanssa. Ehkä taas pitäisi, kuidun saannin vuoksi. 

Sama organisaatio valmistaa myös Alpen-mysliä - olin luullut tuotetta ehta sveitsiläiseksi ja myös vaimoni tuotteeseen liittämät Heidi-mielikuvat karisivat, kun kerroin vuorimaisemoidun tuotteen olevan Made in England. 

Myös keksiosastolla on paljon brittiläistä tavaraa. Murot ja teen kanssa naposteltavat ovat tuoteryhmiä, joissa korvattavuus muualta tuoduista tavaroista on korkea: kilpailu on kova ja hinta ratkaisee. Ruokatarpeiden oma suosikkini, Colman’s sinappijauhorasia, on aivan toinen juttu. Tarvitsen sitä harvoin. Jos se maksaa kaupassa euron, ostan sen, mutta ostan sen myös silloin, jos sen hinta on vitosen. Kipuraja on ehkä kympissä. 

Tosiasiaksi siis jää, että elintarvikkeiden puolella Brexitin vaikutus lienee vähäinen ainakin meillä - kotimaisten murojen ja keksien valmistajille se tuo jopa kilpailuetua ainakin kotimaassa ja miksei myös kotoisilla sisämarkkinoillamme EU:ssa. Englantilaiset juustot, ne valitettavan harvat saatavissa olevat - todennäköisesti kallistuvat ja toivomani Englantilaisten Juustojen Invaasio maahamme entisestään epätodennäköistyy tai lykkääntyy.

Jos puhutaan muista päivittäistavaroista, nimenomaan pesuaineista, on vaikea väistää Unileveriä. Kesäkuussa 2020 brittiläis-hollantilainen yhtiö teki valinnan pitkäaikaisessa vatuloinnissaan pääkonttorin paikasta: se onkin Lontoo, eikä Rotterdam. Tämä on ollut Brexit-siivelle valtava voitto. Unilever on päivittäistavaroiden jättiläinen ja lähimarkkinat ovat kiistatta suuret. Tuotemerkkejä ovat Sun-astianpesuaine, Sunlight, Dove, Pepsodent, Knorr, Lipton, Becel, Colman’s... hieman yllättäen myös Ben & Jerry’s jäätelöt. 
Jos siirrymme pientavaroista isompaan kaupan kokonaisuuteen, voimme sanoa, että tavaravientimme Britanniaan on ollut suurempaa kuin tuonti. Palvelujen osalta tilanne on ollut päinvastainen. 
Onko Britannian vahvuus todella niin suuri juuri palveluissa? Vai onko kyse vain englanninkielisen palvelun uskottavuuden vaikutelmasta?

Suurta uskottavuus on tavaratuonnissa varmasti lääkepuolella - suomalaista koronarokotetta ei ole näköpiirissä hetkeen. Brittiläinen osaaminen on varmaa myös erilaisten analysointi- ja mittauskojeiden valmistamisessa. Mitä Suomi sitten Britanniaan vie? Huomiota herättävää on puuperäisen tavaran vienti: vaikka osuus on laskenut, kansantalouden kannalta tämä on kuitenkin todella merkittävä ryhmä. Miten Brexit tähän vaikuttaa? Minne kysyntä suuntautuu, jos kaupan verekset muurit nostavat hintoja? Ruotsi on kanssamme samassa EU-veneessä, mutta Venäjä... voisiko Brexit ohjata puun perään menevää saarivaltion kysyntää juuri sinne? Se olisi Salisburyn ym tapausten jälkeen varsin kummallista.

Joka tapauksessa suomalaisen puunjalostusteollisuuden kilpailukyvyn ylläpitäminen on tärkeää ja tuotteiden jalostusarvon kasvattaminen. Unileverin tapauksessa näyttää, että ympäristöarvoilla on myös merkitystä - tämä ajattelu on Britanniassa nousussa. Kansantaloutemme kannalta hyvää ympäristöosaamistamme myös metsien suhteen ei pitäisi aliarvoida. Mikään ryhmä ei saisi lorottaa tässä kansallisiin etuihimme, muroihin tai pelletteihin, metsäosaamistamme ei saisi vetää lokaan. Britannian metsänhoidonhan tunnemme. Metsät on siellä pääosin hoidettu jo aikoja sitten. Kuidut tulevat viljoista.

Brexit on mielenkiintoinen käänne, joka palauttaa kansantaloutta juurilleen. EU-kriitikot ovat varmasti olleet siinä oikeassa, että kokonaisuudessa on hämärtynyt moni asia, joiden vuoksi Unioniin aikanaan pyrittiin. Voi olla, että nämä hyvät puolet tulevat taas kirkastumaan klassisen monenkeskisen kaupan monimutkaisuuden, ongelmien ja kotimaisen kysynnän kuplien paljastumisten kautta. Saadaanko uuteen tilanteeseen tuoretta ja luovaa dynamiikkaa vai onko tuloksena kärjistyvämpää käpristymistä ja sisäänlämpiämistä - se jää nähtäväksi. Mutta kuten tiedämme, rajumpi on ajan riento - tulemme näkemään tulokset varsin nopeasti hektisessä uudessa ajassamme. Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

***

Happy New Year 2021, to you, dear readers and let us hope Brexit will be good for us all! Of foodstuff - Finnish people have been very eager to buy fibre-rich Weetabix! Also Alpen label is quite popular here - even though only a few know it is Made in UK product - not Swiss Made, like one could expect. From Finland, we have exported a lot of woodstuff and their derivatives into the UK, hope they will not find much alternatives from Russia, for example. Of course, the internal market in the UK is so important and strong - one very bold move about that is to concentrate the Unilever headquarters in the UK, and not any more to share it with Rotterdam.

lauantai 12. joulukuuta 2020

Me taistelemme pubeissa ja kahviloissa

Timesin nuoren polven kolumnisti jakoi tilastoja Britannian sisäisestä vastakkainasettelusta: kahvilat ovat lukumääräisesti pian ohittamassa pubit. Kolmea perustettavaa kahvilaa kohti kuolee kolme pubia ja korona on jyrkentänyt kehitystä.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

Kolumnisti analysoi kahviloiden viehätystä: ne edustavat globaalia samuutta ja yksilökeskeisyyttä, pubit taas lokaaliutta, paikallista yhteisöä. Havainto on mielestäni oikea: olen jotenkin vaistomaisesti inhonnut High Streetien ketjukahviloita ja rakastanut perinteisiä teehuoneita.

Pubin juurevuus on matkailijan peruskokemuksia: vaikka alkoholi ei maistuisikaan, kannattaa ilmapiiriä käydä haistelemassa vaikka lounaan merkeissä. Lapsille on yleensä omat ruokalistat ja koiratkin ovat usein tervetulleita. Meluisat juottolat tunnistaa nopeasti. Parhaimmissa pubeissa, kuten Nag’s Head Malvernissa, löytyy mukavia, rauhallisia juttelusoppeja ja paikallista tuotetarjontaa. Moni pub on nostanut ruoan tasoa gastrotasolle, välillä vähän liioitellenkin. Pubissa saa olla rauhassa, mutta myös paikallisten kanssa tulee luontevasti juteltua. Tyyppien kirjo on suuri: siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta on arvokasta, että koko yhteisöllä on yhteinen kohtaamispaikka.

Myös kahviloissa olen antautunut keskusteluihin hörhöjen ja selkeiden kylätapausten kanssa. Ne ovat parhaimmillaan mieleenjääviä tapaamisia, yllättävien tietojen ja varmojen mielipiteiden tarjoamista. Ketjukahviloiden tuotetarjonta on tasalaatuisuuteen pyrkivää, usein yllätyksetöntä ja rustiikkeja aromeja kaihtavaa: paikallisväri on saanut väistyä globaalin krominkiillon tieltä.

Klubit pyrkivät karistamaan pubeista tunkkaisuuden posh-loistolla: raha ja loistokkuus puhuvat. Vanhanaikaiset teehuoneet ovat mummomaisia, parhaimmillaan niissä pääsee makumatkalle aitojen paikallisten aromien äärelle. Klubit ja teehuoneet liudentavat rintamalinjaa kahviloiden ja pubien välillä.

Kahviloiden nousu on eräänlainen viides kolonna Britannian sisällä. Vaikka Brexitissä kansakunta käänsi selkänsä Euroopalle, yhtenäistävä kehitys kahvilakulttuuriin on jo tapahtunut. Orwellilainen pub on ollut henkitoreissaan pitkään: ketjupubi Wetherspoonin tarina on ollut menestys. Omistaja on osannut lukea pub-väsymyksen ja kahviloiden nousun yhdistämällä ne jonkinlaiseksi maanlaajuiseksi kompromissiksi, jossa kumpikaan osapuoli ei häviä. Kahvilaihmisille on nettinsä ja pub-ihmisille avotulensa ja bitterinsä.

Näen pubien muutoksessa myös laajempaa vaihdosta. Lad-kulttuurista, jätkäkeskeisyydestä, ollaan menossa kohti suurempaa tasa-arvoa. Klubit ja kahvilat ovat myös nuorten naisten paikkoja: niiden imago on teehuonetta vapaamielisempi. Kirjoa tulee aina olemaan örvellyspaikoista yläluokkaisempiin, connoisseur-tyyppisiin paikkoihin. Kolumnistin havainto eriytymisestä, globaalista yksilöllistymisestä paikallisen yhteisöllisyyden kustannuksella on varmasti tosi. En ole varma, miksi elämä sen kanssa tulee osoittautumaan. Luulen, tai kuten englantilainen sanoisi, pelkään, että vanhoja hyviä aikoja tulee vielä ikävä.

***

There is a clear divide between cafés and pubs, in between are posh clubs and traditional tearooms. The emphasis has been placed on cafés - and even Brexit does not stop that trend. It is very much about community spirit and individualism as well - it is essential that this change will keep some better things of englishness and avoid unnecessary bitter taste.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

lauantai 7. marraskuuta 2020

Ruoka & Brexit

Kun olen viime kuukaudet ärvötellyt korona-kineksessä eli Saarivaltakuntaan ei ole ollut asiaa, muistin syövereistä tulee välillä kummallisia kaipuun kohteita. Kuten vierailut Iceland-myymälässä. 

Iceland on halparuokakauppa. Se on varsinaisesti erikoistunut myymään pakastettuja valmisannoksia. Ennen kuin lukija tuhahtaa, pakastemyymälät ovat kova juttu myös kulinaristisessa Ranskassa - Suomeen ne eivät ole vielä rantautuneet. Hypermarkettien pakasterivistöt tietysti ovat, mutta pakastemyymälän konsepti on erilainen. Kannattaa huomioida myös kotiinkuljetuksen mahdollisuus.

Icelandissa on pakasteiden lisäksi suppeat ja kapeat valikoimat ja lajitelmat muitakin tuotteita. Niistä on yleensä tarjous, joka pysäyttää. Ostan perinteiset joulusammiot (tub) Quality Street-konvehteja juuri Icelandista. Viimeksi mukaan tarttui myös piparjuurikastiketta ja valtava loota Yorkshire-teetä, jota olen kotosalla uuttanut ahkerasti. Sitä on vieläkin jäljellä, eipä ihme, sillä pakkaus lupasi, että siinä on 30 % enemmän. Tarjousten bongailu on yllättävän terapeuttista - kun halvalla saa ja vielä laadukastakin, niin eihän siinä itkukaan ole kaukana - kun kotipuolessa ei aina asiat ole näin hyvin!

Valikoimiin ja tarjouksiin voi tutustua täällä https://www.iceland.co.uk/

Icelandin hyllyjen välissä olen useasti huokaillut hintojen edullisuutta, varsinkin intialaisten valmisannosten helppohintaisuus hämmästyttää - laadussakaan ei ole ollut moittimista. Mieleen on tullut, että ainakaan ruoan hinnan korkeus ei ole ollut syy hankkiutua eroon EU:sta. Hinnoilla on mielestäni paremminkin paineita nousta eron seurauksena - tuontitavaraa, etelän tomaatteja, viinejä, oliivivalmisteita, juustoja ja pitkään kypsytettyjä leikkeleitä on tarjolla paljon. 

Ruoan hinnan noususta EU-eron myötä huolestuneita artikkeleita löytyy helposti. Jaan tähän yhden mielenkiintoisimmista. Siinä on erittäin kiinnostavaa tilastoa myös omavaraisuudesta viime vuosina. 

https://briefingsforbritain.co.uk/busting-the-food-price-myth-in-a-no-deal-brexit/

Kun sanomalehdistä syntyy kuva, että britit ovat kädet ristissä odottaneet erosopimuksen valmistumista, niin kotimaiset tuottajat ovat artikkelin tilastojen mukaan selvästi pyrkineet neuvotteluaikana lisäämään ruoan kotimaisuusastetta. Näinhän pystytään paremmin kontrolloimaan luomutuotantoa ja vastaamaan ympäristökysymysten haasteisiin ihan oikeasti. Jos hinnat nousevatkin eron myötä, se hyödyttää kuitenkin kotimaata työpaikkoina ja korkeiden eettisten periaatteiden kautta. Näin tietenkin, jos eletään Parhaiden Brittiperinteiden mukaisesti - kaikenmaailman fuusiokeittiöt ja niiden kotkotukset ovat useammin tuontivetoisia. Näiden tuotteiden kunnian päivät lienevät luetut. Kuluttajat varmasti nykyistä enemmän miettivät, mihin sijoittavat marketissa puntansa. Kotimaiselle tuotannolle se on voinut jo nyt olla hyvä asia.

***

One of my travel delights is wandering between the aisles of food markets. Iceland is a type of small supermarket we do not have yet in Finland - very much concentrated on frozen ready meals. I love their bargains - Quality Street Tubs and Yorkshire Tea Boxes (giant, +30% more!). Prices are very good compared to Finland. What will happen after Brexit? One thing is that the English producers have increased their share of market - that is a very good strategic thing as well in the long run. It is likely that products of the Southern Europa are destined to increase. Yet, there is still some time left for customers to adapt to that very likely scenario.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Cucumber sandwiches - Kurkkuleipien lumo

Kesä on jo mennyt, mutta se jää aikakirjoihin kesäksi, jolloin minulla tuli kurkkuvoileipiä ikävä. Ajatus kuulostaa helposti järjettömältä, mutta kurkkuleivät on brittiläinen instituutio. Ne ovat valkoisia kolmioleipiä, joiden välissä on täytteenä kurkunviipaleita, voita, ripaus suolaa ja valkopippuria. Kurkuista ja leivistä on leikattu kuoret pois. On koulukuntia, jotka vakavissaan pohtivat, josko kurkun siemenetkin pitäisi poistaa - ne voivat tuoda leipään liikaa kosteutta. 

Kyllähän kurkussa on oma makunsa, kun siihen keskittyy. Se ei ole veden maku, vaikka kurkut pääosin vettä ovatkin. Kuoren poistaminen entisestään ohjaa keskittymistä ytimeen.

Kurkkuleivät eivät ole tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä, ne pelaavat vienouden asteikolla. Omalla tavallaan yhdistelmä on hienostunut - ei ihme, onhan se varta vasten kehitetty iltapäiväteen tarpeisiin. Jotain pitää syödä, mutta ei liian raskasta, koska illallinenkin on edessä. Lämpimän kesäiltapäivän tunnelmiin teen ja leipien duetto sopii mainiosti. Sanonnassa Cool as a cucumber on vinha perä. Tilaisuuden puheetkin asettuvat helposti tälle sivistyneen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden tasolle. Miten mukavaa ja huomaavaista, että olet tehnyt kurkkuleipiä!

Guardianin artikkelissa käydään läpi, miten tämän kokonaisuuden voi pilata. Siinä myös kerrotaan, mitä kuuluu tehdä, että asiat olisivat oikein.

https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2013/jun/13/how-to-make-perfect-cucumber-sandwiches

Sanoisin, että valkoinen, pehmeä, mahdollisimman epäterveellinen ja neutraali leipä on perusoletus. Voin pitää olla tuoretta ja pehmentynyttä, että sen pystyy levittämään leivälle. Kurkut viileitä, raikkaita ja kurkkumaisen rapsakkaita. Jos niinsanotusti haluaa tuunata kokonaisuutta, se on varmin tehdä teelaatua säätämällä. Mietoaromiset laadut, Earl Grey-tyyppiset ratkaisut ovat varmasti perusteltuja.

Kurkkuleivän tapaisia instituutioita ei sovi väheksyä. Ne ovat pitäneet kansakunnan mentaalirakenteita kunnossa vaikeina aikoina, siinä missä vesikannun lämpiämään laittokin. Tällaisessa pienessä ja valjun tuntoisessa asiassa on paljon Englannin näennäisen vaatimatonta, mutta vankkumatonta ydintä.

***

Cucumber Sandwiches - of pure and simple ingredients. They are an institution itself, a very English one. For afternoon tea. Soft and moist, but strong as rock, calming Nation’s nerves for decades.

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Englannin ikävää, osa 2: paahtoleipää


Jälkimmäinen kohde Englannin kaipuussani on paahtoleipä. Mikrotason valintani voi tuntua hämmästyttävän mitättömältä ja korvikkeita voisi luulla löytyvän helposti. Asia ei kuitenkaan ole näin. Suomessa hyllyistä löytyy monenlaista paahtoleipää, mutta en ole löytänyt vastaavaa kuin Warburtonsin Toastie. Viipaleen koko on suurempi kuin meikäläisissä, vinoittain leikattuna kolmioiksi ne ovat riittävän suuria. Englantilainen leipä on myös jotenkin hankalasti määriteltävän haptista: siinä on tiivistä vaahtomaisuutta, mutta ei liian tiivistä. Leikkauskohdassa se painuu kuin vaahtokarkki ja monesti reunalta lohkeaa suikale, joka paahtimessa rapeutuu kunnolla - en huomaa kotimaisten merkkien käyttäytyvän näin. Paahtamistulos on myös mielestäni parempi englantilaisilla leivillä: rapsakkaampi ja kultaisempi. 

Voi tietenkin kysyä, miksi en tilaa leipää Englannista. Sehän on mahdollista ja näiden säilyvyyskin on aika hyvä. Mutta ruokahuollon järjestäminen Englannin varaan on tietysti riskipitoista. Olisi hyvä, jos keskusliikkeet alkaisivat tarjota myös kunnollista paahtoleipää - onhan viime vuosina patongit ja voisarvetkin tuotu ulottuvillemme jo aamuisin. Samaan toivomukseen voi liittää myös Englannin juustojen tuominen - siitähän olen paasannut aiemminkin.

Paahtoleipäkokemus liittyy lapsuuden myönteisiin kuviin leivän paahtamisesta ja matkojen aamistunnelmien toivekkuuteen: taas on uusi päivä edessä, uudet kokemukset.

Paahtoleivästä on moneksi: jos hillot ja voi tympivät, täytteiksi käyvät pavut, sienet, Welsh Rarebit - maun mukaan! Minun suosikkini on tuore voi ja katkera appelsiinimarmeladi, jotka säteilevät leivän kanssa kuin kulta, vaikka aurinko ei paistaisikaan.

Kuvani Warburtons on hyvä peruspaahtoleipä. Sain siitä kauppiaan sanan ja kokemukseni osoittivat, että hän osasi asiansa. Tietysti Britanniassa on tehty lehdissä testejä - hieman yllättävää on, että perinteiset leivänvalmistajat kyykkäävät kauppojen omien merkkien edessä. Tieteellinen maailmankatsomus ja kuluttajien toiveiden kuuntelu johtaa tuotekehittelyyn, jossa perinteiset merkit joutuvat altavastaajiksi. Hoi keskusliikkeet Suomessa! Ottakaa Warburtons valikoimiinne! Luulen, että täällä sille olisi kysyntää!



***

In micro level, I miss English toast! It is so much more than Finnish toasts: slices are larger, softness and crispness are optimal. I really hope big Finnish food chains will reach a deal with Warburtons - I think we have some market here. Warburtons and other traditional labels have been defeated in UK consumer tests for generic shop labels in Tesco, Aldi etc - please try to get some compensation from the Finnish market - it is not very big market, but we have a niche for you! Welcome!


torstai 7. toukokuuta 2020

Happy VE Day!


Onnellista Euroopan voiton päivää! Kun tulevaisuus on epävarma, menneisyys elähdyttää. Silti ihmettelin hieman Timesin kuvastoa. Spitfiret innostavat minuakin, kyyneleet tulevat silmiin näistä kauniista tappajista. Mitenkähän meidän lentäjä-ässämme olisivat niillä pärjänneet? Varmasti hienosti.

Mutta säkkipillinsoittaja Doverin kalliolla, nyt? Tulee mieleen se ikimuistoinen ruutu Hugo Prattin Corto Maltese-sarjakuvasta. Skottiupseeri kuolee kaukana isiensä mailta, kuulee viime hetkillään säkkipillin johdolla lähestyvien asetoveridensa tulevan ja toteaa vastaansanomattomasti: ”Minun on aina käynyt sääliksi niitä...jotka joutuvat kuulemaan säkkipilliä olematta skotlantilaisia...”

Laitan tähän vielä linkin mainioon Timo Vihavaisen blogiin, jossa lähdetään Orwellista liikkeelle ja tullaan Suomen sotien tarinaan, joka on yhtäaikaa karvas ja makea. Voiton makuun ei päästy ja tässäkin asiassa totuus on enemmän kuin kauneus.


Mutta, mutta... Timesin avulla myös suomalaiset saavat maistaa voittoa, katso autenttiset reseptit lopusta!

***

Happy VE Day! Now Finns also have possibility to taste Victory, thanks to excellent recipes from the Times!




perjantai 1. toukokuuta 2020

Englannin pinnan raapaisun 4. vuosi käyntiin


Arvoisat lukijat! Kiitos mukanaolosta, kun kolme vuotta blogia ja 337 tekstiä tuli täyteen. Matka jatkuu, sumuisena ja epämääräisenä, toisaalta selkeästi rajattuna ja tarkasti. 

***

Olen muutaman kerran laatinut blogini ulkopuolella kaunokirjallista esitystä matkallaolon kokemuksesta. Matkustamisesta pitävät tekevät sen jostain syystä, minkä kokevat jotenkin myönteiseksi. Tuon myönteisyyden vuoksi voidaan sitten sietää vaikka vähän ikävämpiä asioita. Karrikoiden Englannin maisemia rakastavat joutuvat sietämään englantilaisten tyhjänpäiväistä kohteliaisuutta ja kulahtaneita, salaovelia fraaseja. Englantilaisia ihmisiä rakastavat joutuvat sietämään paikalliset kehnot saniteettiolot ja latteat maisemat iänikuisine perinnetaloineen. Tai kuten Poirot, Christien Sad Cypress eli Teetä kolmelle tarinassa, joutuu sietämään inhottavia englantilaisia leipälevitteitä hintana oleskelustaan.

Olen huomannut viime vuosina kärsimättömyyden hiipivän luokseni nykyajan loputtomissa matkan siirtymäriiteissä: turvatarkastuksissa, lentokenttäjunissa ja -busseissa, terminaalien ja kaupunkien välisissä siirtymätaipaleissa. Olen kysynyt, milloin alkaa se Englanti, jonka vuoksi maahan matkustin? 

Ihailemani matkakirjailija Juha Tanttu kuvasi omaa suhdettaan Pariisiin hienosti. Hän sanoi, että kaupunkiin palattuaan pitää tarkistaa onko kaikki paikoillaan, istua tuttuun kuppilaan kadunvarteen, tilata kahvi, lukea lehti, sytyttää tupakka, olla osa Pariisia - tunnistan tuossa intiimissä ja tiukanlöysässä vaatimuksessa itseäni. Itsekin kysyn, onhan se paikka, minkä muistin, vielä olemassa? Onhan se tuttu sillä tavalla kuin tuttu ihminen on, jotenkin hankalasti kuvattavalla, mutta välittömästi tunnistettavalla tavalla. Tuohon sisältyy halu jollain tavalla liudentaa osa oman identiteetin rajapinnasta osaksi toista, avautua joltain osin ja asettua toiselle alttiiksi. 

Mielestäni tämä suhteellistaminen on tärkeää. Minä en ole englantilainen, mutta joltain osin minussa on jotain, mihin englantilaisuus vastaa: pidättyväisyys, mieltymys tiettyihin väreihin, maiseman, luonnon ja rakennusten piirteisiin, jonkinlainen kieron-humoristisen asenteen viljely. Mikään ei tietenkään luonnossa esiinny puhtaana. Tarvitsemme suhteellistamista myös muualle. Suomalaiset kuvittelevat usein olevansa jotenkin ainutlaatuisia suoraviivaisuudessaan ja torjuvat muualta tulevat vaikutteet. Mielellämme peilaamme itseämme suhteessa Englantiin tai USA:an. Tosiasiassa meitä selittää paljon suhteemme Ruotsiin, Venäjään ja Viroon - vaikka meillä on kiusaus torjua yhteydet. Samalla tavalla Wales, Skotlanti, Ranska ja Hollanti määrittävät monesti asioita, joita ei helposti englantilaisen pintakuoren alta löydä.

Oman elämänkokemukseni karttuessa olen löytänyt välillä jonkin häivähdyksen zeniläisyyttä itsessäni. Kun lähden matkalle Englantiin, olen jo perillä, vaikka pakkaisin vasta laukkuani adaptereineen, turvatarkastuksessa, koneessa, autovuokraamon tiskillä, moottoritiellä eksyneenä, majapaikassa tavaroita purkaen ja hiustenkuivaajaa etsien. Voin olla yhtä hyvin rauhallinen kärsimättömyyden sijaan ja etsiä tunkkaisissakin tilanteissa Englanti-kokemusta: kiireen keskellä nautittua teekuppia, hauskaa mainospätkää terminaalin seinässä, erikoista tyyppiä omituisessa päähineessään, pekoninkäryä, aseman hyörinää, kyllästyneellä äänellä vaihdettua kohteliaisuutta, roskalehtien räikeitä otsikoita, Starburst-pötkylöitä, ikkunan takana näkyvää maiseman pätkää, satunnaista tornia, Bootsin ikiaikaista logoa, vanhaa ukkelia Kelso capin kanssa, hopeahiuksista hymyilevää mummelia, lävistettyä skinijonnea, purkkaa jauhavaa teinityttöä, jonka nenä ja posket ovat lähes kuninkaalliset...aineksia perillä oloon on loputtomasti. 

Mutta oikeasti perillä ollaan vasta kun aamu koittaa ja saa paahtoleipää ja Tiptree marmeladia nokkansa alle!

***

This is the beginning of my 4th year with Oh my England!-blog. I think some Englishness is defined by neighbours, what is and what not by Dutch, Welsh, Scottish and French cultures - very much like Finland is much defined in relation to our good neighbours Sweden, Estonia, Norway and Russia. I like to find from England some issues, that strike chord in me: this can make me anxious waiting for my arrival to the country. When I have grown older, I have noted being more zen: when I have started my journey, I am already in England and can see it also in quite trivial things: in terminals, in transfer transport, in unknown people met in transition etc. But for real, I am at England when it is morning and I get some English toast with Tiptree marmelade under my very nose!

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä - Ribenan tarina

Olen aiemmin kirjoittanut joulukalenterissa Ribenasta, tuosta ihmeellisestä mustaherukkamehusta. Sen juuret ovat sota-ajassa, jolloin mehusta tuli makean puutteessa kärvistelevän lapsisukupolven suosikki. Samalla juoman c-vitamiinilla tuli vastaisku keripukkia kohtaan. Juttuni löytyy tuolta:

Japanilaisten omistukseen päätynyt kansallisjuoma on joutunut häpeällisesti sokerittomuuden tallaamaksi, makeuden ja terävyyden yhdistelmä on tärvätty. Taustalla on niinkin pikkumaisia syitä kuin UK:n raippaverotus sokerijuomia kohtaan. Lapsia varjellaan sokerista ja pienempänä pahana heidät marinoidaan synteettisillä makeutusaineilla ja aromivahventeilla. Maku ei ole entisensä, kuten tuohtunut artikkeli kertoo:

Itse ihastuin englantilaisen mustaherukan aromaattiseen makuun alkuperäisessä Ribenassa, enkä kavahtanut juoman makeutta. Se päin vastoin mainosti olevansa keinotekoisesti makeuttamaton. Nyt kaikki on siis toisin.
Minusta on hieman harmillista, että Suomessa mustaherukan maine on enemmän flunssalääkkeenä. Grandi-sarjaan mustaherukkaversio Ribena-kopiona olisi sopinut hyvin. C-vitamiinin ymppäämisen mehuun hyväksyisin helposti, mutta sanoisin ei aspartaamille ja kumppaneille.

***

Mutta kun japanilaiset ovat tärvelleet brittiomaisuutta, olen ylpeä, että pikkuveljieni ensimmäisillä Lontoon-matkoilla he saivat Paddingtonin aseman liepeillä Niki-hotellissa majaillessaan Ribenaa siemaltavakseen kesän helteissä. Onneksi en silloin tiennyt, että tämäkin itsestäänselvyys oli vaipuva vanhan hyvän ajan nostalgisointien joukkoon. Ribenan pelastamiseksi oli jonkinlainen kansanliikekin, mutta eihän se lopulta markkinoita vastaan auta. Se mikä ei ollut rikki, on nyt korjattu, eikä hento käteni enää tavoittele Ribena-tetroja hyllystä. Näin äänestän jaloillani suuryhtiötä vastaan ja takerrun rakkaisiin muistoihin.

***

I have earlier told the story of Ribena. They repaired something that was not broken, and we still have some Ribena on shops and we have not; the real taste is lost for ever. I am so glad I had an opportunity to offer my little brothers some REAL Ribena in their first London trip in the beginning of 1990’s. It is all gone now, for this politically correct artifical sweetener rule. Some more complain can be find from The Guardian linked above.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Mulligatawny-keitto


Ensimmäisillä Englannin-reissuillani intialainen ruoka edusti vielä eksotiikkaa. Raahasin hieman umpimähkäisesti ruokapurkkeja Suomeen ja yritin keitellä niistä mahdollisimman paljon alkuperäisen oloista tekelettä. Varsinkin erilaisiin pikkelseihin sain pysyvän kiinnostuksen. Yksi ruokalaji, johon alunperin tutustuin tölkkitavarana oli Mulligatawny-keitto. Tölkkikeitto lämmitti mukavasti sisuskaluja majapaikassa vaatimattomasti kokattunakin viileän päivän reissujen jälkeen. 

Mulligatawny on vanhimpia Englannissa harrastettuja intialaisperäisiä ruokia. ”Pippurivetenä” tunnettu keitto on tietenkin tulista, se on värikästä - maun ja kasviksien mukaan hieman erilaista - ja varmasti hyvä flunssalääke. Mausteet ovat tuhdit. Keittoa saa Britanniassa myös valmiina marketeista. Suomessa soisi myös valmistuorekeittojen valikoiman laajentuvan.

Keiton alkuperää on selostettuna wikipediassa.

Suomenkielinen ohje löytyy mm. K-ryhmän sivuilta

Ja Lontooksi BBC:n palvelusta ja puhtaana kasvisversiona

Tämän kanssa sopivat myös Walesin lämpimät voileivät, joiden ohje on toisessa blogikirjoituksessani. 

***

Mulligatawny soup was one of the first exotic meals I met in England. This originally Tamil soup, ”pepper water” is particularly good in these time of flu.