Out of range

 

I’m locked in tight, I’m out of range

                                -Bob Dylan

Ajatus tuli säveltäjä William Boycen (1711-1779) elämää koskeneesta artikkelista. Minua viehätti ajatus, että säveltäjä oli juuttunut viimeisinä vuosina nuoruutensa barokkityyliin, eikä huomannut, että maailma kulki jo pitkällä klassismissa kohti romantiikkaa. On helppo viisastella jälkeenpäin: pöytälaatikkoon päätyneet konsertot useille soittimille jälkimaailma tuntee Brandenburgilaisina konserttoina. Bach olisi kestänyt ihailumme: hänkin teki Boycen tavoin sävellystyötään jonkinlaisena vanhan maailman yhteenvetona. 

Boycea elvyttivät unohduksesta elämään toisen luokan säveltäjät Gerald Finzi ja Constantin Lambert: Bach-renessanssia johtivat ykkösluokassa Mendelssohn ja Schumann, sekä Brahms ja Liszt. Jokainen teki laupeudentyötään kuplastaan käsin: antikvaarinen työ ei ollut motivoimatonta, vaan tuki omia ammatillisia ideoita sävellystyössä. Ikuisen paluun myytti, tyylien kertailu oli hyvää vastapainoa oman sävellystyön haasteisiin.

Kuuntelen Boycen alkusoittoja myötätuntoisena: ne eivät vaikuta kahdeksan sinfonian tavoin nerokkaalta musiikilta. Sympaattisia, englantilaisen hyväntuulisia ne ovat, mutta eivät pysäytä Händelin musiikin tavoin. Mielelläni sanoisin, että "Musiikki kuitenkin lentää", mutta virtaa puuttuu. Menneen aikakauden suurtyyli on ammennettu tyhjiin ja ollaan jonkinlaisella jatkoajalla. Tiedostiko säveltäjä sen heikkoina hetkinään? Ahdistiko häntä Lontoossa tai maaseudun rauhassa? Emme saa tietää, mitä hän olisi ajatellut Mozartin Haffner-sinfonian energiasta. Haluan ajatella Boycen kelpo veikoksi, joka olisi riemastunut vitaalisesta säveltäjäkollegastaan: palannut tyytyväisenä omaan kuplaansa todeten, että Musiikin Asia jatkuu hänen jälkeensä.

Ehkä Boycen Englanti ei kantanut huolta oliko se jäljessä ajastaan vai ei, perinteet, vanhentuneetkin, olivat kunniassa. Mannermaa sai touhuta vallankumouksiaan, tärkeää on saada poika takaisin kotiin, jos ei nyt, niin ehkä sitten joskus. Asioiden tulisi olla pysyviä - vaikka teollisen vallankumouksen kynnyksellä.

Kaikki eivät perinteitä jaksaneet, vaan lähtivät. Dylanin mottolaulukin kertoo asioiden muutoksesta, eikä suinkaan parempaan suuntaan: vain uusiin ongelmiin. Kesällä löysin Graham Greenen J'Accuse teoksen suomennoksen Nizzan pimeä puoli, omituisen Librum-yhtiön kustantamana. Olin teosta väistellyt pitkään ja luin ohuen lipareen läpi melkein samalta istumalta. Greene käy siinä ritarillisesti puolustamaan ystävänsä tyttöä, joka on erehdyksessä nainut paikallisen roikaleen, joka eroprosessissa haluaa turmella naisensa ja lastensa elämät lopullisesti. Greene joutui hengentuotteestaan kunnianloukkauksesta käräjille Nizzan pormestaria vastaan. Greene hävisi jutun, joutui maksamaan nimellisen korvauksen ja teoksen Ranskan-painos uskomattomasti poltettiin. Teoksen nimi oli lainattu Zolan kuuluisasta Dreyfus-jutun pamfletista. Upseerijupakan tavoin Greenen juttu sai lopulta vuosien myötä nemeksiksensä: kelvoton, korruptoitunut pormestari sai viimein tuomion - Greene vaan oli siinä vaiheessa jo haudassa. 

Greenen kirja on pettymys: se nojaa faktoihin, eikä siinä ole juurikaan briljantin metodikirjoittajan loistokkaita havaintoja. Ehkä osaaminen näkyy tuohtumisen lähtökohdista huolimatta kirjoituksen selkeydessä. Mietin, tunsiko vanheneva mies jotain ritarillista vetoa nuoreen, kärsineeseen naiseen: liitteiksi hän on valinnut muun muassa naisen liikuttavan kirjeen äidille. Miksi hän itsepäisesti halusi asua Ranskan kolkassa, jos se oli noin mätä? Olisiko paluu Englantiin ollut vielä pahempaa? En jaksa penkoa hänen elämänkertojaan asiasta. 

Boyce-levy lähenee loppuaan: Adrian Shepherd ja Cantilena Chandos-levymerkille. Levyllä on yhdeksän vuonna 1770 julkaistuista 12 Ouvertures -kokoelmasta. Kolme alkusoittoa puuttuu, ehkä minun pitää ne hankkia. Jään kuuntelemaan numero 9 A-duurin lopputahteja: puhaltajat tekevät kelpo työtä, he ansaitsivat riehakkaat aplodit säveltäjän tavoin. Olen kuulevinani noissa sävelissä jo romantiikkaa: mielessäni sekoittuu Albinonin op 9 no 2 hidas osa, joka on selkeästi ollut lähteenä Brideshead Revisited musiikille. Siinäkin syväbarokki ylittää klassismin kirkkaat vedet vauhdikkaasti kohti hämmentävämmin hautovia tunteen suvantoja. 

***

Boyce - Greene - local criminals - woman in problems - old men and new styles, changing things - for better and worse.

Laulu muuttaa maailmaa, osa 2

Aloitin levyjeni luetteloinnin - olin vältellyt sitä monta vuotta, mutta viivakoodipohjainen menetelmä oli niin yksinkertainen, ettei siitä ollut enää välttelyn tekosyyksi. Tutustuin taas kokoelmieni osiin: petyin aikoinaan Hyperionin On this island levyyn - odotukset olivat suuret juuri Brittenin laulusarjan suhteen. Nyt kuuntelin levyn läpi isommalla äänenvoimakkudella - laulut alkoivat hämmästykseni elää. Erityisesti huomioni kiinnittyi Roger Quilterin lauluun Fair House of Joy. Lynne Dawson laulaa sen hienosti jäsennellen, se tuntui korviini uudelta, pianosäestyskin kiinnitti huomiota myönteisesti. Sanoiltaan lempeä rakkauslaulu huipentuu viimeiseen korkeaan nuottiin ihastuttavasti: siinä hetkessä on jotain perienglantilaista vaatimatonta tyylikkyyttä.

Quilterin elämän kohtalo oli jäädä pikkutekijäksi: varakas laulunikkari kärvisteli seksuaalisuutensa kanssa, tuki toisia, ramppasi yhdistysten kokouksissa uskollisesti ja murtui lopulta mieleltään itse. Hänet muistetaan lauluistaan, jotka ovat klassista soolo-ohjelmistoa. Löysin kokoelmastani mm. Kathleen Ferrierin esityksiä niistä. Kaivoin esiin myös vieläkin varhaisemman Quilterin tulkitsijan, Gervase Elwesin, joka kuoli onnettomuudessa jo 1920-luvulla. Dawsonin tulkinta kestää vanhemmat haastajat: aina ei ennen ole ollut paremmin. Ajattelen että klassinen laulu elää juuri tällaisissa raikkaan-kirkkaissa, elävissä esityksissä.

Kansikuva levyssäni on Tim Nashin Moonlit Herefordshire Landscape.

https://www.hyperion-records.co.uk/notes/67227-B.pdf

Kevätyön maisema vetoaa minuun ja alan arvuutella kuvan kirkkoa, joka nousee vetisen tasangon ylle. Ajattelen heti Herefordin katedraalia, mutta rakennus on ehkä pienempi. Ehdolle valikoituvat Kempseyn ja Kempleyn St Mary-kirkot. Kempseystä löydän Nashin toisen työn, jossa on selvästi sama rakennus, mutta kreivikunta on Worcestershire, eikä sinne näe Herefordshirestä käsin. Kempsey on avaraa Severnin jokilaaksoa, tuttua tulvaniittyä, mutta kirkon profiili katon nurkkatorneineen vaivaa minua. Kysyn tietävämmiltä kirkkobongareilta: varmaa vastausta ei tule, Romney Marshin kirkkoa ehdotetaan, mutta se on Kentissä asti. Jään odottamaan, jos saisin taiteilijan itsensä yhteystiedot. Ettei vain levy-yhtiö ole erehtynyt kreivikunnasta?

Pikkuasioihin sotkeutuminen on juuri bloginpitämisen ydintä: joutuu päästämään mielensä hieman syvemmälle tuntemattomaan. Usein vihkiytyminen tapahtuu jonkun triviaalin, itsestäänselvyyden kautta. Viivakoodijärjestelmä viekin kohti kokonaisuuden hallintaa, Elisabethin-aikaisiin runoihin tehty Quilterin laulusarja avaa säveltäjän musiikkia ja elämää, mutta huomaankin myös sarjan ensimmäisessä laulussa tutun tekstin Weep you no more, sad fountains. Siitä löytyy varhaisempi versio Dowlandin säveltämänä, mutta ennen kaikkea tuon tekstin laulaa Marianne-Kate Winslet Järki ja tunteet filmatisoinnissa. Tuntemattomasta ollaan tultu taas tuttuuden terra firmaan. Sävellys on nyt moderni, se kuulostaa 1700-luvulta, mutta on tunteellinen pastissi. Onnistunut sellainen - pastissit helposti ovat sitä. Quilter ja Dowland väistyvät taka-alalle kuvan ja suuren viihteen edessä. 

https://youtu.be/MhI3lWxArCU?is=H-jN1WyW06t-f_Zb

Miksi osa kaksi? Koska olin jo tehnyt viihteen ja taidelaulun painiottelusta aiemman osan, jossa Vera Lynn otti selkävoiton sodanaikaisella rauhanlaulullaan paljon korkealentoisemmista sävellyksistä. Siihen päivitykseeni voi tutustua tässä:

https://paxengland.blogspot.com/2018/04/laulu-muuttaa-maailmaa.html

Tunnistamaton kirkko kevätyössä jää vaivaamaan minua: unohtuvat säveltäjät ja laulut liudentuvat nostalgiaan: viihde vie ja toinen musiikki soi jossain muualla, voimakkaampana. Mutta Dawsonin tulkinnan jäsennys ja tuo korkea sävel jäävät silti vakuuttavina mieleeni. 

https://youtu.be/-G7xOAFtnXk?is=axfMbB-Q-2cog7gW

***

Keeping a blog: details, details and checking of details. This time some trivia from Roger Quilter songs and their singers and some unknown churches in Hyperion Tim Nash cover art.

Kuinka vihreä onkaan laaksoni

Jokakeväinen Englannin ikävä on käsillä. Englannissa loppujen lopuksi on huikaisevinta aluskasvillisuus ja sen vihertäminen talven läpi. Oma puutarhani Suomessa olisi lähes kuollut maaliskuussa pakkasjakson jälkeen, mutta Englannin karhunvatukat vihertävät - ja leviävät. Niissä on heikkona kaikuna Englannin floran rehevyys. Englannin-kaipuu rakentuu kasvien ja maisemien ympärille, sitä täydentävät ihmiset, ruoka ja juoma, tavat ja nähtävyydet.

Nykytekniikka lyhentää etäisyyksiä ja säästää hikeä. Pääsin hämmästyttävän autenttiselle vaellukselle Humisevalle Harjulle Haworthin Top Withensille. Kaikki tutut elementit ovat mukana, vain pureva tuuli ja kosteus puuttuvat: maisemat ovat juuri niin avaria kuin muistin ja Brontë-vesiputous yhtä vaatimaton. Raunioille kävely pelkästään kuvaruudullakin tuntuu jo askeesilta, perienglantilaisen vaatimattomalta, erähenkiseltä ulkoilma-reippailulta. Northern Introvert-sivuston video on hieno opastus.

https://youtu.be/0D9AwI2vyoY?is=D4idUuyKe_NpvWAC

Nummisijainti on varmasti autenttinen, mutta itse rakennuksen inspiraatio lienee tuossa: Emily vain siirsi tutun rakennuksen rakkaaseen maisemaan, syrjäiseen ja mahdottomaan kolkkaan. High Sunderland Hallin purkaminen on osaltaan vienyt autenttista uhkaavaa paikan henkeä, kun taas nummella kulkemisessa - vaikka vain virtuaalisesti - on jotain oudosti lohduttavaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/High_Sunderland_Hall

***

Yllä kirjoitettu on palaamista Englanti-blogini alkumetreille: perustunnot ja ja niiden jäsentely ovat vakioisia, englantilaisen sujuvasti kiellän myös ylenpalttisen tunteellisuuden. Olen kiertänyt kehää, jokainen kierros on tuonut uusia näkökulmia, mutta myös sementoinut asenteita, kärsimättömyyttäkin. Yleisöni on kasvanut valtavasti. Näinä päivinä olen ollut hämmentynyt, kuinka paljon lukijoita olen saanut. Olen itsekin välillä ihmetellyt, kuinka intensiivisesti olen saanut asioita käsiteltyä. Tyhjennysmetodi: nopea tiedonhankinta ja tekstin intensiivinen tyhjiin ammentaminen on ollut tuloksekasta. Suurimmat kiitokset kuuluvat silti ahkerille lukijoilleni.

En ole saanut paljon iloa tekoälystä, mutta Englannin kulkijoiden you tube videot ovat ilahduttaneet: viime aikoina olen ihastellut hienoja monoliitti-kuvauksia ja Rik Backyard Chefin Perunapiiraan tekemistä. Tekoälyn käyttö tahtoo lipsua omituisesti tunteellisuuden puolelle: sillä on vielä opittavaa virtuaalisen ylähuulen jäykkyydessä.

Olen lomapäivän lopuksi kulkenut Espoon Keskuspuiston halki Henttaalle, kuuntelen Lumen Valo- yhtyeen viileää Finziä ja Pearsallia, syön Suurpellon intialaisen kaupan Punjab-samosoja - erinomaisia pakasteesta, Lapsang Souchong-teen kanssa. Englantia on turha ikävöidä, siellä voi olla näinkin.

***

Finnish spring is always long and retarded, and one falls easily dreaming of England and its windswept moors and thick evergreen bushes. Good tea, nice music and Punjabi Samosas ease the pain nicely, and some Brontë trivia in the form of articles and videos is also good exercise for body and mind.

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 6/6

Viimeisestä joulukalenterin luukusta putkahtaa ensimmäinen ostamani englantilainen Carol-levy. Se on myös ensimmäinen John Rutter-levytykseni - hänhän on urakoinut lukuisia ohjelmistoja kuoronjohtajana, usein hänen omien sävellystensä toimiessa kulmakivinä. Niin tälläkin kertaa, ensimmäinen kappale on Shephard’s Pipe Carol - viihdyttävä sutaisu. Sen jälkeen hiljennytään Infant Holy, Infant Lowly-kappaleen tunnelmointiin. 

https://youtu.be/tDMN4xL4nbE?si=KuTVXUesJirA98v

Claren Collegen ohjelma on levytetty Elyn katedraalissa, ikimuistoisen oktagonaalin alla. Kirkon avaruus soi äänitteessä ja normanniset kaaret tuntuvat heijastuvan myös kappalevalintoihin: listalla koreilee myös ranskalaisen joulumusiikin vaikutus. Levy on rauhallinen ja tunnelmallinen, viihdyttävä ja mietiskelevä. Sen kuuntelemiseen en ainakaan vielä kyllästy. Markkinoilta saatavuus on ollut hyvä, muutaman vuoden takaisessa versiossa lisättiin mukaan muutama LP-alkuperäisversion kappale, mutta alkuperäisellä cd-versiolla pärjää hyvin. Joulun onnistuminen ei ainakaan tästä äänitteestä jää kiinni. Hyvää joulua!

***

My last and the best choice is the original 1966 & 1968 Clare/Rutter recordings made in Ely Cathedral. These sentimental, soft, entertaining and sensual readings ooze the goodwill of Merry Christmas. Sir John Rutter has made many recordings and compositions after this, but here are the Carols dearest to me from his large output. 

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 5/6

Ajattelin tätä kuuden levyn sarjaa tehdä myös esittelyt kuudesta brittiläisestä levy-yhtiöstä, mutta ajatus jäi sivuun - ja Hyperion, ASV ja Decca. Tämänkertaiseen kappalevalintaan oli minulla vahva vaihtoehtoinen esitys Deccan Stephen Cleoburyn johdolla samalla kuorolla. Viime kädessä kyse oli siitä, minkä descant - viimeisen säkeen vastamelodia minua miellytti eniten - ja voittaja oli tietysti Cleoburyn opettaja Sir David Willcocks. Ja kappale siis monille se ainoa oikea joulunavaus-Carol: Once in Royal David’s City.

https://youtu.be/BzH6LrOpD1w?si=krcdjWjxVjixoSYW

Levytyspaikka on tietysti King’s Collegen kappeli Cambridgessa ja sen nimikuoro. Kuoro ja tila ovat kasvaneet kiinteällä tavalla yhteen. Olen tätä tilaa ja kuoroa kuunnellut levyltä niin pitkään kuin olen levyjä kuunnellut. Paikan päällä ne kuulostavat hyvin samanlaisilta. Luulen, että kyseessä on ainoa tila, jonka varmuudella tunnistan levytyksestä. Selkeä käytävämäinen arkkitehtuuri on kuin tehty valintani tapaiselle etenevälle kappaleelle, sen dynaamisille tehoille. 

Kappeli on ikimuistoinen, selkeä kokonaisuus, rikkaasti koristeltu. Rakennus on kuin lappeelleen nostettu tiiliskivi, suhteiltaan rauhallinen. Kuorossa on samaa levollisuutta ja miellyttävällä tavalla vaatimatonta itsevarmuutta. Minkään Cambridgen King’s Collegen kuoron levytyksen kanssa ei tarvitse vaipua häpeään, kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla. Voi joulua viettää varmaan ilman näitäkin esityksiä: itselläni ei tosin sellaisesta ole kokemusta.

***

It might be possibly to have a Christmas without The Choir of King’s College, Cambridge, but I cannot recommend it. I have loved this place, this building and this choir as long I have listened to recordings. What Cheer!

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 4/6

Kun siskoni asui Englannissa, hän toi tuliaiseksi kotiimme joululevyn. Totesin levyn olevan erinomainen. Guildfordin katedraalikuoron esitys kappaleesta See Amid the Winter’s Snow on noussut mielessäni ikoniseen asemaan - hommasin levyn lopulta itsellenikin. Tuota kappaletta leimaa dynaaminen kontrasti ja esityksen intomieli, ei ole pyritty liikaa hiomaan ja häivyttämään tekemisen meininkiä.

https://youtu.be/tRvVcEneUrw?si=AQ_jjA9H79evN9Gv

Olen käynyt kerran Guildfordin katedraalissa, Stag Hillin laella, Surreyssa. Katedraalin sijainti korkealla ja yliopiston vieressä jää mieleen oivallisena. Vuonna 1965 valmistunut rakennus on maltillisella tavalla nykyaikainen. Kuoroa en ole kuullut kuin tältä levyltä. Levy on siitä mainio, että pääsee kuuntelemaan myös Westminster Abbeyn sekä St Paulin ja Exeterin katedraalien kuoroja.

***

I like very much See Amid the Winter’s Snow - carol. The Cathedral Choir Guildford nailed it into my mind, from the cd brought from England by my sister.

Photo: Diocese of Guildford

 

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 3/6

Kuljin tutussa paikassa, Great Malvern Prioryssä, sen kummallisessa sekoituksessa normannien romaanisia pyörökaaria ja valtavia pylväitä, ylhäällä vähemmän massiivista gotiikkaa ja yltiökoristeellista viktoriaanista loistoa. Vanhat seinät asettivat minun muistoni ja menneitten, vaientuneiden sukupolvien kokemukset samalle viileälle tasolle. Kirkon tilassa soi kaiuttimista musiikki: tunteellinen, surumielinen. Riensin katsomaan kappaletta: se oli minulle outo Thomas Hewitt Jonesin What Child is This?

Ostin aikanaan juuri tuon Oxfordin Merton Collegen levyn. Suhteeni Oxfordiin on viileä - olen enemmän Cambridgen ystävä. Samaa viileyttä on levyssäkin, se on nykyaikaisesti selkeä, kirkas - jopa liikaa. Viileyteen yhdistyy kuitenkin sentimentaalisuus, kuten tässä laulussa.

Me kuljemme joulujen läpi, kohtaamme saman sanoman, eri ihmiset, paikat, muistot kasautuvat, häviävät ja vahvistuvat: jää muistoja kohtaamisista, tuoksuista, hymyistä ja lepattavista, lämpimistä valon hetkistä.

https://open.spotify.com/track/1QpzN8Zux2kEzGXj1KXCUp?si=NCgGeJGcT_2NEYYVkKox3A

What child is this, who, laid to rest

On Mary′s lap is sleeping?

Whom angels greet with anthems sweet

While shepherds watch are keeping?

This, this is Christ the King

Whom shepherds worship and angels sing

Haste, haste to bring Him praise

The Babe, the Son of Mary

Why lies He in such mean estate

Where ox and ass are feeding?

Good Christians, fear, for sinners here

The silent Word is pleading

Nails, spears shall pierce Him through

The cross He bore for me, for you

Hail, hail the Word made flesh

The Babe, the Son of Mary

So bring Him incense, gold, and myrrh

Come peasant king to own Him

The King of kings salvation brings

Let loving hearts enthrone Him

Raise, raise the song on high

The virgin sings her lullaby

Joy, joy for Christ is born

The Babe, the Son of Mary

What child is this, who, laid to rest

On Mary's lap is sleeping?

Whom angels greet with anthems sweet

While shepherds watch are keeping?

What child is this?

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 2/6

Ensimmäisellä Yorkshiren autoilumatkallani näin sivutieltä kaukaisuudessa välkkyvän massiivisen rakennuskokonaisuuden kuin vision Jerusalemista. Majapaikassa tutkin karttoja ja löysin paikalle nimen: Ampleforth. Suuntasin sinne ja poikkesimme paikalla myös seuraavalla reissullani. Kyse on sisäoppilaitoksesta ja benediktiiniluostarista, hyvin syrjäisessä paikassa. Kauppa myi levyjen ohessa myös hunajaa, siideriä ja luostariolutta paikallisesti tuotettuna.

Ampleforth on ollut sittemmin ongelmissa: koulu ei ole huomioinut kaikelta osin lainsäädännön muutoksia, on takaisinperintää etuuksissa, hyväksikäyttöepäilyjä, joita on selvitetty moneen otteeseen. 

Paikan päältä nähtynä rakennuskokonaisuus vaikutti hieman askeettiselta ja arkiselta samaan aikaan. Rakennusmassa oli melkoinen, ihmisiä ei juurikaan ollut paikalla. Saimme rauhassa kierrellä ja katsoa kirkon tilat. Olen blogissani paljon kirjoittanut luostarilaitosten häviämisestä. Tässä nyt on sellainen, jossa toiminta jatkuu, mutta menneen maailman tuntu oli silti vahva. Opetuspaikat ovat kalliita ja sijainti todella syrjäinen. Kuinka kauan ja millä tavoin kalliisti ylläpidettävä kokonaisuus tulee säilymään?

Olen kuunnellut levyä harvemmin, nyt pyöritin sen läpi. Ohjelma on oikein hyvä ja pätevästi esitetty. On harmi, etten löydä siitä ääninäytettä. Olisin valinnut carolin Adam Lay Ybounden, Boris Ordin sävellyksen, jonka tekstissä tiivistyy joulun sanoma: sekä lankeemus että lunastus. Olen tämän laulun käsitellyt blogissani aiemmin perusteellisemmin. Autettinen säveltäjän itsensä johtama versio on ohessa:

https://youtu.be/iaXPWw4fZMA?si=idiLYVxXAzX5_-Mj

Yorkshire on nähtävyyksissään rikas kreivikunta. Kaikesta kielteisestä julkisuudesta huolimatta Ampleforthiin kannattaa poiketa tarkastusmatkalle. Se tuskin sattuu kenenkään kulkureitille sattumalta. Harry Potterin Tylypahka on mielikuvitusta, siitä luotu nähtävyys jossain toden ja kuvitellun välissä. Ampleforth ei ole hienosta sijainnistaan huolimatta Taivaallinen Jerusalem, vaan loppujen lopuksi varsin arkinen paikka, jossa ikävät asiat ovat mahdollisia. Omat käyntini toivat paikasta asiallisen kuvan oppilaitoksena, mutta en olisi itse viihtynyt tuollaisessa sisäoppilaitoksessa. Olin helpottunut jättäessäni rakennusmassat taakseni.

***

For the second selection of my Christmas Calandar, I have chosen quite rare cd: Ampleforth Schola Cantorum has made a very nice Carol program, what a pity that samples are not available. The great but short Boris Ord Carol is included - Adam Lay Ybounden. The link to the original recording by the composer is listed above. Ampleforth is greatly situated in very remote Yorkshire location between Coxwold and Helmsley - I firstly saw it remotely by chance and interested at once, without knowing much of it.

Joulukalenteri 2025: Tärkeimmät joululevyt 1/6

Tämän vuoden kalenterissa on kuusi osaa, esittelevät minulle tärkeitä englantilaisia joululevyjä. Sarjan aloittaa Naxoksella suomeksikin ilmestynyt Worcesterin katedraalikuoron ohjelma, johtajana Donald Hunt. Ohjelma on tuiki perinteinen ja rauhallinen, mutta aikanaan minulle oli uutuutena aloitusraita, Händel-oletettu Joy to the world. Joulunodotuksen avaukseen sopii sitäkin kautta että joululaulujen numero yksi on heti kakkosraitana: Once in Royal David's City.

Worcesterin katedraali on aina käymisen arvoinen ja kuoro kuulemisen väärti. Olemme siellä istuneet joulukonsertissa.

https://youtu.be/n4jSZ5O63M4?si=5PbVU1ww9eEcCQdf

***

My Christmas Calendar for 2025 is six cds that I love much, starting from Naxos Worcester Cathedral Choir, directed by Donald Hunt. Opening number, Handel attributed Joy to the world keeps its headline promise.

Relaa, Britannia! - Relax, Britain

Yrjö Jylhän suomentaman runovalikoiman otsikko on Hallitse, Britannia - suomennos Rule, Britannia-rivistä. Kaveri väänsi sen Relaa, Britannia-muotoon, jonka sain käyttää tämän kirjoituksen otsikkoon. Koska jotain rentoutta Britannia mielestäni juuri nyt tarvitsisi.

Lähinnä rentoutta lienee ollut svengaava 1960-luku - se koski pääosin nuorisoa, joka teki irtiottoa sodan tai sodat nähneistä vanhemmistaan ja heidän ahdistavasta säästäväisyydestään, nurkumattomuudestaan ja nurkkakuntalaisuudestaan. Tony Blairin aikana sama sukupolvi pääsi vallan kahvaan muuallakin kuin pop-musiikin tuottajina: ”Cool Britanniasta” tuli yhtäkkiä koko maan käsite, työväenpuolueesta tuli hovikelpoinen ja rahaa virtasi maahan ja alueille palvelutuotannon ja viihteen mallimaana. Näin jälkeenpäin kaikki oli hyvin. Maailmanpolitiikka taas kerran sotki suotuisat konjunktuurit, pian olivat konservatiivit vallassa, julkinen talous austerityn kynsissä ja maa irti Euroopan Unionista. Entäs nyt?

Olen aamulla katsonut you tubesta videon maan kahtiajaosta - nyt Pret a manger ja Greggs välipalaketjujen kesken. https://youtu.be/EcnGtU3H20Y?si=oIYe6dSsUx8RmvGD Ketjut ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Mutta ne tuntuvat jakavan kansan linjalla Etelä-Walesista Humber bridgelle. Videolla jakoon löytyy syyllinen: Margaret Thatcher. Nanny Staten vihaaja, kylmäverinen konservatiivi, jonka asenteissa ja asusteissa ei ollut rentouden häivähdystäkään. ”The Falkland Islands will remain British territory.” Siinä tory-linjassa ei ollut mitään epäselvää. 

Olen lukenut myös päivän Timesin 1.11.2025. Puolet lehdestä käsitteli Falklandissa taistellutta veteraania, joka joutuu sukunsa vuoksi pienempään asuntoon post-traumaattisen elämäntyylinsä vuoksi. Vaivalla löysin oikeita uutisia: yksi niistä käsitteli NHS:n henkilöstön valtavia poissaolomääriä työpaineen vuoksi. He kohtaavat työssään sairautta ja kuolemaa enemmän kuin moni rintamaveteraani.

Kevyempänä aiheena lehdessä oli viihdeteollisuuden pakonomainen tarve tehdä uusia editioita vanhoista tutuista teoksista Billie Holidaysta Beatlesien kautta Taylor Swiftiin. Kuka kuuntelee ne kaikki? - kysyy artikkeli, vastausta ei tule.

Mistä Britannia löytäisi rentoutensa? Olen yrittänyt asiaa miettiä viime viikot jännittyneenä, en ole keksinyt vastausta. Joku arveli, että vanha iloinen Englanti hävisi uskonpuhdistuksessa eikä ole tullut takaisin. Ehkä maan ominaispiirre on tietty sisäinen jännittyneisyys, joka on peitetty huolettomuuden ohuen kaavun alle. Ehkä vanhan suurten roolien näyttelijän täytyy hyväksyä toisen luokan roolit ja ehkä harkita peräti siirtymistä komedian puolelle? Isoilta näyttämöiltä pitää lähteä kotiin ja löytää sen suloisuus läheisten - jos heitä vielä paikalla on - luona. Katsahtaa kalenteriin ja todeta, että alkaa olla aika valmistella hedelmäkakkuja tekeytymään ja miettiä pitäisikö lastenlasten kanssa askarrella kultapaperista hassuja päähineitä jouluaterialle.

Koiran kanssa voi mennä ulos ja katsoa sumun ja sateen sekaan niin epäterävästi, että tajuaa valtavien puiden, matalan taivaan, maan sen alla, yöilman yrttisen kirpeyden olevan samoja, jotka kuningas Athelstan tunsi aikanaan. Puiston kulmalta löytyy kolkka, joka on muuttunut vain vähän, jonka halki puro yhä soljuu. Ehkä Athelstanin idea yhtenäisestä Britanniasta rentoutuu: nykyajassa vaalijärjestelmä uudistuu, vastakkainasettelu hylätään hyödyttömänä, luokkajako löystyy, kuningashuone ja poliittinen eliitti kyseenalaistamisen sijasta korvataan mielekkäämmillä, kansalaisperäisillä ratkaisuilla. Utopia on kaunis, sanoja, sanoja - mutta ehkä juuri niissä - kielessä, asenteissa - on rennon Britannian ydin. Lopetan John Irelandin sävellyksen tekstiin, joka on jännitteisen elämän eläneen John Symondsin hieno visio jostain paremmasta: A Vista - These Things Shall Be.

***

How to get from Austerity, Nanny State, Cool Britain to more relaxed Britain? A good question and at least worth a try. 

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.