Ojankaivuuta ja onnistumisia - Kääntäjä Tero Valkosen haastattelu

MM: Tero Valkonen, olet kääntänyt englannista monta vaativaa teosta. Se ei kuitenkaan ole ainoa kielesi - aloitapa kertomalla kielisuhteestasi.

Tero: Englanti on kyllä ainoa kieli, josta tohtisin lähteä vaativia teoksia suomentamaan. Olen suomentanut ranskasta vähän, mutta paino on sanalla vähän. Kielen osaaminen on aika monisyinen juttu, mutta sanotaan nyt niin, että pystyn lukemaan korkealaatuista sanomalehteä viidellä kielellä, jotka ovat suomi, ruotsi, englanti, ranska ja espanja. Saksan ja kreikan taito eivät vielä siihen riitä, italia vielä vähemmän. Todella paneutunutta keskustelua pystyn käymään vain kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ei tarvitse hakea sanoja, pystyn vastaamaan sanaleikkiin sanaleikillä ja kykenen ilmaisemaan itseni niin täsmällisesti kuin tahdon. Korona oli monella tapaa ikävä juttu, minäkin sain aika vakavan taudin josta toipuminen kesti kuukausia, mutta mietin heti maailman pysähdyttyä, että ylimääräisellä ajalla täytyy tehdä jotain järkevää. Aloin siis esimerkiksi opiskella kieliä: ennen koronaa en osannut espanjaa ja kreikkaa käytännössä yhtään. Portugalin opiskelua olen ajatellut 1990-luvulta lähtien, siis siitä asti kun löysin Fernando Pessoan tuotannon, mutta se on edelleen jonossa – syystä tai toisesta en ole tehnyt asialle mitään.

MM: Kääntäjän työssäsi kohtaat monia haasteita, varmasti päällimmäisenä suomen ja englannin erilaisuus. Millaista on kääntäjän perusaherrus kielellisen sorvin ääressä? Minkälaiset asiat tuntuvat suurimmilta onnistumisilta?

Tero: Perusaherrus, tai ojankaivuu, kuten itse sanon, on tässä vaiheessa jo aika tutuksi tullutta. Olenhan työskennellyt alalla reilut 25 vuotta ja suomentanut alun toistasataa kirjaa. Olen aina pitänyt työstäni, eikä minulle ole tähän mennessä tullut yhtään työpäivää, jolloin nimenomaan työ olisi tuntunut ikävältä. Esimerkiksi flunssa on kyllä voinut tuntua.

Perusaherrus on paljolti sitä, että mietitään, kuinka jokin asia ilmaistaan luontevalla suomen kielellä, ja tässä asiassa on ajan mittaan tietysti tullut opittua yhtä sun toista sekä englannin että suomen kielen ominaispiirteistä. Englannissa käytetään olla-verbiä paljon enemmän kuin suomessa, eikä englannissa ole kovin paljon keho- tai tunnetilaverbejä. Suomi taas on vahvasti yhdyssanakieli. Edellisen kahden virkkeen sisällön voi havainnollistaa sanomalla, että ”The man with the pistol in the backseat was frustrated” ei ole suomeksi ”Pistoolia kädessään pitävä mies takapenkillä oli turhautunut”, vaan se on ”Takapenkin pistoolimiestä turhautti”.

Suurimpia onnistumisia ovat esimerkiksi sanaleikkien kääntämisessä onnistuminen – mutta samalla ne ovat aika pieniä, koska sanaleikki on minusta aika köyhä huumorin muoto, niin vaikeita kuin sanaleikit ovatkin kääntää. Suuria onnistumisia ovat myös ne, kun katsoo tavoittaneensa samanaikaisesti alkutekstin sisällön, tunnelman ja rytmin. Yksi esimerkki voisi olla nelisäe Gene Wolfen romaanista Sovinnontekijän kynsi:

But strength still goes out from your thorns, 
And from your abysses the sound of music. 
Your shadows lie on my heart like roses 
And your nights are like strong wine. 

Suomensin sen seuraavasti ja mielestäni aika hyvin:

Vaan vielä uhkuu piikeistäsi voima

Ja syvyyksistäsi sointi musiikin.

Varjosi kuin ruusut ovat sydämelläni

Ja yösi kuin vahvaa viiniä.

MM: Englannin kieli on jäljellä imperiumista, miten asemoit Ison-Britannian ja USA:n kielellisen vaikutusvallan post-Brexit maailmassa?

Tero: Se on tietysti suuri. Ja käytetyn kielen tasoon nähden se on ilman muuta liian suuri. Tarkoitan tällä sitä, että kun suomalaiset firmat, yliopistot ja vastaavat näköjään haluavat käyttää yhä enemmän nimenomaan englantia, niin näin englannin kielen ammattilaisena huomio kiinnittyy siihen, etten ole vielä nähnyt firman, yliopiston tai vastaavan käyttävän englantia luovasti tai mielenkiintoisesti. Kyse on nimenomaan keskinkertaisesta kielestä, usein suoranaisista latteuksista. Se puolestaan tympäisee, koska asiat voisi sanoa myös hyvin. Tässä palataan siihen purevaan huomioon, jonka Neil Hardwick esitti jo viimeistään 1990-, mahdollisesti jo 1980-luvulla: suomalaiset arvostavat jotakin enemmän, jos se on ilmaistu englanniksi. Ikävä kyllä hän näyttää olevan oikeassa, ainakin kiusallisen monen suomalaisen osalta. Eikä haittaa, jos se englanti on tosi heikkoa.

MM: Olen härnännyt anglofiilejä sanomalla, että Shakespearen jälkeen Englannin kirjallisuus on ollut alisuorittamista. Miten Bardin perintö sinulle näyttäytyy?

Tero: Sanomasi on tavallaan totta. Mutta se on myös epäreilusti sanottu, sillä Shakespeare hyppäsi niin korkean riman yli, ettei vastaavaa ole mielekästä odottaa oikeastaan keneltäkään. Shakespearen jälkeen on siis tullut vaikka kuinka monta todella hyvää kirjailijaa, mutta ei toista Shakespearea. Minusta on mielekkäämpää arvostaa näitä todella hyviä kirjailijoita kuin harmitella sitä, etteivät he ole Shakespeareja. Shakespearen perintö taas elää kaiken aikaa englannin kielessä, ja Shakespearen sanoin puhutaan usein, todennäköisesti niin että tekijät itse eivät sitä huomaa.

MM: Olet viime aikoina käyttänyt aikaa Byronin ja Keatsin seurassa. Onko romantikoilla vielä annettavaa 2020-luvun suomalaiselle?

Tero: No ainakin minulle on! Olisi itse asiassa tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka moni heitä vielä lukee, millä tavoin ja missä – siis missä päin maailmaa. Byron, Keats, Coleridge ja (minusta) vähemmässä määrin Wordsworth kirjoittivat kyllä kuolematonta lyriikkaa. Nimenomaan Byronia ja Keatsia pidän vahvimpina, Coleridge on vähän kuin hittipoppari, jonka huippusaavutukset (Kubla Khan, The Ancient Mariner) ovat mahtavia mutta jonka koko tuotanto ei kestä lähempää tarkastelua. Pitää kyllä huomauttaa, etten tunne näiden runoilijoiden tuotantoja perinpohjaisesti, joten näkemyksissäni voi olla korjattavaa.

MM: Kiinnostavaa on myös Dumas’n tuotannon lähilukusi. Ovatko nykyajan tolkienit ja potterit itse asiassa Dickensin, tunteellisen viktoriaanin ja laajasti, jatkokertomuksinakin lehdistä luetun myyntitykin suoria perillisiä?

Tero: Tietyllä muodon tasolla Potterit varmaan ovat, Tolkienista en sanoisi niin. Toisaalta täytyy myös todeta, että Pottereista minulle riitti ensimmäinen kirja ja viisikymmentä sivua sitä toista, sen jälkeen totesin että tämä ei ehkä ole minua varten. Nostaisin Dickensin ja Dumas’n perillisten joukkoon myös Stephen Kingin, ja varmaan heitä on muitakin. Tarkoitan siis tietynlaista laajan muodon epiikkaa, jossa asioiden monisanainen kuvaaminen on keskeinen osa koko tarinan pointtia, tarkoitus nimenomaan on saada lukija uppoutumaan kirjan maailmaan. Ankara kustannustoimittaja voisi siivota tämän lajin kertomuksista helposti kolmanneksen ja isommalla vaivalla jopa puolet pois niin että sama tarina tulisi edelleen kerrotuksi, mutta samalla menetettäisiin draaman kaaresta ja tehosta jotakin todella olennaista. Aivan kuten sinfonian loppunousu on vaikuttava suurelta osin siksi, että sitä ennen on ehtinyt tapahtua riittävästi asioita, joita ilman mikään ei olisi entisellään: loppunousu on vaikuttava juuri kaikkea aiemmin tullutta vasten, ei yksinään.

MM: Miksi Hemingway on yhä ajankohtainen?

Tero: Hemingway on aina ajankohtainen ja nimenomaan siksi, että hän tarjoaa yhden vastakohdan edellisessä vastauksessa kuvatulle kertomisen tavalle. Hemingway, kuten Raymond Carverkin, puristaa tarinasta pois kaiken, mikä voidaan jättää kertomatta. Se on ihan teknisessä mielessä tavattoman mielenkiintoista ja jokaiselle kirjoittajalle ja lukijalle tutustumisen arvoista. Hemingwayn tuotannossa on kyllä hölmöjä asenteita ja paljon tarpeetonta poseeraamista, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

MM: Vielä kääntämiseen ja sen rytmiikkaan. Voidaan sanoa, että Englannin mahti näkyy vielä kahdessa asiassa - pop-musiikissa ja kuningashuoneessa. Kerro vähän rytmimusiikkiharrastuksesi ja englannin kielen suhteista.

Tero: Musiikkiharrastus on itse asiassa ollut yksi todella tärkeä englannin kielen harrastamisen väline. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöistä, joten aloin jo kymmenvuotiaana kuunnella musiikkia ja lukea laulujen sanoituksia sanakirjan kanssa: katsoin sanakirjasta kaiken, mitä en ymmärtänyt, ja koska syystä tai toisesta opin laulujen sanat helposti ulkoa, sanavarastoni laajeni samalla nopeasti. Satuin vieläpä kuuntelemaan harvinaisen hyvin kirjoitettua rocklyriikkaa, joten opin laajan kirjon sanoja enkä ainoastaan baby-sanaa tuhanteen kertaan.

MM: Kirjallisuudessa unohdus valtaa alaa, kun tarjonta kasvaa. Mitkä ovat unohdettujen kirjojen lukuvinkkisi?

Tero: Arto Mellerin ainoa romaani Tuomiopäivän sävärit on osin hahmoton ja osin syvästi epätyydyttävä, mutta siinä on myös jotain sellaista, jota en ole muista suomalaisista romaaneista oikeastaan löytänyt. On komeaa verbitöntä kerrontaa, harvinaisen taitavia näkökulman- ja kertojanvaihdoksia, yleisesti upeaa kieltä ja niin edespäin. Sille soisin uusia lukijoita.

MM: Mitä käännöksiä on tulossa?

Tero: Juuri nyt suomennan erään kirurgin tutkimusmatkaa ihmisruumiiseen. Käännöksen äärellä on pitänyt miettiä moneen kertaan, mikä kaikki tulee suomentaa loppuun asti ja missä pitää käyttää ns. sivistyssanoja. On selvää, että tulee sanoa keuhkoputkentulehdus eikä bronkiitti, mutta lääketieteessä on paljon myös sellaista käsitteistöä, jonka äärellä tämä kysymys on paljon vaikeampi. Neil Hardwickin muistelmien suomennos on jo aika lailla valmis, kirja ilmestyy huhtikuussa. Ja pian taidan solmia sopimuksen erään erittäin kuuluisan ja arvostetun näyttelijän muistelmista.

MM: Ja lopuksi kielen ytimiin. Anna meille joku esimerkki englannin kielestä, joka on sinulle erityisen tärkeä.

Tero: Ensimmäiseksi mieleen tulee avaussäe Shakespearen sonetista numero 116: ”Let me not to the marriage of true minds.” Sitä en haluaisi joutua suomentamaan. Jos se olisi ”Let him not…” niin suomen kielestä löytyisi luonteva ”Älköön hän...”-rakenne. Mutta itseä koskeva kehotus ”Let me not…” onkin sitten paljon vaikeampi. Tällä en muuten tarkoita sanoa, että suomen kielen keinot olisivat jotenkin vajavaisemmat kuin englannin. En nimittäin haluaisi myöskään joutua sanomaan englanniksi, kuinka ”Välillämme kohosi seinän sijaan varsinainen muuri”.

Takaveden kirkot 2: Ely - Backwater Churches 2: Ely

Ensikosketukseni Elyn katedraaliin oli lapsuudessa John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilta. Normannityylinen kirkko näytti kuvissa salaperäisen ikivanhalta ja sen valtavista tammista rakennettu lanterni häikäisi loistokkudellaan. Matkustin varta vasten kirkkoa katsomaan loppuvuonna 1992. Jos liikkuu Fenlandissa, Cambridgen pohjoispuolta rautateitä pitkin, Ely sattuu sopivasti matkan varrelle. Muistan kirkon laivan viktoriaaniset kattomaalaukset hyvin, niiden värikkään koristeellisuuden ja kontrastin vanhempien aikojen askeettisiin kivirakenteisiin, Ainoan paikan päällä käyntini jälkeen olen kahdesti katsonut kirkon valtavaa, vakuuttavaa massaa ohimenevästä junasta. Olen katsonut sitä kuin suurta merellä liikkuvaa alusta.

Tänne perustettiin luostarikirkko jo 600-luvulla. Alue oli hankalapääsyinen takamaa, saari vetisten soiden keskellä - hieman samanlaista maastoa, missä Alfred Suuri piileskeli tanskalaisia. Isle of Eels, ankeriaiden saari, oli tietenkin helppo saalis tanskalaisten laivoille, he hävittivät luostarin 800-luvulla. Se oli ensimmäinen hävitys, kirkko nousi uudelleen pian, sen muovasivat ja laajensivat normannivalloittajat vuodesta 1066 lukien. Ylpeät tornit nousivat vesijättömaiden keskeltä. Länsitorni on korkein kaikista, sen oikealla puolella on säilynyt matalampi tornipari, mutta vasemmalta puolelta sellainen on romahtanut. Länsifasadi kummastuttaa sen vuoksi epäsymmetrisyydellään: siksikin Hedgecoen kuvat vaivasivat mieltäni. Nyt niitä kuvia ei löydy netin syövereistä enää ja kirjaa minulla ei ole käsillä. Valokuvaukseen ja brittiläiseen arkkitehtuuriin innostaneen tekijän tuotanto on sirpaloitunut ja unohtumassa. Kuuluisa Lady Chapel rakennettiin liian lähelle päärungon perustuksia, pohja petti ja ristilaivan torni tuli alas. Siihen kohtaan rakennettiin kuuluisa lanterni, nerokas geometrinen luomus. Onnettomuus kääntyi voitoksi, kiitos tekijämiesten.

Etsin erilaisista esityksistä tarkkaa kuvausta näistä romahduksista. Elystä löytyy paljon videoita, mutta paikallisväri on niissä liian vahvaa. Englantilaisten on vaikea pysyä asiassa, esitykset rönsyävät helposti eksentrisille sivupoluille ja takakujille. Kun odotan, että esiteltäisiin kunnianarvoisan rakennuksen dokumentteja, tarina siirtyykin kellojensoittajien ammattikunnan tai kirkon kaupan mummojen käsitöiden esittelyyn ja heidän muistoihinsa rakennuksesta. He ovat siellä käyneet koko ikänsä, mikä on tietysti etuoikeus. Ely on myös kärsinyt kuvainraastajien tekosista - pyhimyskuvia ja lasimaalauksia on surutta hävitetty, ja onpa kirkko ollut kokonaan suljettunakin kaupungin suuren pojan Oliver Cromwellin toimesta. 

Ely on kostea paikka yhä, vaikka se ei ole enää niin saari kuin muinaisina aikoina. Paikalla käynyt Daniel Defoe sanoi, että jokaisessa majatalon huoneessa oli sammakko. Kaupungin laidalla on iso venesatama. Sortumilla on ehkä jotain tekemistä maaperän kosteuden kanssa. Paikalliset näyttävät olevan tästä tietämättömiä. Kun etsin Google Earthista edustavia kuvia katedraalista, löysin närkästykseni paikallisen koiranulkoiluttajan, vandaalin, joka antaa lemmikkinsä merkkailla reviiriään kunnianarvoisen jättirakennuksen perustaan. Englantilainen understatement voi joskus saavuttaa liiallisia ulottuvuuksia, suoranaista kunnioituksen puutetta.

Ely on kaksiosaisen joulukalenterisarjani päätösosa. Katedraali on ulkoapäin vaikuttava kokonaisuus, jossa on poikkeuksellisen tyydyttävää tutkia eri aikojen tyylillisiä elementtejä. Vanhimmista osista emme tiedä juuri mitään, mutta paikan päällä voi tuntea, ettei näkyvissä osissa ole koko tarina. Sisätiloissa ikonoklastien hävityksiä on paikkailtu myöhemmillä töillä ja jopa tunteikkailla käsitöiden näyttelyillä: marmoripyhimykset voidaan korvata huovutustöillä. Valtava tila kuitenkin on akustisesti yhä koskematon, se soi. Ensimmäinen joululevyni oli John Rutterin Elyssä äänittämä. Lady Chapelilla on oma akustiikkansa, mutta ristikeskuksen alla hahmottaa tilan suuruuden myös äänitteestä. Musiikki vie vuosisatojen taakse normanniaikoihin: takamailla on vietetty joulua satoja vuosia, omassa rauhassa.

https://youtu.be/1Tro4svSDhw?si=4EVbyAyJudUS91w0

***

Ely is not the biggest of towns, but its Cathedral is unforgettable, the ancient Isle of Eels is worth visiting also on a rainy, foggy day of December. The great building is blessed with wonderful, extraordinary exterior and interior. But that naughty man - what is he and his dog doing?

Robert Whiten uusin levy?

 

The Man in the Moon, stained glass from St Mary’s, Burnham Deepdale, Norfolk - and David Wulstan, the pioneer for Robert White’s music.

Robert White on nimi, joka varmasti herättää useampiakin mahdollisuuksia erehtyä henkilöstä, oma Robertini on Tudorien ajan säveltäjä, joka syntyi Lontoon Holbornissa noin 1538, kuoli ja tuli haudatuksi Westminsterin St Margaretiin 1574. Mozartin ikäinen säveltäjämestari kuoli kulkutautiin perheensä kanssa, säveltäjän liikuttava viimeinen toive oli tulla haudatuksi lastensa rinnalle. 

White oli lyhyen elämänsä aikana käynyt kuitenkin merkittävän kierroksen myös pääkaupungin ulkopuolella, erityisesti hänet yhdistetään Cambridgeen, jossa hän sai kuoro-oppinsa. Pian hän siirtyi Elyyn, Christopher Tyen - hänkin säveltäjä - seuraajaksi kuoromestarina. Robert meni naimisiin Tyen tyttären kanssa 27-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän siirtyi Chesterin katedraaliin ja sieltä muutaman vuoden päästä urkuriksi ja kuoromestariksi peräti Westminster Abbeyn palvelukseen. Lontoon poika oli palannut kotiin - omaisuuttakin oli kertynyt, testamentissa hän huolehti Sussexin omistuksistaan.

Emme tiedä Robertin kasvoja, emme tiedä Lontoon pojan ja kanttorin tytön tarinaa, mutta sävellyksiin voimme tutustua. Sekään tarina ei ole itsestäänselvä. David Wulstan levytti Whiteä 1977 Clerkes of Oxenford-ryhmänsä kanssa. Wulstan oli myöhemmän The Tallis Scholars-ryhmän Peter Phillipsin oppi-isä. Juuri hänen levytyksensä Whiten klassikoista Gimell-levymerkille pyörii nyt levylautasellani. Norfolkin Salle-kirkossa äänitettyä ohjelmaa kelpaa kuunnella.

White teki sävellyksensä kahden maailman ja kahden kuningattaren välissä, Maryn ja Elizabethin, katolisen ja protestanttisen. Itse musiikissa jännite heijastuu jossain määrissä teosten aiheisiin, ehkä se tuo myös sävellyksiin oman lisäsyvyytensä. Taas kerran englantilainen säveltäjä herkistyy illan tuntojen äärelle iltahymniin Christe qui lux es et dies (Kristus, joka on valo ja päivä) peräti neljänä versiona. Whiten mukana vaellamme Jeremiaan valituslaulujen ja psalmien äärellä. Phillipsin levyn avaa suuremmoinen Magnificat, jossa sopraanot maalaavat ylä-äänet omiin korkeuksiinsa. Whiten musiikin pitkät linjat ja melodinen taju ovat sävähdyttäviä. The Tallis Scholarsien levyä voi suositella johdannoksi säveltäjän tuotantoon - oppi-isä Wulstanin levyt ovat hankalammin saatavissa ja ainakaan CD-formaatissa eivät muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta.

https://youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mAp-2PnmQSAc2zl3ajbctbIeFBRt_N_cs&si=axin0NHX6fkX1R1o

Robert Whiten nimi olisi ilman Wulstania ja Phillipsiä pölyttynyt arkistoihin. Levyä kuunnellessa on selvää, että musiikki on kaikessa traditio-tietoisuudessaan mitä suurimmassa määrin elävää, koskettavaa ja persoonallista, tekijän murheellisesta kuolemasta huolimatta.

***

Robert White - there are so many persons named that, but only one Tudor composer of his stature. A short and successful life, great compositions - Peter Phillips’s The Tallis Scholars and their interpretation of White’s Magnificat is a good starter to this great master. We do not know his face, but Phillip’s teacher David Wulstan had a face that could be used here. He had some personality.

Kauniimman elämän kaipaus

Olin toukokuussa kuuntelemassa Grigori Sokolovin pianokonserttia, jossa hän soitti alkupuoliskolla Henry Purcellin musiikkia. Suhtauduin ennakkoon varauksella tähän ohjelman osaan - iso pianisti esittämässä vähänuottista musiikkia, jota ei oikeastaan kukaan enää esitä, eikä varsinkaan pianolla. Yleisö hiljennettiin 45 minuutiksi kuuntelemaan pieniä kappaleita, joita harva tunsi, itsekin tiesin ennakkoon vain Chaconnen. Tunnelma oli omituinen:  välillä unelias, tunkkainenkin: yleisön seasta kuului jopa äänekäs kuorsaus jossain vaiheessa. Soittamisen laatu oli kuitenkin kauttaaltaan huipputasoa, teoksissa soi himmeä hehku, musiikki heräsi eloon, välillä jopa riehakkaisiin tunnelmiin, ainakin suhteellisesti. Konsertin aloittaneesta Groundista lähtien tunnelmassa oli myös melankolinen, leimallisesti purcellmainen juonne, joka pysäytti kauneudellaan. Aivoni sanallistivat tuon ilmapiirin muotoon ”kauniimman elämän kaipaus”, joka kummitteli ja suureni mielessäni halki konsertin. Pianisti oli uponnut omaan karhumaiseen surumielisyyteensä, joka tuntui vaativan selitystä.

Aloin pitää konserttia jonkinlaisena poliittisena kannanottona. Venäläinen pianisti soittaa vihollismaa Englannin musiikkia Ukrainan sodan kauhujen aikana ja kaipaa johonkin aikaan, jolloin asiat ainakin mielikuvissamme olivat paremmin. Yleisölle tarjoiltiin pakoa todellisuudesta ja ehkä verhottua anteeksipyyntöä barbaarisen, kulttuuria ja ihmisiä tuhoavan Venäjän puolesta. Ehkä se oli myös toive rauhan ajasta, joskus.

***

Purcell kuoli nuorena jättäen jälkeensä melkoisen nipun maallisia ja hengellisiä sävellyksiä. Kuuluisan ja juhlitun säveltäjän tuotannosta tunnemme hyvin vain pienen osan, senkin usein popularisaation kautta. Sitä ovat tehneet niinkin erilaiset toimijat kuin Benjamin Britten, Peter Townshend (The Who) ja Stanley Kubrick. Kaikki ovat halunneet luoda katseen omista lähtökohdistaan oman kaihonsa kultamaahan, menneeseen Englantiin, jonka musiikki sykkii sensuaalisuutta ja hartautta - ainakin mielikuvissamme. Keuhkotautiin kuollut säveltäjä ei ole keskuudessamme tuomassa täydentävää kuvaa.

Kaipaamme parempaa. Kyllästymiseen asti tiedämme, mistä Brexitissä oli kyse: osa ihmisistä ajatteli, että ulkomaalaisia on liikaa, terveydenhoidon kapasiteetti ei riitä turvaamaan loppuelämän laatua, kaikille ei riitä työtä. Pettymys tuntuu valtaavan alaa kaikkialla. Politiikka tuntuu jännitteisemmältä kuin koskaan, pilakuvat henkilöistä, joiden pitäisi ajaa yhteisiä asioita, kauhistuttavat räikeydellään ja tarpeettomalla kärjistyksellään. Yleisökommentteja seuraamalla huomaa, että kuvat heijastelevat yleisön makua ja käsitystä asioiden tilasta masentavan hyvin. Hyvinvoivia ihmisiä on jättänyt maan: yksi uuteen asuinmaahansa pettynyt on myynyt sukunsa tarinan viihdeteollisuudelle polttaen siltoja ja ihmetellen nyt mitä elämässä oli tarkoitus tehdä. Emme ymmärrä hänen ongelmiaan ja samalla tajuamme joltain osin hänen maailmatuskaansa: kuten T.S.Eliot kaunopuheisesti toteaa runossaan: ”Life is very long.” Elämän pituus voi tosiaan tulla yllätyksenä: tämän päivän valintamme vaikuttavat myös huomiseen.

Puolueet tuntuvat olevan samassa umpikujassa. Niille kauniimpi elämä tarkoittaa korkeampia kannatuslukuja ja niiden ylläpitoa mieluummin vaaleista toiseen: tarvittaessa vaikka ihmisiä, yhteistyötä, arvoja ja luontoa jalkoihin polkemalla. Englannin kaksipuoluejärjestelmä on kuin omaa häntäänsä pureva käärme: puolueen voitto kätkee sisäänsä myös tappion siemenen, jota onnettomat johtajavalinnat lannoittavat tehokkaasti. Kierre syö tehokkaasti kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään sinänsä. Tämä on vakava asia, kun sille järjestelmälle ei oikeastaan kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta ole löytynyt säädyllistä korvaajaa. Britanniassa varmaan lähinnä oleva vaihtoehto oli pääministerin erityisavustaja Dominic Cummingsin luonnostelema tehopolitiikka, jossa kalkkeutumisesta kärsivä järjestelmä piiskataan tekoälyn ja profilointien pohjalta täysiveriseen toimintaan, jonkinlaiseen valistuneeseen despotiaan, jolla on perinteisen britti-parlamentarismin kanssa vähän tai ei ollenkaan tekemistä. 

Cummings ainakin oli perus-parlamentaarikkoihin ja heidän asioiden loputtomaan vatvomiseensa väsynyt, samoin hän kyllästyi moneen ministeriin, pääministerin rouvaan ja lopulta myös itse Johnsoniin. Hän sai itse lähteä ja vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta lukiessaan, kirjoittaessaan - keskittyen niihin, eikä poliittisen kentän sotkemiseen. Hänen teksteistään välittyy kuva älykkäästä, oppineesta ja perinteisen kärjekkäästi itseään ilmaisevasta henkilöstä, jonka sisimmät ja salaiset pohdinnat ovat vahvasti akateemisia. Julkisuuteen hän tulee mielellään purskautuksillaan, joissa maanläheisemmät ilmaisut eivät jää vakan alle muiden esiin kaivettavaksi. Hänen mediastrategiansa toimii tässä suhteessa hyvin, lehdistön ei ole tarvinnut kaivaa hänen luurankojaan esiin - hän on pystynyt itse aika suvereenisti ottamaan etumatkan journalisteihin - hän on tässä suhteessa jotenkin Steve Ovettin kaltainen juoksu- ja mediaihme - omilla usein kyynisillä ehdoillaan.

Viisas hakeutuukin politikoinnin seuraamisesta kirjojen pariin. Nykymaailmassa on liikaa vaihtoehtoisia virikkeitä ja liikaa syventymistä katkovia häiriötekijöitä: silti lukemista tulee harjoittaa niistä huolimatta ja niiden ohella. Luin intensiivisesti useaa kirjaa, moni niistä on täyttänyt minut levottomuudella, mutta Jukka Koskelaisen Viisi matkaa Saksan sieluun on tuottanut häiriötöntä iloa ja ihailua. Kirjailija on käynyt valtavan tausta-aineiston läpi ja tiivistänyt sen punnituksi pohdinnaksi, jossa hän etsii Saksaa uteliaisuudella, johon itsekin pyrin tässä Englanti-blogissani. Koskelainen tekee ison havainnon saksalaisen filosofian pohjalta kansallisesta pyrkimyksestä kokonaisuuteen - englantilaisuus ei samassa määrin sisällä tätä pyrkimystä, merkitys syntyy pienemmistä asioista. Tiivistys on karkea, mutta se tavoittaa Saksan hengen lisäksi myös jotain englantilaisuuden sisimmästä olemuksesta, imperiumin sisäänrakennetusta sisäänpäinkääntymisestä ja kotoperäisyydestä. Sartrea mukaillen Englanti on ollut tuomittu maailmanvallaksi ja nyt lumous on haihtumassa: valta on otettu omiin käsiin. Puolustettavana onkin kansainvälisten arvojen sijaan oman kylän kaavoitusratkaisut ja perheen, läheisten, kodin tila. Nähtäväksi jää, kaipaako eläköitynyt näyttelijä vielä kovin lavalle, modernisoitujen tulkintojen pariin.

Britannian lehdet seuraavat uskollisesti hiipuvan rikkauden ja haihtuvan kauneuden pintajulkkiksia. Timesin suosikkikolumnistini James Marriott on 1.heinäkuuta 2023 kolumnissaan huolissaan, kuinka aikamme niin suurelta osin kuluu joutavanpäiväisen trivian, Love Islandin ja Barbie-elokuvan seurannassa. Ovatko ne tosiaan parasta mitä aikamme voi juuri nyt tarjota? Vai onko kolumnistista tulossa hyvää vauhtia kangistuva konservatiivi? 

Itse hakeudun Katie Pricen ja Kardashianin klaanin seurannasta pakoon myös vanhoihin, taattuihin lukuelämyksiin. Yksi sellainen on Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta. Mitford osasi viihteellistää elämäkertansa, mutta hän leipoi makean jälkiruoan sekaan myös suolaisempaa, katkerampaa makua. Muistan kirjan vaikutelmat: hovin loistokkuus, sotaretkien menestys, pöydän ja vuoteen ilot himmenevät asteittain, varjot pitenevät. Kaiken keskipisteenä oleva kuningas menettää läheisiään, terveyttään, huoli oman ruumiin ja hengen tilasta johtaa häntä asteittain myös miettimään kohtaloaan haudan tuolla puolella. Onko hän kaikesta menestyksestä huolimatta ollut sittenkään Hyvä Kuningas? Viisaat neuvonantajat toimivat epäilyn tiloissa helpottavina ja elämänmuutoksen aikaansaattajina. 

Englannin Mitfordit olivat kummallinen, lähes kaikkia ääripäitä poliittisesti edustava sisarussarja. Heidän muistelemisensa on oivallista eskapismia kesän päivien kallistuessa kypsään vaiheeseensa. Lainasin kirjan aikanaan teetä tarjoilevan tätini kirjastosta - nyt minun on etsittävä se käsiini jostain. Uusia painoksia siitä ei ole tehty, kirjakaupat vähenevät kaikkialta, mutta jostain sen löytää, unohdettuna: säteilevänä.

***

This text is a strange mix of theme ”longing for a more beautiful life” - ranging from the music of Purcell to the sisters of the Mitford family - and in between commenting Dom Cummings and an excellent Finnish essayist Jukka Koskelainen.  

Oh! That Cello! And Moeran

Edward Elgarin nimikkokävelyreitti Malvernissa on merkitty viulu-tunnuksilla. Se oli säveltäjän oma soitin. Maastot ovat niin jylhät, että yhtä hyvin ne olisi voinut merkitä rouheammalla sellolla. Elgarin sellokonsertto löytyy Turun sellokilpailun ohjelmasta - konserttorepertuaari soittimelle on suhteellisen pieni. Elgarin viulukonsertto taas ei taida olla Sibelius-viulukilpailun kantaohjelmistoa. 

Sellossa on jotain brittiläistä, maisemallista; soitin jyrisee ja resonoi voimalla ja väännöllä, ei niinkään suurimmalla nopeudella ja yksityiskohdilla - yhteys loiviin, mutta vakuuttaviin englantilaisiin maisemiin on olemassa. Elgarin lisäksi muun muassa Britten, Finzi ja Moeran ovat tarttuneet sellokonserton mahdollisuuteen. 

Ernest John Moeranin elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Hän haavoittui päähän ensimmäisessä maailmansodassa, joidenkin lähteiden mukaan hän kulki metallilevy haavan kohdalla. Ystävistä Philip Heseltine (Peter Warlock) oli arvokas, innostava ja sähäkkä säveltäjäystävä, mutta yhteinen juopotteluharrastus haittasi aivan erityisesti Moeranin työkykyä ja säveltämistä. Myös masennus oli tuttu vieras, sekin mahdollisesti sotaperintönä.

Moeranin sellokonserttoon liittyy valoisampia sävyjä. Hän oli tavannut lyhyesti sellisti Peers Coetmoren 1930-luvulla, mutta sodan jälkeen he tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin. Elämässä oli lyhyt onnellinen aika, josta syntyi sellokonsertto kelttitunnelmineen, harpun helähdyksineen, riehakkaaseen finaaliin huipentuen. On kaksi kuvaa Coetmoresta ja Moeranista, kun he ovat nousseet Malvern-kukkuloiden korkeimmalle kohdalle ja kulkevat käsi kädessä jyrkkää rinnettä. Kuvat ovat riipaisevia: tämä tuulinen idylli särkyy pian Moeranin taisteluun Kuningas Alkoholin kanssa ja vaimonsa tehdessä uraa pitkillä konserttimatkoilla. Mökkinsä yksinäisyyteen vetäytynyt säveltäjä hukkuu kohta epäselvissä oloissa satama-altaaseen.

Musiikin maisemallisuus on enemmän kuin metafora. Osa viehätyksestä syntyy toistosta: kun näkee maiseman eri kulmista, eri vuodenaikoina, eri valaistuksissa. Mikrotasolla ovat merkitseviä kasvit, maaperän tuoksut, ominaisvärit. Arvostaminen vaatii pitkäaikaisempaa suhdetta, useita kuuntelukertoja, totuttautumista. Tällä matkalla mestariteoksen määrittely vähitellen katoaa, uudet merkitykset nostavat päätään. Parhaimmillaan teos valtaa alaa niin, että se jotenkin vaikuttaa mielessäni, vaikka en teosta kuuntelekaan: jokin siinä jäytää sisintäni. 

Coetmoren levytys sellokonsertosta on tehty aviomiehen kuoleman jälkeen. Sanotaan, että hänen tekniikkansa on jo rapistunut ja että Wallfischin moderni levytys tavoittaa enemmän loistokkuutta. Teknisesti varmaan juuri näin: silti rajoitteistaan huolimatta Coetmore tietää, mitä soittaa; mistä sävelet kertovat. Kaiken lisäksi säveltäjä on kirjoittanut tekstinsä Coetmoren persoonallinen tekniikka huomioiden: säveltämisessä on ollut rakkautta ja tuo postuumi levytys on saman tunteen heijastus esittäjän puolelta. 

Itse pidän Coetmoren levytyksestä. Ensin ajattelin, että hankin sen, tutustun teokseen ja ostan sitten ajanmukaisemman esityksen. Nyt olen päätymässä siihen, että pärjään hyvin Coetmoren esityksellä. Siinä on erityisyyttä, tarinallisuutta ja koskettavuutta. Sello kertoo sellaista tarinaa, jonka välittämiseen soitin lienee syntynytkin. Siinä on yön tummuutta, voimakkaasti esiin puskevaa iloa ja juurevaa eteenpäin kulkemista. Lyritan levytys on kaikkine puutteineenkin klassikko ja hieno osa brittiläistä kelpo selloperinnettä. 

Ehkä teokseen tutustuminen on hyvä aloittaa finaalin pelimannimaisista tunnoista.

https://youtu.be/CoRUvneqyVQ

***

The Cello Concerto by Moeran is - like somebody said - the greatest British Cello Concerto. The competition is not too high, but I really like pastoral-later tragic Moeran work, tailor-made for his wife - cellist Peers Coetmore. The photos of the Lyrita original LP and CD of the happy couple in the Malvern Hills are moving. I think cello as an instrument has parallel features with the English Landscape: its merciless beauty and broad, slow gestures - not to forget the gentler, but still wild winds breezing in the Moeran Finale.

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Joulukalenteri 2021: luukku 4 - Tintagel

Tintagel on noita Englannin läntisimpiä kolkkia: ihmiset ovat siellä eläneet kuningas Arthurin ajoista lähtien meren äärellä, lähes armoilla. Säveltäjä Arnold Bax vakuuttui paikasta, teki siitä sävelrunoelman, joka vuorostaan pelasti hänet unohdukselta 1950- ja 1960-luvuilla. Tintagelissa on tehty kaivauksia, joissa on selvinnyt, että asukkaat söivät - kalaa. Tämä tuskin yllätti varsinaisesti ketään, mutta paikka on varmasti käynnin väärti.

***

Tintagel! King Arthur and Sir Arnold Bax! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_Castle

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_(Bax)

Arnold Bax: Tintagel, counducted by Sir Adrian Boult:

https://youtu.be/LbTD_YvfqJI

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Leivo nousee korkeuksiin

Leivo eli kiuru on hämmästyttävä lintu. Monien laululintujen tavoin se on vaatimattoman näköinen. Kun kävelee leivojen reviirialueilla pellolla, vaatimattomuus ei kuitenkaan ole linnun määräävin ominaisuus. Reviirit ovat tiukasti määriteltyjä ja niistä taistellaan ankarasti. Niiden pinta-ala on vaatimaton, mutta lintu käyttääkin sitä korkealle. Se lentää ensin matalasti kaartaen, etsii kohoavat virtaukset ja kohoaa niiden mukana korkeuksiin kuin haukka. Usein lintu on niin korkealla, ettei sitä kunnolla näe, mutta sen ääni kuuluu yläpuolelta jäljittelemättömänä.

Ralph Vaughan Williams on teoksessaan The Lark Ascending, Leivo nousee korkeuksiin, kuvannut juuri tätä nousulentoa. Itse laulun jäljittely ei ole ollut säveltäjälle pääasia ja reviiritaisteluunkin näkökulma on tunteikkaampi. Silti sävellys tavoittaa jotain pienen linnun voimasta, kokoaa ja keskittää huomiomme ilmiöön, joka jää monesti ymmärtämättä. Sen elementaarisuuden tavoittaa keväällä, kun pellot eivät vielä viheriöi, kun ne ovat vielä kuolleita talven jäljiltä, mutta kiurut jo nousevat siivilleen. Siinä on uskomaton määrä voimaa, niin paljon, että Vaughan Williamsin on pakko tietyllä tavalla sentimentalisoida ja siten laimentaa sitä - tuloksena on hovikelpoinen, pastoraalisen Englannin musiikkiperinteen hienostunut huipputeos.

Viulu on juuri oikea soitin kuvaamaan leivon laulua, teoksen hiljaisen tihentyvä loppuhuipennus ja -nousu on todella hieno. Kiireisen kuulijan kannattaa hiljentyä edes kahden viimeisen minuutin ajaksi. Niilläkin pääsee hyvin kiinni teoksen ytimeen - aika seisahtuu ja voimme hetken olla paikassa, joka pienelle siivekkäälle on mahdollinen ja meidän osamme on vain ihastella. Mutta käykääpä myös tarkastamassa pellot, kuuluuko kiuruja.

Hilary Hahnin videoitu esitys löytyy tästä.

https://youtu.be/IOWN5fQnzGk

Hugh Beanin ja Sir Adrian Boultin klassinen esitys on ehkä yksi hienoimpia tulkintoja.

https://youtu.be/h6PYDPspMG8

***

The Lark Ascending is a masterpiece in the English pastoral music tradition - a moving piece, and based on the fierce reality of lark’s life. The real performance in the fields of springtime is a sonic spectacle - in spite of often austere surroundings. Hilary Hahn with her violin and a classic reading by Hugh Bean are doing honor to the brave bird himself!

Britten - kappale omaa musiikinhistoriaani

Kun aloittelin 1980-luvulla musiikkiharrastustani levyfriikkeilyn poluilla, ehdin kuunnella suhteellisen paljon Benjamin Britteniä. Sinne minua ohjasivat suomalaiset musiikkikriitikot, kuten Jukka Isopuro - joka muuten suosi myös Deliusta - ja tietysti Gramophone-lehti, joka oli hyvinkin suuri auktoriteetti silloin. Ensimmäinen kuulemani Requiem olikin juuri Brittenin War Requiem, jossa perinteisen messutekstin rinnalla kulkee Wilfred Owenin rintamarunot ensimmäisestä maailmansodasta. Suomensin kaiken tunnollisesti ja olin kauhistunut tekstien armottomasta meiningistä. Britten oli pasifisti, eikä hän Owen-valikoimallaan sotaa ihannoinut - Vihan päivä, Dies Irae-teksti liittyy kaikkeen saumattomasti. Owenin runossa Aabraham uhraa poikansa, kun kerran on sille tielle lähdetty. Teos on synkkä ja tarjoilee lohduksi sen, että epäinhimilliset taistelut lopulta päättyivät, lepoon tuonpuoleisessa. Mielenkiintoinen tieto on, että Brittenistä tuli pasifisti jo ennen sotaa, reaktiona poikakoulun kiusaamiskulttuuria vastaan.

War Requiem on teoksena rankka: Brittenin itse johtamaa versiota voi suositella jos haluaa tutustua sodan kauhuihin: solisteissa on mukana myös saksalainen ja venäläinen näkökulma. Owenin tekstit olivat vaikeita kääntää, ilmaisut rikkaita ja ironisia, aiheet ja tarinat karmeita. On sanottu, että säveltäjän tuotanto kääntyi synkemmäksi hänen pidettyään Menuhinin kanssa konsertin 1945 keskitysleireistä selvinneille. Heidän kokemuksensa järkyttivät säveltäjää.

Britten ei ollut mitenkään helppo persoona. Kävin läpi teoksia Sellokonsertosta Pianokonserttoon, laulusarjoja, omituisen Kuolema Venetsiassa-sarjan, massiivisen Kevätsinfonian, Ceremony of Carolsin, Lachrymaen, Nocturnalin. Keskiluokasta varhaiseksi säveltäjälahjakkuudeksi ponnistellut Britten taisteli elämässään identiteettinsä ja sairauksien kanssa. Teoksissa on yllättävän paljon synkkyyttä, syvästi mustaa ja tietynlaista pinnistettyä mekaanista reippautta - ei ole mikään ihme, että Shostakovits ja Mahler olivat Brittenille läheisiä säveltäjiä. Pidin musiikkia kiinnostavana, mutta se herätti minussa myös kysymyksiä, epämukavuutta, ajoittaista kolkkoutta, levottomuutta - se loppujen lopuksi hidastutti laajempaa tutustumistani englantilaisiin säveltäjiin laajemmin. Löysin Elgarin vasta hyvän aikaa Brittenistä selvittyäni ja hän avasi ihan toisenlaisen maailman, englantilaisen pastoraalisen, maisemallisen musiikin tradition. 

Britten on toisen maailmansodan jälkeisen ajan säveltäjänä irti perinteistä, omapäinen lahjakkuus, johon kohdistettavat odotukset olivat suuret, mutta hän ei myöskään ollut mikään varsinainen kuvainraastaja-modernisti. Hänen musiikkinsa on hieman ei-kenenkään maa, omituinen saareke, johon yleisö voi kuitenkin suhteellisen vaivattomasti kulkea ja ottaa teokset vastaan. Samaa palveli hänen uransa kapellimestarina ja etevänä pianosäestäjänä.

Nuoren henkilön orkesteriopas - Young person’s guide to the orchestra on hänen tunnetuin teoksensa. Kuulin sen aika myöhään. Purcellin teema on vetävä: sekä johdannossa, että päättävässä fuugassa. Löysin vasta tämän videon - teos toimii loppujen lopuksi parhaiten juuri siten: näkee minkälaisia soittimet ovat ja voi huomata säveltäjän taituruuden kirjoittamisessa ja soitinten omaperäisissä yhdistelmissä.

https://youtu.be/IMGqdUqPnmo

***

In my early record collecting career, Benjamin Britten was quite important composer to me. His War Requiem was my first piece heard of that genre. I sampled many other works of his personal style, often noting something sinister and black behind technical brilliance of his compositions. They are quite easy to approach - compared to more prominent modernist works of the same era, but approaching also caused some uneasiness in me. Britten’s life was not too easy, a child talent in middle class, struggle with his identity and many illnesses. His most popular work, Young Person’s Guide to the Orchestra is a bright memorial to him - serving young generations to better understand orchestra, with the great theme from earlier collegue, Purcell, handled with skill and bravura.

Katkelma Englantilaista sarjaa

Jos koronan haasteet tuntuvat raskailta ja maailma rajoittuneelta - onnea! - tässä on kirja juuri sinulle, nojatuolimatka tyytyväisyyteen ja elämän voittamiseen.

Tarina on kertomus herttaisesta pikku tytöstä, joka rakasti vanhempiaan, halusi muusikoksi, koska rakasti musiikkia, joka ei lannistunut, vaikka perheeltä vietiin kauppa, vaikka heidät eristettiin muista, vaikka isä sairastui ja kuoli olosuhteiden vuoksi, vaikka tyttö kuljetettiin äitinsä kanssa Auschwitziin, josta heidät siirrettiin Bergen-Belsenin leirille, joka oli edellistä pahempi. Vapauttamisen jälkeen he sairastivat viikkoja ja palasivat kotiin Tsekkoslovakiaan, jossa joutuivat pian kokemaan uuden sorron aikakauden, miehityksineen ja järjenvastaisine toiminnan rajoittamisineen. Zuzana Ruzickova tästä huolimatta toteuttaa unelmansa: hänestä tulee muusikko, joka levyttää Bachin koko cembalotuotannon ja hän eläköityy oppilaittensa arvostamana musiikin professorina ja rakastettuna artistina, joka on konsertoinut niin Pariisissa kuin Tokiossakin.

Luin kirjan hitaasti. Zuzana on ihastuttava henkilö: hän on herkkä, rehellinen ja niin vahva, että hän kestää kaiken. Keskitysleirien todellisuus on kuvattu niin, että turtuneinkin aihepiiristä lukenut kauhistuu. Pahin hetki on paluu kotiin: miten tuttavat kääntävät selkänsä, eivät suo edes yhtä ystävällistä sanaa, kun vain sitä kaivattaisiin. Kokonaisuus on kuvattu ihmeen henkevästi ja älykkäästi, ilman ironiaa tai katkeruuksia, hyvin suorasti ja täsmällisesti eri värein ja harmonioin, kuin cembalolla soitettuna. Kohdatut kauheudet saavat usein rinnalleen lievittävän ihmeen, epätoivoisimmissakin paikoissa on toivoa ja elämästä kiinni pitämistä, jopa iloitsemista.

Voimia antavat rakkaus äitiin ja säveltäjä-puolisoon, jotka suhteet ovat kauniisti kuvattu. Ne suhteet ovat täydentäviä, vaikeina hetkinä toisella puoliskolla on voimaa jaettavaksi. Rakkaus musiikkiin kulminoituu Bachin 5. Englantilaisen sarjan katkelmassa, Sarabandessa, jonka säveltäjälle poikkeuksellinen hellyys kulkee tyttöä ja äitiä suojelevana talismanina keskitysleirien epäinhimillisyyden halki. 

Kirjan tyyli välttää tunteellista maalailua, asiat kerrotaan miten ne ovat ja mitkä asiat ovat lopulta välttämättömiä. Rakenteessa luvut eivät ole aikajärjestyksessä. Eri ajat ja paikat rinnastuvat toisiinsa näin paremmin - ratkaisu on älykäs ja rikas, elämän jännite kulkee lukujen välillä voimakkaana. Lukijana huomasin tarvitsevani välillä helpomman jakson suhteellistavan lepotauon. On rankkaa lukea viimeisestä soittotuokiosta rakkaan opettajan kanssa ennen leirille lähtöä. On myös rankkaa kohdata opettaja, joka yrittää estää hengissä selvinneen haaveen urasta musiikissa. Myös se kokemus opettaa jotain: tämä on hieno kasvukertomus.

Englanti vilahtaa muistelmissa kauniisti: britit vapauttavat Bergen-Belsenin. Vaikka nääntyneitä uhreja kuolee yhä, Zuzana kuvaa miten britit palauttavat vapautetuille heidän kaipaamansa inhimillisen kohtelun ja ovat tehokkaita järjestämään olot niin, että toipuminen on mahdollista. Ystävällisyyden, kohteliaisuuden, inhimillisen lämmön merkitys on suuri ihmisille, joilta lähes kaikki on rikollisesti riistetty. Zuzana näkee myöhemmällä iällään yhä sankarillisia piirteitä englantilaisissa: he vastustavat itäblokin järjestelmää. Myös englantilaisten huumori on inhimillistä: kun Zuzana kirjoittaa Cambridgen musiikin professorille teknisestä, tiukasti rajatusta ongelmasta Purcellin teoksessa, hän saa avarasydämisen, suurpiirteisen vastauksen: Jos Purcell kuulisi teidän soittavan, hän ei välittäisi tuosta ongelmasta ollenkaan.

Suosittelen teosta erittäin lämpimästi. Ihmettelen, miksi kukaan suomalainen kirjankustantaja ei ole tarttunut teokseen, jolla on lämmin, inhimillinen tarina kerrottavanaan ja joka samalla kertoo konkreettisesti kahdesta viimeaikaisesta poliittisesta katastrofista, jotka ovat herättäneet kauhua meilläkin. Kaikenlaista joutavaa käännetään kyllä.

***

I warmly recommend the book in my picture. I read it through slowly - it is a hard development story of a young woman into a famous harpsichord artist. The story passes through the horrors of political systems, Bergen-Belsen concentration camp, and inhuman neighbours. It is a book of great substance, warmest kind of humanity, of hope and life, and very cleverly structured. Zuzana Ruzickova took Englishmen as her heroes: they saved her from the horrors, treated her with humanity and kindness and humor. The value of all this was limitless - like love of the dearest ones, or the excerpt of Bach’s Sarabande.

The talisman itself - Sarabande is here:

https://youtu.be/t3YM7LrgcRM

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

Gerald Finzi, säveltäjä - 1: Sotien viemää

Olipa kerran pieni, herkkä poika. Hän menetti isänsä 7-vuotiaana. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän menetti kolme veljeään. Säveltäminen oli yksi henkireikä nuorelle miehelle. Sota vei kuitenkin myös hänen sävellyksenopettajansa. Menetysten ketju vahvisti hänen melankolista näkemystään maailmasta. Hän eteni säveltämisessä ja sai julkaistua laulusarjoja. Onnellisesta avioliitosta syntyi kaksi poikaa. Yhden suuren laulusarjan kantaesityksen esti toisen maailmansodan puhkeaminen. Se hidasti myös läpimurtoa säveltäjänä. Sodan jälkeen elämä normalisoitui ja verkkaan työskentelevä mietiskelijä kirjoitti uusia töitä nopeammassa tahdissa ja sai niitä esitettäväksi. Idyllin lopetti tieto sairastumisesta, johon hän muutaman vuoden päästä menehtyi.

***

Gerald Finzillä oli italialaisia juuria. Isätön, veljetön poika on varmasti tuntenut juurettomuutta Englannissa ja Lontoon piireissä. Pohjois-Englannin aika Harrogatessa ja Yorkissa oli marinoinut häneen riippumattomuutta ja sitkeyttä. Hän ei etsinyt vanhemmista säveltäjistä isähahmoja, vaan oli oman tiensä riippumaton kulkija. Hänestä tuli paremminkin muiden kannustaja ja unohdettujen Tudor-ajan säveltäjien valoon tuoja. Lohtua toivat syvimmällä tasolla sanat. Finzi rakasti runoutta: melankoliset, fatalistiset säkeet olivat sydäntä lähellä. Sieltä löytyi myös isähahmo. Rakkaus vanhan pessimistin, Thomas Hardyn, tuotantoon välittyi myös sävellyksiin. Pelkästään Hardyn runoihin sävellettyjä lauluja on kahden cd-levyn verran. Minulla ei ole tietoa, tapasiko säveltäjä koskaan Dorsetin bardia - kirjallinen kosketus oli riittävä sekin.

Hardyn tekstiin on tehty yksi Finzin suosikkisävellyksistäni, sarja Earth and Air and Rain. Nimi tulee viimeisestä laulusta Proud Songsters. 

The thrushes sing as the sun is going,

And the finches whistle in ones and pairs,

And as it gets dark loud nightingales
   In bushes
Pipe, as they can when April wears,
   As if all Time were theirs.

These are brand-new birds of twelve-months' growing,
Which a year ago, or less than twain,
No finches were, nor nightingales,
   Nor thrushes,
But only particles of grain,
   And earth, and air, and rain.

Tulkitsen runoa niin, että sen keskiössä on elämän kummallinen kiertokulku. Vuosi sitten ei ollut tietoakaan niistä linnuista, jotka nyt laulavat täysin rinnoin. Lintujen ihmeenomainen laulava olemus on syntynyt yksinkertaisista alkeiselementeistä. Voidaan lukea tämä ihmettely myös toisin päin: nämä luomukset katoavat yhtä nopeasti ja peruuttamattomasti. Laulu on hyvä johdatus Finzin musiikkiin: se on olennaisen äärellä. Finzin melankolia on kivuliasta, mutta eleetöntä ja kirkasta. Pushkinin toteamus ”Suruni on säteilevää” on lähellä näitä tuntoja: jollain kummallisella tavalla myös syvä ilo on läsnä. Musiikki on pienessä muodossaankin monumentaalista, selkeää ja hitaasti avautuvaa: omaperäistä ja kummallisella tavalla analyyttistä. Siinä on heijastus runon kauhistuttavasta luonnontieteellisestä otteesta. Tihentyvässä pianosäestyksessä voi kuulla lintuparvien pyrähtelyn viileässä illan ilmassa.

https://youtu.be/vNBFJ0qI6so

Finziläinen melodia on kipeistä tunnoista huolimatta rauhallista, levollista, se piirtää yleensä loivan, kauniin kaaren hieman resignoituneena. Erityisen kauniisti soi Romanssi, op. 11.

https://youtu.be/7kjvB1lzZyk

Säveltäjänä Finzi on merkillinen sotienvälisen ja -jälkeisen ajan introvertti. Menetykset, niukkuus ja olevaisen pohdiskelu ovat jatkuvasti läsnä. Tämä on niin vahvasti sukupolvikysymys, että tunnelmat voivat helposti tuntua vierailta. Myös Finzin oma sukupolvi valitsi kevyempiä strategioita, kepeämmän sävelkielen parista. Elämän ja kuoleman ympärille kääriytynyt ajattelu on kuitenkin tuonut musiikkiin erikoista ajattomuuden tuntoa, joka on mielestäni Finzin musiikin leimallisia piirteitä.

***

I start here my three-part writings about Gerald Finzi - a composer who suffered much the losses of the Great War and also the Second World War. He was an introvert, slowly following his own path of music. He was much consoled by poetry, like that by Thomas Hardy, who was a sort of father figure sharing Finzi’s view of world. I tip here for a fine elementary song Proud Songsters - Text by Hardy and for a marvellously pensive Romance op 11.