Photo: Wikipedia, Whiteleaved Oak
***
Matkan suunnittelu on rajatuissa aikabudjeteissa tasapainottelua ilmiselvästi kiinnostavien kohteiden ja mahdollisesti potentiaalisesti kiinnostavien kohteiden välillä. Vaikka olen luonteeltani huolellinen valmistautuja, välillä uteliaisuus saa vallan ja jokin tuntematon, hankalasti saavutettava ja hahmotettava kohde vetää puoleensa.
Kun tällaiselle matkalle lähtee, mahdollisuus epäonnistumiseen on suuri, pettymyksiä voi tulla. Koska vastapainona on kuitenkin mahdollisuus unohtumattomiin elämyksiin, joita myöhemmin mielellään muistelee, uusi kutkuttaa ja tilaisuuteen tarttuminen vie voiton. Se pitää nähdä, koska se oli siellä. Kun riski havaitaan, se otetaan.
Näin Whiteleaved Oakista Wikipedian maininnan. Siinä oli oikeastaan tiedot, mitä siitä sain. Ley-linjat ovat vanhaa tuttua esoteerista hömppää - merkittävien paikkojen välille oli ammoisina aikoina vedetty jonkinlaisia henkisiä voimalinjoja. Villitys alkoi 1930-luvulla ja siihen on välillä palattu, varsinkin Vesimiehen Ajan alkaessa. Nämähän ovat valetiedettä, mutta kiehtovia ajatuksena. Sivutuotteena on paikkojen yhteyteen liittynyt sekalainen folklore-liikehdintä. Varsinainen Valkolehtinen Tammi on vanha puu, jota luonnonuskonnoista ja vanhoista tarinoista lumoutuneet ovat pitäneet kunniassa ja koristelleet nauhoin ja kangaspaloin. Puu on vanha ja kummitusmaisen näköinen.
Joku toinen lähde mainitsi, että Malvernkukkuloiden eteläpuolinen osa, jossa Whiteleaved Oakin kylä on on villiä seutua. Se herätti kiinnostukseni heti. Luonnontilainen, salaperäinen, villi seutu, alkuperäinen! Lähdimme siis aamulla matkaan kohti kylää, jonka koordinaatit asettelin navigaattoriin.
Ajelimme ensin teitä normaalisti. Sitten käännyimme pois pääteiltä. Tien varrella oli muutamia iäkkäitä ja arvokkaan näköisiä maalaistaloja. Tie kääntyi ylöspäin, kukkuloille - ja kävi, niinkuin aina käy, tie kapeni. Nostimme kättä muutamalle vastaantulijalle, jotka talsivat tienviertä wellingtoneissaan. Yöllä oli tullut vettä, sitä virtasi tien sivussa. Matka jatkui, tie haarautui, välillä nousimme rinnettä, välillä laskeuduimme notkelmaan, pellot jäivät taakse, olimme metsässä. Huomasimme, että vesi virtasi nyt kummallakin puolen tietä, välillä tie oli melkein poikki. Toivoimme, että kukaan ei tulisi vastaan. Maili perille, ilmoitti navigaattori. Jossain näkyi omituisen, synkän farmin talousrakennuksia ja rojua. Ohitimme sen alamäkeen ja suuntasimme kohti poispääsyä. Maisemat olivat kieltämättä villit. Emme halunneet pysähtyä, vaan pidimme auton liikkeessä. Odotimme, että saapuisimme lopulta paikkaan, jossa tie haarautuisi leveämmäksi. Maisema muuttui taas avarammaksi ja meille tarjoutui tilaisuus pysähtyä ja lähteä samoilemaan rinnepelloille, joissa siellä täällä kasvoi valtavia varjostavia puita. Jatkoimme päättäväisesti kohti isompaa tietä ja pääsimme sinne lopulta. Koko taipaleeseen ei ollut mennyt kuin ehkä 45 minuuttia, mutta reitin muisto on vahva. Jopa siinä määrin, että tuskin enää palaamme Whiteleaved Oakiin.
***
This is the first part of 6-partite series of travelling off-road and on road, literally and metaforically. The first destination is village Whiteleaved Oak, the famous ley centre in south of the Malvern Hills. I was not so interested of pseudo-scientific stuff and obscure folklore, but a mention of its wild character made my imagination run. So we went there, saw its woods, hills and narrow trails, water running both sides of our line, blocked in places. We survived and our car found a real two-lane way at last. I think we will never come back there. There is no need: our memories are very vivid.
