Tolkien - sivuhuomautuksia

Oma suhteeni Tolkieniin on ristiriitainen. Luokkakaverini painostivat minut lukemaan Taru sormusten herrasta ja oikealla tavalla eli lukemalla Lohikäärmevuori ensin. Paine oli kova, kyse oli ainutlaatuisesta kokemuksesta, senkin jälkeen teosta on tituleerattu kaikkien aikojen merkittävimpien kirjojen listalla kärkipaikoilla. Teos oli kyllä lukuelämys, mutta ei kuitenkaan tajunnan räjäyttävä. Uutta oli, että kirjan arvostamiseen liittyi jonkinlainen ensyklopedinen kiihko, triviaa oli paljon ja siihen pystyi uppoutumaan haluamallaan tavalla. Elokuvia odotettiin pitkään ja hartaasti ja myös piirretty oli aikanaan kova sana, puutteistaan huolimatta.

Muistan, että kirjan takakansi mainosti kirjan huumoria. Se ei ollut mitenkään oikeaksi osuva. Teos on ällistyttävän vakava. Muistan kritisoineeni tätä ja vastaus oli jotenkin niin, että onhan teoksessa alussa sentään Tom Bombadil. Teos tuntui myös kovin mustavalkoiselta hyvän ja pahan välillä. Gandalfista tosin on vaikea olla pitämättä. Pahuus jää teoksessa kasvottomaksi, se tulee lähelle omana mahdollisuutena pahaan. Teoksessa oli paljon sellaista, että iän karttuessa sitä vähätteli entistä enemmän. Muutamana joulun aikana olen kuitenkin huomannut kertaavani teosta ja jäänyt jopa lukemaan sitä. Kaikesta vähättelystäni huolimatta teoksessa on jotain vastustamatonta, mutta pitkään en keksinyt, mitä.

Tolkienin elämänkerrasta käy ilmi, että herra oli varsin eksentrinen. Kirjat syntyivät lastenkirjoiksi tavanomaisen tarinan kautta, omille lapsille tehtynä. Tieteellinen ura ja tarinoiden sepittely kaartuvat toisiaan kohti osin hämmentävälläkin tavalla. Faneille voi tulla yllätyksenä myös Tolkienin syvä uskonnollisuus ja jättimäisen kertomuksen voi lukea Raamatullisena lunastuskertomuksena. Viehtymys piipunpolttoon ja oluenjuontiin, rauhalliseen elämään on selvästi osa kirjoittajan persoonaa. Mikään kulinaristi hän ei ole, Hobitin Beorin luona tapahtuvassa kohtauksessa matkaajat saavat yösijan lisäksi loistavan aterian, joka jää kuitenkin kuvaamatta. 

Sormusten herran pimeät ja sekavat kauhujaksot ovat selvää ensimmäistä maailmansotaa ja vuoret ovat Sveitsin ja Walesin vuoria. Niissä on tenhoa joka on hankittu taistelukentillä ja sairastuvilla. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla C.S.Lewisin ja Tolkienin keskinäisiä keskusteluja elämän tarkoituksesta ja kirjoittamisesta kun he tapasivat Oxfordissa ja Walesin rajaseudun tuntumassa. Jollakin tavalla mielikuvitusmaailman ja todellisen maailman kohtaaminen tuntuu omituiselta, aina kirjailijan ja hänen vaimonsa hautakiveä myöten. Tai haltiakielen suomi-yhteys.

Mutta viehätyksen salaisuus on yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin voisi ajatella. Paljon voidaan sanoa kirjoittamisesta, kielestä, luoduista hahmoista, juonen rakenteista, mutta Ursula K. Le Guin tavoittaa esseessään Tolkienista mielestäni teoksen viehätyksen täsmällisesti. "Me kävelemme matkan Mordoriin Frodon kanssa." Teoksessa on kävelemisen rytmi, sen hitaus ja perusteellisuus. Tämä on teoksen ainutlaatuinen piirre ja sen suurin lumous, jonka se jättää lukijaan, joka antautuu seuraamaan vaelluksen, sen matkan muistaa aina, vaikka se olisikin ärsyttävä monelta osin.

Olen ihaillut teoksen räävitöntä parodiaversiota, joka lyö kaiken läskiksi. Myös teoksen massoittelun. Katsokaapa miten oikeassa teoksessa menee tekstin suhde Morian portille ja sen jälkeen ja verratkaa suhdetta Loru Sorbusten herrasta teokseen. Runoista on tehty pilaversioita hartaudella, Tomia ei ole unohdettu Jacksonin tavoin - ja voiko joku vastustaa ajatusta sormuksista, jotka on taottu pahanhajuisen hengityksen voittamiseksi?

***

J.R.R.Tolkien - the master of his self-created universe, the deep believer and scholar, appreciating the singing quality of Finnish language. His life must have been a very interesting struggle between hard reality and almost comically detailed imaginationland. His main work is a bestseller, with a black/white, limited view of the world, a load of seriousness, but with almost enigmatic attraction inbaked. It took me many years to track that down, when I found the secret receipe from the Tolkien essay by Ursula K.Le Guin. We simply walk with Frodo the whole way to Mordor. It is this rhythm of walking, slow development that makes us so attached to this work of true escapism.