lauantai 6. toukokuuta 2017

Homage to Eric Blair

George Orwell oli nimimerkki, joka kätki taakseen Eric Blairin. Luin Eläinten vallankumouksen pienenä, jolloin aivan oikein luulin sitä lastenkirjaksi. Luin sen monta kertaa läpi, enkä ole siihen uskaltanut palata. Aivan varmasti ymmärsin sen ihan oikein ja väärin. Esseet (joiden suomennosvalikoima Kun ammuin norsun on Jukka Kemppisen suurin kulttuuriteko) luin lukioikäisenä ja pidän niistä yhä. Myöhemmin luin Wiganin, Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa sekä Katalonian. Ne ovat hienoa kirjallisuutta. Kirjoittaja tietää mistä puhuu, hän ottaa yllättäviä kantoja, hän ei briljeeraa, vaan kirjoittaa suoraan ja selkeästi, teksti ei tavoittele kauneutta tai ikimuistoisuutta, se on ankaraa ja tiivistä. Iskut osuvat maaliinsa, levollisen itsestäänselvästi.

Blairin elämä ei ollut helppo. Tie kirjalliseen läpimurtoon oli pitkä ja kun menestys lopulta saapui, hän jatkoi kirjoittamista ankarissa olosuhteissa. Lopulta pitkään sairastellut ja Englannin puolesta monella rintamalla taistellut mies kuoli. Häneltä jäi kirjoituskone, kuuluisa romaani ja muut teokset. Se onkin tarpeeksi ja voimme olla siitä kiitollisia.

Orwell keskittyi teoksissaan ydinasioihin. Tunteilu oli hänelle vierasta. Hänen aiheidensa koko vaihteli  hyvästä kupillisesta teetä, ideaaliin pubiin, jota ei ollut olemassa, aina sotaan ja köyhyyden ongelmaan saakka. Hän eli keskellä sitä mistä kirjoitti, juoksuhaudasta tai kollegan ammatin puolustamisesta, köyhälistön kortteleista, työväenliikkeen suunnasta tai Pariisin työmarkkinoista keittiöalalla. Se oli hänen ammattietiikkansa keskiö. Hän suuttui Espanjan sisällissotaa kuvaaville toimittajille, jotka tekivät työtään Fleet Streetin mukavuudesta. Hän sai Espanjassa luodin kurkkuunsa ja oppi katsomaan kriittisesti sekä fasisteja että kommunisteja.

Hän ei varmasti ollut helppo ihminen läheisilleenkään. Tiedämme hänen valppaat ja piirteikkäät kasvonsa valokuvista, mutta sattuman oikusta meille ei ole jäänyt hänen ääntään, vaikka hän toimi radiotoimittajana toisen maailmansodan aikana. Kasvot näyttävät olevan miehen, joka on myös ankara itselleen, mutta jolle nauru ei silti ole ollut vierasta.

Orwellin kirjoittamisesta ehkä syvällisimmän vaikutuksen itseeni on tehnyt hänen kuvauksensa teekupillisen valmistamisesta. Hän käsittelee aihetta kuin se olisi todella vakava aihe. Kirjoittaja on elänyt maailmassa, jossa mitään ei voi ottaa annettuna, ei seuraavaa ateriaa tai tulevan yön sijaa. Hän tuntee ihmisten välinpitämättömyyden, eikä hyväksy sitä. Hän tuo oman näkemyksensä esiin vakuuttavasti ja täsmällisesti eikä päästä lukijaa otteestaan, ennen kuin asiat ovat tulleet selviksi. Suuremmassa mittakaavassa hänen oppituntinsa olivat myös vakuuttavia. Opetus kansallistunteen sudenkuopista ja siitä kuinka maailmassa, jossa patriotismi ja uskonnollisuus ovat romahtaneet, tarvitaan moraalista toimintaa ja ponnistusta, on klassinen. Tänä päivänä hän varmasti puolustaisi politiikan palauttamista politiikkaan ja kehottaisi kansalaisia antautumaan politiikkaan, sen sijaan että asettuvat omahyväisesti ja tekopyhästi sen yläpuolelle.

***

Eric Blair lived a tough life, not the easiest man to himself or to other people. As a writer his concentration to his subjects was extraordinary, text from George Orwell was always from the center of his expertise and easy feelings were put aside. Whether he wrote about the nice cup of tea, trenches of Catalonia or the horror of totalitarism - it was always his committment and severity that made him a true classic.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Englannin pyhä lammas

William Blake: The Lamb
Lampaalla on erityisasema saaren eläinten joukossa.

Ensinnäkin, sen asema on myyttinen: se voi olla yhtä hyvin kristillinen kuin kansallinen symboli. Kun täysi stadion laulaa maaottelussa Blaken runoa Jerusalem, Parryn säveltämänä, tunnelma on vähintäänkin omituinen ja väkevä kuin lammaslaitumen tuoksu:

And did those feet in ancient time
Walk upon Englands mountains green:
And was the holy Lamb of God,
On Englands pleasant pastures seen!

Lammas on siis itse Kristus ja vastakohtana vehreille laitumille tulevat tummat saatanalliset myllyt runon myöhemmässä säkeessä. Englanti, vihreä ja miellyttävä maa on Jumalan osoittama kenttä, jonne Blaken mukaan kelpaa rakentaa uusi Jerusalem. Lammasta voi pitää tyhmänä laumaeläimenä, mutta myyttisyyden tavoittaa siitäkin huolimatta vaikka vierailemalla Yorkshiren lammaslaitumilla huhtikuussa karitsoiden syntymisen aikaan. Vaikka karitsat pyörivät myös tiellä liikenteen vaarana, ne ovat uskomattoman kauniita ja laidunnäkymä on liikuttava maan köyhimmissä ja karuimmissa kolkissakin.

Toisella tasolla lammas on helppohoitoisena, ilmoja hyvin kestävänä kotielämenä ja arvokkaan villan tuottajana ollut varauden lähde. Englantilainen villa on ollut laadultaan erittäin hyvää ja keskiajalla italialaiset asiantuntijat kävivät valitsemassa pohjoisen luostareista parhaita eriä kaupattavaksi etelämpänä. Luostarien lammaslaitumet ulottuivat laajalle alalle, esimerkiksi Yorkshiren Fountainsin luostarin lampaita käyskenteli jopa Cumbriassa saakka. Cotswoldsin villakaupungit arvokkaine rakennuksineen ovat yksi osoitus vauraudesta, jota villa toi. Riskejäkin oli, villaeriä saatettiin myydä etukäteen, eikä pystyttykään toimittamaan luvattua määrää ja laatua vaikka kulkutautien vuoksi. Lampaalla on myös ollut suuri merkitys lihan tuottajana. 

Kolmas taso on tietyllä tavalla postmoderni asetelma. On häkellyttävää nähdä, että lampaita voi olla kaikkialla, mutta paikallista lammasta ei löydäkään lihatiskistä, vaan se on Uuden Seelannin tuotantoa, kuten Suomessakin. Myöskään paikallisia lammasvillalankoja ei löydykään liikkeistä niin helposti kuin luulisi. Kysymykseksi tulee, minne valtavat eläinmäärät päätyvät? Koiranruokatehtaisiin? En ole matkoillani saanut asiaan tyydyttävää vastausta. Lammas on myös vaikuttanut suuresti Englannin maisemaan sellaisena kuin sen tunnemme. Suuret laitumet, kiviaitojen pitkät ketjut ovat syntyneet lampaidenhoidon kautta. Aihe on herkkä, mutta symbolieläin on aiheuttanut ihan konkreettista tuhoakin, enemmän kuin uskoisi. Kukkuloiden eroosiota on jouduttanut laitumien rakentaminen ja ylläpito, metsien hakkaaminen. Laiduntava lammas estää tehokkaasti uuden metsän syntymisen syömällä puiden taimet jo nuorina. Jos lampaista ajan myötä entistä enemmän luovutaan, tarkoittaako se tulevaisuudessa saaren uudelleen metsittymistä? Aika tulee näyttämään.

***

The Holy Lamb of Blake's poem, the wool trade and prosperity - this animal has a strong place in England's history - but one can have difficulties finding English lamb from markets, or local wool thread. One can also blame sheep pasturing for erosion of the high hills, and preventing regrowth of woodland.

torstai 4. toukokuuta 2017

Prinssi Philip luopuu vallasta!

Hannah McKay - WPA Pool/Getty Images
Kuningasmielisiä säikäytti kovin Englannin hovin kriisikokous. Huojennus oli lopulta melkoinen, kun kuultiin, että tilaisuuteen liittyi ilmeisesti vain prinssi Philipin luopuminen edustustehtävistä joskus syksyllä. Itse en ollut kovin huojentunut, joten pystyin kysymään kysymystä, johon ainakaan lehdistö ei näyttänyt tarjoavan vastausta. Miksi kohta 96-vuotiaan pitäisi luopua ko.tehtävistä ja miksi järjestää siitä tämänpäiväinen tapahtuma? Olisi voinut ajatella, että prinssi olisi väistynyt jo aiemmin. Muistelen, että viimeksi Lontoossa käydessäni ajoin sairaalan ohi, josta taksikuski totesi, että siellä prinssi on. Pihalla päivysti joukko valokuvaajia. Itse rakennus oli matala, valkoinen, suhteellisen vaatimaton, tyypillisen näköinen lontoolainen luomus.

En kuulu kuningasmielisiin, mutta en myöskään kannata protektoraatin palautusta. Prinssi Philipistä on ollut kuitenkin itselleni jonkinverran hupia. Hän on kelpo miekkonen, joka on varmasti osansa hoitanut aviollisista velvoitteista (luulen että suoranainen esimerkki on myös osaltaan edesauttanut Englannin väkirikkautta kun Jonesit ovat pyrkineet kuninkaallisen perheen tasolle jälkikasvussaan). Jotkut lausunnot ovat olleet värikkäitä, niihin roskalehdistö nytkin takertui ja lainasi prinssiä epäkunnioittavaan sävyyn.

Itse ymmärrän prinssin turhautumisen monenlaisissa edustustilaisuuksissa. Kaikki on hyvin juhlallista ja ihmiset jopa pelkäävät kuninkaallisia, kunnioittavat naurettavuuteen saakka. Voin uskoa, että kuka tahansa arkiseen ajatteluun taipuva, kuninkaallinenkin, tuntisi moisissa tilaisuuksissa kiusauksen lausua jotain huvittavan maanläheistä. Lehdistöllehän ei sinänsä ole jonkun karjanäyttelyn avajaisissa juuri mitään kirjoitettavaa, joten kuninkaallinen mölähdys on tervetullut aihe. Ja sellainen on tietenkin kiinnostavaa kuninkaallisista kaiken muutenkin lukeville, kun taas tasavaltaisten myllyt, joita Englannissa kuitenkin on, saavat tällaisista lohkaisuista uutta virtaa rattaisiinsa.

Menestystä ja voimia ja riittävää lepoa kuitenkin Prinssi Philipille! Herra on säilyttänyt ulkoisesti vartensa suoruuden ja pituuden esimerkillisellä tavalla, on jokseenkin mahdotonta itse kyetä vastaamaan moiseen. Olisi kyllä kiintoisaa saada tietää, miten hän itse näkee sen kuningashuoneen tulevaisuuden, jonka velvollisuuksista hän täysinpalvelleena on luopumassa.

***

This thursday, the Royalists were first shocked by the crisis meeting in the Court, but felt relieved when announced Prince Philip - the source of some memorable one-liners - will retire this autumn. Long live the Prince and may He enjoy His high days as fully serviced His country!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Marks & Sparks

Source: Tripadvisor Review: M&S Cafe, Chester
On hirvittävää elää pelon alla. Kun Suomeen on vaivalla saatu jotain englantilaista, niin eiköhän kohta saa alkaa pelätä sen puolesta että tällä menolla se menetetään. Tarkoitan tietenkin Marks and Spencerin liikkeitä. Ensin poistui Helsingin keskustan myymälästä ruokaosasto. Ajauduin akuuttiin teekriisiin, vaikka jouduin myöntämään etten edes harkinnut ostavani heidän kuivapastojaan. Odotin suurenmoisia tuoretuotteita, toivoin että sherry triflet viimein rantautuisivat tänne. Turhia olivat unelmani. Juustoja ei tullut ja kaiken lisäksi myös hyvät hillot ja teet pitää nyt hakea paikan päältä.

Mutta vieläkin huonommalta näyttää. Naisten osastoa ahdetaan nyt yhteen kerrokseen, eikä miesten puolellakaan kauppa käy rajuilman tavoin. Myönnettäköön, en itsekään ole ostanut yhtään pukua, ne kun tahtovat olla slim fit tyyppiä, en ole lihava, en vain niiden tyyppiä... Mutta: kaikki se mitä olen ostanut, on ollut hinta-laatusuhteessa erinomaista. Alusvaatteet parhaita mitä olen omistanut. Ymmärrän hyvin miksi Kate Moss muiden ohessa vannoi näiden valkoisten puuvillaisten knickersien nimeen. Voi hitaat suomalaiset, löytäkää M&S nyt nopeasti!

Ketjun historia on komea, tuotteet ovat olleet hyvälaatuisia, edullisia, tyylikkäitä olematta erityisen ylellisiä tai liian nuorekkaita. Blairin valtakaudella ketju nautti jonkinlaista "työväen"puolueen hovihankkijan asemaa, ministerit ja spin doctorit viipottivat näissä puvuissa kansansuosion harjalla. Viime vuosina on tökkinyt, myymälöiden määrää on pienennetty ja 2016 myynti kärsi. Mutta milläpä liikkeellä näin ei olisi käynyt. Nettikauppaa voisi ehkä syyttää, mutta se on käsitykseni mukaan toiminut M&S:lla ihan mukavasti. Kuluttajat, tehkää valintoja, ettemme joudu pelkän internetkaupan varaan! Ostakaa edes kengät! Omat siniset brogueni ostin Cambridgen M&S:sta, vuosi oli 1995, ne ovat minulla yhä. Pitäisi käyttää suutarilla... niiden malli on se oikea eli suljetulla nyörityksellä (closed lacing). Ja tietenkin sain ne alennuksella! Ostin samalla vihreän pellavatakin, se alkoi haista Suomen kesässä, ei kestänyt kai ilmastoa ja oli se alunperin väärän kokoinenkin...

Kaipaan heidän ruokakauppaansa valitsemaan jotain mitä täältä ei saa, clotted creamia, wensleydale-juustoa, jotain jännää hilloa, keksejä, raspberry trifleä, viennesse whirlsejä, hedelmäsalaattia, muiden salaattien valikoimaa, oikeita kolmioleipiä, ja kohta on Eton messin aika...

***

Fear I do suffer; horrible fear that Marks & Spencer cannot keep its feet in Finland! Dear Finnish consumers, please unite and do some serious shopping in Finnish M&S (and please ask them to start importing Sherry Trifles - do ask politely but with resolution).


tiistai 2. toukokuuta 2017

Kivet kertovat

Englanti jakautuu karkeasti kahtia: on kaupunkien (city) alue ja maaseutu. Maaseutu jäsentyy pienkaupunkien (town), kylien (villages, hamlets) ja yksittäisten peltojen tai tarhojen ympäröimien talojen kautta. Pienetkin kylät voivat olla hyvin urbaaneja, tiiviitä yhteisöjä, toisaalta Lontoon voi mieltää paikoittain hyvinkin kylämäiseksi.

Oma mielenkiintoni on erityisesti suuntautunut town tasolle. Niitä on Englannissa lukematon määrä ja on välttämätöntä käyttää jonkinlaista opasta, että matkat suuntautuisivat kiinnostavimpiin kohteisiin. En kaipaa matkustaessani teemapuistoja tai turistirysiä, vaan tasapainoisia, vilkkaita kaupunkeja, joissa on torilla mahdollisesti markkinat pari kertaa viikossa, vilkkaita kauppoja, muutama asiallinen pub ja teehuone, rakentamisessa paikallista väriä, komea kirkko ja paljon paikallista ylpeyttä perinteistä. Näihin jälkimmäisiin on erittäin hyvä opas, joka ei ole mikään trendinasettaja.

Alec Clifton-Taylor oli mies joka teki mahdottomasta mahdollisen. Hän puhuu tiiliseinästä kameralle niin että katsoja kiinnostuu. Hän on pukeutunut tweediin ja sarvisankaisiin laseihin, innostus saa hänet kiekaisemaan "hiö" sanan hänen esitellessään jotain rakennusteknistä yksityiskohtaa. Hän oli mies, joka tunsi ja eritteli paikalliset rakennustavat, materiaalit, puun, kiven ja tiilet, värit ja joka intohimoisesti vastusti viktoriaanisia epäaitoja korjauksia ja välinpitämätöntä romantisointia vaikkapa antamalla villiviinin peittää rakennuksen kauniit suhteet.

Alec teki rakentamisen muodoista teoreettisempia kirjoja, mutta hänen 18 kaupungin valikoimansa on rautainen yleisopas Englannin kauneimpien kaupunkien löytämiseen. Six English towns ilmestyi 1978 ja siinä on Chichester, Richmond (Yorkshire), Tewkesbury, Stamford, Totnes ja Ludlow. Seuraava 200 sivun kuvan ja tekstin yhdistelmä vuodelta 1981, Six more English towns, on lisää kerman kermaa, clotted creamia kaupunkitutkijalle: Warwick, Berwick-upon-Tweed, Saffron Walden, Lewes, Bradford-on-Avon ja Beverley. Another six English towns, 1984 listana Cirencester, Whitby, Bury St Edmunds, Sandwich, Devizes ja Durham. Kirjojen rinnalla tv-sarjaa voi ihastella You Tubessa, ainakin osaksi.

Kaikilla näillä kaupungeilla on pitkä historiansa ja niissä on rakennuksia keskiajalta yrjöjen aikaan, paikallinen kivi loistaa ominaisvärissään, hunajaisena kuten Cotswoldsissa tai pohjoisen kovan kiven harmaana tai piikiven erikoisina muotoina ja kirjavuutena. Missä kivestä on ollut puute, hohtaa tiilen pinta lämpöä.   Viktoriaaninen aika yhdisti maan tehokkaammilla kulkuvälineillä ja rakennustekniikassa alettiin siirtyä isoihin sarjoihin isoissa tehtaissa pienten nyrkkipajojen sijasta, jäljestä tuli tasaisempaa ja monotonisempaa. Vanhaa osaamista unohtui helpompien ja halvempien ratkaisujen alle. Beverleyssä keskiaikaiset osat taloista löytyvät kirjaimellisesti talojen perältä, niiden jäätyä uudisrakentamisen taakse. Näin talot ovat muodostuneet yllättävänkin syviksi, jota ei kadulta käsin hahmota.

Muistan kun ensimmäisen kerran saavuin Ludlowiin lumisena päivänä. Kaupunki on rajaseutua ja maaseudun solmukohta, vilkas markkinapaikka ja sen keskustaa dominoi ylpeä kirkontorni ja valtava raunioitunut linna. Rautatieaseman vieressä ihmettelin valtavia karjamarkkinapaikan elukkakarsinoita. Broad Street, kuuluisa ja hyvin dokumentoitu keskuskatu on aina vaikuttava, kaupunki aaltoilee orgaanisesti kukkuloiden pinnalla. Keskuspaikan asukkaiden rauhallisuus on vakuuttavaa, ylpeyttä ei tuoda esiin, mutta se on siellä. Varaus näkyy: täällä on Michelin-tähditettyjä ravintoloita suhteessa asukkaisiin varmasti tiheimmin Englannissa. Syy: maaseutu toimii ja tuottaa loistavia raaka-aineita.

Paikallinen raaka-aine, kivi hitsaa yhteisön kokonaiseksi, se luo harmoniaa silmälle ja kannustaa tekemään erottuvia ratkaisuja, se on ollut kestävää kehitystä ennen sanaparin keksimistä, sukupolvien perintöä ja yhteisiä juuria.

***

English towns are many, and a good guide is needed to seek for the best. If local building style with stone, wood and tile is on your interest, let horn-rimmed, tweed-jacketed Alec Clifton-Taylor guide you to the 18 best preserved treasures in deep countryside.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Murha ja työyhteisö

Source: Touch of Frost, 1992.
Murha on keskeisiä englantilaisia instituutioita, joka on varsinkin tv-sarjoissa kestänyt aikaa hyvin. Erilaiset poliisisarjat ovat itselleni olleet melkein pääasiallinen syy katsoa televisiota. Olen miettinyt omaa suhdettani näihin periaatteessa makaabereihin luomuksiin varsinkin kun huomaan rentoutuvani niiden parissa. Selityksenä olen tarjonnut hieman yllättävää seikkaa, poliisiyhteisöä ja sen keskinäistä nahistelua, vinoilua, onnistumisia ja pettymyksiä. Sellaista on kotoista seurata ja siinä sivussa ratkeaa pari veritekoakin.

Midsomerin murhat on moraaliltaan kyseenalainen luomus. Ruumiita löytyy hyvin hoidetuista puutarhoista niin taajaan, että on vaikea uskoa Midsomerin kreivikunnan väestönkehityksen kestävän jatkokausia. Poliisityö ei ole kaikkein tehokkainta. Hyväksyn ainoastaan ensimmäiset kaudet joissa Troy toimi Barnabyn apurina. Troysta on vaikea olla pitämättä - mies joka näyttää naamallaan että ei siedä ihan kaikkea eksentrisyyttä ja jonka ajotaito ei jätä kylmäksi. Hänessä on kunnon englantilaisen kykyä pitkäjänteisyyteen ja yllätyksiin.

Yorkshiren etsivät on tietyllä tapaa epätäydellinen sarja, se jäi kesken päähenkilöiden riitaannuttua ja muutenkin Dalzielin pahantuulinen mutta kivitalon korkuinen karisma dominoi liikaa. Maisemat ja jurot ihmiset ovat uskomattomia, mutta murhat liian mielikuvituksellisia ja raakoja.

Uudemmista Veraa kestän huonosti - päähenkilön ääni ei miellytä minua, mutta huomasin toisella kierroksella nauttivani Scott & Baileyn aika ajoin törmäyskurssilla olevasta suhteesta. Työyhteisössä on selvästi käytetty realismia ja tyypit ovat myös ihan rehellisen nukkavieruja ja pomot voivat olla niuhottavia byrokraatteja.

George Gently ja apurinsa John Bacchus ovat suuria suosikkejani. Georgessa on lempeää, karheaa karismaa ja John on tulinen ja ruokkoamaton. Tässä on parivaljakko, joka ei kumarra mitään ja ovat jatkuvasti keskenään vereslihalla ja silti tukevat toisiaan. Maisemat ovat kauniita, Durhamin katedraali kuningattarena taustalla ja murhat surullisia.

Historiaan sijoittuvista murhasarjoista Foylen sota ansaitsee erillisen käsittelyn joskus sopivassa yhteydessä. Sen työyhteisö on idealistinen.

Minulle kaikki muut sarjat ovat tulleet Komisario Frostin monenlaisia paikkoja nähneen tunkkaisen takin liepeistä. Äitini näki Jackissa isääni ja tunnistan tuon tunnollisuuden, jääräpäisyyden ja velmuilun yhdistelmän, sekä sosiaalisen herkkyyden, jonka vuoksi katsoja antaa Jackille oikeastaan kaiken anteeksi. Kun hän itkee kollegansa arkun ääressä, on mahdotonta olla välinpitämätön. Ja väsymätön George, joka viiksi vipattaen yrittää pitää Frostin sääntöjen puitteissa. Ja se kokenut, kovia kokenut, hajonnut poliisimies, joka kertoo pahimmasta hetkestään Falklandilla. "Pistin kiinnitä." Teetä kuluu, patteria potkitaan, Jack kähveltää keksejä, intialaista ruokaa syödään - poliisin uusi hallinnollinen ohjeistus, maisemat ja ympäristö ovat kamalia, eikä tätä sarjaa kestäisi ilman sisäistä huumoria ja lämpöä.

Komisario Morsen apuri Lewis on vanha kunnon ruikuttaja-Neville klassikosta Näkemiin vaan, muru. Morse itse on wagnerilainen hapannaama, jonka suhde olueen on jokseenkin arvoituksellinen. Nuori Morse-sarja on sinänsä kiinnostava, mutta on vaikea nähdä jatkumoa miten tästä uteliaasta nuoresta miehestä tulee synkkä Wotan-hahmo. Miksi?

Työyhteisösarjana Ryhmä Pullman on kuitenkin yli muiden. Murhat ovat vanhoja, pomo luo painetta, lähiesimies nainen ja vanhat fakkiutuneet jarrut asialla. Jack, Gerry, Brian ja Sandra ovat alkuperäinen kuningastiimi, joka pitää yhtä mahdottomissakin paikoissa. Ja pomo Strickland tukee juuri silloin kun siitä paskiaisesta ei odottaisi!

***

Police tv-series are great classics. Their inside view to police teamwork is highly interesting, how they solved them all. I like best good old Jack Frost with his social eye, the unbalanced Durham duo Gently and Bacchus and funny New Tricks with the original brain team. Scott and Bailey gained much from the second viewing.

Valtakunnan omenat

Source: National Fruit Collection, Boosey & Hawkes

Brexit-kantani on selvä: olen hämmentynyt ja seuraan tilannetta kiinnostuneena. Argumentointi asioiden ottamisesta omiin käsiin on mielenkiintoinen ja tuo mieleeni omenat, nuo myyttiset hedelmät. Englannissa, kuten Suomessakin, suositaan marketeissa liikennevalo-tyyppistä luokittelua. Vihreät granny smithit saattavat olla Australiasta, punaiset red delicious omenat Ranskasta ja keltaiset golden delicious omenat Italiasta. Puolalaisia omenoita on markkinoilla runsaasti, eivätkä ne ole hassumpia.

Englanti on viime vuosikymmeninä hitaasti nostanut mainettaan kulinaristisena maana. Se häviää monessa suhteessa Ranskalle elintarvikkeidensa markkinoinnissa. Tulen varmasti palaamaan tähän aihepiiriin, mutta suoraan sanottuna, englantilaiset omenat ovat erittäin hyviä, jos niitä sattuu marketeista löytämään. Esimerkiksi Cox Orange Pippin lajike on rapsakka, maukas ja tuoksuva. Coxia saattaa Suomessa löytää pullotetussa muodossa - siiderinä. Englantiin saavuttuani riennän aina ostamaan lähikaupasta paikallisia juustoja ja paikallisia omenia. Suomessa syön omenoita jotenkin vastentahtoisesti.

Ylpeys alkuperäislajikkeista, maatiaisversioista on ollut kasvamaan päin, ei ehkä suurissa massoissa vaan tehotuotannon harvalukuisissa vastustajissa. Englannin elintarvikepuolen vähittäiskauppaketjut ovat Euroopan tehokkaimpien joukossa, joten haasteita riittää. Niiden valikoima kuitenkin ilahduttaa suomalaiselle liikennevaloajattelulle altistunutta silmää. Kun kasvaa omenalajikefriikiksi, mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Suuri väestö- ja kysyntäpohja on periaatteessa kuluttajan valinnanmahdollisuuksia palveleva - jos kuluttajat osaavat vaatia, olla tietoisia laadusta ja ylpeitä paikallisuudesta.

Maatiaislajikkeiden pelastumisesta kantoi oman osuutensa varsinainen kummajainen, säveltäjä Gerald Finzi. Mietiskelevää ja lyyrisen elegistä musiikkia säveltänyt Finzi menetti veljensä ja sävellyksenopettajansa suuren sodan juoksuhautoihin. Finzin musiikki on itseoppinutta ja siinä tuntuu kuoleman haurastava läsnäolo. Silti siinä on pastoraalista viehätystä, kuten pianokonserton hitaalta osalta vaikuttavalta Eclogue-teoksessa, jota olen itse soitellut. Olen siinä ollut löytävinäni myös Bach-pastissin vikaa. Finzin omat juuret olivat kanaalin toiselta puolelta, mutta hänen panoksensa Englannin musiikin historiaan on johdonmukainen - tietty maisemallisuus ja maalaismaisuus ovat vahvasti läsnä.

Sävellysharrastuksen ja omenanhoidon yhdistelmä tuntuu perienglantilaiselta ja mukavan kotoisalta, iättömältä. Finziin olisi ollut mielenkiintoista tutustua, rasittiko hänen perhettään enemmän säveltäminen vai varttaminen? Oliko vakavuuden keskellä kuitenkin kuivaa huumoria? Olen huomannut monta kertaa miettiväni Finzin kahtalaista panosta kulttuuriin. Hän sävelsi Trahernen mystisiin runoihin hiljaisenhurmioituneen Dies Natalis-teoksen ja rikasti Englannin kauppojen omenalaareja. Hänen nimeään kantava seura tekee paljon hyvää työtä muiston jatkamiseksi - touhukkuus vain menee helposti tunkkaiseksi. Unohdus vaanii jatkuvasti ovella nykyajassa ja piiputteleva mietiskelijä karkaa ohueen ilmaan. Mutta omenoiden kirpeys säilyy.

***

English apples are excellent! Many original rural apple varieties were saved by composer Gerald Finzi. His musical input finely continued the pastoral quality of English musical tradition, spiced with  personal feeling of vulnerability, in beautiful, elegaic tone of his compositions.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Keitit

Source: Getty/Express

Muutin asuinkaupunkini sisällä. Muutto oli helppo, mutta samassa yhteydessä kävin läpi elämääni ja päätin aloittaa blogikirjoittelun Englannista. Huomasin muutossa, että lukemattomat kirjani ja äänitteeni kiertävät samaa aihetta, saarivaltakunnan emämaata. Halusin saada itselleni selvitettyä tätä erityissuhdetta kirjoittamalla ja myös kokemuksia jakamalla.

Huomasin, että kirjoitusaiheita löytyi heti aikamoinen listaus. Toive tähän alkuun on, että tekstini löytäisivät lukijoita ja kiinnostavia kommentteja.

En ole mikään suuri englannin kielen osaaja, en halua snobbailla kielenhallinnalla vaan uteliaisuus on lähtökohtanani. Tunnen, etten tiedä asioista tarpeeksi ja haluaisin päästä syvemmälle ja löytää uusia vivahteita.

Sattuman oikusta nimenomaan Englanti kiinnostaa minua, ei Irlanti, ei Wales tai Skotlanti. Saatan kyllä asioita peilata niihin. Mutta kiinnostukseni on itsellenikin salaperäistä, enkä tahdo liikoja eritellä.

***

Otsikkoni yrittää olla vitsikäs, mutta ensimmäiseen kirjoitukseen valitsin kaksi englantilaista instituutiota, Katet, Katiet - Bush ja Moss. Moss on tietysti fotogeneettisyys itse, käsittämättömän uran tehnyt, uskomattoman muuntautumiskykyinen malli. Häntä voi tietysti pitää monenlaisena hörhönä mutta muistan ihastuneeni häneen viimeistään silloin kun hän kertoi joutuneensa jonkun poikaystävänsä kanssa saarroksiin Englannin maaseudulle lumipyryn vuoksi. He olivat joitakin päiviä liikkumatta, ihmetellen hiljaista maisemaa, lämmitellen ja jutellen äkillisessä kiirettömyydessä. Jotain kummallista on englantilaisen luontosuhteessa, jotenkin arkisempaa kuin suomalaisessa, mutta myös jotenkin epäselvempää, salaperäisempää.

Kate Bush on minulle eräässä elämäntilanteessani tärkeä artisti. Hän osaa hienosti kuvata teoksissaan rakkauden tietynlaista runollista animaalisuutta, ehkä selkeimpänä esimerkkinä omituinen laulu l'amour looks something like you. Kate on ollut kaimansa tavoin muuttumiskykyinen ja hän on varmasti yksi hankalimmin lokeroitavia popartisteja. Under the ivy laulu tavoittaa jotain kummallista maan ja luonnon syvemmästä merkityksestä. Sen voi mieltää pikkutytön keijukaishaaveiluksi, mutta puutarhan maassa, muratin alla on väkevämpiä voimia. Ensimmäisillä Englannin matkoillani valtoimenaan rehoittava aluskasvillisuus muratteineen ja orjanlaakereineen ihastuttivat ja ehkä siksi myös tuo laulu on koskettava.

Samanlaisena säilyminen, itselleen uskollisena oleminen, ehkä siinä on joku avain salattuun puutarhaan, johonkin perienglantilaiseen pysyvyyteen. Jokin joka säilyy muuttumattomana vaikkakin lähes unohdettuna kuin joku Green man hahmo. Paras on lopettaa ensimmäinen kirjoitus kumarruksella kahdelle naiselle, jotka ovat vaativilla toimialoilla tehneet ihmisen elämän mittaisen uran, jota on  ollut hienoa seurata, oma pää on pidetty eikä eksentrisyyttä ole vältelty - sehän ei saa olla vain miesten etuoikeus.

***

This blog is an introspective study of personal meaning of England. The first text is a homage to two great Kates, Kate Moss and Kate Bush. I find their relationship to nature interesting.