Brittipolitiikka on jähmeää suomalaista poliittista kulttuuria huomattavasti turbulentimpaa, ainakin henkilövaihdosten osalta. Pääministereitä on ollut ja mennyt ja nykyisen Starmerinkaan asema ei ole juuri tuntunut vahvistuneen viime aikoina. Gallupit ovat olleet alavireisiä. Starmer on joutunut myös taistelemaan omaa puoluettaan vastaan. Viime viikonloppuna hän katkaisi Manchesterin pormestarin, "Pohjoisen Kuninkaan", Andy Burnhamin parlamenttitien. Burnham olisi lähtenyt täytevaaleihin ehdokkaaksi, saanut todennäköisesti voiton ja olisi voinut nousta puolueen puheenjohtajaehdokkaaksi ja myös pääministeriksi. Starmerin blokkauksen peruste on sinänsä hyvä: Burnhamia tarvitaan Manchesterissa. Hän olisi joutunut parlamenttiin valituksi tultuaan luopumaan pormestarin paikasta, jota hän on hoitanut pätevästi ja näkyvästi: ehkä myös Labour olisi menettänyt tärkeän Manchesterin pormestarin mahtipaikan.
Mutta Burnhamin aika varmasti vielä tulee. Myös Angela Rayner ilmoitti tänään, että hänkään ei ole kiusallisesta ministeripaikan menetyksestä huolimatta ulkona poliittisista kuvioista. "I am not dead yet" hän julistaa uhmakkaasti Timesissa ja on 80-päisellä kannattajakunnallaan varteenotettava kilpailija pääministerille, kun pohjoisen kandidaatti joutui väistymään. Raynerin talokaupan maksamattomat leimaverot ovat mennyttä, räiskyvä punapää kaipaa taas poliittiseen keskiöön ja yleisö kaipaa myös Angelan uutta versiota päiväpolitiikan sanavalmiiksi piristykseksi.
https://www.thetimes.com/uk/politics/article/angela-rayner-labour-leadership-bid-drsvl2xs6
Englannissakin kovimmat poliittiset väännöt käydään puolueiden sisällä. Muutakin liikettä tapahtuu: konservatiivit tuntuvat vuotavan reformipuolueen suuntaan. Loikkausten on sanottu lisänneen Faragen puolueen houkuttelevuutta konservatiivien parissa. Reformin ydinjoukko sisältää monenlaista poliittista riskiä ja ehkä konservatiivivuoto jatkuessaan vahvistaa puolueen hovikelpoisuutta ja asiaosaamista - äänestäjien villitsemiseen ydinjoukon työkalut ovat tähänkin asti riittäneet mainiosti.
Kun Tony Blair askartelee vaihteeksi maailmanrauhan parissa Trumpin rauhankomissiossa, konservatiiveilla riittää ainakin ajatuksen tasolla myös merkittäviä pääministeritaustaisia voimia: Major alkaa olla liian ikämies, samoin Theresa May. Cameron on vielä nuorehko, mutta hän avasi Brexitin Pandoran lippaan, joka tulee olemaan hänen taakkansa historiassa. On kiinnostava kysymys, missä vaiheessa ikiviriili Johnson palaa tiedottaja-rouvansa kanssa poliittisiin parrasvaloihin, vai tyytyykö hän rahakkaisiin stand up-kiertueisiin ja kolumnien kirjoitteluun. Labourin Gordon Brown tuskin palaa enää, mutta Johnsonin entinen poliittinen avustaja Cummings on aina arvaamaton mies, joka on taustajoukoissa vaarallinen riski kaikille - itsensä mukaan lukien. Lehtiä lukemalla saa käsityksen, ettei politiikassa liikaa ajattelua ja eteenpäin katsomista Englannissakaan esiinny - Dominic on tässä suhteessa poikkeus ja juuri siksi hän voi nousta harmaaksi, mutta kuuluvaksi eminenssiksi yllättävästä paikasta, myös reformista. Liz Truss, lyhytaikainen pääministeri, ei hänkään ole täysin malttanut poistua näyttämöltä, hänellä on poliittiselle eläimelle ominaista uskoa itseensä, omasta mielestään hän on esiintynyt paluuseen valmiina, mikä ei ole aiheuttanut vähäistä määrää hämmennystä. Maailman nykykäänteet ovat silti paljon kummallisempia - siihen nähden Lizin ja Rishin paluu ministeriaitioihin voi realisoitua - kansan muisti on lyhyttä.
Vihreiden ja liberaalien tilannetta puoluekentän hajaannus tuskin vaivaa liiaksi, heidän toiminnassaan on ollut kaksipuoluejärjestelmän murentumisen siemen ja se työ jatkuu. Mutta nykyisellä kannatuksella - ja vaalijärjestelmällä - pääministerin paikka on vain unelma, eivätkä koalitiotkaan näytä kovin todennäköiseltä.
Poliittinen kenttä on siis niin sanotusti liekeissä: vaikka tietojohtamisessa on ollut paljonkin toivomisen varaa, on värikkyys demokratian kannalta hyväkin asia: näin haastetaan vaalijärjestelmää ja myös pahasti nuhraantunutta kuningashuonetta, jonka kiinnostavuus kärsii poliittisten intohimojen roihutessa vaalikarjan keskuudessa valtoimenaan. Myös ikääntyvien maailman johtomiesten aivoituksilla ja päähänpistoilla voi olla seurauksensa äänestyskäyttäytymiseen vanhan emämaan puolessa. Ja tarvittaessa parlamentissa osataan myös ottaa ilo irti demokraattisesta keskustelusta parhaiden saarivaltion perinteiden mukaisesti.
***
Boeing is not the right word for British politics - anything goes and is possible. Particularly tough it is to be Prime Ministeri and keep that position. Starmer fights not only other parties, but his own party as well - challengers like Burnham and Rayner.
