Sivupolulla aloittaen, Dame Agathan hammaskalusto on joissakin valokuvissa varsin järkyttävän näköinen. Asiahan on viime vuosikymmeninä kehittynyt valtavasti, hoitomenetelmissä nostalgiaa ei tarvitse harjoittaa hammaspraktiikkojen suuntaan. Nostalgia lienee kuitenkin yksi pääsyitä lukea Christien kirjoja.
Dame muistuttaa tuotantonsa kanssa minua yhdestä tädistäni, jonka kirjahyllystä pongasin ensimmäiset dekkarit. Tädin hampaat olivat paremmassa kunnossa, mutta yhdistin keveisiin englantilaisiin dekkareihin kesän joutilaisuuden ja tietynlaisen kokonaisvaltaisen järjestyksen, miten asioiden kuuluu olla tarjoiluissa ja sisustuksissa. Itse kirjoihin tätini ei saanut minua johdateltua. Ensimmäisen Christieni, nykyisin sievistelevästi otsikoidun ”Eikä yksikään pelastunut”-teoksen, luin koulussa. Se jätti hieman falskin vaikutelman, kirjailija pyrki liian ilmeisesti johtamaan lukijaa harhaan. Myöhemmät satunnaiset lukukokemukset olivat niinikään yllättävän tahmeita: teksti ei ainakaan minun kohdallani ollut kovin vetävää.
Poirot’n kanssa oli vähän samalla tavalla. Pidin miekkosta ensin epäilyttävänä keikarina. Vasta aivan viime aikoina olen alkanut tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Kirjailija ei itsekään oikein pitänyt luomuksestaan - tässä suhteessa Dame oli todellinen patriootti. Poirot tuo omituisella tavalla ulkopuolisen näkemyksen yhteiskuntaan, jossa hän järjettömästi tuntuu viihtyvän. Hän paljastaa ylivertaisella kohteliaisuudellaan englantilaisen yhteiskunnan töykeyden ja ennakkoluuloisuuden: sen täytettyjen voileipien inhottavuuden, maaseudun loskaisuuden ja asuinsijojen tason karmeat vaihtelut.
Christie ei ollut helppo ihminen, hän saattoi kanavoida omaa Englanti-inhoaan ärsyttävän terävän ulkomaalaisen välityksellä. Harmaat aivosolut asetettiin raksuttamaan tuomiota yhteisölle, jossa osoitettiin laittamattomasti kaikkein vähäpätöisempien kuin mahtavienkin olevan tasavertaisia murhanhimossansa. Kun Poirot kokoaa omalle Viimeiselle Tuomiolleen epäiltyjen joukon, heitä saadaan aina vaivattomasti kokoon suuri huoneellinen. Ahneuden - rahallisen, seksuaalisen tai kunnianhimon muodossa - synti tuntuu vaanivan jokaista kahdella jalalla kävelevää tai rullatuoliin sidottua. Näiden loppukohtauksien komeissa, mutta jännittyneissä puitteissa, kaikki tuntuu tiivistyvän - on aika riisua naamiot.
Suchet on hionut näyttelemästään Poirotista lopullisen taideteoksen: hänen tuomionsa on täynnä tulta ja tulikiveä, kohteliaisuudet hiiteen heittävää jyrinää ja kiukkua rappeutuneen yhteiskunnan poikenneita vesoja kohtaan. Omat Poirot’n motiivit jäävät hämärän peittoon: miten hän jaksaa varovaisesti askeltaa potentiaalisia murhaajia ja murhaajattaria kuhisevan kansakunnan halki? Hän jää arvoitukseksi, mutta tarjoilee kyllä mukavasti särvintä teekupposen kanssa viihdyttäviin, joskin synkähköihin joutilaan kesän hetkiin.
***
I am not a particular friend of Dame Agatha - like some my friends are. However, after decades of lukewarmness, I am now the last one to admit that Poirot is quite a character. Great Murderous Dame criticised her own country through him: all Englishmen and Englishwoman seem to be capable to commit a murder of most foul kind. Poirot seems to add as well that their habits are not polite at all, food is no good and the countryside is no better compared to towns and cities. When Poirot collects all suspects, a large and full room, to his personal Final Judgement - we can be safe behind our cups of tea. It is great, yet dark entertainment for a summer’s day.
