The Blob - Drain the swamp - Rälssi

(Picture: The Economist/Nate Kitch)

"The whole country — the whole world — can see our rotten parties have failed us. The parties ally with the civil service to keep new ideas and people excluded. SW1 has tried to resist the revolutionary implications of the referendum but this resistance has to crack: one way or the other the old ways are doomed. The country voted for profound change in 2016. The Tories didn’t understand this hence, partly, the worst campaign in modern history. This dire Cabinet, doomed to merciless judgement in the history books, is visibly falling: let’s ‘push what is falling’…

For specific proposals on improving the appalling science funding system, see below."

https://dominiccummings.com/2018/08/08/on-the-referendum-28-some-interesting-stuff-on-ai-ml-with-hopefully-implications-for-post-may-hammond-decisions/

Dominic Cummings oli brittipolitiikan unohtumaton hahmo. Hän teki näkyväksi muutosta, joka monen maan poliittisella huipulla oli tapahtumassa ja joka kehitys on jatkunut. Jokin uusi on tulossa ja vanhat instituutiot ovat jonkinlaisen pysähtyneisyyden tilassa, eräänlaisessa odotushuoneessa. Virkahenkilöluokkaan on kohdistunut aivan erityinen paine - USA:n perinteinen poliittinen retoriikka tuntee suon kuivattamisen, tarkoittaen virkamieskunnan tehotonta ylivaltaa, joka rämettää esteettömän kaupallisen voittokulun. Suomessa on puhuttu viime päivinä rälssistä - kansalaisjärjestöjen poliittisista hallintotehtävistä, joiden karsiminen nähdään hallituksessa elintärkeänä valtiotalouden tasapainottamisen kannalta. Rälssi on vanha sana, joka tarkoitti kruunun myöntämiä etuoikeuksia rajatuille ryhmille - palveluksista valtiota kohtaan. Karsiminen ulottuisi myös yliopistojen tutkimukseen, mitä ja miten saa tutkia - taustalla on Yhdysvaltojen vaikutusta ja Cummingsin ajatusten kaikuja.

Estottomin on kuitenkin Cummingsin "The Blob"-inho. Käsite kääntyy mönjäksi, joka tukkii kehityksen ja edistyksen mahdollisuudet. Cummingsin ajatusmaailmassa virkahenkilöluokka ja poliitikot ovat tulppa, joka estää väistämättömiksi analysoitujen kehityskulkujen toteutumisen. Cummings on laajasti lukenut henkilö, jolla on havainnoidut ja tarkat perustelut asioilleen, hänen blogiinsa tutustuminen on suositeltavaa. Lehtiä lukemalla Domista saa jokseenkin sarjakuvamaisen kuvan, jota vielä vahvistaa hänen värikäs ja provosoiva kielenkäyttönsä julkisissa haastatteluissa, jossa hän puhuu toimittajien oletetulla henkisellä tasolla - hän värittää ilmaisuaan lastenanimaatio Pyjamasankareista (PJ Masks) ammennetuilla esimerkeillä. Lausunnoista paistaa läpi turhautuminen keskimääräisten ihmisten hitaaseen järjenjuoksuun ja tietämättömyyteen, eivätkä hallitukseen asti nousseet poliitikot tunnu olevan sen parempia.

Toisin kuin menneeseen takertunut virkamiesluokka sekä omiin etuihinsa ja uraansa keskittynyt poliittinen eliitti, Cummings on jo pitkään hahmotellut tekoälyn ja profiloivien analytiikkajärjestelmien mahdollisuuksia. Johnsonin hallituksessa neuvonantajana olo avasi hyvät mahdollisuudet toimia jonkinlaisena mustana hämähäkkinä, pysyvän muutoksen arkkitehtina. Cummings onnistuikin neuvoillaan ja asenteillaan suututtamaan virkakunnan, joka virnisteli voitonriemuisesti, kun Cummings ja Johnson vuoroillaan joutuivat lopulta antamaan periksi ja eroamaan. Cummingsille nöyryytys oli täydellinen, kun taustavaikuttajana eroon oli tiedottajasta Johnsonin aviopuolisoksi nopeasti edennyt "Carrie-Antoinette". 

Politiikan ja tietojohtamisen murros on ollut menossa yllättävän pitkään. Tämä on demokratioiden ominaisuus - muutokset tapahtuvat hitaasti vakiintuneita reittejä: oli sitten kyse vaalijärjestelmän uudistumisesta, uusimuotoisesta puolueen toiminnasta tai EU-suhteen uudelleenmäärittelystä. Tekoälystä on puhuttu vuosikausia - ehkä on hyväkin, että se on edennyt lähinnä kuvallisten vitsien luotettavana tuottajana. Jos eteminen olisi ollut nopeampaa, austerityn ja hidastuneen taloudellisen kasvun rinnalle olisi valtioissa tullut voimaperäisempi inhimillisen työpanoksen vähentäminen: yksityisellä sektorilla, järjestöissä, julkisella sektorilla. Tämä tietysti osaltaan olisi entisestään kurjistanut taloutta ja aikaansaanut aivan uudenlaisia kriisejä ja haastanut demokratiat entisestään.

Jos USA:n karikatyyriksi muuttunutta politiikkaa ja loputtomiin toisteltuja, kaikkia tyhmentäviä presidentiaalisia raivopuuskia haluaa ymmärtää taustalta, Cummingsin blogi on hyvä osoite. Siellä törmää älylliseen viileyteen ja itsevarmuuteen. Tämä typeryyden ja kliinisen älykkyyden dystopiamainen yhdistelmä on mielenkiintoinen. Siihen väliin tarvittaisiin demokratioissa uutta luovaa yritystoimintaa, uusiutuvia, ketteriä järjestöjä, mutta myös säilyttävää ja tehokasta hallintoa, joka ei menetä otettaan reaalimaailmasta ja sen ruohonjuuritason todellisuudesta. Virkakunta toimii muutoksessa tärkeänä välikappaleena politiikan, tekoälyn, talouselämän ja kansalaisten yhdyspinnoilla. 

***

The Blob - the funny concept from Dominic Cummings. Civil servants were the mighty obstacle for his intellectual visions. Perhaps it was for the best - we have more time to digest the change of the world as we knew it.

RIP David Hockney - a personal view

David Hockney oli tietysti tuttu. Ensimmäisen kerran häneen törmäsin John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilla: kuvassa oli enoni piirteitä. Nyt kaivoin kuvan esiin, Mooren ja Hepworthin kuvaaja luonnehti Hockneytä epäsovinnaiseksi ja ilmeikkääksi. Muistoartikkeleita silmäillessä tulee mielikuva, ettei taiteilija sittenkään kovin epäsovinnainen ollut. Hän oli samanikäinen isäni kanssa ja leimallisesti 1960-1970-lukujen ihmisiä. Töiden kuvat ovat kulkeutuneet modernin maalaustaiteen yleisesityksiin: yleensä siellä on kuva uima-altaasta tai joku ryhmämuotokuva. Niiden sommittelu- ja värimaailma on tuttua, sellaista saattoi löytää maakunnallisesta taidenäyttelystä. 

Henkilön epäsovinnaisuudesta huolimatta Hockneyn taide näyttäytyy mielestäni kirkkaana, myönteisenä, asetelmissa voi olla jännitteitä, mutta värit hehkuvat vapaina. Aiheet ovat lopulta aika sovinnaisia, hän näyttää loppukaudella tehneen ihan perusmaisemaa. Katselen kuvia ja olen samaa mieltä hänen kanssaan, ettei valokuva tavoita kaikkea. Hänen puunsa ja kasvinsa ovat yksilöitä, oikuttelijoitakin, mutta niistä välittyy luonnon elinvoima enemmän kuin monen muun töistä. Yorkshiren poika on kohdannut luontonäkymänsä läheltä maan pintaa: töistä tuntee melkein mullan ja vihreyden tuoksun. Allaskuvista tulee helteisen päivän kuumuus läpi ja niissä on myös loraus kloorinhajua mukana: häntä olisi varmasti naurattanut Trumpin hallinnon toilailut altaiden maalauksen kanssa. Hän tunsi hyvin toisenlaista Amerikkaa, monesta paikasta. Yhdessä haastattelussa Hockney sanoi olevansa ahne, muttei rahalle. Hän sai elää pitkän elämän. Värikkäissä, mutta perienglantilaisissa puvuissa poseeranneelle taiteilijalle on helppo antaa tuollainen ahneus anteeksi. 

Vaan oliko hän sittenkin vähän irti nykyajasta - hiukan liian mieheltään?

Tuottelias taiteilija rinnastettiin Picassoon, jonka loppu-uraa hän seurasi jo itse nousevana taiteilijana. Tekniikkaa hän hyödynsi Picassomaisella vauhdilla ja tehokkuudella, mutta oli ehkä lopulta Pabloa menestyneempi: laajentuvilla taidemarkkinoilla hän toimi vuosikymmeniä pidempään. Työt levisivät laajalle ja hyvään hintaan, litografioinakin. Teokset olivat myös helpommin sulavia, iloisempia, yleispätevämpiä, moderniin sisustukseen istuvampia. Mielestäni Picasso-rinnastus on väärä, Hockey oli Bradfordin Matisse ja tarjosi meille oman taiteensa nojatuolia: harmoniaa, iloa, omia periaatteita ja huvittunutta asennetta, jossa kuitenkin on se taiteen pakollinen häivähdys ikuisuutta lateksipinnalla. 

Hedgecoen Hockney-muotokuva päätyi National Portrait Galleryyn mustavalkoisena. En ymmärrä ratkaisua, alkuperäinen värillisenä tuntuu paremmalta ja sopii taiteilijan omakuvien sarjaan elävämmin. Vai halusiko hän itse nähdä itsensä klassikkona? 

Ehkä taiteilijan mentyä pois keskeltämme, akryylin alta puskee aiempaa enemmän melankolia, varhaisempien kausien etsintä vahvemmin pintaan, loppuvuosien saturaation ja taidemarkkinoiden dominanssin jälkeen. Lepää rauhassa, David Hockney, työsi elävät.

***

David Hockney is dead and it is time to take few moments before his art, his lightness, his colours, his legacy. I like to see him more as Matisse for our time rather than Bradford-version of Picasso. His pools are more durable than the bigger one in Washington, but we must now face more melancholy sitting before his sunny acrylic canvases. Luckily John Hedgecoe caught well his funny face for us.

Jos politiikka palaisi

Jokainen yritys analysoida brittiläistä poliittista kenttää päätyy hämmennykseen. Vanhan sanotaan kuolleen, uuden nousemisen estää vaalijärjestelmä, tai ainakin hidastaa. Kukaan ei tunnu uskovan pääministeri Starmeriin, joka ainakin suomalaisittain vaikuttaa olevan asiallinen veikko. Hänen syntinsä tuntuu olevan lähettiläsvalinta, jonka USA-yhteydet ovat kiusalliset. Niistä syistä Englannissa voi pääministeri vaihtua - USA:ssa samoista syistä ei saa edes käydä järkevää keskustelua. 

Englannin tavaksi on tullut vaihtaa pääministeriä, uskomatta kuitenkaan, että muutos johtaa parempaan. Starmerin kuherruskuukausi oli ennätyslyhyt. Jonkun energisen Johnsonin jälkeen hän ei näytä kesyttömältä poliittiselta eläimeltä, joka uhkuu myskintuoksua ja toimintaa, hän on virkahenkilö, joka pyrkii viemään kadunmiehelle huonosti avautuvia prosesseja eteenpäin. 

Vaihtoehdottomuus synnyttää vaihtoehtoja: niihin kuuluu reformipuolueen nousu, josta vakavasti mietitään pääministeripuoluetta: pääministeri olisi sama henkilö, joka on ollut johtamassa UK:ta etäälle Euroopasta. Euroopan vastustaminen, maahanmuuton kritisointi, oman maan ja pinttilasin kohottaminen näyttää olevan suurelle osalle ihan pätevä poliittinen agenda. Puolue on populistisessa pyöreydessään törmännyt ongelmaan: osa kannattajista valuu oikeammalle, jossa ollaan kiivaampia ja vielä särmikkäämpiä. Farage itse on ollut pimennossa päiväkausia odottelemassa, että kohu hänen tukirahoistaan ja niiden lähteistä laantuu. 

Keskeiseksi päivämääräksi on muodostunut 18.6.2026, jolloin jaossa on pienen Makerfieldin parlamenttipaikka. Vaalipiirissä on osia George Orwellin tunnetuksi tekemästä Wiganista - perustyöläisten esimerkkipaikasta. Asukkaita on noin 76 000 ja heistä äänestävät vain äänioikeusiässä olevat ja heistäkin vain osa. Näistä äänestäjistä käydään parhaillaan tiukkaa ovelta ovelle-taistelua. Reformille tilaisuus on ottaa yksi parlamenttipaikka: vihreiden aiemman vastaavan voiton elähdyttäminä he ovat valinneet putkimiehen, Robert Kenyonin. Politiikasta jokseenkin kokematon ehdokas ei ole saanut poliittisia ajatuksiaan kovin formuloiduksi, kun hän on joutunut vastaamaan muiden hänelle asettelemaan agendaan. Jokseenkin onnettomasti tuo agenda koostuu hänen omista teksteistään, jotka on kirjoitettu ennen kuin hän tiesi astelevansa kohti parlamenttia.

On tietysti myös konservatiivien ehdokas, mutta Manchesterin seutu ei muutenkaan ole heidän ydinaluettaan ja kannatus näinä päivinä helposti vuotaa reformiin ja oikeammalle. Vihreät ja liberaalit ovat saaneet ehdokkaansa Makerfieldiin - odotuksia ei ole, mutta he osaavat pelata sen pelin mihin voimat tuossa taistelupaikassa riittävät, parhaimmillaan tarjolla on vaa'ankielen osa.

Makerfieldin kentän kiinnostavin narratiivi tulee kuitenkin työväenpuolueesta. Starmer jo kertaalleen torppasi kilpailijan tulon parlamenttiin, mutta luonnonvoiman tavoin "pohjoisen kuningas", Manchesterin menestynyt, kansanomainen Andy Burnham on saatu toista kautta ehdokkaaksi. Hänelle sovitellaan kuningastietä: hänen pitäisi voittaa Makerfieldin parlamenttipaikka, edetä riemusaatossa Lontooseen, haastaa omassa puolueessaan pääministeri ja ottaa hänen paikkansa, palauttaa usko Labourin politiikantekoon ja voittaa seuraavat vaalit. Kaari on komea, mutta se voi katketa missä kohdassa tahansa, vaikka jo 18.6.2026 vaaleissa - kansa on arvaamatonta, varsinkin Englannin kansa. 

Itse en usko tien katkeavan heti alkuunsa. Burnhamin videoiden katselua voin suositella: mies on kokenut, hänellä on ajatuksia, selkeyttä, itsevarmuutta ja ennenkaikkea politiikassa nykyisin erittäin harvinaista karismaa. Kaiken lisäksi hän näyttää pelottavasti kansanmieheltä tavalla, johon Johnsonkaan ei loistonsa päivinä koskaan yltänyt - populisti-Boriksessa oli aina joku koominen vivahde, ehkä juuri siksi hän säilytti suosionsa niin pitkään.

Pienet vaalit sisältävät paljon ja ne kannattaa seurata tarkasti. Taistelua ei käydä ainoastaan tulevasta, vaan myös menneestä, eikä vain puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Burnham on jo selvitellyt välinsä ex-pääministeri Blairin kanssa. Voittoisana Burnham voi olla kummallisen tehtävän edessä: johtamassa puoluetta, joka pitää vallan kahvoja hallussaan, mutta on ollut sisäisesti omituisen hukassa. Olisi tarve löytää uusi suunta ja vieläpä niin, että tuo olisi myös kansalaisten löydettävissä ja ymmärrettävissä. Vaadinko liikaa?

Aivan varmasti on selvää, että tuntematon Makerfield tulee joka tapauksessa hyötymään, jos kuningastie alkaa sieltä.

***

Is 18 June 2026 Makerfield day the way back to real politics? The narrative of The King of the North march to the Parlament and the Whitehall is quite fascinating, and giving some positive ethos to the UK contra the EU story repeated ad infinitum.

Viktoriaanisen tulevaisuudesta

Kun perinteinen, viktoriaanisena aikana perustettu, arvostettu yksityinen tyttökoulu alkaa kärsiä väestönmuutoksesta ja elämäntapojen vaihtumisesta, eli oppilaskadosta, samalla kun vanhan, suojellun rakennuksen ylläpitokulut kasvavat ja henkilökunnan kulut nousevat - ratkaisu on laajentaa oppilaspohjaa kansainväliselle yleisölle, jota brittiläiset parhaat perinteet kiinnostavat ja jolla on rahaa maksaa laadukkaasta opetuksesta - ratkaisu on myydä kokonaisuus rakennuksineen kiinalaistaustaiselle yhtiölle symbolisella korvauksella.

On muodikasta kysyä, mikä voisi mennä vikaan. Tässä Malvernin St James-koulun tapauksessa vastauksia on useita. Oppilaita ei tule tarpeeksi suureen kokonaisuuteen, ylläpitokulut ja juoksevat kustannukset jatkavat kasvuaan ja päälle vielä maan hallitus tarvitsee yksityisten rahaa julkisen koululaitoksen rahoitusongelmiin: yksityiskoulujen lukukausimaksut otetaan arvonlisäveron (VAT) alaisiksi. Pian tulee ilmoitus, että opetus loppuu, opettajat irtisanotaan, rakennuksen kohtalon ylle laskeutuu hämäryys ja toiset koulut alkavat kilpailla hylätyistä oppilaista. Lehtien kommentit haukkuvat sijoittajat rahastuksesta ja hallituksen ymmärtämättömyydestä, koulun johtokunta saa myös osansa. Osa näkee, että hyvän sijainnin talosta tulee kiinteistösijoittajien temmellyskenttä ja valionuorison opinahjosta tulee luksus-vanhustentalo, joita kaupungissa on muutenkin jo paljon. Urheilukentille puskee kohta pientaloja tai siellä liikutaan rollattoreilla kukkatarhoja ihastelemassa. Talo nähdään myös uusimuotoisena maahanmuuttajakeskuksena sapekkaiden ja vihamielisten kommenttien säestämänä. Paikallinen konservatiivi-MP syyttää kaikesta valtapuoluetta, Labouria, jonka edustus paikallisissa elimissä on olematonta.

Paikallislehden, Malvern Gazetten, uutinen kertoo olennaiset ja kommenttipalsta luopuu pääuutisen elegisestä neutraaliudesta. Koulun oma tiedote on niin neutraali, kuin ammattitaitoinen tiedotus voi olla - toisen mantereen vakiintunutta jyrinää ja syyllisten nimeämistä ei siinä harrasteta, tosiasiat myös tunnustetaan.

https://www.malverngazette.co.uk/news/26045586.malvern-st-james-school-close-end-year/

https://www.malvernstjames.co.uk/malvern-st-james-school-is-proposing-to-close-at-the-end-of-the-academic-year/

Olen kulkenut tyttökoulun ohi useita kertoja - komea rakennus sijaitsee ihan rautatieaseman vieressä - kahden tunnin päästä Lontoosta. Ehkä etäisyys on nykypäivänä liikaa. Oxford on Lontooseen lähempänä ja Cotswolds edustaa myös enemmän mielikuvaa vauraasta maaseudusta rikkaille ihmisille, Malvern tuntuu hieman nukkavierulta, vanhanaikaiselta, vihreydessään jopa epäluotettavalta. Siitä on tullut takamaata, pikkupaikkakunta henkisesti kaukana nykysuuntauksista, tämän päivän globalismista: maailmankyläksi se on mittakaavaltaan väärä. 

Olen katsonut isoja rakennuksia ja miettinyt, kenellä on varaa pitää ne yllä. Juuri eilen aloitin Joyce Carol Oatesin Bellefleur-sukuromaanin. Ensimmäiset sivut kuvaavat valtavan kallista amerikkalaisen kartanon rakennustyötä, joka jo muutaman kappaleen jälkeen alkaa rappeutua luonnonvoimien jyllätessä. Kirjailija kuvaa myös perheen sisäisiä voimia eri suuntiin - hajoamisprosessi voisi olla myös vanhan mantereen jälkiviktoriaanista pitkää, kaunista hehkua ja pakahduttavaa, hapristuvaa muistojen kuormaa. Mistä olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, tyttökoulun lopusta: Barbara Cartlandin koulusta.

***

My Malvern will not be the same without Girl's College, St James School. The building will remain under different headline - from education into real estate development.

Laulu muuttaa maailmaa, osa 2

Aloitin levyjeni luetteloinnin - olin vältellyt sitä monta vuotta, mutta viivakoodipohjainen menetelmä oli niin yksinkertainen, ettei siitä ollut enää välttelyn tekosyyksi. Tutustuin taas kokoelmieni osiin: petyin aikoinaan Hyperionin On this island levyyn - odotukset olivat suuret juuri Brittenin laulusarjan suhteen. Nyt kuuntelin levyn läpi isommalla äänenvoimakkudella - laulut alkoivat hämmästykseni elää. Erityisesti huomioni kiinnittyi Roger Quilterin lauluun Fair House of Joy. Lynne Dawson laulaa sen hienosti jäsennellen, se tuntui korviini uudelta, pianosäestyskin kiinnitti huomiota myönteisesti. Sanoiltaan lempeä rakkauslaulu huipentuu viimeiseen korkeaan nuottiin ihastuttavasti: siinä hetkessä on jotain perienglantilaista vaatimatonta tyylikkyyttä.

Quilterin elämän kohtalo oli jäädä pikkutekijäksi: varakas laulunikkari kärvisteli seksuaalisuutensa kanssa, tuki toisia, ramppasi yhdistysten kokouksissa uskollisesti ja murtui lopulta mieleltään itse. Hänet muistetaan lauluistaan, jotka ovat klassista soolo-ohjelmistoa. Löysin kokoelmastani mm. Kathleen Ferrierin esityksiä niistä. Kaivoin esiin myös vieläkin varhaisemman Quilterin tulkitsijan, Gervase Elwesin, joka kuoli onnettomuudessa jo 1920-luvulla. Dawsonin tulkinta kestää vanhemmat haastajat: aina ei ennen ole ollut paremmin. Ajattelen että klassinen laulu elää juuri tällaisissa raikkaan-kirkkaissa, elävissä esityksissä.

Kansikuva levyssäni on Tim Nashin Moonlit Herefordshire Landscape.

https://www.hyperion-records.co.uk/notes/67227-B.pdf

Kevätyön maisema vetoaa minuun ja alan arvuutella kuvan kirkkoa, joka nousee vetisen tasangon ylle. Ajattelen heti Herefordin katedraalia, mutta rakennus on ehkä pienempi. Ehdolle valikoituvat Kempseyn ja Kempleyn St Mary-kirkot. Kempseystä löydän Nashin toisen työn, jossa on selvästi sama rakennus, mutta kreivikunta on Worcestershire, eikä sinne näe Herefordshirestä käsin. Kempsey on avaraa Severnin jokilaaksoa, tuttua tulvaniittyä, mutta kirkon profiili katon nurkkatorneineen vaivaa minua. Kysyn tietävämmiltä kirkkobongareilta: varmaa vastausta ei tule, Romney Marshin kirkkoa ehdotetaan, mutta se on Kentissä asti. Jään odottamaan, jos saisin taiteilijan itsensä yhteystiedot. Ettei vain levy-yhtiö ole erehtynyt kreivikunnasta?

Pikkuasioihin sotkeutuminen on juuri bloginpitämisen ydintä: joutuu päästämään mielensä hieman syvemmälle tuntemattomaan. Usein vihkiytyminen tapahtuu jonkun triviaalin, itsestäänselvyyden kautta. Viivakoodijärjestelmä viekin kohti kokonaisuuden hallintaa, Elisabethin-aikaisiin runoihin tehty Quilterin laulusarja avaa säveltäjän musiikkia ja elämää, mutta huomaankin myös sarjan ensimmäisessä laulussa tutun tekstin Weep you no more, sad fountains. Siitä löytyy varhaisempi versio Dowlandin säveltämänä, mutta ennen kaikkea tuon tekstin laulaa Marianne-Kate Winslet Järki ja tunteet filmatisoinnissa. Tuntemattomasta ollaan tultu taas tuttuuden terra firmaan. Sävellys on nyt moderni, se kuulostaa 1700-luvulta, mutta on tunteellinen pastissi. Onnistunut sellainen - pastissit helposti ovat sitä. Quilter ja Dowland väistyvät taka-alalle kuvan ja suuren viihteen edessä. 

https://youtu.be/MhI3lWxArCU?is=H-jN1WyW06t-f_Zb

Miksi osa kaksi? Koska olin jo tehnyt viihteen ja taidelaulun painiottelusta aiemman osan, jossa Vera Lynn otti selkävoiton sodanaikaisella rauhanlaulullaan paljon korkealentoisemmista sävellyksistä. Siihen päivitykseeni voi tutustua tässä:

https://paxengland.blogspot.com/2018/04/laulu-muuttaa-maailmaa.html

Tunnistamaton kirkko kevätyössä jää vaivaamaan minua: unohtuvat säveltäjät ja laulut liudentuvat nostalgiaan: viihde vie ja toinen musiikki soi jossain muualla, voimakkaampana. Mutta Dawsonin tulkinnan jäsennys ja tuo korkea sävel jäävät silti vakuuttavina mieleeni. 

https://youtu.be/-G7xOAFtnXk?is=axfMbB-Q-2cog7gW

***

Keeping a blog: details, details and checking of details. This time some trivia from Roger Quilter songs and their singers and some unknown churches in Hyperion Tim Nash cover art.

Kuinka vihreä onkaan laaksoni

Jokakeväinen Englannin ikävä on käsillä. Englannissa loppujen lopuksi on huikaisevinta aluskasvillisuus ja sen vihertäminen talven läpi. Oma puutarhani Suomessa olisi lähes kuollut maaliskuussa pakkasjakson jälkeen, mutta Englannin karhunvatukat vihertävät - ja leviävät. Niissä on heikkona kaikuna Englannin floran rehevyys. Englannin-kaipuu rakentuu kasvien ja maisemien ympärille, sitä täydentävät ihmiset, ruoka ja juoma, tavat ja nähtävyydet.

Nykytekniikka lyhentää etäisyyksiä ja säästää hikeä. Pääsin hämmästyttävän autenttiselle vaellukselle Humisevalle Harjulle Haworthin Top Withensille. Kaikki tutut elementit ovat mukana, vain pureva tuuli ja kosteus puuttuvat: maisemat ovat juuri niin avaria kuin muistin ja Brontë-vesiputous yhtä vaatimaton. Raunioille kävely pelkästään kuvaruudullakin tuntuu jo askeesilta, perienglantilaisen vaatimattomalta, erähenkiseltä ulkoilma-reippailulta. Northern Introvert-sivuston video on hieno opastus.

https://youtu.be/0D9AwI2vyoY?is=D4idUuyKe_NpvWAC

Nummisijainti on varmasti autenttinen, mutta itse rakennuksen inspiraatio lienee tuossa: Emily vain siirsi tutun rakennuksen rakkaaseen maisemaan, syrjäiseen ja mahdottomaan kolkkaan. High Sunderland Hallin purkaminen on osaltaan vienyt autenttista uhkaavaa paikan henkeä, kun taas nummella kulkemisessa - vaikka vain virtuaalisesti - on jotain oudosti lohduttavaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/High_Sunderland_Hall

***

Yllä kirjoitettu on palaamista Englanti-blogini alkumetreille: perustunnot ja ja niiden jäsentely ovat vakioisia, englantilaisen sujuvasti kiellän myös ylenpalttisen tunteellisuuden. Olen kiertänyt kehää, jokainen kierros on tuonut uusia näkökulmia, mutta myös sementoinut asenteita, kärsimättömyyttäkin. Yleisöni on kasvanut valtavasti. Näinä päivinä olen ollut hämmentynyt, kuinka paljon lukijoita olen saanut. Olen itsekin välillä ihmetellyt, kuinka intensiivisesti olen saanut asioita käsiteltyä. Tyhjennysmetodi: nopea tiedonhankinta ja tekstin intensiivinen tyhjiin ammentaminen on ollut tuloksekasta. Suurimmat kiitokset kuuluvat silti ahkerille lukijoilleni.

En ole saanut paljon iloa tekoälystä, mutta Englannin kulkijoiden you tube videot ovat ilahduttaneet: viime aikoina olen ihastellut hienoja monoliitti-kuvauksia ja Rik Backyard Chefin Perunapiiraan tekemistä. Tekoälyn käyttö tahtoo lipsua omituisesti tunteellisuuden puolelle: sillä on vielä opittavaa virtuaalisen ylähuulen jäykkyydessä.

Olen lomapäivän lopuksi kulkenut Espoon Keskuspuiston halki Henttaalle, kuuntelen Lumen Valo- yhtyeen viileää Finziä ja Pearsallia, syön Suurpellon intialaisen kaupan Punjab-samosoja - erinomaisia pakasteesta, Lapsang Souchong-teen kanssa. Englantia on turha ikävöidä, siellä voi olla näinkin.

***

Finnish spring is always long and retarded, and one falls easily dreaming of England and its windswept moors and thick evergreen bushes. Good tea, nice music and Punjabi Samosas ease the pain nicely, and some Brontë trivia in the form of articles and videos is also good exercise for body and mind.

Pimeys nielaisee prinssin

"We are lived by powers we pretend to understand."

-W.H.Auden

Olen ajanut autolla liian kovaa ja ajatellut, että se on hallinnassani. Olotila on petollinen, todellisuus testataan yllättävissä tilanteissa. Tai ei edes yllättävissä, vaan mahdollisissa, mutta joille olen kuvitellut jotenkin olevani immuuni.

***

Epstein-kansiot ovat lyöneet muualle pahemmin kuin Yhdysvaltoihin. Englannissa uusin uhri on Peter Mandelson - vanha Labourin jyrä, monissa liemissä keitetty Spin Doctor, Prince of Darkness. Kun putoaa ylähuoneestä päärin paikalta takaisin Petteriksi, vahingoniloa riittää, sivistyneemmät tuntevat draaman lakien mukaan pelkoa ja sääliä: noin minunkin olisi voinut käydä.

Korkeaan eettisyyteen vihkiytyneille aiheen uutisten lukeminen on harvinaista herkkua. Historiallinen kirjo on käytössä brittiläisellä perusteellisuudella. "Mikä alkaa T:llä ja päättyy Tower of Londoniin?" "Treason." Mandelson ehti vaikuttaa monessa roolissa, myös demokraattisesti valittuna parlamentaarikkona, ministerinä, uudistajana, vaalikoneiston organisoijana.

Sellaisesta Epstein saattoi vain unelmoida, hän valitsi Mandelsonin kannalta onnettoman tehokkaasti hunajapurkki-metodin, tarvekartoituksen ja manipulaation keinot, eikä rahasta ollut puute. Tekipä suur-manipulaattori sellissään päätöksen päivilleen itse tai muiden toimesta, hän veti vuosia tuon jälkeen ihmisiä syvyyteen: tuo pyörivä liike tavoittaa kyllä vielä emämaankin ja aiheuttaa enemmän kuin huimausta.

Olen kokenut Englannin luokkajaon hankalaksi käsitellä. Mandelsonin tapauksessa vahingoniloa lisännee hänen vähemmistöläisyytensä ja nouseminen loistoon juuri Labourin riveistä. Timesin Finkelstein antaa 4.2.2026 Timesin kolumnissaan tasapainoisen kuvauksen. Loistava poliittinen nousu on perustunut osaamiseen, muutoksen näkemiseen, terävään älykkyyteen. Luokkanousu on kuitenkin huokoistanut rakenteita: jossain on ollut terävyyden rinnalla samaa tyhjyyttä liiaksi, johon mustalla taidolla pelannut, tyhjää pahuutta täynnä ollut vaikuttaja on voinut iskeä. Finkelstein tuntuu tästä aidosti järkyttyneeltä.

https://www.thetimes.com/comment/columnists/article/a-personal-tragedy-but-a-jaw-dropping-scandal-vphrvl3lz 

Kohu ei jatku nykymaailmassa loputtomiin, syytteitä ehkä nostetaan, häpeää on jo tuotettu. Siihen kuuluu myös luottamuksellisten ja huonosti harkittujen viestien putkahtaminen julkisuuteen. Ehkä tilanteen rauhoituttua, voimme odottaa hieman erilaista muisteluteosta, jossa myös manipulaation vaaroista tulee uutta tietoa.

Tilanteessa on myös koomisia piirteitä: luokkanousijan kujanjuoksu vei osittain huomiota vähemmän lahjakkaan aatelisen kohtalosta, kun hän pimeyden turvin pääsi muuttamaan Norfolkiin syrjäiseen maalaistaloon paheellisen Lontoon pelipaikoilta, jotka koituivat hänen turmiokseen.

***

Epstein files are causing more mess. Now Mandelson - hope those waves will eventually color some brighter house in the USA as well.

https://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Mandelson

Minä elän! - I am not dead yet!

Brittipolitiikka on jähmeää suomalaista poliittista kulttuuria huomattavasti turbulentimpaa, ainakin henkilövaihdosten osalta. Pääministereitä on ollut ja mennyt ja nykyisen Starmerinkaan asema ei ole juuri tuntunut vahvistuneen viime aikoina. Gallupit ovat olleet alavireisiä. Starmer on joutunut myös taistelemaan omaa puoluettaan vastaan. Viime viikonloppuna hän katkaisi Manchesterin pormestarin, "Pohjoisen Kuninkaan", Andy Burnhamin parlamenttitien. Burnham olisi lähtenyt täytevaaleihin ehdokkaaksi, saanut todennäköisesti voiton ja olisi voinut nousta puolueen puheenjohtajaehdokkaaksi ja myös pääministeriksi. Starmerin blokkauksen peruste on sinänsä hyvä: Burnhamia tarvitaan Manchesterissa. Hän olisi joutunut parlamenttiin valituksi tultuaan luopumaan pormestarin paikasta, jota hän on hoitanut pätevästi ja näkyvästi: ehkä myös Labour olisi menettänyt tärkeän Manchesterin pormestarin mahtipaikan.

Mutta Burnhamin aika varmasti vielä tulee. Myös Angela Rayner ilmoitti tänään, että hänkään ei ole kiusallisesta ministeripaikan menetyksestä huolimatta ulkona poliittisista kuvioista. "I am not dead yet" hän julistaa uhmakkaasti Timesissa ja on 80-päisellä kannattajakunnallaan varteenotettava kilpailija pääministerille, kun pohjoisen kandidaatti joutui väistymään. Raynerin talokaupan maksamattomat leimaverot ovat mennyttä, räiskyvä punapää kaipaa taas poliittiseen keskiöön ja yleisö kaipaa myös Angelan uutta versiota päiväpolitiikan sanavalmiiksi piristykseksi.

https://www.thetimes.com/uk/politics/article/angela-rayner-labour-leadership-bid-drsvl2xs6

Englannissakin kovimmat poliittiset väännöt käydään puolueiden sisällä. Muutakin liikettä tapahtuu: konservatiivit tuntuvat vuotavan reformipuolueen suuntaan. Loikkausten on sanottu lisänneen Faragen puolueen houkuttelevuutta konservatiivien parissa. Reformin ydinjoukko sisältää monenlaista poliittista riskiä ja ehkä konservatiivivuoto jatkuessaan vahvistaa puolueen hovikelpoisuutta ja asiaosaamista - äänestäjien villitsemiseen ydinjoukon työkalut ovat tähänkin asti riittäneet mainiosti.

Kun Tony Blair askartelee vaihteeksi maailmanrauhan parissa Trumpin rauhankomissiossa, konservatiiveilla riittää ainakin ajatuksen tasolla myös merkittäviä pääministeritaustaisia voimia: Major alkaa olla liian ikämies, samoin Theresa May. Cameron on vielä nuorehko, mutta hän avasi Brexitin Pandoran lippaan, joka tulee olemaan hänen taakkansa historiassa. On kiinnostava kysymys, missä vaiheessa ikiviriili Johnson palaa tiedottaja-rouvansa kanssa poliittisiin parrasvaloihin, vai tyytyykö hän rahakkaisiin stand up-kiertueisiin ja kolumnien kirjoitteluun. Labourin Gordon Brown tuskin palaa enää, mutta Johnsonin entinen poliittinen avustaja Cummings on aina arvaamaton mies, joka on taustajoukoissa vaarallinen riski kaikille - itsensä mukaan lukien. Lehtiä lukemalla saa käsityksen, ettei politiikassa liikaa ajattelua ja eteenpäin katsomista Englannissakaan esiinny - Dominic on tässä suhteessa poikkeus ja juuri siksi hän voi nousta harmaaksi, mutta kuuluvaksi eminenssiksi yllättävästä paikasta, myös reformista. Liz Truss, lyhytaikainen pääministeri, ei hänkään ole täysin malttanut poistua näyttämöltä, hänellä on poliittiselle eläimelle ominaista uskoa itseensä, omasta mielestään hän on esiintynyt paluuseen valmiina, mikä ei ole aiheuttanut vähäistä määrää hämmennystä. Maailman nykykäänteet ovat silti paljon kummallisempia - siihen nähden Lizin ja Rishin paluu ministeriaitioihin voi realisoitua - kansan muisti on lyhyttä.

Vihreiden ja liberaalien tilannetta puoluekentän hajaannus tuskin vaivaa liiaksi, heidän toiminnassaan on ollut kaksipuoluejärjestelmän murentumisen siemen ja se työ jatkuu. Mutta nykyisellä kannatuksella - ja vaalijärjestelmällä - pääministerin paikka on vain unelma, eivätkä koalitiotkaan näytä kovin todennäköiseltä.

Poliittinen kenttä on siis niin sanotusti liekeissä: vaikka tietojohtamisessa on ollut paljonkin toivomisen varaa, on värikkyys demokratian kannalta hyväkin asia: näin haastetaan vaalijärjestelmää ja myös pahasti nuhraantunutta kuningashuonetta, jonka kiinnostavuus kärsii poliittisten intohimojen roihutessa vaalikarjan keskuudessa valtoimenaan. Myös ikääntyvien maailman johtomiesten aivoituksilla ja päähänpistoilla voi olla seurauksensa äänestyskäyttäytymiseen vanhan emämaan puolessa. Ja tarvittaessa parlamentissa osataan myös ottaa ilo irti demokraattisesta keskustelusta parhaiden saarivaltion perinteiden mukaisesti.

***

Boeing is not the right word for British politics - anything goes and is possible. Particularly tough it is to be Prime Ministeri and keep that position. Starmer fights not only other parties, but his own party as well - challengers like Burnham and Rayner.

Muutoksen kourissa

Tekoäly on tuottanut loputtomasti videoita, joissa käydään brittituotteiden kehityshistoriaa läpi. Olen ollut jutuista mielissäni, vaikka kaavamaisuus näkyy merimailien päähän. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” Kyse ei ole vienosta sävystä, vaan kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pohjalla vuolaasti virtaavasta kurimuksesta, jota ei ole helppo kyseenalaistaa. Uusimuotoisen kapitalismin häikäilemättömyys nopeiden voittojen tavoittelussa, ainutlaatuisten tuotteiden pilaaminen ja työpaikkojen, arvokkaiden tehdasympäristöjen raiskaaminen yhdessä kokonaisuuden elegisenä, voimattomana yläsävelenä. 

Terry’s suklaa-appelsiinit on pilattu. Itse en laadullista huonontumista ole niin rekisteröinyt, kun en saanut lapsuudessani jouluaamuisin joulusukkiini näitä herkkuja 1970-luvulla, jolloin ne olivat vielä Englannissa tehtyjä. Nykyiset versiot on tehty ties missä, mutta olen pitänyt niistä. Ehkä minun pitäisi hävetä tietämättömyyttäni. Toffo-toffeiden häipymistä kaupoista olen itsekin ihmetellyt. Korvaavia tuotteita voi kuulemma kysellä Australiasta.

Jossain vaiheessa investoin Burberry-päällystakkiin. En khakinväriseen trenssiin eli berberiin, vaan yksiriviseen perustakkiin. Se on ollut laadukas ja merkin parhaiden perinteiden mukaisesti ajaton - eli laadullisesti ja muodillisesti kestävä, aina tyylikäs. Siinä on jotain sellaista, että voin vetää sen päälleni ja huomiota herättämättömästi astella ylähuoneeseen taikka tuntea samaistuvani Kate Mossin varhaiseen, hassuun poikakaveriin. Mutta jossain vaiheessa Burberry muuttui: valikoima kasvoi. Logoa ja kuoseja ryöstöviljeltiin, niitä oli kaikkialla. Yhtäkkiä olimme tukehtumassa ruutukuviohin ja peitsi tanassa ratsastaviin ritareihin, kaikesta tuli beigea, varmaan alusvaatteistakin, Olin 1990-luvulla ostanut Burberryn partavettä. Palasin siihen tällä vuosituhannella, se oli väkevä, ei erityisen hienostunut, mutta toimiva tuoksu. Nyt ostin sitä uudelleen. Pullo oli muuttunut, design oli halvempi ja tuoksu väkevämpi. Laatu ei alunperinkään ollut korkea, nyt sitä oli yhä laskettu ja hinta pidetty merkillisen alhaalla. 

Marks & Spencer ja sen St Michel mallistot ovat saaneet samat syytökset: luotettava perusbrittiläinen osaaminen on kavallettu, edullisesti ei enää saakaan kestävää ja huono tuote on muualla, kaukomailla tehty, ei edes entisessä imperiumissa.

Esimerkit johtavat ajattelemaan, että yhteiskunta on hajoamisen tilassa. Joskus uskottiin laatuun ja nyt vain siitä tinkimiseen. Kaikesta on tullut huonompaa, koska tavoitellaan massamarkkinoita ja säästöjä. Tästä syytettiin aikanaan myös viktoriaaneja ja heidän teollisen tuotannon intoaan. Kaikki ei tietystikään ole laadullisen kehityksen suhteen näin suoraviivaista. Voimme ymmärtää ihmisiä, joilla on nostalginen suhde autoiluun, jos he ovat ajaneet E-Type Jaguarilla pitkin rauhallista Englannin maaseutua swengaavalla 1960-luvulla, kun aurinko paistoi ja ihastuttavilla tytöillä oli huivi hiuksissaan. Tosiasiaksi silti jää, että nykyiset autot ovat suorituskykyisempiä, taloudellisempia, turvallisempia, paremmin varusteltuja, myös huollettavampia ja kestävämpiä. Laatu on erilaista, korkeampaa. Mutta jos mittaamme sitä jalopuulistoina tai bensantuoksuna, joudumme usein pettymään. Laadun sankari onkin usein saksalainen insinööri tai Piilaakson koodaaja - ei perusenglantilainen käsityön taitaja.

Alun perin aioin tämän juttuni kuvitukseen laittaa kuvan Burberryn ritarista, mutta kaappini perukoilta löysin vielä omituisemman kuvan. Vanhanaikainen tuote, jonka logossa mätänevää leijonaa näyttää ympäröivän kärpäsparvi. Kyse on tietenkin siirapista, joka tuttu kaikille Liisa ihmemaassa-kirjan lukeneille. Muistattehan kaivon lapset, jotka maalasivat kuvia siirapilla? Kärpäset osoittautuvat aihetta tutkittaessa mehiläisiksi. Peltitölkki Lyle & Sons paksua tummaa siirappia on toiminut elinvoiman ylläpitäjänä sotilaille ja laadukkaana raaka-aineena perinteisten kuivakakkujen tekijöille. Taas on mennyt yksi joulu, etten ehtinyt joulukakkujen tekemisen aaltoon mukaan - siis marraskuussa. Mutta tuohon logoasiaan. ”Out of the strong came forth sweetness”. Väkevästä makeaa? Juttu on niin hämärä, että on paras antaa muiden kertoa se juttu. Ja lähteenä epäkapitalistisesti Raamattu, sen Tuomarien kirjan 14 luku ja Simsonin kohtaaminen leijonan kanssa.

https://www.dailymail.co.uk/lifestyle/food-drink/article-5973787/Golden-Syrup-fans-shocked-online-post-pointing-Lyles-logo-dead-lion-bees.html

Onko mätänevä leijona, joka kuitenkin vielä tuottaa jotain ylivertaisen makeaa, Britannia? Näin muotoiltuun kysymykseen ei voi vastata kuin varmalta pohjalta: kyllä ja ei. Olemme uuden edessä, eikä meillä ole nykyhetkeen samoja laadun kriteerejä kuin menneisyyteen. Ahdistus on turhaa, voimme toimia myös uteliaisuuden pohjalta. Englanti on, menetyksistä ja raunioista huolimatta.

***

Change is mostly interpreted for worse. ”Yesterday was better.” There is some truth there, but the danger is to fall into the pothole of nostalgy and not to mark the extreme sweetness of this very day. Lyle & Sons has kept its quality.