Lady Spitfire

Mary Ellis kuoli heinäkuun lopussa Isle of Wightissa. Hän oli 101-vuotias nainen, hentorakenteinen ja kaunis. Satavuotispäivillään hän poseeraa elegantisti toisen kaunokaisen edessä. Hän piti tuota kaunokaista vapauden symbolina. Hän oli itse symboli naisten tasa-arvolle. Tuo toinen kaunokainen oli Spitfire-hävittäjä ja hän lensi sillä lukemattomia kertoja sodan aikana ja sen jälkeen. Koneklassikko oli hänen suosikkinsa. Hän oli yksi neljästä naislentäjästä sodan aikana.

Hän kaipasi lentämisen vapautta ja voimme vielä liittyä hänen mukaansa syntymäpäivämatkalle.

Lentämisessä on jotain kaunista, jotain joka on huikeaa ja josta tulee kyyneleet silmiin. Lepää rauhassa, Lady Spitfire. Elähdyttäköön esimerkkisi rikkomaan lasikattoja myös meidän aikanamme.

***

In memoriam Mary Ellis - Lady Spitfire. During the war, there were four female pilots in RAF. She showed the way for women to break class ceilings and how to fly to the stars. She loved the plane and thought it as a symbol of freedom. It is deeply moving to be with her in the anniversary flight. Flying is so beautiful and one cannot help crying remembering this hero above our heads.

Tom Jones 1

Blogini tarkoitus on selkeyttää omaa Englanti-suhdettani ja toissijaisesti jakaa tietoa, mitä elämän aikana on tullut Englannista hankittua. En pyri selittämään kaikkea: jos lukija ei tiedä, kuka Hawksmoor on, voi päätellä kirjoitukseni yhteydestä, kiinnostaako hankkia lisätietoja. Jos nimi on tekstissä pudotettu, tuskin se minulle merkityksetön on. Itse asiassa kirjoittaminen on valintojen tekemistä, hirvittävää karsintaa ja mitä hämärimmistä henkilökohtaisista syistä: nöyryytyksistä ja turhautumisista: niistä on pienet bloginpätkät tehty. Nytkin olen valinnut aiheeksi jotain niin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa kuin Tom Jones, aikoen pysyä tässä vielä useamman päivityksen ajan, vaikka voisin kirjoittaa Meghan Marklesta ja hänen sääristään tai isäsuhteestaan: se ei kuitenkaan ole minun juttuni, arvon lukija: Tom Jones on.

***

Luin ensimmäisen kerran Henry Fieldingin romaanin Tom Jones yläasteella. Muistan, että kirja oli hauska ja tuo ensimmäinen suomennettu laitos oli lyhennetty. Sen on sittemmin suomentanut Marja Alopaeus kokonaisuudessaan. Uusi käännös on ollut melkein tuhatsivuisena hyllyssäni vuosikaudet. Blogia aloittaessani yli vuosi sitten, minulle oli selvää, että tämän kirjan haluan lukea ja jakaa kokemuksen blogissani.

Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja sanotaan vähän. Onko 1700-luvulla julkaistu englantilainen romaani edelleen merkittävä teos vai tyhjänpäiväinen elähtänyt kyhäelmä? Luin kesälomalla huikeasti hypetetyn Bolanon 2666 romaanin. Se oli pettymys: romaani on hiomaton, sen lopputyöstö jää lukijan vastuulle. Kuin istuisi ravintolassa ja tilattuaan keittiömestari paiskaisi pöytään puolivalmisteen ja kehoittaisi asiakasta väsäämään siitä mieleisensä. Sanalla sanoen, romaanikirjailijan hienoimman työn, proustilaisen transsubstantiaation eli kokonaisuuden ihmeenomaisen tiivistämisen ja hiomisen, Bolano jättää lukijalle. Lukija joutuu mahdottoman eteen: pitäisi puhaltaa eloon kokonainen osa, joka on pelkkä sarjamurhaajan uhrien puuduttava luettelo. Lukija jätetään kirjailijan aivoitusten tolkuntuojaksi, kun tekijä itse on kohdannut kuolemansa ja vetänyt ikuisen hiljaisuuden peiton ylleen.

Tom Jones ei ole sellainen kirja. Teos on hyvin viimeistelty ja annospalat ovat lukijan kestokyvyn kannalta tarkasti punnittuja. Nyt ollaan kuin notkuvan sushipöydän ääressä. Kirjailija huomioi lukijaa manan majoiltakin käsin joka käänteessä: hän ennakoi hänen asennoitumistaan, valmistaa ja pehmittää häntä. Kirja vaikuttaa täydellisen laskelmoidulta ja omituisen henkevältä, siis kevytmieliseltä. Nimihenkilön taustoitus on huolellista, kuin Sternellä Tristram Shandyssä: sivulla 100 Tomilla ei ole persoonaa, vielä, vain taustaa.

Alopaeuksen käännös on pysäyttänyt minut pariin otteeseen. Joitakin kohtia en tajua ja jotkut sanat näen ensimmäistä kertaa. Mikä on "kartanonarmo"? Inhoan kääntäjien työn turhaa arvostelua. Alopaeus on selvästi tavoitellut jotain, hänellä on maine erikoisten suomennussanojen käyttäjänä esimerkiksi Ian McEwanin teosten käännöksissä. Tulee ajatus, että ymmärtääkö varmasti alkuperäisteostakaan lukeva kaikkea, mitä tekstiin kätkeytyy. Kun olen lukenut alkukielellä, teen usein listaa vieraista sanoista, että ne jäisivät paremmin mieleen. Harvemmin näin tulee tehtyä suomennoksen kohdalla.

***

When I started writing my blog, I promised to write about Tom Jones by Henry Fielding. I read the abridged edition in my early teens, but the new complete edition is now under my nose. In page 100, I know not much about Tom, but more about his background. This is a meticulous book for a novel: Fielding has prepared everything to serve his reader in the best possible way, there is no question of the death of the author; he still works with his masterplan to steer the reader through his servings. This is fantastic - I just finished 2666 by Bolano, he did choose a different strategy: throwing a half-baked dish to the poor reader and leave him/her to construct the possible meaning by her/his own devices. I will continue my updates according to my natural reading speed.

William Babell - nuorena hukkunut 2

Blogin kirjoittamisen hienoja asioita on, kun luulee löytäneensä niin vähäpätöisen asian, että siitä ei kannata kirjoittaa, niin käykin, että hyödytöntä pikkuasiaa taustoittaessaan löytää muita asioita, jotka liittyvät yhteen merkillisellä tavalla. Kuten tämä raikuli-Babellkin. Meidän on liian helppo unohtaa hänet ihan laiskuuttamme ja tietämättömyyttämme, mutta se vähä, mitä hänestä tiedetään, onkin varsin kiinnostavaa.

Ensinnäkin, hän toimi kanttorina All Hallows-kirkossa Bread Streetillä, Lontoossa. St. Paulin katedraalin itäpuolella sijaitsevan kadun nimi tulee leipätorista, kirkko purettiin 1800-luvun lopulla, sen estämättä, että siinä oli Hawksmoorin suunnittelema torni. Kirkko oli vieläkin vanhempaa perua ja se uusittiin Lontoon palon 1666 jälkeen. Babell haudattiin kirkkoon. Minusta Hawksmoorin arkkitehtuuri tekee kauhistuttavan vaikutelman: rakennukset ovat synkähkön elottomia ja matemaattisen kylmähköjä. Silti ne ovat pelkistetyssä tyylissään varsin omaperäisiä.

Babell on jättänyt jälkimaailmalle muusikontaidoistaan sävellysten lisäksi todella arvokkaan dokumentin. Kun Händel säesti livenä omia aarioitaan ja improvisoi kuvioita, Babell painoi konsertissa ne tarkasti mieleensä ja teki niistä sovitukset cembalolle (s. 63 alkaen) Lopputulos antaa eloisan kuvan Händelin koristeellisesta tyylistä, joka on välillä motorisen vakuuttavaa, välillä ilmiömäisen rehevän mielikuvituksellista. Edward Smith on levyttänyt nämä erinomaisesti ja joku ystävällinen sielu on antanut LP-levyiltä siirretyt tiedostot käyttöömme. Varsinkin Va' far guerra-aaria Rinaldosta on pakko kokea, se alkaa linkin kohdassa 7:47. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin suora elämysaikamatka konserttiin Lontooseen 1700-luvulle, jossa tähtisopraanoa säestää jammaillen itse Georg Friedrich Händel - Mr Haendel lontoolaisille.

***

Alkuperäisellä Petrin levyllä oli myös John Bastonin kuunneltavaksi kelpo konsertto, joka sopii kokonaisuuteen hyvin, hänestä tiedot ovat vielä Babelliakin heikommat. Hän kuitenkin tuotti kuuden konserton sarjan nokkahuiluintoilijoiden tarpeisiin 1729.

Joka innostui nokkahuilun viehkeästä, perienglantilaisesta tunnelmoinnista, tekee hyvin hankkiessaan  saksalaisen säveltämän, tanskalaisen Petrin ja amerikkalaisen Jarrettin esittämän nautittavan valikoiman sonaatteja. Kiitos Michala Petri kun pidit William Babellin asiaa esillä ja kiitos myös tästä hienosta levystä, jota kuuntelee niin sisällä kuin puutarhassakin. You tubesta yhden näytteen, varsinaisen Korvamatojen Kuninkaan, löytää täältä. Levy on yksinkertaisesti vastustamaton: mörkkikin alkaa pian vihellellä näitä melodioita. Ei Babellin oma konserttokaan huono ole. Olen elämäni varrella kuullut sen eräänkin kerran. Se kestää kuuntelua ja virkistää kuin englantilainen pastoraalimaisema.

***

William Babell has served us not only with compositions, but he also heard how Handel accompanied Arias from his opera Rinaldo. Babell memorised these improvisatory creations and wrote them carefully down for harpsichord - thanks to that we can enjoy a concrete and authentic example of Handel's florid and robust skills at the keyboard. The published sheets are available from Petrucci, the link in above to the original text and a real Tour de Force, Va' far guerra -aria, as Babell wrote it, is in another link, by an excellent harpsichordist Edward Smith. But the real ear-catcher tune by Handel, played by Ms Petri and Mr Jarrett, is here https://youtu.be/doZKB_f6H3A