York Minster fire in 1840
Kävin Yorkissa ensimmäisen kerran 1990. Katedraali, Minster, oli kunnostettu 1984 tulipalon jälkeen: lopputulos tuntui jopa liiankin hyvältä, siistiltä ja näyttävältä - rosoisuus tuo monesti autenttisuutta ja tuntumaa historiasta.
Minsterin kohtalo nousi mieleen Pariisin Notre-Damen tulipaloa seuratessa. Ongelmat paloissa olivat samanlaisia ja kaikki näytti pahemmalta kuin lopputulos oli. Selvittiin katon puurakenteiden menetyksellä, Notre-Damen holvaukset antoivat lisäsuojaa, jota Minsterissä puuttui. Puurakenteiden tullessa alas, Minsterin laiva oli paljaan taivaan alla: vain sivulaivoissa oli kiviholvaus. Minsterin katto oli palanut ennenkin: kuori 1829 mielipuolen sytyttämämä ja 1840 laivan länsiosa, joka sai alkunsa työmiehen jättämästä kynttilästä tornissa.
Yhteistä tapauksille on voimakkaat tunteet, joita kirkkopalot saavat aikaan. Kirkoissa on paljon historiaa myös maallistuneemmille henkilöille. Notre-Damen laivaa astellessaan aisti rakennuksen valtavan kerroksellisuuden, sehän on kuin Westminster Abbey leikkaus kansakunnan vaiheista. Historiaa ajatellen nykyhetken ahdistavuus asettuu uomiinsa ja suhteellistuu: vanhat, kunnianarvoiset rakennukset jatkavat uutta kerrostumaa rikkaampina.
Tunnekylläisyys ripeyttää jälleenrakennusta: Pariisikin tulee toipumaan Yorkin tavoin nopeasti. Coventryssä toipuminen saksalaisten Blitzistä kesti pidempään, vanhaa ei palautettu, vaan korvattiin uudella, mikä sekin on hieno ratkaisu. Kuulemma viktoriaanit korvasivat Minsterin laivan veistoksia mielestään säädyllisemmillä. Marian rintaruokinta muuttui uudessa veistoksessa pulloruokinnaksi. Tulipalot ovat myös mahdollisuuksia ja uusia tarinoita tulee vanhojen rinnalle.
***
I did first see York Minster in 1990, fully, almost too well, recovered from the 1984 fire. The accident was very much the same that happened in Notre-Dame de Paris. People tend to get very emotional on big church fires, but life and history goes on, and I think the rebuilding in Paris will be as successful as with Minster.
