Jokainen yritys analysoida brittiläistä poliittista kenttää päätyy hämmennykseen. Vanhan sanotaan kuolleen, uuden nousemisen estää vaalijärjestelmä, tai ainakin hidastaa. Kukaan ei tunnu uskovan pääministeri Starmeriin, joka ainakin suomalaisittain vaikuttaa olevan asiallinen veikko. Hänen syntinsä tuntuu olevan lähettiläsvalinta, jonka USA-yhteydet ovat kiusalliset. Niistä syistä Englannissa voi pääministeri vaihtua - USA:ssa samoista syistä ei saa edes käydä järkevää keskustelua.
Englannin tavaksi on tullut vaihtaa pääministeriä, uskomatta kuitenkaan, että muutos johtaa parempaan. Starmerin kuherruskuukausi oli ennätyslyhyt. Jonkun energisen Johnsonin jälkeen hän ei näytä kesyttömältä poliittiselta eläimeltä, joka uhkuu myskintuoksua ja toimintaa, hän on virkahenkilö, joka pyrkii viemään kadunmiehelle huonosti avautuvia prosesseja eteenpäin.
Vaihtoehdottomuus synnyttää vaihtoehtoja: niihin kuuluu reformipuolueen nousu, josta vakavasti mietitään pääministeripuoluetta: pääministeri olisi sama henkilö, joka on ollut johtamassa UK:ta etäälle Euroopasta. Euroopan vastustaminen, maahanmuuton kritisointi, oman maan ja pinttilasin kohottaminen näyttää olevan suurelle osalle ihan pätevä poliittinen agenda. Puolue on populistisessa pyöreydessään törmännyt ongelmaan: osa kannattajista valuu oikeammalle, jossa ollaan kiivaampia ja vielä särmikkäämpiä. Farage itse on ollut pimennossa päiväkausia odottelemassa, että kohu hänen tukirahoistaan ja niiden lähteistä laantuu.
Keskeiseksi päivämääräksi on muodostunut 18.6.2026, jolloin jaossa on pienen Makerfieldin parlamenttipaikka. Vaalipiirissä on osia George Orwellin tunnetuksi tekemästä Wiganista - perustyöläisten esimerkkipaikasta. Asukkaita on noin 76 000 ja heistä äänestävät vain äänioikeusiässä olevat ja heistäkin vain osa. Näistä äänestäjistä käydään parhaillaan tiukkaa ovelta ovelle-taistelua. Reformille tilaisuus on ottaa yksi parlamenttipaikka: vihreiden aiemman vastaavan voiton elähdyttäminä he ovat valinneet putkimiehen, Robert Kenyonin. Politiikasta jokseenkin kokematon ehdokas ei ole saanut poliittisia ajatuksiaan kovin formuloiduksi, kun hän on joutunut vastaamaan muiden hänelle asettelemaan agendaan. Jokseenkin onnettomasti tuo agenda koostuu hänen omista teksteistään, jotka on kirjoitettu ennen kuin hän tiesi astelevansa kohti parlamenttia.
On tietysti myös konservatiivien ehdokas, mutta Manchesterin seutu ei muutenkaan ole heidän ydinaluettaan ja kannatus näinä päivinä helposti vuotaa reformiin ja oikeammalle. Vihreät ja liberaalit ovat saaneet ehdokkaansa Makerfieldiin - odotuksia ei ole, mutta he osaavat pelata sen pelin mihin voimat tuossa taistelupaikassa riittävät, parhaimmillaan tarjolla on vaa'ankielen osa.
Makerfieldin kentän kiinnostavin narratiivi tulee kuitenkin työväenpuolueesta. Starmer jo kertaalleen torppasi kilpailijan tulon parlamenttiin, mutta luonnonvoiman tavoin "pohjoisen kuningas", Manchesterin menestynyt, kansanomainen Andy Burnham on saatu toista kautta ehdokkaaksi. Hänelle sovitellaan kuningastietä: hänen pitäisi voittaa Makerfieldin parlamenttipaikka, edetä riemusaatossa Lontooseen, haastaa omassa puolueessaan pääministeri ja ottaa hänen paikkansa, palauttaa usko Labourin politiikantekoon ja voittaa seuraavat vaalit. Kaari on komea, mutta se voi katketa missä kohdassa tahansa, vaikka jo 18.6.2026 vaaleissa - kansa on arvaamatonta, varsinkin Englannin kansa.
Itse en usko tien katkeavan heti alkuunsa. Burnhamin videoiden katselua voin suositella: mies on kokenut, hänellä on ajatuksia, selkeyttä, itsevarmuutta ja ennenkaikkea politiikassa nykyisin erittäin harvinaista karismaa. Kaiken lisäksi hän näyttää pelottavasti kansanmieheltä tavalla, johon Johnsonkaan ei loistonsa päivinä koskaan yltänyt - populisti-Boriksessa oli aina joku koominen vivahde, ehkä juuri siksi hän säilytti suosionsa niin pitkään.
Pienet vaalit sisältävät paljon ja ne kannattaa seurata tarkasti. Taistelua ei käydä ainoastaan tulevasta, vaan myös menneestä, eikä vain puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Burnham on jo selvitellyt välinsä ex-pääministeri Blairin kanssa. Voittoisana Burnham voi olla kummallisen tehtävän edessä: johtamassa puoluetta, joka pitää vallan kahvoja hallussaan, mutta on ollut sisäisesti omituisen hukassa. Olisi tarve löytää uusi suunta ja vieläpä niin, että tuo olisi myös kansalaisten löydettävissä ja ymmärrettävissä. Vaadinko liikaa?
Aivan varmasti on selvää, että tuntematon Makerfield tulee joka tapauksessa hyötymään, jos kuningastie alkaa sieltä.
***
Is 18 June 2026 Makerfield day the way back to real politics? The narrative of The King of the North march to the Parlament and the Whitehall is quite fascinating, and giving some positive ethos to the UK contra the EU story repeated ad infinitum.
