Jarkko Pylväs, sinusta voi perustellusti sanoa, että olet Suomen johtavia William Blake-tuntijoita, sekä tutkijana, että kääntäjänä. Mikä mies oli William Blake ja miksi kiinnostuit hänestä?
William Blake (1757-1827) oli englantilainen runoilija, taidegraafikko ja taidemaalari, joka herätti hämmennystä ja ristiriitaisia tunteita jo omana elinaikanaan. Blakea voidaan pitää koulumaisena esimerkkinä taiteen alan individualistisesta visionääristä ja ennakkoluulottomasta edelläkävijästä, joka ei saavuttanut arvostusta omana elinaikanaan, mutta jonka monet jälkipolvet ovat uudelleenarvioineet. Blaken ajatusmaailman voi nähdä edustavan 1700-luvun valistuksen ja 1800-luvun romantiikan avioliittoa, vaikka nuo kaksi virtausta nähdääkin aatehistoriassa usein toinen toisensa antiteeseinä. Blaken elämän ja taiteen lähempi tarkastelu osoittaa hyvin selvästi, että tuo avioliitto oli hänen tapauksessaan todellinen - vaikkakin myrskyisä, sillä hänellä oli merkittävän paljon polemiikkia sekä valistuksen filosofien että romantiikan runoilijoiden kanssa. William Blake oli ihmelapsi - heti lukemisen opittuaan nuoren Williamin tiedetään kahlanneen läpi koko William Shakespearen julkaistun tuotannon, mistä hän suoriutui noin 10 vuoden ikään mennessä. Blaken taiteesta ja runoudesta huokuu laaja-alainen lukeneisuus, - mutta todellisuudessa hänellä oli tuskin lainkaan muodollista yleissivistävää koulutusta. Blaken syvällinen ja laaja oppineisuus mm. alkemian & kabbalan, filosofian & historian, teologian & uskontotieteen, kaunokirjallisuuden & kirjallisuushistorian, kuvataiteiden & taidehistorian aloilta perustuikin siis olennaisimmilta osin itseopiskeluun. Blake ei tätä itse koskaan hävennyt, - vaan hän ylpeili sillä.
Vaikka Blake tunnetaan nykyisin ensisijaisesti yhtenä romantiikan ajan merkittävimmistä runoilijoista ja kuvataiteilijoista, hän ansaitsi elantonsa nimenomaan graafisena käsityöläisenä ja kaivertajana (engraver). Blake koulutettiin perinteisellä oppisopimusmenetelmällä. Nuoruudessaan hän opiskeli ja työskenteli seitsemän vuotta (1771-1779) kaivertajamestari James Basiren alaisuudessa ja teki myös myöhemmin elämässään koko joukon grafiikan tilaustöitä, jotka saattoivat olla mm. muiden taiteilijoiden maalausten kaiverruksia painolevyille. Blaken kisällivuosien ratkaiseva käännekohta oli se, että kaivertajamestari James Bashire pestasi hänet vain 16-vuotiaana yhdeksi kaivertajaksi työryhmään, jonka haastava työtehtävä oli laatia kuvitus tuon ajan uskontotieteen ja mytologian vertailevan tutkimuksen huipentumana pidettävään teokseeen Jacob Bryant: A New System, or an Analysis of Ancient Mythology (1774-1776, 3 osaa).
Bryantin teos edustaa nk. raamatullista diffusionismia/monogeneesia: Bryant pyrki osoittamaan, että kaikki maailman mytologiat (mukaan lukien egyptiläiset ja kreikkalaiset) juontavat juurensa Raamatun Genesikseen ja Nooan vedenpaisumukseen. Vaikka Jacob Bryantin(1715-1804) teoksen kantava teoria on nykytieteessä olennaisesti hylätty, teos osoittaa kiistatta hyvin laaja-alaista oppineisuutta. Bryantin klassikkoteoksen kuvittamisprojektin yhteydessä William Blake tutustui laajasti maailman eri alueiden ja kulttuurien mitä erilaisimpiin ja monimuotoisimpiin uskonnollisiin traditioihin ja mytologioihin. Näin nuorelle William Blakelle kävivät tutuiksi myös mm. Homeroksen ja Hesiodoksen kreikankieliset teokset, attikalainen draama ja Platonin filosofia, Hermes Trismegistus ja Smaragditaulu, antiikin Rooman latinankielinen epiikka, kristityt kirkkoisät ja pakanallinen stoalaisuus, muinaisegyptiläinen ja muinaiskaanaanilainen mytologia, Persian mithralaisuus ja Rooman valtakunnan gnostilaisuus, Kreikan orfilaisuus ja Juudean juutalaisuus, yms. William Blaken aatemaailman antiikista periytyviin vaikutteisiin lukeutui myös heprealainen Raamattu ja kreikankielinen Uusi testamentti, joihin molempiin hän tutustui myöhempinä vuosinaan myös näiden alkukielillä: raamatunhepreaksi ja koiné-kreikaksi. William Blaken kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenevät englanninkieliset sanamuodot kristillisestä Raamatusta ovat kuitenkin periaatteessa aina peräisin 1600-luvun alun nk. King James Version-käännöksestä, mikä ilmenee monin paikoin Alicia Ostikerin (1977) toimittaman William Blaken koottujen runojen laitoksen kommentaarissa. Mainittava myös, että William Blake tulkitsi kristillistä Raamattua todellakin sangen yksilöllisesti ja usein gnostilaisin painotuksin. Muita antiikista periytyviä vaikutteita William Blaken taiteen ja runouden kohdalla olivat myös mm. Plotinuksen ja Prokloksen edustama pakanallinen uusplatonismi, joihin hänen tiedetään tutustuneen henkilökohtaisiin ystäviinsä lukeutuneen Thomas Taylorin (1758-1835) englanninkielisten käännösten välityksellä.
William Blake on varhaisissa kuparilevyaforismeissaan tunnustukseltaan teosofinen, mutta myöhemmin hän tunnustaa taiteessaan esoteerista kristinuskoa, jota voidaan pitää lähinnä antiikin gnostilaisuuden modernisointina. Varhaiseen aforismisikermäänsä All Religions are One (1788, suom. ”Kaikki Uskonnot ovat Yhtä”, 1959) William Blake on liittänyt itsetietoisesti alaotsikon ”Huutavan ääni erämaassa” - sama ilmaus, jota käyttävät kaikki Uuden testamentin neljä kanonista evankeliumia (Matt. 3:3, Mark 1:3, Luuk 3:4 ja Joh. 1:23) viitatessaan Johannes Kastajaan perustuen Jesajan kirjan 40. luvun alkuun. Blake katsoi siis olevansa kuin Johannes Kastaja, ei itse Messias, vaan Messiaan Ennakkoilmoitus, Varoitus, Enne, joka valmistaa tien Messiaalle. Mutta kuka on tuo Messias eli Kristus, jota William Blake katsoo ennakoivansa? Tämä jää auki. Blaken runouden näkemys dualismin näennäisyydestä ja vastakohtien pohjimmaisesta ykseydestä (Nonduality), mystinen anarkismi ja antiautoritäärisyys, väkivallattomuus ja pasifismi sekä moralismin ja hurskastelun kritiikki tuovat mieleen Laotsen Salaisuuksien tien (Dàodéjing) filosofisen taolaisuuden. Taivaan ja helvetin avioliiton “Sillä kaikki mikä elää on Pyhä”-aate, joka sittemmin yhdistyy Blaken America: A Prophecy(1793)-runoelmassa varsinkin Orcin luciferisen kapinallisen hahmoon, on kuin tulinen enne Percy Bysshe Shelleyn (1792-1822) vegaaniutta puoltavista aatteista ja Arne Næssin (1912-2009) syväekologisesta ympäristöfilosofiasta. Edelleen voidaan todeta, että Blaken profeetalliselle runoudelle on leimallista nelinkertainen kritiikki: Ensinnäkin sävynsä Blaken ajatteluun luo Emanuel Swedenborgin (1688-1772) metafyysisen dogmatismin leimaamien teologisten teosten kritiikki, joka voidaan nähdä kuin jälkikaikuna Immanuel Kantin Kritik der reinen Vernunft (1781/1787, suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”, 2013)-teoksen rationaalisista operaatioista. Toiseksi Blaken kaunokirjallisia teoksia leimaa valistuksen, sen rationalisoivien ja materialististen tendenssien kritiikki, jonka johdosta hänen runoutensa on nähty ennakoivan Novaliksen (1772-1801) ja hänen sukupolvensa romantiikkaa. Kolmanneksi löytyy Englannissa 1700-1800-lukujen taitteessa alkavan teollistumisen synnyttämien sosiaalisten epäkohtien kritiikki, jonka johdosta Blaken on nähty ennakoivan Karl Marxin Das Kapital: Kritik der politischen Ökonomie (1867-1894, 3 osaa, suom. ”Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua.”)-teoksen sosiologisia havaintoja. Neljänneksi läsnä on traditionaalisen uskonnon ja varsinkin valtavirran traditionaalisen kristinuskon dogmaattisen teologian kritiikki, jonka johdosta Blaken on nähty ennakoivan Friedrich Nietzschen (1844-1900) antikristillistä fin-de-siècle-filosofiaa.
Kolmoisvallakumouksen aika ja siihen liittyvä henkinen ilmapiiri vaikuttivat syvästi William Blaken tietoisuuteen ja taiteeseen. Kolmoisvallankumouksella tarkoitetaan tässä kontekstissa siis ensinnäkin Amerikan Yhdysvaltojen itsenäistymistä 1776, toiseksi Ranskan Suurta vallankumousta 1789-1794 ja kolmanneksi teollista vallankumousta, jonka voidaan katsoa alkaneen Iso-Britanniassa 1700-1800-lukujen taitteessa. William Blaken asenne Ranskan Suurta vallankumousta 1789-1794 kohtaan oli kahtalainen: Varhaisimmassa vaiheessa (1789-1792) William Blake ilmaisi avoimesti ihailunsa vallankumouksen edistyksellisiä aatteita kohtaan, mutta vallananastuksen käännyttyä veriseksi terroriksi Termidorisen diktatuurin ajanjaksolla (1792-1794) myöskin William Blaken asenteet muuttuivat varautuneemmiksi ja epäilevämmiksi vallankumousta kohtaan. Sittemmin William Blake arvosteli kaunokirjallisessa tuotannossaan ankarasti Ranskan Suuren vallankumouksen innoittajina toimineita ranskalaisia valistusfilosofeja - eli siis sellaisia kirjoittajia kuten mm. Jean-Jacques Rousseau ja Voltaire (oik. François-Marie Arouet). Kaikesta 1700-luvun valistusta vastaan kohdistamastaan polemiikista huolimatta Blake kuitenkin selvästi omaksui joitakin 1700-luvun valistukseen yhdistettäviä aineksia omaan ajatteluunsa. Selkeimmin tämä käy ilmi Blaken runouden heterodoksisesta kristologiasta, jolle on 1700-luvun valistuksen deistien tavoin leimallista Uuden testamentin kanonisissa evankeliumeissa Jeesus Nasaretilaisen elämään liittyvien ihmeiden (kuten mm. Neitseestä sikiämisen ja Jeesuksen ruumiin ylösnousemuksen kuolleista kolmantena päivänä) historiallisuuden kyseenalaistaminen (vrt. S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 213-214).
Suhteessa teolliseen vallankumoukseen, joka oli muuttava William Blaken elinvuosina Iso-Britannian "maailman työpajaksi", hänen asenteensa olivat vähemmän muutuvaisia: William Blake näki tuskin mitään edistyksellistä uusissa teknologisissa innovaatioissa, jotka takoivat entistäkin intensiivisemmin lantteja kapitalistisen omistavan luokan kukkaroon, mutta kuitenkin samalla myös entisestäänkin kurjistivat köyhistä köyhimpien asemaa. Myös teollisen vallankumouksen taustalla vaikuttaneita huomattavia englantilaisia tiedemiehiä ja filosofeja – siis varsinkin sellaisia hahmoja kuten mm. Francis Bacon, John Locke ja Isaac Newton – William Blake kritisoi ankarasti "lankeamisesta materialismiin". Ei enää tiedetä, oliko William Blakella jokin suora kontakti 1800-luvun Englannin "koneidensärkijöiden" eli nk. luddiittien liikkeeseen, mutta yhäti selvästi on nähtävissä, että hänen kehityskriittiset aatteensa olivat todella lähellä luddiittien vastaavia. Blaken kanssa samanhenkinen intellektuelli oli kirjailija ja poliitikko Lordi Byron (1788-1824, ks. George Gordon Byron), joka Yhdistyneen kuningaskunnan ylähuoneessa v. 1812 pitämässään puheessa asettui puolustamaan luddiitteja, joita valtiovalta ja poliisivoimat pitivät lähinnä järjestyshäiriönä.
Voidaan nähdä, että William Blaken ajatusmaailmaan vaikutti aikuisiällä hyvin voimakkaasti kaksi sosiaalista ympyrää: Toisaalla Birminghamin Lunar Society ja toisaalla kirjakauppias Joseph Johnsonin (1738–1809) piiri. Blaken läheisen suhteen näihin piireihin todistaa se, että hän kuvitti yhden Mary Wollstonecraftin (1759-1797) teoksen, ja toisaalla hän osallistui myös yhden Erasmus Darwinin (1731-1802) teoksen kuvittamiseen. Mary Wolstonecraftin filosofisena pääteoksena pidetty Vindication of the Rights of Woman (1792, suom. "Naisten oikeuksien puolustus", 2011) voidaan nähdä merkittävänä vaikutteena ja innoittajana Blaken eeppisessä runoelmassa Visions of the Daughters of Albion (1793, "Albionin tytärten näyt"). Feministikirjailija Mary Wollstonecraft oli siis yksi nk. Johnsonin piirin voimahahmoista, kun taas lääkäri, luonnontutkija, filosofi, keksijä, runoilija Erasmus Darwinilla voidaan nähdä suurin piirtein vastaava asema Birminghamin Lunar Societyssä. Voidaan kuitenkin selvästi nähdä, että molemmat näistä em. sosiaalisista ympyröistä olivat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että myöhemmällä kypsyyskaudellaan William Blake pyrki henkisesti enemmänkin eroon niiden ilmapiiristä. Vähäisimpänä syynä tähän Blaken kypsän kauden varautuneeseen asenteenseen ei liene ollut se tosiseikka, että nämä kaksi seuraa ovat selvästi samastettavissa 1700-1800-lukujen taitteen vallankumouksellisen aikakauden eri aspekteihin: Kirjakauppias Johnssonin ympärille kehkeytynyt keskustelupiiri samaistui selvästi Ranskan Suuren vallankumouksen (1789-1794) kumouksellisten jakobiiniradikaalien aatemaailmaan, kun taas Birminghamin Lunar Society samaistui teollisen vallankumouksen mahdollistaneiden teknologisten innovaatioiden taustalla olleiden matemaattis-luonnontieteellisten oivallusten ilmapiiriin. Ruotsalaissyntyisen spiritisti-karismaatikko Emanuel Swedenborgin (1688-1772) teologisten teosten vaikutusta Blaken tietoisuuteen ja taiteeseen ei voida kenties koskaan riittävästi korostaa. Hienossa William Blake & Vimmainen Genius(2001)-teoksessaan runoilija Risto Ahti on kirjoittanut:
Emanuel Swedenborg (1688-1772), ruotsalainen tiedemies ja mystikko, on vaikuttanut William Blaken tuotannon henkiseen ja kielelliseen sisältöön eniten. Juuri Swedenborg puhuu Uudesta Jerusalemista, joka terminä esiintyy jatkuvasti Blaken estetiikassa. Ja on myös ilmeistä, että Swedenborgin käsitys henkimaailman ja aineellisen hengentilan loputtomasta ykseydestä on monin varauksin tukenut Blaken työtä. (Ahti 2001, 46).
Blaken tiedetään kirjoittaneen marginaalimerkintöjä eräisiin Emanuel Swedenborgin latinankielisiin teoksiin, jotka olivat hänen saatavillaan englanniksi nimillä Heaven and Hell, Divine Love and Divine Wisdom sekä Divine Providence. Kolmas hyvin keskeinen sosiaalinen viitekehys William Blakelle olikin aikuisiällä juuri Emanuel Swedenborgin elämäntyön perustalle laskettu "Uuden Jerusalemin kirkko", joka tietyssä mielessä edusti oman aikansa "kristillisen teologian uutuutta". William & Cathrine Blaken swedenborgilainen vaihe (1789-1790) oli kuitenkin kohtalokas liike, joka johti jo hyvin pian räiskyvään välikkoon näiden "uskonnon kauppamiesten" kanssa ja traumaattiseen eroon tästä uususkonnollisesta liikkeestä. Juuri tämä kivulias välirikko swedenborgilaisten kansssa on William Blaken The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793, suom. "Taivaan ja helvetin avioliitto", 1959)-nimisen proosaruno-, aforismi- ja näkykokoelman keskiössä, särö, joka synnyttää sen pohjimmaisen epävarmuuden tunteen, ja samalla voima, josta hän ammentaa tarmonsa. William Blaken ero swedenborgilaisesta kirkosta on kuin haava, josta tämä hengellisten näkyjen, aforismien ja mietteiden säteilevän kirkas puro virtaa. William Blaken teoksen nimi: The Marriage of Heaven and Hell on runoilijan mitä ilmeisin, tietoinen vastakkainasetettelu Emanuel Swedenborgin hengellisenä pääteoksena ja testamenttina pidetylle, alkujaan latinankielellä kirjoitetulle teokselle De coelo et ejus mirabilibus, et Inferno, ex audita et visis (1758, suom. “Taivas, sen ihmeet ja helvetti“, 1940). Tässä teoksessaan Swedenborg kertoo näyistä ja tapahtumista, joita hän väittää nähneensä transsitilassa, hengellisillä ja psyykkisillä matkoilla raamatullisiin taivaaseen ja helvettiin – siis hieman samaan tyyliin kuin islamin profeetta Muhammad teki omassa ilmestyskirjassaan, arabiankielisessä Koraanissa keskiajan kynnyksellä tai kuin firenzeläinen Dante Alighieri (1265-1321) teki italiankielisessä Divina Commedia(1321, suom. ”Jumalainen näytelmä”)-runoelmassaan keskiajan syksynä. William Blaken The Marriage of Heaven and Hell-teosta voidaan pitää hänen filosofisena pääteoksenaan ja avaimena koko hänen myöhempään kaunokirjalliseen tuotantoon.
Teos on keskeinen murtumakohta, muutos suhteessa kaikkeen aiempaan ja toisaalta liitos tulevaan, enne. Itseironisesti sekä tulevaa kritiikkiä ja ymmärtämättömyyttä ennakoiden William Blake antaa tässä The Marriage of Heaven and Hell-teoksessaan ”enkeleiden” edustaa swedenborgilaisen kirkon kannattajien näkemyksiä ja polemisoi näitä vastaan ”perkeleiden” suulla, jotka siis parhaiten ilmaisevat runoilijan omia sisimpiä tuntoja. Tuloksena on merkillistä filosofista ja runollista proosaa, jota leimaa samanaikaisesti kritiikki ja itsekritiikki ja jonka kaunokirjallisia ansioita on mahdoton kyseenalaistaa sen enempää puolelta kuin toiseltakaan. Tässä teoksessa on myös jo aluillaan se, mitä Tuomas Anhava (1993a, 25) on kutsunut "dialektiseksi idealismiksi", ja monta muuta teemaa, joita William Blake myöhemmin edelleen kehitteli. Samoihin aikoihin kuin Blake työsti The Marriage of Heaven and Hell-teostaan hän saattoi lopulliseen asuunsa myös merkittävän lyyrisen runokokoelmansa The Songs of Innocence and Experience(1789-1794, suom. "Viattomuuden ja Kokemuksen lauluja", 2019), jotka yhdessä muodostavat eräänlaisen esteettisen ja intellektuaalisen parin.
Miksi siis itse kiinnostuin William Blakesta?
William Blake on minulle hyvin rakas hahmo. Kaikki alkoi vuoden 1994 keväällä, jolloin luin ensimmäisen kerran Laotsen Daodejing-teoksen Annikki Arposen hienona suomennoksena. Laozin mystinen anarkismi vaikutti minuun heti salamaniskun tavoin. ”Olen taolainen!”. Samaisen vuoden kesällä rakastuin. Vihdoin syksyllä sain ensi kerran käsiini Tuomas Anhavan (1927-2001) suomennnoksen William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa (1993). Oivalsin heti Blaken sananalkemian olevan sukua Laotsen Daodejing-teoksen paradokseille. Toisaalta ymmärsin, että Blakessa oli myös jotakin ratkaisevasti erilaista, - joka sai ympyrän sulkeutumaan: Vastakohtien taistelun ja ykseyden dialektiikka, jonka Blake oli omaksunut Jakob Böhmeltä. Myöhemmin olen oivaltanut, että William Blaken runoudessa ja taiteessa on nk. sisäisen maailman profetiaa: Blaken on nähty ennakoivan tuotannossaan useiden 1800-1900-lukujen huomattavien eurooppalaisten, varsinkin saksan ja englannin kielillä kirjoittaneiden intellektuellien keskeisiä aatteita. Tässä kohden voidaan mainita ainakin Arthur Schopenhauer, G. W. F. Hegel, Karl Marx, Friedrich Nietzsche, Madame Blavatsky, Rudolf Steiner, C. G. Jung, Sigmund Freud, Wilhelm Reich, Max Weber – ja varmuudella myös Aleister Crowley, Aldous Huxley, Gershom Scholem. Olen paljon miettinyt, miksi William Blake on minulle niin tärkeä, että palaan häneen yhä uudelleen ja uudelleen. Kyllä nykyisin selittäisin tätä ihan psykologisilla syillä: Nostalgisena kaipuuna kultaiseen nuoruuteen: Vuoteen 1994, jolloin koin suuren rakastumisen. Aikaan juuri ennen sitä, kun asiat alkoivat mennä syvästi pieleen. Aikaan ennen mielenterveyden luhistumista. Aikaan, jolloin maailma oli vielä avoin, ja kaikki oli vielä mahdollista. Aikaan, jolloin koko olemassaolo saattoi vielä olla ihmeelllisen elinvoimaista ja ihanaa. William Blake & Vimmainen Genius (2001)-teoksessaan Risto Ahti on kirjoittanut ensikosketuksestaan William Blakeen:
Luin Tuomas Anhavan toimittamaa ja kääntämää teosta Taivaan ja Helvetin Avioliitto. Muistan, että ostin teoksen kolme kertaa. Ensimmäisen heitin uuniin. Toisen revin. Kolmannen kirjoitin täyteen omia merkintöjäni. Blake on minulle filosofirunoilija. Käsitin heti, että hänen työnsä kanssa kamppailen henkisestä elämästä ja kuolemasta (Ahti 2001, 5).
Olisi Järjetöntä sanoa, että revin ja poltin Blaken kirjoitusvalikoiman siksi, että minua kehotettiin tekemään niin. Kamppailuni uskonnon ja taiteen välillä on sielullista etsausta. Luin Blakea ja runoilija ja filosofi minussa vannoi, että Blake on oikeassa, mutta uskontoni huusi: Harhaoppia! (Ahti 2001, 18).
Tuttu tarina, minulle kävi samoin! Itsellä tämä tapahtui tosin käänteisessä järjestyksessä: Tein ensin merkinnät, sitten poltin teoksen. Tämän jälkeen ostin teoksen uudestaan ja tein uudet merkinnät. Päätin säästää nämä. Tuomas Anhavan suomennosta on kritisoitu, mutta itse myönnän, että tämä suomennos on juuri se aatehistoriallinen lähde, jonka välityksellä itsekin ensi kerran tutustuin William Blaken ajatteluun. Anhavan Blake-suomennos julkaistiin alunperin vuonna 1959, joten sen kieli on toki nyt jo aika vanhahtavaa. Tuomas Anhavan suomennokseen eksynyt myös pahoja lipsahduksia, - mutta ei niin paljon, että Blaken ajattelu olisi muuttunut hänen käsittelyssään täysin kryptiseksi. Uupumatta korostaisin, että Anhavan Blake-suomennos ei ole täysin ansioton; Esimerkiksi Tuomas Anhavan tätä suomennostaan varten kirjoittama, tiivis johdantoessee on yhä erittäin informatiivinen ja se kontekstualisoi Blaken klassikkotekstin pintaa syvemmältä tavalla, joka nykylukijankin on syytä huomioida. Muiden muassa näistä seikoista johtuen Anhavan uraauurtavan Blake-suomennoksen arvo on mielestäni katoamaton – ainakin itselleni.
Itse katson olevani Blake-spesialistina kuitenkin vasta aloittelija. Blake on kulkenut vierelläni nyt jo yli 30 vuotta, mutta näkisin tämän vasta alkuna syvempään ymmärrykseen. Olen kulkenut Blaken vierellä kappaleen matkaa, mutta varmasti paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Vielä ei tiedä, minne tämä tie lopulta vie. Eräitä syvimmin elämänkäsitykseeni vaikuttaneita Blake-tutkimuksia ovat mm. syvämietteinen käsikirja Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers (1998) ja hieno elämäkertateos G. E. Bentley Jr. : The Stranger from Paradise: A Biography of William Blake (2001). Toronton yliopiston englanninkielisen kirjallisuuden emeritusprofessorinakin tunnettu G. E. Bentley Jr. (1930-2017) tutki Blakea n. 50 vuotta, kunnes julkaisi klassikoksi muodostuneen elämäkertateoksensa Blakesta. - eikä hän edes lopettanut siihen, vaan jatkoi Blake-tutkimuksiaan vielä tämän jälkeenkin! Henry Summerfield pisti vielä paremmaksi ja julkaisi yli 70 vuotta kestäneen tutkimustyön (1910-1984) huipentumana kirjallisuustieteellisen pääteoksensa William Blakesta. En tiedä, pystynkö itse koskaan moisiin urotekoihin Blake-tutkimuksen saralla, - mutta mietteliääksi tämä tausta tekee. Monilta osin siis näkisin, että oma ymmärrykseni Blakesta on vasta lapsenkengissä. Tämä näkemys korostuu, kun huomataan Blake-suomennokseni: Helvetin Raamattu (2024) hyvin ilmeiset ja moninaiset heikkoudet, joiden joukkoon lukeutuu myös suoranaisia virheitä. Osa virheistäni on koomisia, osa traagisia, osa tragikoomisia. Palautan seuraavaksi mieleen näistä muutamia.
Septuaginta
William Blake: Helvetin Raamattu (2024, 142)-teokseen sisältyy taustoittava artikkeli, jonka alkupuolella on lainaus Genesiksen kirjasta Vanhan Kirkkoraamatun (1933/1938) mukaan:
Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän-ja pahantiedon puusta (apo de tū zylū tū ginōskein kalón kai ponērón) älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (Genesis 2:15-17).
Lainauksessa on viittaus kreikankielisen Septuagintan ilmaisuun: ἀπὸ δὲ τοῦ ξύλου τοῦ γινώσκειν καλὸν καὶ πονηρόν (Gen. 2:17, suom. ”...mutta hyvän-ja pahantiedon puusta…”). Tässä kohtaa transkriptiossa on kuitenkin selvästi tapahtunut virhe: kreikankielisen sanan τοῦ ξύλου (”puu”) latinalaistettu transkriptio on tarkemmin ilmaistuna [tū xylū] , ei [tū zylū]. Kreikan kirjan ξ [xi] muistuttaa kirjainta ζ [zeta], mutta lähemmin tarkastellen niillä on vissi ero. Huolimattomuutta.
Bibliografia?
William Blake: Helvetin Raamattu (2024, 99-)-teoksen The Book of Urizen (1794, ”Urizenin kirja”)-runoelmaa koskevassa kommentaarissa on seuraavanlainen kohta:
3:40-41. Sálpigks-soittimen töräykseen taivaat heräsivät... O: Yksityiskohta enkelien armeijoiden kokoontumisesta – vrt. John Milton: Paradise Lost, VI. 55-60. SH: Johanneksen ilmestyksessä (Ilm. 1:10; 8:2; 8:6-7; 8:10; 8:12-13, 9:13, 11:15) ja myös muualla kreikankielisessä Uudessa testamentissa (Matt. 24:31, 1. Kor.14:8, 15:52, 1.Tess. 4:16, Hepr. 12:19) käytetään erinäisiä muotoja ja johdannaisia kreikankielisestä substantiivista sálpigks – Suomenkielisissä raamatunkäännöksissä tuo kreikan sana on toisinaan käännetty sanan 'pasuuna' varianteilla, mutta englanninkielisissä raamatunkäännöksissä on tässä kohtaa usein suosittu sanaa trumpet (”trumpetti”). Johanneksen ilmestyksen kirjoittajan tarkoite luultavimmin ei ole kuitenkaan kumpikaan näistä, vaan pikemminkin juutalaisessa hengellisessä kontekstissa keskeinen oinaan sarvesta (tai: toisinaan metallista) tehty soofar- torvi (Gilbrandt, Polfus, Luoto & Nieminen (toim.) 1991, 5: 74: ”Pasuuna”. vrt. myös esim. Beale 1998, 199-, 205-, 209-217; Beale 1999, 465-; Osborne 2006, -339-; Currid & Chapman (toim.) 2017, 1900; Walton & Keener (toim.) 2019, 2255-, 2381. Todisteena mainittakoon Septuagintan jakeet Ex. 19:16, 19, 20:18, Lev. 25:9, Joos. 6:5, 8-9, 13, 16, 20, Tuom. 3:27, 6:34, 7:18-22, 1.Sam. 13:3, 2.Sam. 2:28, 6:15, 18:16, 20:1, 20:22, 1. Kun. 1:34, 39, 2. Kun. 9:13, 1. Aik. 15:28, 2. Aik. 15:14., Neh. 4:18, joissa kaikissa Biblia Hebraican heprean shôfâr-substantiivin johdannainen on käännetty kreikan sálpigks-johdannaisella.
Kohdassa on viittattu varsinkin seuraavaan tutkimuskirjallisuuteen tieteellisen eksegetiikan alalta:
-Beale, G. K. 1999. The Book of Revelation – A Commentary on the Greek Text (NIGTC – The New International Greek Testament Commentary). Grand Rapids, Michigan/Cambridge, UK: William B. Eerdman’s Publishing Company/ Carlisle: Pater Nostewr Press. -Beale, G. K. 2015 (1998). John’s Use of the Old Testament in Revelation (Journal for the Study of New Testament – Supplement Series 166). Bloomsbury T & Clark. -Currid, John D. & David W. Chapman (toim.) 2017. ESV: English Standard Version - Archaeology Study Bible. Wheaton, Illinois: Crossway. -Gilbrandt, Thoralf, David A. Polfus, Valtter Luoto, Pekka Nieminen (toim.) 1988-1992. Iso Raamatun tietosanakirja (Alkuteos: Illustrert Bibelleksikon, 1965-1969). Osat 1-8. Ristin Voitto ry. -Osborne, Grant R. 2006. Revelation (Baker Exegetical Commentary on the New Testament). Grand Rapids, Michigan: Baker Academic. -Walton, John H. & Graig S. Keener (toim.) 2019. NRSV: New Revised Standard Version - Cultural Backgrounds Study Bible. Grand Rapids, Michigan: Zondervan.
Jostain syystä en ole kuitenkaan kirjannut näitä teosnimikkeitä bibliografiseen luetteloon Blake-suomennokseeni Helvetin Raamattu (2024) lopulla, en tiedä miksi. Huolimattomuutta.
Reliefisyövytys
William Blake: Helvetin Raamattu(2024, 120)-teoksen kommentaarissa The Book of Ahania (1795, ”Ahanian kirja”)-runoelmaan on seuraavanlainen kohta:
O: Runoelma on painettu vuonna 1795. Ainoastaan yksi vedostettu kopio tästä kirjasta on olemassa (painettu pikemminkin syväpainomenetelmällä kuin Blakelle tavanomaisella viivasyövytysmenetelmällä) ja joitakin hajanaisia sivuja ja yksittäisiä metalligrafiikan levyjä on tiedossa.
Tässä kohdassa paljastuu eräs pahimpia väärinkäsityksiäni William Blaken suhteen. Blaken suosima metalligrafiikan tekniikka nimittäin ei ollut klassinen viivasyövytys (etching), jota mm. Albrecht Dürer hyödynsi mestarillisesti 1500-luvulla ja Rembrandt van Rijn 1600-luvulla, vaan sen vastakohta: Blaken itse kehittämä, vallankumouksellinen reliefisyövytys (relief etching). En voi syyttää Alicia Ostrikerin (1977, 918) kommentaaria tästä virheestä, sillä se on täysin omani.
Runomitta?
William Blake: Helvetin Raamattu (2024, 7)-teoksen esipuheessa lukee jokseenkin näin:
Samoin kuin mm. antiikin Kreikan attikalaista draamaa niin myös William Blaken epiikkaa leimaa metrisyys. Blaken varhaisessa epiikassaan käyttämä metrinen mitta oli usein loppusoinnuton jambinen septenaari (esim. The Book of Thel, Tiriel, Visions of the Daughters of Albion, America: A Prophecy, osittain Europe: A Prophecy) ja toisinaan loppusoinnuton anapestinen trimetri (esim. The Bible of Hell-trilogia). The Song of Los- runoelman alkupuoli (”Africa”) on kirjoitettu vapaalla runomitalla ja loppupuoli (”Asia”) (jambisella?) trimetrillä. The French Revolution: Book the First (1791)-teoksen metrinen mitta on anapestinen septenaari, mutta se on poikkeus.
Englanninkielen tavutussäännöt poikkevat ratkaisevasti suomenkielen vastaavista. Toisin kuin William Blake, itse en hallitse täydellisesti englanninkielen kimurantteja tavutussääntöjä. Täten William Blake: Helvetin Raamattu (2024)-teosta työstäessäni itseltäni jäi ratkaisevasti huomaamatta, että Blaken eeppinen runous ei todellakaan seuraa orjallisesti metriikan pelisääntöjä. Oikeastaan vain hänen ensimmäinen illuminaatiokirjansa: The Book of Thel (1789, ”Thelin kirja”)-runoelma noudattaa täysin kurinalaisesti jambisen septenaarin metriikan kaavamaisia sääntöjä, - kaikissa muissa runoelmissaan Blake tavalla tai toisella rikkoo metriikan pelisääntöjä. Blake menetteli näin täysin tietoisesti: Hän halusi ravistella totunnaisia käsityksiä runoudesta, hän halusi rikkoa sääntöjä. Blake perustelee ratkaisujaan Jerusalem-runoelmansa ”To the Public”-esipuheessa:
Poetry Fetter'd, Fetters the Human Race! (”Runous kahleissa kahlitsee Ihmiskunnan!”).
Blake siis perusteli valintaansa toteamalla, että jäykät runomitat kahlitsevat runoilijan mielikuvitusta ja runon henkeä. Hän pyrki täysin tietoisesti irroittautumaan klassisista, tiukoista runomitoista, - kuten mm. perinteisestä 10-tavuisesta silosäkeestä (blank verse), jota William Shakespeare ja John Milton tunnetusti käyttivät mestarillisesti. Blaken katsotaan olleen historian ensimmäisiä englanninkielisiä runoilijoita, jotka hylkäsivät metriset konventiot luodakseen pohjaa vapaalle mitalle (free verse), mikä oli tietoinen irtiotto valistusajan kurinalaisesta rationalismista.
Varsin tuore käännöksesi käsittää Blaken Helvetin Raamattu kokonaisuuden - hurja nimi, mutta mitä tämä kokonaisuus kätkee sisälleen?
Nimi on ironinen, Blaken kummaa huumoria. Tuomas Anhava (1993b, 73) on suomentanut The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793, suom. ”Taivaan ja helvetin avioliitto”, 1959/1993)-teoksen loppuun kuuluvan jakson: ”Huomautus. Tämä Enkeli, josta nyt on tullut Perkele, on minun erityinen ystäväni: me luemme yhdessä Raamatun infernaalista eli diabolista merkitystä, jonka maailma on saava tietää, mikäli käyttäytyy hyvin.” Tuomas Anhava (1993) on kuitenkin jättänyt kääntämättä Blaken A Memorable Fancy(V)-proosarunon viimeisen lauseen: ”I have also The Bible of Hell, which the world shall have whether they will or no.” (“Minulla on myös Helvetin Raamattu, jonka maailma on saava halusipa sitä tai ei.“). William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake. 1988, 43. Tuomas Anhavan (1993b) kirjoittaman Huomautuksia ja selityksiä- jakson mukaan “Helvetin Raamattu, jota Blake piirtämästään nimiöstä päätellen on suunnitellut, ei valmistunut tai ehkä kehittynyt aietta pidemmälle.” Anhava 1993b, 145. Mielestäni Tuomas Anhava (1993b) on tässä väärässä ja samoin kanssani näkee siis mm. Peter Ackroyd: Blake. 1999, 178; S. Foster Damon: A Blake Dictionary. 1988, 46; Harold Bloom: ”Commentary”. 1965; The Complete Poetry & Prose of William Blake, David V. Erdman (toim.). 1988, 904; Jack Lindsay: William Blake: His Life and Work. 1978, 115. Tuomas Anhava (1993b) ei tainnut aivan ymmärtää, mitä William Blake tarkoitti ilmaisullaan “The Bible of Hell” - mutta ei taida ymmärtää moni muukaan. Peter Ackroyd (1999,178) näyttää ajattelevan, että William Blaken”The Bible of Hell” on sama asia kuin kaikki Lambethin kauden profeetalliset draamat (1790-1795), mutta esim. Jack Lindsayn (1978, 115) mukaan tämä on sama asia kuin vain ja ainoastaan kaivertamaton eeppinen runoelma Vala, or The Four Zoas (1795-1804), Harold Bloom (1988, 904) taas näyttää uskovan, että se on sama asia kuin runoilijan kaikki nk. illuminaatiokirjat. Itse kannatan S. Foster Damonin (1988, 46) esittämää näkemystä, jonka mukaan William Blaken ”Helvetin Raamattu” on sama asia kuin Lambethin kauden profeetalliset draamat The(First)Book of Urizen(1794, "Urizenin kirja"), The Book of Ahania (1795, "Ahanian kirja”) ja The Book of Los (1795, "Losin kirja").
William Blake kirjoitti Lambethin kauden epiikkaan kuuluvan nk. Helvetin Raamattu-trilogiansa Lontoossa samaan aikaan kun Ranskan Suuri vallankumouksen Terrorin kauden (1793-1794) veriset jälkimainingit järkyttivät Eurooppaa. Trilogian ensimmäinen osa eli The (First) Book of Urizen (1794)-runoelma voidaan nähdä ilkikurisena parodiana heprealaisen Raamatun Genesiksen kirjan luomiskertomuksesta, jonka runoilija tulkitsee gnostilaisittain kosmisena katastrofina: Runoelman synkkä keskushahmo on tekopyhä järjenjumala Urizen eli William Blaken versio antiikin gnostilaisuuden Jaldabaoth-demiurgista, joka vääristi maailman luomalla sen vääristä aineksista (materiasta, illuusiosta). Trilogian toisen osan eli The Book of Ahania(1795)-runoelman tematiikka perustuu varmuudella Platonin Filebos-dialogiin, jossa käsitellään Viisauden ja Nautinnon suhdetta toinen toisiinsa: Runoelman juoni koostuu keskeisesti Urizenin (”Järki”) ja tämän naisellisen puolison, Ahanian (Nautinto) dialektiikasta. Toisaalta The Book of Ahania-runoelma on pirullinen travestia heprealaisen Raamatun Exoduksesta, jonka kerronta tihentyy Urizenin ("Jehovah") ja hänen kapinallisen poikansa Fuzonin ("Mooses") konfliktiin. Trilogian viimeinen osa: The Book of Los (1795)-runoelma kertoo uudelleen The Book of Urizen-runoelmassa kuvatun kosmisen luomiskertomuksen, mutta tällä kertaa Runoilija-Profeetta Losin näkökulmasta.
Olet tehnyt käännöksessäsi todella huolellista työtä, teoksessa on mittavat kommentaarit, jotka olivat mielestäni lukemisen ymmärtämistä helpottavia ja myös varsin mielenkiintoisia. Oliko työssä erityisiä haasteita?
Myös kysyin Jesajalta, mikä sai hänet kulkemaan kolme vuotta vaipatta ja avojaloin? Hän vastasi: Sama seikka kuin ystävämme Diogeneen, kreikkalaisen.
Sitten kysyin Hesekieliltä, mikä sai hänet syömään lantaa ja makaamaan niin kauan oikealla ja vasemmalla kyljellään? Hän vastasi: halu herättää toiset ihmiset mieltämään loputtoman; tätä harjoittivat pohjois-amerikkalaiset heimot, ja onko se vilpitön, joka hangoittelee geniustaan tai omatuntoaan vastaan vain tämänhetkisen mukavuuden tai mielihyvän tähden?
(William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa. 1993, 61-62).
Vaikein haasteeni Blake-projektissani on varmasti ollut työskentelyä varjostaneet terveysongelmat. Olen mielenterveyskuntoutuja. Aloin työskennellä Blake-projektin parissa jo syksyllä 2014. Talvella 2014/2015 minulla oli erityisen vaikea tilanne: Minulla diagnosoitiin psykoosi. Psykoosi määriteltiin erityisen rajuksi ja alkujaan sitä pyrittiin hoitamaan sairaalassa erityisen rajulla lääkityksellä: Psykiatri kirjoitti minulle erityisen vahvan psykiatrisen injektiolääkkeen. Myöhemmin ilmeni, että tällä psyykenlääkkeellä oli hyvin vakavia sivuvaikutuksia, joihin lukeutui vaikea unettomuus: nukahtamisvaikeus, katkonainen uni, väsymysoire. Koska minulla oli vaikeita fyysisen terveyden ongelmia jo entuudestaan, yli 10 vuoteen ei tiedostettu, että väsymysoireiden aiheuttaja kohdallani oli juuri käyttämäni neurolepti. Tästä seurasi vuosia kestänyt nurinkurinen tilanne, jossa vaikein terveysongelmani ei ollut sairaus, vaan pikemminkin lääke, jota käytin. Pahimmillaan näinä vuosina terveydentilani muistutti väsymysoireyhtymää: Saatoin viettää aikaani kotona sängyn pohjalla maaten, syvää REM-unta tavoitellen peräti 17-19 tuntia vuorokaudesta, usein turhaan. Vrt.
Lääkäritkin leikkaavat ja polttavat ja vaativat siitä vielä maksunkin, vaikka eivät ansaitsisi, sillä yhtä paljon kipua he aiheuttavat kuin sairauskin (B58).
(Herakleitos: Yksi ja sama – Aforismeja. Suomentanut Pentti Saarikoski. 1971, 27).
Blake-suomennokseni Helvetin Raamattu (2024) on syntynyt hyvin hitaalla ja meditatiivisella tempolla, noin 10 vuoden työskentelyn tuloksena. Yhtään nopeampaan työskentelyyn en noina vuosina pystynyt, koska terveydentilani esti sen. Noina vuosina William Blaken runous ja tähän liittyvät oiheisaineistot olivat käytännössä jokseenkin ainoita tekstejä, joita luin. Mielestäni tämä ei välttämättä ollut traagista, sillä nähdäkseni se kasvatti työskentelyni intensiteettiä: Väsymysoire pelkisti henkisen elämäni vain kaikkein olennaisimpaan ytimeen. Noin 10 vuotta kestäneen työskentelyn seurauksena sain pakerrettua valmiiksi kolme kirjaa William Blaken runoudesta ja taiteesta, - joista toistaiseksi vain Helvetin Raamattu on julkaistu.
Miltä osin Blaken ajatusta oli vaikea tavoittaa ja mitkä tuntuivat olevan helpommin nykylukijalle avautuvia? Kokonaisuus kertoo luomiskertomukseen oman näkökulmansa. Englantilaisilla ei ole ollut omia kansantaruja juurikaan, ja siksi Raamatun kertomukset ovat olleet heille tärkeitä. Milton kertoi Kadotetussa paratiisissa oman versionsa maailman luomisesta, joka oli ilmeisesti myös Blaken lähtökohtana ja siitä löytyy yhteys myös Tolkienin Ardan syntyyn. Mitä ajattelet tästä jatkumosta, rinnastuuko Blaken työ ensimerkiksi Lönnrotin työhön Kalevalan kokoamisessa?
Maung Ba-Han (1924) toteaa omassa tutkimuksessaan William Blaken symbolisesta ilmaisusta: "Tavalliselle lukijalle Blaken profeetalliset teokset ovat suljetut seitsemällä sinetillä". Varsinkin Blaken epiikka on usein raskaan symbolismin kyllästämää; Blake oli esoteerikko, joka tietoisesti tarkoitti runoteoksensa vaikeaselkoisiksi - vain harvojen ja valittujen luettavaksi. Nykyisin on kuitenkin hyviä Blake-kommentaareja, jotka merkittävästi helpottavat Blaken ymmärtämistä. Ymmärtämistä helpottavat myös Blake-sanastot, joista itse olen suosinut varsinkin teosta S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake(1988). Näiden apuvälineiden avulla Blaken kaikkein vaikeaselkoisimmatkin mietelmät alkavat avautua. Mielestäni kiinnostavin piirre William Blaken runoudessa ja taiteessa on juuri niiden ’profeetallisuus’. Rinnastus Elias Lönnrotin Kalevalaan on mielestäni osuva. Lönnrotin tavoin Blake kokosi aineistoa epiikkaansa varten hyvin erilaisista lähteistä ja koosti niistä yhtenäisen kokonaisuuden – synteesin, jonka syvin ilmentymä on varmasti hänen eeppinen pääteoksensa: Jerusalem(1804-1820)-runoelma, jota voidaan suurella syyllä pitää Blaken synteesinä antiikin gnostilaisten lahkojen opeista. Blaken profeetallisuus oli juuri kerettiläistä profeetallisuutta. Antiikin gnostilaisuuden lahkoja, joiden kaikuja on löydettävissä Blaken runoudesta, ovat mm. ofilaisuus, naassealaiset, kainiitit, setiläisyys, valentinolaisuus, nikolaiitat, manikealaisuus. Blake tunnetusti höystää epiikkaansa muistumilla lukemattomien eri hengellisten traditioiden soteriologisista ja mytologisista näkemyksistä, joista gnostilaisittain tulkittu King James Version(1611)-raamatunkäännös oli hänelle eräs keskeisimpiä. Lönnrot piti Biblia(1776)-raamatunkäännöstä vanhentuneena, mutta kristillinen traditio sinänsä oli keskeinen innoittaja myös hänelle, mikä näkyy selvästi myös hänen Kalevala-eepoksestaan. Kuitenkin Blaken ja Lönnrotin epiikka-projektien välillä on myös eroa: Lönnrot keräsi aineistonsa suurelta osin suullisesta perimätiedosta, Blake leimalisesti pikemminkin kirjallisista lähteistä; Virsirunoilija-Lönnrot tahtoi olla oikeauskoinen kristitty, okkultisti-Blake leimallisesti pikemminkin kerettiläinen.
Brittiläinen kirjallisuudentutkija, professori ja kriitikko A. D. Nuttall (1937-2007) on esittänyt kiintoisan teorian, jonka mukaan gnostilainen ajattelu tarjosi William Blakelle, mutta myös Christopher Marlowelle ja John Miltonille pakopaikan ahdistavasta kristillisestä ortodoksiasta. Nuttall esittää nämä tulkintansa The Alternative Trinity: Gnostic Heresy in Marlowe, Milton, and Blake (1998)-teoksessaan. Blake oli kolmikosta ainoa avoimesti "harhaoppinen", ja Nuttall analysoi syvällisesti Blaken kapinaa aikansa uskonnollisia instituutioita vastaan. Toisin kuin perinteisessä kristinuskon teologiassa, jossa Pyhä Kolminaisuus toimii täydellisessä harmoniassa, A. D. Nuttall osoittaa Blaken kuvaavan Kolminaisuuden riitaisana ja hajonneena perheenä. Blaken mytologiassa Isä (Jumala) ja Poika (Kristus) ovat vastakkainasettelussa. Nuttall rinnastaa Blaken näkemyksen varhaiskristillisten vuosisatojen gnostilaisuuden ofilaisiin oppeihin. Tämän tulkinnan mukaan maailman luonut Isä-Jumala (Blakella Urizen) on mustasukkainen ja tyrannimainen demiurgi, joka vangitsee ihmisen materiamaailmaan ja kieltää tältä tiedon. Gnostilaista logiikkaa seuraten Nuttall esittää, että Blaken radikaalissa visiossa Käärme (joka johdatti ihmisen Hyvän- ja pahantiedon puulle) ja Kristus samastetaan toinen toisiinsa vapauttajina, sillä he molemmat vastustavat tyrannimaisen Isän asettamia kahleita ja moralismia. Nuttall analysoi myös Blaken kuuluisaa väitettä, jonka mukaan John Milton oli Paradise Lost (1667, ”Kadotettu paratiisi”)-runoelmassaan ”tietämättään Paholaisen puolella”. Nuttall väittää, ettei Blaken tulkinta Miltonin piilevästä kapinallisuudesta ollut pelkkä romantiikan ajan oikku tai mielivaltainen luenta. Sen sijaan A. D. Nuttall pyrkii osoittamaan, että Blaken näkemys oli historiallisesti ja filosofisesti huomattavasti vahvemmalla pohjalla kuin usein on ymmärretty: Miltonin teologisesti patriarkaalisen eepoksen taustalla kyti sama maanalainen harhaoppinen virtaus, joka Blakella puhkesi täyteen loistoonsa.
Tunnen J. R. R. Tolkienin kirjoituksia kovin heikosti, sorry, mutta ajatus John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman vaikutuksesta hänen Simarillion (1977)-romaaniinsa tuntuu todella kiehtovalta, täytyypä perehtyä tähän teemaan lähemmin, kiitos vinkistä!
Blake oli myös etevä ja omaperäinen kuvittaja ja vähintään yhtä mystinen kuvissaan kuin teksteissään? Mitä haluat erityisesti nostaa esiin hänen kuvamaailmastaan ja sen tekstiyhteyksistä?
William Blake rakasti kuvata alastomia ihmiskehoja, mikä näkyy selvästi myös mm. hänen illuminaatiokirjojensa kuvituksissa. Blaken taideteoksissa usein esiintyvä alastomuus – niin nais- kuin mieshahmoilla – ei ollut pelkkä esteettinen valinta, vaan se kytkeytyi syvällisesti hänen filosofisiin, hengellisiin ja yhteiskuntakriittisiin näkemyksiinsä. Blake vastusti ankarasti aikansa moralismia, puhdistautumisoppeja ja institutionalisoitunutta uskontoa. Hänen tunnetun mietelmänsä mukaan "naisen alastomuus on Jumalan työtä" (The nakedness of woman is the work of God). Vaatteet edustivat Blakelle yhteiskunnan asettamia kahleita, häpeää, teeskentelyä ja keinotekoisia moraalisääntöjä. Alastomuus taas symboloi sielun alkuperäistä puhtautta, viattomuutta, vapautta. Blake oli aikaansa edellä ja puolusti vapaata rakkautta sekä seksuaalisuutta luonnollisena, jumalallisena voimana. Esimerkiksi hänen Visions of the Daughters of Albion (1793)-runoelmassaan Oothoon-naishahmo edustaa vapaata, esteetöntä seksuaalisuutta ja rakkautta, joka kieltäytyy alistumasta avioliiton ja patriarkaalisen yhteiskunnan omistushaluisiin rajoituksiin. Alaston naiskeho kuvastaa William Blakella usein seksuaalisen halun ilmaisemista ilman synnintuntoa.
Taidehistoriallisesti Blaken alastonhahmot ottivat vahvasti vaikutteita antiikin kuvanveistosta ja Michelangelon teoksista. Blaken naishahmot ovat usein hyvin maskuliinisia, lihaksikkaita ja anatomisesti samankaltaisia kuin hänen mieshahmonsa. Tämä ei johtunut taitamattomuudesta, vaan Blaken mytologisesta näkemyksestä: hän uskoi, että korkeimmassa henkisessä tilassa (Edenissä) sukupuolirajoitteet katoavat ja ihmisyys sulautuu androgyyniseksi, täydelliseksi kokonaisuudeksi. En ole koulutustaustaltani taidehistorioitsija, enkä liioin kirjallisuushistorioitsija, joten omat tulkintani Blaken aatemaailmasta ovat usein leimallisesti pikemminkin aatehistoriallisen ja/tai uskontotieteellisen välimaastoissa. Täten omat visuaalis-esteettiset tulkintani Blaken taiteesta ovat hieman ”köyhiä”, myönnän. Toisin kuitenkin vielä aivan erityisesti esiin William Blaken vaimon, Catherine Blaken (os. Boucher, 1762-1831) roolin hänen illuminaatiokirjojensa visuaalisen ilmeen taustalta: Muiden muassa 1700-1800-lukujen Euroopan grafiikantekniikoihin erikoistunut Blake-tutkija Joseph Viscomi on korostanut tätä ”Archive Exhibition: Illuminated Printing”-esseessään. Vuonna 1781 William Blake tapasi ensi kerran tulevan elämänkumppaninsa ja aviopuolisonsa, Catherine William Blaken ja Catherine Boucherin avioliitto solmittiin jo varsin pian tämän jälkeen vuonna 1782, jolloin sulhanen oli 25-vuotias ja morsian vain 19-vuotias. Catherine oli periaatteessa täysin tavallinen nuori nainen, paitsi että hänen tiedetään olleen hyvin empaattinen ihminen, jolla toisaalta oli ovela huumurintaju; Catherine oli myös loistava kokki, mutta hyvin merkitsevästi hän oli jokseenkin kokonaan vailla kirjasivistystä – tämä merkitsi, että avioliiton solmimisen hetkellä hän osasi tuskin edes lukea. William ja Catherine Blaken avioliitosta oli tuleva lapseton, vaikkakin (vakavista kriiseistään huolimatta) tiettävästi onnellinen. Catherine William Blake sai taiteensa uskollisimman tukijan ja ymmärtäjän ja muusan, jonka herkästi piirretty hahmo voidaan aistia William Blaken varhaisista runoista - kuten vaikkapa hänen Poetical Sketches (1783)-eskoisrunokokoelmansa runosta Song: Fresh from the dewy hill, the merry year:
My feet are wing’d, while o’er the dewy lawn, / I meet my maiden risen like the morn: / O bless those holy feet, like angel’s feet; / O bless those limbs, beaming with heav’nly light”(William Blake: Selected Poems. 1996, 13).
Catherine Blake uskoi miehensä näkyihin ja seurasi tätä jopa tämän mielenkiintojen kaikkein eriskummallisimmille ja yksilöllistyneimmille alueille - miehensä johdolla hän opetteli mm. lukemaan, kirjoittamaan ja piirtämään ja sittemmin avusti tätä graafisessa vedostustyössä.
Tiedetään, että Catherine työskenteli miehensä rinnalla painokoneella. Joseph Viscomin (2019) mukaan William Blaken itse kehittämä metalligrafiikan tekniikka: reliefisyövytys (relief etching) on sellainen, että sitä on todella vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta toteuttaa yksin: William Blake tarvitsi tähän välttämättä työparin ja hän sai sellaisen juuri vaimostaan. Catherine oli usein hän, joka piti kädet puhtaina musteesta käsitellessään papereita ja valmiita vedoksia samalla, kun William pyöritti telaa. William Blaken omaperäinen grafiikantekniikka (illuminated printing) perustui siihen, että runot ja kuvat etsattiin kuparilevyille, painettiin ja väritettiin lopuksi käsin. Catherine vastasi suuresta osasta teosten värien sekoittamista ja käsinväritystä. Hän myös sitoi ja nidotti valmiit kirjat. Näissä taidoissa Catherinestä kehittyi erittäin taitava, ja tiedetään, että William usein kehui häntä niiden johdosta. Aikalaislähteiden mukaan Catherinen rooli oli niin keskeinen, että hänen uskotaan viimeistelleensä useita Williamin piirustuksia ja maalauksia. Hänellä oli jopa oma tunnistettava värinsä, jota taiteilijakollegat kutsuivat nimellä "Mrs Blake's white". William Blake oli tunnetusti mystikko, joka näki näkyjä lapsesta asti ja jota aikalaiset pitivät usein hulluna tai vähintäänkin omalaatuisena. Muista poiketen, Catherine kuitenkin uskoi varauksettomasti miehensä Williamin lahjakkuuteen ja näkyihin. Kun William sai voimakkaita visioita, Catherinen läsnäolo toimi hänelle elintärkeänä yhteytenä todellisuuteen ja tarjosi henkistä vakautta. William Blake eli suurimman osan elämästään köyhyydessä ja vailla laajaa tunnustusta. Catherine hoiti pariskunnan pientä taloutta ja auttoi Williamia myyntitöissä. Kun William teki päivisin tilaustöitä elannon eteen, pariskunta työskenteli iltaisin ja öisin yhdessä tuottaakseen Williamin omia teoksia. Williamin kuoleman jälkeen Catherine jatkoi miehensä taiteellisen perinnön vaalimista. Hän eli viimeiset vuotensa viimeistellen, painaen ja myyden Williamin teoksia, mikä piti Blaken nimen ja tuotannon elossa tuleville sukupolville. Catherinen hahmo inspiroi useita William Blaken mytologisten profeetallisten kirjojen naishahmoja. Hänen katsotaan olleen osittaisena esikuvana Blaken epiikan Enitharmonille (henkisen kauneuden ja runollisen inspiraation emanaatiolle) sekä runoilijan "ilahduttavalle varjolle" (shadow of delight), joka esiintyy hänen Milton(1804-1808)-runoelmassaan. Blaken runoudessa Enitharmon-hahmo ja tämän tyttäret kuvataan usein kutojina, jotka kutovat ihmisille lihasta tehdyn maallisen kehon ("the web of life" tai "garment of flesh"), - kyseessä on Platonin filosofiasta ja/tai uusplatonismista vaikutteita saanut symbolinen ja mytologinen metafora hengestä, joka pukeutuu aineeseen. Tiedetään kuitenkin, että William Blaken Catherine-vaimo ei tehnyt työkseen tai edes vähäisessäkään määrin harrastanut kankaankudontaa. Enitharmonin kutoja-metafora heijastaa siis pikemminkin Blaken laajempaa kiinnostusta käsityöläisyyteen ja luomiseen, eikä niinkään hänen vaimonsa konkreettisia kotitalous- tai tekstiiliharrastuksia.
Blake on varmaan satunnaiselle kulttuurinharrastajalle tuttu Jerusalem-tekstistä, jonka kuulee myös jalkapallo-otteluiden hoilotuksena? Miten näet Blaken osana englantilaista kirjallista perinnettä, onko hän siinä irrallinen kyky, vai oliko hänellä seuraajia ja jälkivaikutusta?
William Blaken taiteellisen tuotannon varhaismoderneihin innoittajiin lukeutui koko joukko englantilaisia kirjailijoita – erityisesti näistä mainittakoon: Edmund Spenser, William Shakespeare, John Bunyan, John Milton. Blake teki suoranaisia kuvituksia William Shakespearen, John Bunyanin ja John Miltonin teoksiin. Esimerkkeinä kaunokirjallisista lainoista mainittakoon, että William Shakespearen King Lear-näytelmän vaikutus voidaan nähdä William Blaken Tiriel(1789)-runoelmassa; Blaken The Book of Thel (1789)-runoelmaa voidaan pitää John Miltonin Comus-runoelman pastissina; Blaken Europe: A Prophecy(1793)-runoelma taas on selvästi parodia John Miltonin runoelmasta On the Morning of Christ's Nativity; John Miltonin Paradise Lost-runoelman vaikutus taas on vahva mm. Blaken The (First) Book of Urizen(1794)-runoelmassa; Runoilija John Miltonin historiallinen hahmo on keskeinen Blaken Milton-runoelmassa. Francis Baconin teokseen Tvvo Bookes: Of the Proficience and Aduancement of Learning (1605) ja George Berkeleyn filosofiseen tuotantoon Blaken tiedetään tutustuneen jo teini-iässä. Blake tutustui myös Francis Baconin esseisiin, joiden sisältöä hänen tiedetään halveksineen. George Berkeleyn Siris(1744)-teoksen marginaaleihin William Blake kirjoitti joukon reunamerkintöjä noin vuonna 1820, jotka Tuomas Anhava on suomentanut teokseen William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa (1993,127-128). William Blaken kritiikki Sir Isaac Newtonin mekaanisen materialismin leimaamaa nk. virallisen luonnonfilosofian maailmankuvaa kohtaan voidaan nähdä perustuvan olennaisesti juuri George Berkeleyn subjektiivisen idealismin leimaamaan filosofiaan.
Brittiläisen valistuksen filosofeista William Blakelle keskeisiä olivat mm. John Locke, David Hume, Edmund Burke, Thomas Paine. John Locken Essay on Human Understanding(1689)-teokseen ja Edmund Burken Philosophical Enquiry into the Origin of our Ideas of Sublime and Beautiful (1756)-teokseen William Blaken tiedetään tutustuneen jo teini-iässä (Bentley 2001). William Blake yhdisti David Humen skeptisen filosofian deismiin ja hyökkäsi sitä vastaan mm. teksteissään Descriptive Catalogue, Milton (40:12) ja Jerusalem (52), kertoo S. Foster Damon: A Blake Dictionary(1988, 191). William Blake kuparilevysarjat There is No Natural Religion I-II (1788) ja All Religions are One (1788) voidaan nähdä John Locken empiristisen tietoteorian kritiikkinä. Amerikkalaista vallankumousta, radikalismia ja tasavaltaa puolustaneen Thomas Painen Rights of Man (1791)-teos voidaan nähdä konservativismin klassikkona pidetyn Edmund Burken Refelections on the Revolution in France(1790)-teoksen kritiikkinä; William Blake oli Thomas Painen henkilökohtainen ystävä, joten hänen sympatiansa olivat Edmund Burken ja Thomas Painen konfliktissa luontevasti Thomas Painen puolella (Damon 1988, 316-318). Anglikaaninen piispa Richard Watson kirjoitti An Apology for the Bible (1797)-teoksessaan kritiikin Thomas Painen ajatuksia vastaan, johon William Blake vastasi kirjoittamalla kritiikin piispa Watsonin teoksen marginaaleihin: ”Paine ei ole hyökännyt kristinuskoa vastaan. Watson on puolustanut Antikristusta.”
Blake mainitsee Thomas Painen neljä kertaa Lambethin kauden America: A Prophecy (1793)- runoelmassaan ja kaikissa näistä kohdissa yksinomaan myönteisessä valossa.
Moni romantiikkaa ennakoiva 1700-luvun brittiläinen kirjailija oli Blakelle tärkeä. Asuessaan Sussexin Felphamissa (1800-1803) William Blake teki kuvituksia William Cowperin lyriikkaan. Näihin samoihin aikoihin Blake työsti Vala, or The Four Zoas (1797-1807)-runoelmansa, jonka tapahtumat sijoittuvat yhdeksään ”Yöhön”, - tämä teos on selvästi Edward Youngin alunperin yhdeksässä osassa julkaistun Night Thoughts (1742-1745)-runoelman pastissi. William Cowper ja Edward Young olivat molemmat 1700-luvun lopulla hyvin suosittuja kirjailijoita Iso-Britanniassa. Mainittava myös, että William Blake tutustui jo teini-iässä esimerkiksi Samuel Johnsonin, Thomas Chattertonin, Thomas Grayn ja James Machpersonin kaunokirjallisiin teoksiin.
Vanheneva William Blaken pohti kirjoituksissaan myös muiden brittiläiseen romantiikkaan yhdistettyjen kirjailijoiden tuotantoa ja näistä mainittakoon tässä yhteydessä erityisesti William Wordsworth, George Gordon Byron, Percy Bysshe Shelley. William Blake yhdisti Wordsworthin runoutta leimaavan luonnonrakkauden deismiin; Wordsworthin Poems (1815)-runokokoelmaa koskeviin marginaalimerkintöihin Blake kirjoitti sarkastisesti: ”Näen Wordsworthissä Luonnollisen Ihmisen, joka nousee Jatkuvasti Hengellistä Ihmistä vastaan & siten hän Ei Ole Runoilija vaan Pakanallinen Filosofi, joka Vihaa todellista Runoutta ja Inspiraatiota.” (Blake 1988, 665). S. Foster Damon (1988) tietää kertoa, että Wordsworth vastaavasti kirjoitti seuraavaa luettuaan Blaken runokokoelman The Songs of Innocence and Experience (1789-1794):
”Epäilemättä tämä kurja ihminen oli mielipuoli, mutta tämän miehen mielipuolisuudessa on jotakin, joka kiinnostaa minua enemmän kuin Lordi Byronin ja Walter Scottin järkevyys” (Damon 1988, 451).
William Blaken ”Lordi Byronille erämaassa” omistettu dialogi The Ghost of Abel (1822) voidaan nähdä Lordi Byronin ”manikealaisen” lukudraaman Cain: A Mystery (1821) lisäyksenä ja kommenttina. Percy Bysshe Shelley (1792-1822) oli kirjoittanut A Defence of Poetry (1821)-essessään, että Paradise Lost-runoelmassa John Miltonin ”Paholainen on sinnikkäästi tiettyä päämäärää tavoittelevana moraalisena olentona paljon hänen Jumalansa yläpuolella” eli täten runoelman todellinen sankari. Tätä englantilaisen romantiikan ”Saatanallisen koulukunnan” oppia myös George Gordon Byron (1788-1824) seurailee Cain: A Mystery- lukudraamassaan. Lordi Byronin mukaan surmattuaan veljensä Abelin Kainin otsaansa saama merkki on merkki Jumalan julmuudesta, mutta Blake näkee siinä anteeksiannon aspektin; Byronin lukudraaman sankari on Jumalaa vastaan kapinoiva Lucifer, mutta Blaken dialogin sankari on Jehova, ”Armollisuuksien Herra”. The Ghost of Abel-dialogi on Blaken viimeinen kaunokirjallinen teos, jonka hän toteutti illuminaatiopainatus-menetelmällä. S. Foster Damonin (1988, 63) mukaan ”Lordi Byron oli ainut aikalaisrunoilija, jonka Blake mainitsee nimeltä julkaisuissaan”, mutta toisaalla Damon (1988, 314-) kirjoittaa, että Blaken Jerusalem-runoelman kunnioittava ilmaus ”Oxford, kuolematon Bardi” saattaa viitata Percy Bysshe Shelleyhin. Blakelle leimallista ironiaa oli valita Shelley edustamaan Oxfordin katedraalikaupunkia, sillä Shelley juuri tuli erotetuksi Oxfordin yliopistosta ateististen mielipiteidensä johdosta; William Blakelle juuri hylkiö on kirkon todellinen edustaja.
Sittemmin varsinkin englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen ja kirjailijoihin William Blaken vaikutus on toki ollut erittäin huomattava: Kun ensimmäinen William Blaken koottujen runojen laitos ilmestyi irlantilaisen teosofi ja runoilija William Butler Yeatsin (1865-1939) toimittamana vuonna 1893, myytti väärinymmärretystä kirjailija-kuvataiteilijanerosta oli jo syntynyt. Viktoriaaniselta ajalta William Blaken taiteesta ja runoudesta vaikuttuneisiin voidaan lukea mm. kirjailija, runoilija, taidemaalari ja taidekriitikko John Ruskin (1819-1900), kirjallisuuskriitikko, näytelmäkirjailija ja runoilija Algernon Charles Swinburne (1837-1909) ja utopisti-marxilainen runoilija-kääntäjä-arkkitehti-graafikko William Morris (1834-1896) sekä irlantilainen näytelmäkirjailija Bernard Shaw (1856-1950). 1800-luvun Yhdysvalloisssa William Blaken ihailijoihin kuuluivat mm. transkendentalistifilosofi, runoilja ja esseisti Ralph Waldo Emerson (1803-1882) sekä runoilija ja esseisti Walt Whitman (1819-1892), - joka mm. suunnitteli viimeiseksi leposijakseen mausoleumin William Blaken Death’s Door-grafiikanlehden mukaan. 1900-luvun Iso-Britanniassa William Blaken runoudesta innoittuneisiin lukeutui edelleen mm. runoilija T.S. Eliot (1888-1965), joka kirjoitti erittäin hienostuneen esseen William Blaken filosofiasta, mutta kenties vielä asteen syvemmälle Blaken runouden syövereihin syöksyi eroottisella Lady Chatterley's Lover (1928, ”Lady Chatterleyn rakastaja”)-romaanillaan kohahduttanut kirjailija D. H. Lawrence (1885-1930), jonka teosten kritiikissä modernin rationaalis-teknologisen yhteiskunnan vieraannuttavaa ja seksuaalikielteistä vaikutusta kohtaan on selvästi muistumaa Blaken runouden teemoista.
Blaken jalanjäljissä kulkivat myös ”Isä Brown”-murhamysteereillään säväyttänyt katolinen kirjailija G. K. Chesterton(1874-1936), joka innoittui kirjoittamaan Blakesta peräti suppean elämäkerran, sekä scifikirjailija ja "perenniaalinen filosofia"-idean löytäjä Aldous Huxley (1894-1963), joka viimeksi mainittu mm. nimesi psykedeelisen esseensä The Doors of Perception (1954, suom. ”Tajunnan ovet”, 2009) Blaken The Marriage of Heaven and Hell-teoksen runosäkeen mukaan. Irlannissa James Joyce (1882-1941) kirjoitti vuonna 1902 julkaistussa esseessään, että William Blake ”on valaistunein Lännen runoilijoista” ja hyödynsi myöhemmin Blaken ideoita laajasti romaaneissaan Ulysses(1922) ja Finnegans Wake(1939). Toisen Maailmansodan jälkeisessä Iso-Britanniassa sellaisten yltiökristillisten kirjailijoiden kuin J. R. R. Tolkien(1892-1973) ja C. S. Lewis (1898-1963) teoksissa voidaan nähdä Blaken esittämien kaunokirjallisten teemojen pisteliästä kritiikkiä, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa sen sijaan varsinkin beat-sukupolven kirjailijat kumarsivat hartaasti Blaken suuntaan: Allen Ginsberg ihastui Blakesta ikiajoiksi, kun huumehöyryissä hän hallusinoi tämän lontoolaisromantikon ilmielävänä edessään lausumassa runojaan. Alunperin juuri Ginsbergin rakastaja William Burroughs suositteli ja lainasi hänelle Blaken lyriikkaa ja Blaken vaikutus näkyykin vahvana myös Burroughsin kaunokirjallisen tuotannon kohdalla mm. hänen Naked Lunch (1959, suom. ”Alaston lounas”)-romaanissaan. Blaken eeppisestä tajunnanvirrasta lumoutuneisiin voidaan lukea myös kolmaskin huomattava beatnikki eli varsinkin Jack Kerouac, jonka tiedetään vielä kuolinvuoteellansakin muistelleen lämmöllä tämän Jerusalem-runoelmaa.
1900-luvun postmodernin proosan saralla William Blaken taiteen kaikuja voidaan löytää myös mm. Thomas Harrisin Red Dragon(1981, suom. ”Punainen lohikäärme”, 1995)-romaanista ja Orson Scott Cardin The Tales of Alvin Maker(1987-)-fantasiaromaanisarjasta sekä Salman Rushdien Satanic Verses (1988, suom. ”Saatanalliset säkeet”, 1989)-romaanista. Myöhempinä aikoina William Blaken runous ja taide ovat inspiroineet myös mm. Alan Mooren esoteerista Jerusalem(2016)-romaania. Monet säveltäjät ja muusikot ovat olleet innoittuneita William Blaken runoudesta: Klassisen musiikin saralla esim. Ralph Vaughan Williams, Benjamin Britten ja John Tavener ovat tehneet sävellyksiä perustuen William Blaken lyriikkaan, mutta William Blaken vaikutteita voidaan löytää myös monien rocklyyrikoiden – esim. John Lennon, Jim Morrison, Bob Dylan, Joni Mitchell, Patti Smith, Van Morrison, Bruce Dickinson ja Bono - teksteistä. William Blaken America: A Prophecy-runoelman suuntaan vihjaillaan Ridley Scottin Blade Runner(1982)-elokuvassa, mutta Jim Jarmuschin Dead Man(1995)-elokuva on tematiikaltaan läpikotaisin Blakish. Edelleen kuvataiteen alalla varsinkin 1800-luvun symbolistit, mutta myös 1900-luvun surrealistit ovat pitäneet William Blakea esikuvanaan. Kuvitettujen illuminaatiokirjojensa johdosta Blakea pidetään sarjakuvaromaanin kirjallisuudenlajin edelläkävijänä.
William Blaken runouden ja kuvataiteen reseptiohistoriassa englanninkielinen kielialue on yhä tänäkin päivänä korostuneessa roolissa, mutta se ei todellakaan rajoitu pelkästään siihen. Blaken ideoiden maailmanlaajuista omaksumista ja reseptiohistoriaa valottavat mm. Shirley Dent & Jason Whittaker: Radical Blake: Influence and Afterlife from 1827. 2002; Steve Clark & Masashi Suzuki (toim.): The Reception of Blake in the Orient. 2006; Steve Clark & Tristanne Connolly & Jason Whittaker (toim.): Blake 2.0: William Blake in Twentieth-Century Art, Music and Culture. 2012; Colin Trodd: Visions of Blake: William Blake in the Art World 1830–1930. 2012; Sibylle Erle & Morton D. Paley (toim.): The Reception of William Blake in Europe. Volumes 1-2. 2019.
Miten näet Blaken annin nykylukijalle, minkä vuoksi hänen kirjoihinsa pitäisi juuri nyt tarttua?
Romantikoilla oli tapana suosia ironiaa; Friedrich Schlegelin mukaan romanttinen ironia on dialektinen menetelmä, jossa vastakohtia ei yritetä ratkaista tai sulauttaa yhteen, vaan niiden annetaan elää jatkuvassa, dynaamisessa jännitteessä. Blaken kuvitetuissa runoteoksissa esiintyy usein ironinen ristiriita tekstin ja kuvan välillä: Runon teksti saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä yksinkertaiselta tai lapsenomaiselta (esim. The Chimney Sweeper), mutta sitä ympäröivä synkkä kuvitus paljastaa radikaalin yhteiskuntakritiikin instituutioita ja vanhempien julmuutta kohtaan. G. W. F. Hegel piti ironiaa romantikkojen vastenmielisenä piirteenä, - ironista kylläkin. Søren Kierkegaard, tunnettu Hegelin kriitikko, palautti Sokrateen & ironian filosofian keskiöön. Kierkegaardin mukaan sokraattinen ironia on "negatiivista", koska se tuhoaa ja murentaa olemassa olevia totuuksia ja vakiintuneita käsityksiä antamatta mitään uutta tai valmista oppia tilalle. Vaikka ironia on luonteeltaan tuhoavaa, Kierkegaard ei pitänyt sitä pelkästään pahana asiana. - Hänelle sokraattinen ironia oli välttämätön esivaihe matkalla kohti aitoa eettistä ja uskonnollista elämää. Ennen kuin ihminen voi löytää oman yksilöllisyytensä ja henkilökohtaisen suhteensa totuuteen, hänen on ensin opittava sokraattisen ironian avulla irrottautumaan joukkoajattelusta ja yhteiskunnan valmiiksi pureskelluista totuuksista. Näkisin, että Blaken ironian pyrkimys oli samansuuntainen kuin Kierkegaardin, - tästä mm. hänen The Bible of Hell-trilogiansa on mielestäni oiva esimerkki.
Jarkko Pylväs, kiitos upeasta ja perinpohjaisesta johdannosta William Blaken pariin ja oikein hyvää jatkoa!
***
My interview of Mr Jarkko Pylväs, one of the leading Finnish William Blake-experts, he opens wide avenues of understanding to very rich works of poetry and pictures. William Blake was a visionary, and he had original ideas of society, the Bible, humanity, revolutions and we learn also how he esteemed his wife, Catherine very high as his companion in life and art.
