Tea, Toast and the Times

Emme soisi Englannin muuttuvan, toisaalta tiettyjen kehityssuuntien toivoisimme katkeavan. Molemmat ovat mahdollisia, jos vähän vaihtelemme näkökulmia.

Vanhan maskuliinisen Englannin dinosaurukset Jeremy Clarkson ja tutkimusmatkailija Sir Ranulph Fiennes tulivat aamiaispöytääni digiformaatissa. Digiversion päivityksiä katsellessa muistelin aamuja Timesin viikonloppupaketin kanssa - muoviin kääritty paketti liitteineen tuntui painavan pari kiloa - johtuiko painosta, että siihen tuli keskityttyä paremmin ja kahlattua materiaali läpi jopa Bricks & Mortar-liitettä myöten. 

Lehteä selaillessani hajamielisenä, yhtäkkiä tajusin, että imperiumi on tullut takaisin. Pääministerinä on pitkästä aikaa vakuuttava taho, Andy Burnham, ja maa seisoo omilla jaloillaan huolimatta Venäjän tuittuiluista ja USA:n johdon infantiilis-geriatrisuudesta. Suhde Eurooppaan näyttää myös asiallistuvan. Mietin korona-ajan hyvää puolta, urheilusivujen olemattomuutta, todeten saman tien, että urheilulla on kuitenkin paikkansa osana taloutta ja kulttuurielämää, siinä missä dodekafonisen musiikin harrastamisella. Mutta toivoisin, että kuninkaallishuoneiden seuranta laitettaisiin tauolle. En ainakaan itse ole suuresti viisastunut niitä seuraamalla. 

Välillä unohdan, kuinka hyvää paahtoleipä on: siihen täytyy sisältyä joku nuotio, takkatulikokemus - joku sveitsiläinen mainitsi, että aito rösti tehdään avotulen ääressä - ehkä siksi se ei ole meillä saavuttanut suosiota. Eihän brittipaahtoleipä sinänsä ole mitään - juuri tulikoe ja sen jälkeinen valelu levitteillä nostaa sen legendaariseksi. Jos väliin laittaa paahtopaistia ja hienointa cheddaria, olemme Sandwichin jaarlin asemassa ainakin hetken. Voileipä keksittiin, että hän voisi pysyä korttipöydässä nousematta välillä syömään - hänen tavoin me voimme leipä toisessa kädessä toisella selailla levottomasti tämän maailman sivustoja. Voimme paheksua jaarlin huikentelevaisuutta (uhkapeli!), mutta joudumme toteamaan, että hän oli ylivertainen keskittymiskyvyltään - se on paljon vaikeampaa kuin tahdomme ajatella.

Olen ollut tyytyväinen, että Tampereen - tuon Suomen Manchesterin - teekauppa https://teekultti.fi/ on pitänyt teevalikoimani laadukkaana. Suosin vahvoja, maltaisia teelaatuja. Moni asia on toisin kuin perinteisillä Englannin aamiaisilla - tee on laadukkaampaa, mutta vetemme on jotenkin puhtaampaa ja päräyttävää brittiteen kokemusta täytyy houkutella esiin. Toisaalta tunnelmaan pääsee helpostikin lisäämällä kermaista maitoa ja sokeria. Teekaupan Teemulle kuitenkin yksi vinkki - liikkeeseen pitäisi saada valikoimaan oikea tea caddy spoon. Se ei ole normaali teelusikka, vaan lyhytvartinen ja lusikkaosaltaan leveämpi. Astalo on tarkoitettu mittaamaan oikea määrä teetä kannuun. Minulla on kuppimainen lusikka tähän tarkoitukseen: se ajaa asiansa, mutta se ei tee oikeutta teen pitkille lehdille, eikä anna mahdollisuutta arvioida teen laatua laveammassa katsannossa. Jokainen löytää valikoimista mieleisensä: ankaran funktionaalisen jaloteräksisen tai koristeellisen, hopeisen perintökalleuden, unohtamatta mauttomia, tyylittömiä tai vitsikkäitä versioita - kaikille niille on sijansa brittikulttuurin perinteikkäässä sekamelskassa. 

Niille, jotka pahoittavat mielensä kuvani teekannusta ja sen läpinäkyvästä lasisuudesta - ymmärrän tuskanne, mutta en näe siinä ongelmaa. Olen itse käynyt tuon saman läpi - vannonut paksujen läpinäkymättömien, perinteisten kannujen nimeen, esilämmitellyt niitä, hauduttanut teetä pannumyssyjen alla. Tämä kaikki on verratonta. Mutta itse juoma on tässä rituaalissa salattu: näemme värin vasta kaadettaessa. Haluan itse nähdä miten juoma haudutuksen edetessä tummenee ja poistaa epäilykseni - onko teetä laitettu riittävästi? Olen päätynyt ohuisiin saksalaisiin lasikannuihin, joita ei oikeastaan tarvitse edes esilämmittää ja jotka näyttävät juoman kiehtovan värin: syvän kuparinvärin, maltaisuuden tai punaisuuden.

Teekulttuuri muistuttaa politiikkaa: voimme teeskennellä olevamme sen ulko-, ala- tai yläpuolella, voimme miettiä menneisyyttä tai murehtia tulevaisuudesta, mutta loppujen lopuksi teemme sen kaiken itse tässä ja nyt ja olemme siitä vastuussa myös jälkipolville. On heidän asiansa unohtavatko he tämän kaiken vai vievätkö sitä eteenpäin uudella, raikkaalla tavalla.

***

Tea, Toast and the Times - TTT for the best in the past and perhaps for a better future as well.

Out of range

 

I’m locked in tight, I’m out of range

                                -Bob Dylan

Ajatus tuli säveltäjä William Boycen (1711-1779) elämää koskeneesta artikkelista. Minua viehätti ajatus, että säveltäjä oli juuttunut viimeisinä vuosina nuoruutensa barokkityyliin, eikä huomannut, että maailma kulki jo pitkällä klassismissa kohti romantiikkaa. On helppo viisastella jälkeenpäin: pöytälaatikkoon päätyneet konsertot useille soittimille jälkimaailma tuntee Brandenburgilaisina konserttoina. Bach olisi kestänyt ihailumme: hänkin teki Boycen tavoin sävellystyötään jonkinlaisena vanhan maailman yhteenvetona. 

Boycea elvyttivät unohduksesta elämään toisen luokan säveltäjät Gerald Finzi ja Constantin Lambert: Bach-renessanssia johtivat ykkösluokassa Mendelssohn ja Schumann, sekä Brahms ja Liszt. Jokainen teki laupeudentyötään kuplastaan käsin: antikvaarinen työ ei ollut motivoimatonta, vaan tuki omia ammatillisia ideoita sävellystyössä. Ikuisen paluun myytti, tyylien kertailu oli hyvää vastapainoa oman sävellystyön haasteisiin.

Kuuntelen Boycen alkusoittoja myötätuntoisena: ne eivät vaikuta kahdeksan sinfonian tavoin nerokkaalta musiikilta. Sympaattisia, englantilaisen hyväntuulisia ne ovat, mutta eivät pysäytä Händelin musiikin tavoin. Mielelläni sanoisin, että "Musiikki kuitenkin lentää", mutta virtaa puuttuu. Menneen aikakauden suurtyyli on ammennettu tyhjiin ja ollaan jonkinlaisella jatkoajalla. Tiedostiko säveltäjä sen heikkoina hetkinään? Ahdistiko häntä Lontoossa tai maaseudun rauhassa? Emme saa tietää, mitä hän olisi ajatellut Mozartin Haffner-sinfonian energiasta. Haluan ajatella Boycen kelpo veikoksi, joka olisi riemastunut vitaalisesta säveltäjäkollegastaan: palannut tyytyväisenä omaan kuplaansa todeten, että Musiikin Asia jatkuu hänen jälkeensä.

Ehkä Boycen Englanti ei kantanut huolta oliko se jäljessä ajastaan vai ei, perinteet, vanhentuneetkin, olivat kunniassa. Mannermaa sai touhuta vallankumouksiaan, tärkeää on saada poika takaisin kotiin, jos ei nyt, niin ehkä sitten joskus. Asioiden tulisi olla pysyviä - vaikka teollisen vallankumouksen kynnyksellä.

Kaikki eivät perinteitä jaksaneet, vaan lähtivät. Dylanin mottolaulukin kertoo asioiden muutoksesta, eikä suinkaan parempaan suuntaan: vain uusiin ongelmiin. Kesällä löysin Graham Greenen J'Accuse teoksen suomennoksen Nizzan pimeä puoli, omituisen Librum-yhtiön kustantamana. Olin teosta väistellyt pitkään ja luin ohuen lipareen läpi melkein samalta istumalta. Greene käy siinä ritarillisesti puolustamaan ystävänsä tyttöä, joka on erehdyksessä nainut paikallisen roikaleen, joka eroprosessissa haluaa turmella naisensa ja lastensa elämät lopullisesti. Greene joutui hengentuotteestaan kunnianloukkauksesta käräjille Nizzan pormestaria vastaan. Greene hävisi jutun, joutui maksamaan nimellisen korvauksen ja teoksen Ranskan-painos uskomattomasti poltettiin. Teoksen nimi oli lainattu Zolan kuuluisasta Dreyfus-jutun pamfletista. Upseerijupakan tavoin Greenen juttu sai lopulta vuosien myötä nemeksiksensä: kelvoton, korruptoitunut pormestari sai viimein tuomion - Greene vaan oli siinä vaiheessa jo haudassa. 

Greenen kirja on pettymys: se nojaa faktoihin, eikä siinä ole juurikaan briljantin metodikirjoittajan loistokkaita havaintoja. Ehkä osaaminen näkyy tuohtumisen lähtökohdista huolimatta kirjoituksen selkeydessä. Mietin, tunsiko vanheneva mies jotain ritarillista vetoa nuoreen, kärsineeseen naiseen: liitteiksi hän on valinnut muun muassa naisen liikuttavan kirjeen äidille. Miksi hän itsepäisesti halusi asua Ranskan kolkassa, jos se oli noin mätä? Olisiko paluu Englantiin ollut vielä pahempaa? En jaksa penkoa hänen elämänkertojaan asiasta. 

Boyce-levy lähenee loppuaan: Adrian Shepherd ja Cantilena Chandos-levymerkille. Levyllä on yhdeksän vuonna 1770 julkaistuista 12 Ouvertures -kokoelmasta. Kolme alkusoittoa puuttuu, ehkä minun pitää ne hankkia. Jään kuuntelemaan numero 9 A-duurin lopputahteja: puhaltajat tekevät kelpo työtä, he ansaitsivat riehakkaat aplodit säveltäjän tavoin. Olen kuulevinani noissa sävelissä jo romantiikkaa: mielessäni sekoittuu Albinonin op 9 no 2 hidas osa, joka on selkeästi ollut lähteenä Brideshead Revisited musiikille. Siinäkin syväbarokki ylittää klassismin kirkkaat vedet vauhdikkaasti kohti hämmentävämmin hautovia tunteen suvantoja. 

***

Boyce - Greene - local criminals - woman in problems - old men and new styles, changing things - for better and worse.

Runon Järviseutu

Photo source: Wikipedia (Lake District: Derwent Water)

Matkat vilahtavat ohitse: jossain epävarmalla laiturilla odotetaan bussia, se ei tunnu koskaan tulevan, mutta kohta olen sen kyydissä: minut kuljetetaan kukkuloiden, vuorten yöpuolelta mutkittelevaa tietä. Vaikka matkailijan pitäisi valmistautua, Järviseutu, Lake District yllättää minut jylhyydellään: puiden välistä alhaalla heijastuu veden pinta. Sataa ja aurinko paistaa.

Tänä keväänä tuntui, että kaikki tuntemani ihmiset olivat vast'ikään tulleet Como-järveltä. Paikka on varmasti hieno: omalla listallani se on kuitenkin Ullswaterin ja Wast Waterin näkemisen jäljessä. En ole kuullut suomalaisten vajoavan transsinomaiseen tilaan Englannin, Wordsworthin ja Beatrix Potterin (Petteri Kaniini) Järvien Ylänköä ylistäessään. Ehkä sitä ei markkinoida tarpeeksi - kuten ei Suomenkaan järviä - ja miljoonat englantilaiset turistit kansoittavat jo muutenkin kotimarkkinansa helpoimmin saavutettavat järvet sekä Windermeren ja Keswickin rajalliset majoituspaikat.

Wordsworthin Preludi on pitkä runo: sitä ei käsittääkseni ole kokonaan suomennettu. Englantilaisen romanttisen luonnonrunouden alkuteos lähtee liikkeelle venevarkaudesta, poika lipuu järvelle ruuhella, joka on sopivasti rannalla. Aamuhetki; veden pinta; maisema: runon elementit ovat kasassa, jokainen voi tarkastella omia mielikuviaan, muistojaan ja haaveitaan. Minun ideaalikuvassani on aamusumua, puut ja kukkulat erottuvat katkelmina ja kerrostumina, valo siivilöityy: itse maisema tuntuu säteilevän. Erotan järven pohjan selkeästi. Hiljaisuus ja yksinäisyys pakottavat miettimään omaa luontosuhdettaan: jossain huutaa lintu, kala vilahtaa veden kalvolla, vesikasvit huojuvat hiljaa.

Runoilijoiden Järvikoulu jäi hajaannuttuaankin kirjallisuuden historiaan, ehkä se vaikutti paljonkin siihen, että englantilaiset ovat ulkoilmakansaa. Se on myös poliittisesti estänyt luonnonsuojeluaatteen leviämistä. Ihmiset ajattelevat olevansa lähellä luontoa, olivatpa he luontopolulla tai pubin olutpuutarhassa. Varsinainen luonnonsuojelu on kuitenkin muuta: luonnonvesien heikentyvää tilaa on seurattu viime vuosina huolestuneina.

Runossa, tosin kuin romaanissa, rakenne, materiaali ja sisältö ovat lähellä toisiaan: runo on kemian termein tiivein pakkaus; tekijöiden tasapaino ja sen puutteet ovat helpommin havaittavissa. Romaanissa on harvoin selkeää sanomaa. Greenen kevytmielisessä romaanissa Tädin kanssa maailmalla (Travels with my Aunt) sanoma on selvä: maailma on nähtävä. Nukkavieru päähenkilö saa aavistuksen mitä tuleman pitää juuri Wordsworthilta - se on Tädin mustan palvelusmies-poikaystävän nimi.

Olen väsynyt toistamaan sitaatteja, rakentamaan toisten tarinoiden päälle. Omassa tarinassani bussi kulkee mutkaista tietä, kukkuloiden valtavat rinteet eivät tartu filmille tyydyttävästi, pieni Grasmere järvi - Järvikoulun runoilijoiden keskus, vilahtaa ohi. Järviä on turhauttavan paljon pienellä alueella, silti ne sijaitsevat kaukana toisistaan ja eroavat suuresti maisemiltaan ja olemukseltaan. Pohdin niitä perinteisen vaellusmuonan Kendal Mint Caken sokerinen energisyys suussani, muistona Guest Housen Isännän karhumaiset otteet aamiaistarjoilussa ja kastikepussukoiden kiikuttelu hyväntuulisesti: "Brown Sauce!" Aamiainen ei ole gourmetia, vaan tankkausta English Breakfastin äärellä. Windermerellä katselen suuren veden yli Potterin kylän Near Sawreyn ja kodin Hill Topin suuntaan. Kukkulan juurelle pääsisi järven yli lautalla, johon en nyt astu.

Fountains Abbeyn esittelyssä Yorkshiressä jäi mieleen, että luostari oli omistanut laitumia Cumbriassa saakka - ehkä Englanniksikin poikkeuksellisen sateinen Järviseutu oli hyvä lampaiden villan laadulle, hienointa villaa tultiin ostamaan Italiasta saakka. Nykyisin villaa poltetaan maalaistalojen takapihalla. Vanha varauden perusta on nyt arvotonta ja käsittely liian kallista. Britannia elää enemmän aineettomilla palveluilla. 

Runon Järviseutu jää täydellisimpänä runoon ja haaveisiimme: siinä on jotain niin pelkistettyä, vaikeasti tavoitettavaa, että olemme tuomittuja kokemaan sen voimakkaasti: riippumatta siitä, kuljemmeko maisemien halki turistijoukkojen lauman osana vai hakeudummeko vaikeimmille ja syrjäisimmille poluille. Järvet kiiltävät meille hiljaisina, ikiaikaisina ja salaperäisinä, vuodenajoista ja sesongeista riippumattomina.

***

My blog text number 500 is my short and formal love letter to the Lakeland, to the Lake District, to the Wordsworthian Cumbria, to the Daffodils.

The Blob - Drain the swamp - Rälssi

(Picture: The Economist/Nate Kitch)

"The whole country — the whole world — can see our rotten parties have failed us. The parties ally with the civil service to keep new ideas and people excluded. SW1 has tried to resist the revolutionary implications of the referendum but this resistance has to crack: one way or the other the old ways are doomed. The country voted for profound change in 2016. The Tories didn’t understand this hence, partly, the worst campaign in modern history. This dire Cabinet, doomed to merciless judgement in the history books, is visibly falling: let’s ‘push what is falling’…

For specific proposals on improving the appalling science funding system, see below."

https://dominiccummings.com/2018/08/08/on-the-referendum-28-some-interesting-stuff-on-ai-ml-with-hopefully-implications-for-post-may-hammond-decisions/

Dominic Cummings oli brittipolitiikan unohtumaton hahmo. Hän teki näkyväksi muutosta, joka monen maan poliittisella huipulla oli tapahtumassa ja joka kehitys on jatkunut. Jokin uusi on tulossa ja vanhat instituutiot ovat jonkinlaisen pysähtyneisyyden tilassa, eräänlaisessa odotushuoneessa. Virkahenkilöluokkaan on kohdistunut aivan erityinen paine - USA:n perinteinen poliittinen retoriikka tuntee suon kuivattamisen, tarkoittaen virkamieskunnan tehotonta ylivaltaa, joka rämettää esteettömän kaupallisen voittokulun. Suomessa on puhuttu viime päivinä rälssistä - kansalaisjärjestöjen poliittisista hallintotehtävistä, joiden karsiminen nähdään hallituksessa elintärkeänä valtiotalouden tasapainottamisen kannalta. Rälssi on vanha sana, joka tarkoitti kruunun myöntämiä etuoikeuksia rajatuille ryhmille - palveluksista valtiota kohtaan. Karsiminen ulottuisi myös yliopistojen tutkimukseen, mitä ja miten saa tutkia - taustalla on Yhdysvaltojen vaikutusta ja Cummingsin ajatusten kaikuja.

Estottomin on kuitenkin Cummingsin "The Blob"-inho. Käsite kääntyy mönjäksi, joka tukkii kehityksen ja edistyksen mahdollisuudet. Cummingsin ajatusmaailmassa virkahenkilöluokka ja poliitikot ovat tulppa, joka estää väistämättömiksi analysoitujen kehityskulkujen toteutumisen. Cummings on laajasti lukenut henkilö, jolla on havainnoidut ja tarkat perustelut asioilleen, hänen blogiinsa tutustuminen on suositeltavaa. Lehtiä lukemalla Domista saa jokseenkin sarjakuvamaisen kuvan, jota vielä vahvistaa hänen värikäs ja provosoiva kielenkäyttönsä julkisissa haastatteluissa, jossa hän puhuu toimittajien oletetulla henkisellä tasolla - hän värittää ilmaisuaan lastenanimaatio Pyjamasankareista (PJ Masks) ammennetuilla esimerkeillä. Lausunnoista paistaa läpi turhautuminen keskimääräisten ihmisten hitaaseen järjenjuoksuun ja tietämättömyyteen, eivätkä hallitukseen asti nousseet poliitikot tunnu olevan sen parempia.

Toisin kuin menneeseen takertunut virkamiesluokka sekä omiin etuihinsa ja uraansa keskittynyt poliittinen eliitti, Cummings on jo pitkään hahmotellut tekoälyn ja profiloivien analytiikkajärjestelmien mahdollisuuksia. Johnsonin hallituksessa neuvonantajana olo avasi hyvät mahdollisuudet toimia jonkinlaisena mustana hämähäkkinä, pysyvän muutoksen arkkitehtina. Cummings onnistuikin neuvoillaan ja asenteillaan suututtamaan virkakunnan, joka virnisteli voitonriemuisesti, kun Cummings ja Johnson vuoroillaan joutuivat lopulta antamaan periksi ja eroamaan. Cummingsille nöyryytys oli täydellinen, kun taustavaikuttajana eroon oli tiedottajasta Johnsonin aviopuolisoksi nopeasti edennyt "Carrie-Antoinette". 

Politiikan ja tietojohtamisen murros on ollut menossa yllättävän pitkään. Tämä on demokratioiden ominaisuus - muutokset tapahtuvat hitaasti vakiintuneita reittejä: oli sitten kyse vaalijärjestelmän uudistumisesta, uusimuotoisesta puolueen toiminnasta tai EU-suhteen uudelleenmäärittelystä. Tekoälystä on puhuttu vuosikausia - ehkä on hyväkin, että se on edennyt lähinnä kuvallisten vitsien luotettavana tuottajana. Jos eteminen olisi ollut nopeampaa, austerityn ja hidastuneen taloudellisen kasvun rinnalle olisi valtioissa tullut voimaperäisempi inhimillisen työpanoksen vähentäminen: yksityisellä sektorilla, järjestöissä, julkisella sektorilla. Tämä tietysti osaltaan olisi entisestään kurjistanut taloutta ja aikaansaanut aivan uudenlaisia kriisejä ja haastanut demokratiat entisestään.

Jos USA:n karikatyyriksi muuttunutta politiikkaa ja loputtomiin toisteltuja, kaikkia tyhmentäviä presidentiaalisia raivopuuskia haluaa ymmärtää taustalta, Cummingsin blogi on hyvä osoite. Siellä törmää älylliseen viileyteen ja itsevarmuuteen. Tämä typeryyden ja kliinisen älykkyyden dystopiamainen yhdistelmä on mielenkiintoinen. Siihen väliin tarvittaisiin demokratioissa uutta luovaa yritystoimintaa, uusiutuvia, ketteriä järjestöjä, mutta myös säilyttävää ja tehokasta hallintoa, joka ei menetä otettaan reaalimaailmasta ja sen ruohonjuuritason todellisuudesta. Virkakunta toimii muutoksessa tärkeänä välikappaleena politiikan, tekoälyn, talouselämän ja kansalaisten yhdyspinnoilla. 

***

The Blob - the funny concept from Dominic Cummings. Civil servants were the mighty obstacle for his intellectual visions. Perhaps it was for the best - we have more time to digest the change of the world as we knew it.

RIP David Hockney - a personal view

David Hockney oli tietysti tuttu. Ensimmäisen kerran häneen törmäsin John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilla: kuvassa oli enoni piirteitä. Nyt kaivoin kuvan esiin, Mooren ja Hepworthin kuvaaja luonnehti Hockneytä epäsovinnaiseksi ja ilmeikkääksi. Muistoartikkeleita silmäillessä tulee mielikuva, ettei taiteilija sittenkään kovin epäsovinnainen ollut. Hän oli samanikäinen isäni kanssa ja leimallisesti 1960-1970-lukujen ihmisiä. Töiden kuvat ovat kulkeutuneet modernin maalaustaiteen yleisesityksiin: yleensä siellä on kuva uima-altaasta tai joku ryhmämuotokuva. Niiden sommittelu- ja värimaailma on tuttua, sellaista saattoi löytää maakunnallisesta taidenäyttelystä. 

Henkilön epäsovinnaisuudesta huolimatta Hockneyn taide näyttäytyy mielestäni kirkkaana, myönteisenä, asetelmissa voi olla jännitteitä, mutta värit hehkuvat vapaina. Aiheet ovat lopulta aika sovinnaisia, hän näyttää loppukaudella tehneen ihan perusmaisemaa. Katselen kuvia ja olen samaa mieltä hänen kanssaan, ettei valokuva tavoita kaikkea. Hänen puunsa ja kasvinsa ovat yksilöitä, oikuttelijoitakin, mutta niistä välittyy luonnon elinvoima enemmän kuin monen muun töistä. Yorkshiren poika on kohdannut luontonäkymänsä läheltä maan pintaa: töistä tuntee melkein mullan ja vihreyden tuoksun. Allaskuvista tulee helteisen päivän kuumuus läpi ja niissä on myös loraus kloorinhajua mukana: häntä olisi varmasti naurattanut Trumpin hallinnon toilailut altaiden maalauksen kanssa. Hän tunsi hyvin toisenlaista Amerikkaa, monesta paikasta. Yhdessä haastattelussa Hockney sanoi olevansa ahne, muttei rahalle. Hän sai elää pitkän elämän. Värikkäissä, mutta perienglantilaisissa puvuissa poseeranneelle taiteilijalle on helppo antaa tuollainen ahneus anteeksi. 

Vaan oliko hän sittenkin vähän irti nykyajasta - hiukan liian mieheltään?

Tuottelias taiteilija rinnastettiin Picassoon, jonka loppu-uraa hän seurasi jo itse nousevana taiteilijana. Tekniikkaa hän hyödynsi Picassomaisella vauhdilla ja tehokkuudella, mutta oli ehkä lopulta Pabloa menestyneempi: laajentuvilla taidemarkkinoilla hän toimi vuosikymmeniä pidempään. Työt levisivät laajalle ja hyvään hintaan, litografioinakin. Teokset olivat myös helpommin sulavia, iloisempia, yleispätevämpiä, moderniin sisustukseen istuvampia. Mielestäni Picasso-rinnastus on väärä, Hockey oli Bradfordin Matisse ja tarjosi meille oman taiteensa nojatuolia: harmoniaa, iloa, omia periaatteita ja huvittunutta asennetta, jossa kuitenkin on se taiteen pakollinen häivähdys ikuisuutta lateksipinnalla. 

Hedgecoen Hockney-muotokuva päätyi National Portrait Galleryyn mustavalkoisena. En ymmärrä ratkaisua, alkuperäinen värillisenä tuntuu paremmalta ja sopii taiteilijan omakuvien sarjaan elävämmin. Vai halusiko hän itse nähdä itsensä klassikkona? 

Ehkä taiteilijan mentyä pois keskeltämme, akryylin alta puskee aiempaa enemmän melankolia, varhaisempien kausien etsintä vahvemmin pintaan, loppuvuosien saturaation ja taidemarkkinoiden dominanssin jälkeen. Lepää rauhassa, David Hockney, työsi elävät.

***

David Hockney is dead and it is time to take few moments before his art, his lightness, his colours, his legacy. I like to see him more as Matisse for our time rather than Bradford-version of Picasso. His pools are more durable than the bigger one in Washington, but we must now face more melancholy sitting before his sunny acrylic canvases. Luckily John Hedgecoe caught well his funny face for us.