The true rose of England - Kathleen Ferrier 1

Hänen levytyksissään on jotain omituista. Levytykset ovat 1940- ja 1950-luvulta, eivätkä ne ole moitteettomia, vanhoihin levytyksiin tottumattomille varsinkaan. Äänityslaatu on sivuseikka. Kun kappale alkaa soida, laulajattaren läsnäolo on välitön. Hän laulaa sinulle, kuulostaa kuin hän olisi tässä tilassa. Äänessä on miellyttävä luonnollinen sointi, se ohjaa keskittymään kappaleeseen, sen sävyihin ja sävellyksen kauneuteen, musiikin ihmeellisyyteen. Tuntuu kuin musiikki olisi herännyt eloon, tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan esittänyt sitä näin, tuntuu kuin se pitäisi aina esittää juuri näin. Kun kuuntelin näitä levytyksiä vasta, päässäni takoi ajatus, miksi kaikki eivät laula juuri näin.

Kathleen Ferrier oli elämässään onnellisin laulaessaan, se kuuluu hänen levytyksistään. Hänessä oli maalaismaista välittömyyttä, herkkyyttä, luonnonlapseutta ja jätkämäisyyttä. Hän oli epävarma taidoistaan. Laulaminen oli hänelle sivuasia, jota hän teki ilokseen. Hän oli voittanut paikallisia pianokilpailuja ja lyötyään vetoa miehensä kanssa osallistui myös laulukilpailuun - hän voitti sekä pianokilpailun että laulukilpailun. Hän pääsi esiintymään ensin paikallisesti Manchesterissa ja vähitellen avautuivat areenat myös Lontoossa. Blackburnissa, Lancasterissa varttunut, 1912 syntynyt maalaisneitonen jätti työnsä puhelunvälittäjänä ja aloitti poikkeuksellisen uransa kohti tähtiä. Lontoossa hän tarvitsi mielestään lisää koulutusta poikkeukselliselle äänelleen ja hioi taitojaan. Sodan loppuun mennessä hänestä oli hioutumassa jo kuuluisuus.

Vuonna 1947 alkoi Ferrierin yhteistyö Bruno Walterin kanssa. Laulajatar vakuutti Mahler-spesialistin ja hän kysyi edelleen epävarmana, menikö kaikki hyvin, kun hänen esityksensä oli jättänyt kapellimestarin ja orkesterin hiljaisiksi esityksen täydellisyyden edessä. Walter löysi Ferrierissä sielunkumppaninsa, jota rohkaisi eteenpäin, jonka musiikillisuus oli sitä luokkaa, että maestro itse istui pianon ääreen säestämään Ferrieriä Edinburghin musiikkifestivaaleilla. Kuuluisaa levytystä vuodelta 1949 on Ferrier itse pitänyt uransa huippuna.

Jos etsii Ferrierin taiteessa iloa, laulun helppoutta ja musiikillista kuplivuutta, parempaa suositusta ei ole kuin hänen Deccalle levyttämänsä kokoelma Blow the wind southerly. Jos ette usko, kokeilkaa kolmikkoa I know where I'm goin', The fidgety bairn ja I will walk with my love. Yksinkertaisuus, välitön koskettavuus ja yksityiskohtien luonteva hallinta on mestarillista, luonnonlapsesta on kasvanut taiturillinen laulajatar.

https://m.youtube.com/watch?v=x9IoM6cJCbc

***

Kathleen Ferrier, the singer of England. Her famous recording of British songs neatly summarises what is so positive in her art: natural musicality of her singing, simplicity and tender straightness - from old recordings it is easy to hear how much she enjoyed singing - she was never happier.

Cured ham - palvikinkkua Wiltshirestä

Wiltshire on Englannin possukreivikunta. Sikoja on sinne tuotu perinteisesti Irlannista. Wiltshiren luostareilla, kuten Malmesburyllä, olivat ruokahuollon lisäksi tiiviit hengelliset siteet Irlantiin. Swine on kantasanana myös Swindonin kaupungin nimessä. Varttuneempia possuja kävelytettiin Lontooseen kaupattavaksi ennen kuorma-autojen aikakautta. Keskiajalla siat olivat pienempiä - liha oli rasvaisempaa ja maukkaampaa, todennäköisesti. Onhan meidänkin lainsäädännössämme vielä pykäliä sikojen terhometsään laskemisesta, tammenterhoista tuli hyvää makua.

Malmesburyn kaupungissa huomioni kiinnittyi kiinnostavan luostarikirkon ja kaupungin laidan tunnelmallisten näkymien lisäksi oivallisiin possumakkaroihin aamiaispöydässä. Eläin oli kaupoissa esillä siihen malliin, että väkisinkin tuli miettineeksi, mitä suuhunsa laittaa. Wiltshiren kinkku on herkullista ja marketeissa se on selvästi kalliimpaa kuin rivikinkut ja pekonit. Huomasin myös paikallisen pekonin olevan erittäin lihaista ja maukasta. Wiltshireläinen palvausmetodi on märkämenetelmä, jossa liha käsitellään suolaliuoksessa ennen matalan lämmön palvausta. Suomalaisittain tämä tuo ikäviä muistoja suolavedellä käsitellyistä mauttomista ja vetisistä joulukinkuista. Wilshiren metodin lopputulos on kuitenkin mehevä, eikä vetinen tai kuivakka. Ostoskoriini valikoitui juuri Wiltshiren possua, vaikka kuivapalvattuakin olisi ollut tarjolla - siinä suola-sokeriseos hierotaan lihaan enemmän käsityömäisellä metodilla.
http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/bringing-home-the-bacon-1610092.html

Artikkelin mukaan pekonin laatua on alettu Englannissa taas arvostaa ja palautettu ripaus rustiikkia charmia - tämä on tervetullut vastaveto teolliselle pekonitehtailulle ja sen yleispiirteisille, vetisille ja rustoisille tuotoksille. Pekoni ja muna ovat olleet teekannun kanssa perinteinen englantilainen ase aamujen haasteisiin, jopa siinä määrin, että kuulin reissussa Luftwaffen pommittaneen sodan aikana erään suuren wiltshireläisen pekonitehtaan. Tieto oli kiinnostava, mutta en ainakaan äkkiseltään löytänyt sille vahvistusta. Hitler suhtautui kuitenkin kasvissyöjänä vakavasti sianlihaan. Huomasin aamulla jonkun nuoren brittimuusikon viljelevän vastaavia negatiivisia tuntoja lihateollisuutta kohtaan. Jotenkin lempeästi suosittelisin kaikkiruokaisuutta. Jos kiinnittää lihan laatuun ja valmistukseen huomiota, sitä voi harvakseltaan nauttia ilman maailmantuskaa - näin aikoinaan myös luostareissa toisinaan tehtiin, vaikka nojattiinkin pääsääntöisesti kasvisruokavalioon. Kun supermarkettien tarjonta on kuitenkin kattavaa, yltäkylläisenä aikana ylensyönnin synti vaanii ovella - kohtuullisuus on ehkä sittenkin tärkeää ja vihaisia nuoria naisia kannattaa kuunnella, joskaan ei aina kaikessa uskoa.

***

Cured ham and bacon is delicious, it is pricier to more industrial alternatives, but I recommend sticking to products from Wiltshire - there is plenty of taste and quality in this pork - a tradition of centuries. So famous that even Luftwaffe bombed those assets - I heard that unconfirmed story during my trip.

The sun is God - William Turner, valon maalari

Ylen Areenassa on vielä joitakin päiviä pitkä elokuva William Turnerista, englantilaisesta taidemaalarista, jota pari vuotta sitten ilmestyneessä filmissä näyttelee Timothy Spall. Hän on tietysti tunnettu Näkemiin vaan, muru sarjan Barry Taylorina. Tässäkin roolissa hän loistaa löysällä puhetyylillään ja omituisilla naissuhteillaan.

Filmi esittelee kiinnostavasti eksentrisen taiteilijan elämän ja tärkeimpiä töitä, matkoja niiden inspiraatiopaikoille ja varsinkin ajoitukselle - Turner maalasi mielellään näkymiä aamuhämyssä ja elementtien pauhatessa. Taiteilijan erikoisuutta on läheinen isäsuhde, naissuhteiden häikäilemätön asenne, joka kuitenkin voi taipua aidoksi lämmöksikin. Turner keskittyi selvästi taiteeseensa ja piti sitä arvossaan. Filmi ei hymistele ketään, Constablea tönäistään sen kummemmin motivoimatta kohtausta - kyseessähän on toinen taiteilija, joka avasi maalaustaiteeseen uusia näkymiä. Taidekriitikko John Ruskin-ironia on helpompi ymmärtää. Lopussa taiteilija katsoo tulevaan tai summaa sen, mitä tuotannollaan tavoitteli: "Aurinko on Jumala" olivat hänen viimeiset sanansa ja niissä tiivistyy oudolla tavalla hänen luonnontieteellinen ja romanttinen näkemyksensä maailmasta ja sen näkyväksi tekevästä valosta.

Jäin miettimään omaa suhdettani Turneriin. Hän tuntuu väreissään ja vimmassaan romanttiselta ja ilmaisuvoimaiselta. Katson töissä myös teollisen vallankumouksen merkkejä, höyryn, vauhdin ja kulkuvälineiden ihannointia. Hän matkusteli paljon, ja olisi kiintoisaa katsoa kaikki paikat, missä hän kierteli. Pelkästään Kentissä kohteita on monta.
http://www.telegraph.co.uk/travel/destinations/europe/united-kingdom/england/kent/articles/J-M-W-Turners-Kent/
Margaten rannoille hän palasi usein, ne hiekat esiintyvät myös T.S.Eliotilla. Norham Castle on yksi myöhäisistä töistä. Kuvaa katsomalla syntyy vaikutelma eteläisestä merenrannasta, vaikka paikka on Northumbriassa, lähellä Berwickiä, jokilaaksossa. Teos löytyi hänen jäämistöstään ja sen abstraktius vaati vuosikymmenien sulattelun, ennen kuin se laitettiin näytteille.

Constablen vähemmän vimmainen luonnontarkkailu tuntuu läheisemmältä ja nykyaikaisemmalta. Joskus vähemmän on sittenkin enemmän. Turner kuuluu kuitenkin niihin englantilaisiin, joilla oli jääräpäisyyttä pitää päänsä ja tavoitella omaa visioaan, rehellisesti. Jos en nähnyt sitä, en myöskään maalannut sitä, vaikka tiesin sen olevan siellä. Turnerin havainnoissa on parhaimmillaan puhtautta, pahimmillaan ne tekevät huonovointiseksi kuin liika-annos luumuvanukasta ja kermavaahtoa.

***

Timothy Spall starred as Mr Turner in the fine painter film made some years ago. A painter of observed visions, of light and steam and speed, J.M.W. Turner was one of the big English Eccentrics. It would be interesting to get a list of all places he visited and painted. Some of them are not well-known, like Norham Castle - the early morning light cast a southern sun to the landscape. What seems to be a seashore is in reality a ford of a river, with cattle pasturing.

J.M.W. Turner: Norham castle, sunrise, c.1845. 

Source: Tate Gallery.

Tewkesbury abbey - ja ne mainiot viktoriaanit

Tewkesbury Abbey on mielenkiintoinen rakennus. Luostarirakennus päätyi Henrik VIII:n toimien seurauksena myyntiin, jolloin se hankittiin seurakuntakirkoksi, jossa se toimii tänäkin päivänä. Rakennuksen juuret ovat ikivanhat, mutta näkyvät vanhimmat osat ovat 1100-luvulta, normannien valloituksen jälkeisiä. Komea romaaninen torni on Englannin suurin tyylissään.

Osallistuimme Tewkesburyssa Carol Serviceen, joka oli "full monty"-tyyppinen, kaikkea ja runsaasti. Tekstien ja joululaulujen lisäksi tarjolla oli loistavan kuoron juhla-asut, suitsukkeet, pyhän veden vihmominen osallistujien päälle rosmariinioksalla - tunnelma oli katossa, jonka holvit korkealla.

Kirjakaupassa oli myynnissä harvinaisen kiinnostavaa teosta Tewkesbury Abbey - The Victorian Restoration Controversy. Kirkko oli vuosisatojen kuluessa saanut päivitystä, kunto oli rapistunut ja lopulta viktoriaanisena aikana päädyttiin restaurointiin Sir George Gilbert Scottin johdolla. Aikojen saatossa varsinkin pääalttarin rakenteita oli muutettu, ottaen huomioon reformaation, keropäitten ajan, restauraation ja katolisuudelle myönteiset suuntaukset - anglikaanisen kirkon historia on varsinaisesti tätä. Restaurointityöhön lähti innokkaasti mukaan paikallinen rakennusalan yrittäjä Thomas Collins. Hänen liiketoimintansa laajeni vuosien myötä ja hän päätyi Tewkesburyn pormestariksi. Collins ei kuitenkaan ollut täydellinen rakennushistoriallinen katastrofi, kuten voisi kuvitella, hän toteutti muutoksia välttämättömyydessä ja usein hyvän maun mukaisesti. Esimerkiksi kirkon epätasaisen lattian tasoittaminen oli välttämättömyys. Tasoitettu lattia ei varmasti ollut keskiajan rakennuksen mukainen, mutta tasoitus tarvittiin jo tulvavahinkojen estämiseksi.

Restaurointi sai nimekkään arvostelijan William Morrisista, joka katsoi että historiallista rakennusta ollaan hävittämässä. Hän puuttui myös lattialaattojen valintaan ja kritisoi valintoja liian kiiltäviksi. Morris ei itse asiassa ollut erityisen hyvin perillä Tewkesburystä, vaan halusi tuoda esiin huolensa yleisemmin rakennusten mielivaltaisesta restauroinnista.

Tewkesburyssä on käsittääkseni saavutettu hyvä tasapaino osittain juuri keskustelun vuoksi. Seinät ovat paljaat, niistä on putsattu kellertävä maali, joka niihin oli joskus 1700-luvulla vedetty. Alttarirakennelmat ovat kompromisseja nykyisten palvelustarpeiden ja historian kehityksen välillä. Kirkossa on elementtejä sekä uskoville, että arkkitehtuurin ja historian ystäville. Viktoriaanista kiiltoa on vähän - holvien lakikiviveistoksia on restauroitu ja väritetty maltillisesti, kuorin värilliset katot ovat rohkeampia tai räikeämpiä, mielipiteet niistä varmasti jakautuvat. Viktoriaanien rakastama messinki kiiltää Raamattutelinekotkissa.

Nykymuodossaan Tewkesbury Abbey on kunnianarvoisa kirkko, joka ei ole pelkkä rakennushistoriallinen aarre, vaan se on myös samalla kirkollinen käyttörakennus, paikallisessa käytössä. Restaurointi on tältä osin varmasti onnistunut. Erinomainen kuoro todistaa, että perinne on yhä elävä.

***

Tewkesbury Abbey has a fascinating history. Particularly interesting is its restauration controversy, introduced by William Morris himself - blaming George Gilbert Scott and the local building businessman, Thomas Collins, later Mayor, of destroying the historical building. Yet, it is not always easy to find a balance in restoring the old building and keeping it at the same time alive for purpose it was build for - to serve the congregation, and God. In my opinion, a very delicate balance is achieved in Tewkesbury, a beautiful building with only few Victorian excesses, and one can judge the congregation by its choir - in Tewkesbury it is just magnificent!