tiistai 23. kesäkuuta 2020

Young girl, lost child and founding father

Source: Monticello.org

Olen välillä ylittänyt Atlantin jutuissani: niin teen nytkin, koska mustien asemasta käydään yhä kovaa keskustelua. Englannista irtaantunut Yhdysvallat lähti omille vapauden teilleen: diplomatiaa käytiin paljolti Englannissa ja Ranskassa - rauha solmittiin 1783 Pariisissa ja sen jälkeen seurattiin yhteiskunnan ja oikeuksien kehitystä entistä tiiviimmin.

***

Mutta kerron yhden tarinan, niin kuin se minua kosketti. Oli mies, tilanomistaja, joka menetti vaimonsa, lastensa äidin. Hän joutui lähtemään Pariisiin työtehtäviin yli Atlantin. Vanhalle mantereelle lähti hänen lapsiaan ja heille mukaan palvelusväkeä, jotka olivat hänen omaisuuttaan. Yksi heistä oli hänen vaimonsa sukua, kovin nuori, hän tuli mukaan hoitamaan pienintä lasta. Oliko muistuttanut hänen vaimoaan, kuitenkin tuo tyttö synnytti miehelle Pariisissa lapsen, tytön, joka kohta kuoli ja unohtui. Mies palasi pian väkensä kanssa takaisin Amerikkaan ja tyttö, nyt jo täysi nainen, synnytti hänelle kuusi lasta lisää ennen miehen kuolemaa. Näiden lasten alkuperä salattiin meidän päiviimme saakka.

Emme tiedä minne pieni kuollut tyttölapsi joutui. Ehkä Viattomien hautausmaahan nykyisen Place des Hallesin  lähellä, pienet luut kenties kuljetettiin vallankumouksen alettua katakombeihin. Voimme seuraavalla Pariisin matkalla muistaa tuota pientä, unohdettua lasta, hän oli esikoinen, kuusi hänen pikkusisarustaan ovat paremmin dokumentoituja.

Äidin nimi oli Sally Hemings. Hänestä ei ole säilynyt kuvaa. Hän eli elämänsä lähellä lapsiaan myös miehen kuoltua. Meillä on hänestä muutama todistus, joista voimme päätellä, että hänessä oli paljon myönteisiä piirteitä. Ihmiset lähettivät hänelle terveisiä, hänen lähellään pysyttiin. Oli kuitenkin tekijöitä, ettei hän saanut täyttä arvostusta yhteiskunnassa.

Miehen nimi oli Thomas Jefferson. Hän kuului Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisiin, Founding Fathers. Hänestä tuli kolmas presidentti John Adamsin jälkeen. Hänen tilansa päärakennus oli Monticello, joka on tuttu taidehistorian lehdiltä. 

***

Jefferson-Hemings kiista on mielenkiintoinen. Kannattaa tutustua wikiartikkeliin.

Aivan viime vuosina, kun historiankirjoitus on lopullisesti vahvistanut, että Jefferson on todennäköinen Hemingsin lasten isä, myös Monticello-museo on lopulta antanut Sallylle virallisen paikan kansakunnan ytimessä. 

Tämä tarina on vanha ja se on viihteellistetty monta kertaa. Siitä voidaan esittää jyrkkiä tai vähätteleviä mielipiteitä. Ainakin itseäni kosketti, miten historian totuus lopulta paljastuu ja hävetty, salattu asia saa oikeutta. Oli myös liikuttavaa löytää se ensimmäinen lapsi, jota kukaan ei oikein muista. Elämä on merkillistä ja merkityksellistä: siinä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin ihmeellistä.




***

I tell here story about one lost little girl, died in Paris. After her, six secret siblings from the same mother, Sally Hemings. Nowadays we can say their father was one of the Founding Fathers of the Nation, Thomas Jefferson. It is wonderful to read how the forgotten have take their position in the center of things. At least we can say, it is to the right direction, to justice. 



sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Englantilaisista valokuvista

Henri Cartier-Bresson: Ascot, 1955.
© Victoria and Albert Museum, London.

Sain Facebookin haasteessa tehtäväkseni koota kymmenen kuvan mustavalkoisen valokuvan sarjan. Kävin läpi englantilaisia kuvaajia ja sarjaani valikoitui oikeastaan vain Cecil Beaton. John Hedgecoe oli listallani, mutta hän oli enemmän teknikko kuin varsinainen taiteilija. Huomasin, että oli hankalaa poimia teoksia, kun rajoituksena oli, ettei kuvissa saanut olla ihmisiä. Loppujen lopuksi ihminen on valokuvauksen tärkeitä aiheita, mikä on hienoa. Beaton tosin usein muotimaailmassa työskennelleenä vetää ihmisenkin pintaan, vaatteen tasolle, usein briljantisti toteutettuna. Hänellä oli kyky löytää henkilöistään virheet ja peittää ne nerokkaissa kuvissaan: englantilaista terävyyttä.

Bill Brandt, alunperin saksalainen, työskenteli Henry Mooren ja Francis Baconin kanssa - hänen valokuviensa muotokieli on sukua näiden taiteilijoiden töille, niissä on Mooren plastisuutta ja Baconin muodonmuutosmaista notkeutta, joka pystyy liukumaan karmaisevien tunnelmien puolelle. Hän oli juuri oikea mies dokumentoimaan sodanaikaisia maanalaisen asemia, jotka oli otettu pommisuojiksi. Nehän olivat myös Moorelle, kuvanveistäjälle, kokemuksellisesti tärkeitä paikkoja. Brandt kuvasi myös samoja teollisuusmaisemia, katoavaa puutteen maisemaa, josta Orwellin tuotanto ammensi. Jos Beaton kuvasi pintaa, Brandt keskittyi taustaan. 

Brandt on vieraillut myös Haworthissa, Emily Bronten Humisevan harjun oletetussa sijainnissa Top Withensissä. Hänen kuvassaan rakennuksessa on vielä katto. Kun kävin paikalla 1987, kattoa ei enää ollut. On yllättävää, että suhteellisen tuoreissa kohteissakin on tapahtunut näin suuria muutoksia. Brandtin kuvalla on siis dokumentaarista arvoa ja samalla se tavoittaa paikan ja kirjan tuntua: taustan kukkulat vielä lisäävät synkkää ylevyyttä.

Valokuvissa on samalla jotain paljastavaa ja kätkevää. Cartier-Bressonin kuva Ascotista tavoittaa vanhan jääräpäisen miehen, joka pärjää olosuhteista huolimatta. Asenne on tuttu, Brexit ollaan valmis viemään loppuun, vaikka tiedettäisiin, että huonosti käy. Vaaditaan monesti juuri ulkomaalainen näkemään tämä. Pidän kovasti siitä, miten Cartier-Bressonin Leican optiikka on tavoittanut sadetakin märkyyden. Se on toisarvoista perinteiseen laukkakisaan keskittymisen rinnalla.

***

English photography: not many names that are world famous. I highly appreciate John Hedgecoe as a technical teacher, but Cecil Beaton and Bill Brandt are more artists: the first as a master of surface and the latter a master of background - like his great documentary photo of Top Withens in Haworth - the real Wuthering heights, I suppose? However, a Frenchman, Henri Cartier-Bresson, so well caught the English Attitude with his photo from Ascot. The old man is waterproof and he can illustrate also the modern position to Brexit: come shine or rain, we’ll manage, somehow!
Bill Brandt: Top Withens, 1944.
© Bill Brandt Archive, Ltd.