Kuidun tasapaino

Olemme siirtyneet aikaan, jossa Brexitin seuraukset oikeasti alkavat näkyä, hinnan ja tarjonnan muutoksina. S-ryhmä, joka on tuonut maahan Tescon ruokatavaroita, julkisti viime vuoden lopulla eniten myydyn, syötävän Britti-tuotteen.

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/talous/brittilaiset-kauppakumppanit-osittain-aika-epatoivoisia-s-ryhmassa-varaudutaan-taas-tuonnin-sakkaamiseen/?shared=1149230-1caa764c-4

Kyse on tietenkin Weetabix-aamiaismurokkeista, jotka valmistetaan Kuninkaallisella Suostumuksella. En muista syöneeni Weetabixiä tällä vuosituhannella, lapsena kylläkin maidon ja hillon kanssa. Ehkä taas pitäisi, kuidun saannin vuoksi. 

Sama organisaatio valmistaa myös Alpen-mysliä - olin luullut tuotetta ehta sveitsiläiseksi ja myös vaimoni tuotteeseen liittämät Heidi-mielikuvat karisivat, kun kerroin vuorimaisemoidun tuotteen olevan Made in England. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weetabix

Myös keksiosastolla on paljon brittiläistä tavaraa. Murot ja teen kanssa naposteltavat ovat tuoteryhmiä, joissa korvattavuus muualta tuoduista tavaroista on korkea: kilpailu on kova ja hinta ratkaisee. Ruokatarpeiden oma suosikkini, Colman’s sinappijauhorasia, on aivan toinen juttu. Tarvitsen sitä harvoin. Jos se maksaa kaupassa euron, ostan sen, mutta ostan sen myös silloin, jos sen hinta on vitosen. Kipuraja on ehkä kympissä. 

Tosiasiaksi siis jää, että elintarvikkeiden puolella Brexitin vaikutus lienee vähäinen ainakin meillä - kotimaisten murojen ja keksien valmistajille se tuo jopa kilpailuetua ainakin kotimaassa ja miksei myös kotoisilla sisämarkkinoillamme EU:ssa. Englantilaiset juustot, ne valitettavan harvat saatavissa olevat - todennäköisesti kallistuvat ja toivomani Englantilaisten Juustojen Invaasio maahamme entisestään epätodennäköistyy tai lykkääntyy.

Jos puhutaan muista päivittäistavaroista, nimenomaan pesuaineista, on vaikea väistää Unileveriä. Kesäkuussa 2020 brittiläis-hollantilainen yhtiö teki valinnan pitkäaikaisessa vatuloinnissaan pääkonttorin paikasta: se onkin Lontoo, eikä Rotterdam. Tämä on ollut Brexit-siivelle valtava voitto. Unilever on päivittäistavaroiden jättiläinen ja lähimarkkinat ovat kiistatta suuret. Tuotemerkkejä ovat Sun-astianpesuaine, Sunlight, Dove, Pepsodent, Knorr, Lipton, Becel, Colman’s... hieman yllättäen myös Ben & Jerry’s jäätelöt. 

https://www.independent.co.uk/news/business/news/unilever-headquarters-uk-london-move-netherlands-a9560406.html

Jos siirrymme pientavaroista isompaan kaupan kokonaisuuteen, voimme sanoa, että tavaravientimme Britanniaan on ollut suurempaa kuin tuonti. Palvelujen osalta tilanne on ollut päinvastainen. 

https://www.etla.fi/wp-content/uploads/VNK_2017_12.pdf

Onko Britannian vahvuus todella niin suuri juuri palveluissa? Vai onko kyse vain englanninkielisen palvelun uskottavuuden vaikutelmasta?

Suurta uskottavuus on tavaratuonnissa varmasti lääkepuolella - suomalaista koronarokotetta ei ole näköpiirissä hetkeen. Brittiläinen osaaminen on varmaa myös erilaisten analysointi- ja mittauskojeiden valmistamisessa. Mitä Suomi sitten Britanniaan vie? Huomiota herättävää on puuperäisen tavaran vienti: vaikka osuus on laskenut, kansantalouden kannalta tämä on kuitenkin todella merkittävä ryhmä. Miten Brexit tähän vaikuttaa? Minne kysyntä suuntautuu, jos kaupan verekset muurit nostavat hintoja? Ruotsi on kanssamme samassa EU-veneessä, mutta Venäjä... voisiko Brexit ohjata puun perään menevää saarivaltion kysyntää juuri sinne? Se olisi Salisburyn ym tapausten jälkeen varsin kummallista.

https://www.yrittajat.fi/uutiset/606453-brexitin-jatkoaika-antaa-yrityksille-aikaa-valmistautua#9d6f7ed1

Joka tapauksessa suomalaisen puunjalostusteollisuuden kilpailukyvyn ylläpitäminen on tärkeää ja tuotteiden jalostusarvon kasvattaminen. Unileverin tapauksessa näyttää, että ympäristöarvoilla on myös merkitystä - tämä ajattelu on Britanniassa nousussa. Kansantaloutemme kannalta hyvää ympäristöosaamistamme myös metsien suhteen ei pitäisi aliarvoida. Mikään ryhmä ei saisi lorottaa tässä kansallisiin etuihimme, muroihin tai pelletteihin, metsäosaamistamme ei saisi vetää lokaan. Britannian metsänhoidonhan tunnemme. Metsät on siellä pääosin hoidettu jo aikoja sitten. Kuidut tulevat viljoista.

Brexit on mielenkiintoinen käänne, joka palauttaa kansantaloutta juurilleen. EU-kriitikot ovat varmasti olleet siinä oikeassa, että kokonaisuudessa on hämärtynyt moni asia, joiden vuoksi Unioniin aikanaan pyrittiin. Voi olla, että nämä hyvät puolet tulevat taas kirkastumaan klassisen monenkeskisen kaupan monimutkaisuuden, ongelmien ja kotimaisen kysynnän kuplien paljastumisten kautta. Saadaanko uuteen tilanteeseen tuoretta ja luovaa dynamiikkaa vai onko tuloksena kärjistyvämpää käpristymistä ja sisäänlämpiämistä - se jää nähtäväksi. Mutta kuten tiedämme, rajumpi on ajan riento - tulemme näkemään tulokset varsin nopeasti hektisessä uudessa ajassamme. Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

***

Happy New Year 2021, to you, dear readers and let us hope Brexit will be good for us all! Of foodstuff - Finnish people have been very eager to buy fibre-rich Weetabix! Also Alpen label is quite popular here - even though only a few know it is Made in UK product - not Swiss Made, like one could expect. From Finland, we have exported a lot of woodstuff and their derivatives into the UK, hope they will not find much alternatives from Russia, for example. Of course, the internal market in the UK is so important and strong - one very bold move about that is to concentrate the Unilever headquarters in the UK, and not any more to share it with Rotterdam.

Me taistelemme pubeissa ja kahviloissa

Timesin nuoren polven kolumnisti jakoi tilastoja Britannian sisäisestä vastakkainasettelusta: kahvilat ovat lukumääräisesti pian ohittamassa pubit. Kolmea perustettavaa kahvilaa kohti kuolee kolme pubia ja korona on jyrkentänyt kehitystä.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

Kolumnisti analysoi kahviloiden viehätystä: ne edustavat globaalia samuutta ja yksilökeskeisyyttä, pubit taas lokaaliutta, paikallista yhteisöä. Havainto on mielestäni oikea: olen jotenkin vaistomaisesti inhonnut High Streetien ketjukahviloita ja rakastanut perinteisiä teehuoneita.

Pubin juurevuus on matkailijan peruskokemuksia: vaikka alkoholi ei maistuisikaan, kannattaa ilmapiiriä käydä haistelemassa vaikka lounaan merkeissä. Lapsille on yleensä omat ruokalistat ja koiratkin ovat usein tervetulleita. Meluisat juottolat tunnistaa nopeasti. Parhaimmissa pubeissa, kuten Nag’s Head Malvernissa, löytyy mukavia, rauhallisia juttelusoppeja ja paikallista tuotetarjontaa. Moni pub on nostanut ruoan tasoa gastrotasolle, välillä vähän liioitellenkin. Pubissa saa olla rauhassa, mutta myös paikallisten kanssa tulee luontevasti juteltua. Tyyppien kirjo on suuri: siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta on arvokasta, että koko yhteisöllä on yhteinen kohtaamispaikka.

Myös kahviloissa olen antautunut keskusteluihin hörhöjen ja selkeiden kylätapausten kanssa. Ne ovat parhaimmillaan mieleenjääviä tapaamisia, yllättävien tietojen ja varmojen mielipiteiden tarjoamista. Ketjukahviloiden tuotetarjonta on tasalaatuisuuteen pyrkivää, usein yllätyksetöntä ja rustiikkeja aromeja kaihtavaa: paikallisväri on saanut väistyä globaalin krominkiillon tieltä.

Klubit pyrkivät karistamaan pubeista tunkkaisuuden posh-loistolla: raha ja loistokkuus puhuvat. Vanhanaikaiset teehuoneet ovat mummomaisia, parhaimmillaan niissä pääsee makumatkalle aitojen paikallisten aromien äärelle. Klubit ja teehuoneet liudentavat rintamalinjaa kahviloiden ja pubien välillä.

Kahviloiden nousu on eräänlainen viides kolonna Britannian sisällä. Vaikka Brexitissä kansakunta käänsi selkänsä Euroopalle, yhtenäistävä kehitys kahvilakulttuuriin on jo tapahtunut. Orwellilainen pub on ollut henkitoreissaan pitkään: ketjupubi Wetherspoonin tarina on ollut menestys. Omistaja on osannut lukea pub-väsymyksen ja kahviloiden nousun yhdistämällä ne jonkinlaiseksi maanlaajuiseksi kompromissiksi, jossa kumpikaan osapuoli ei häviä. Kahvilaihmisille on nettinsä ja pub-ihmisille avotulensa ja bitterinsä.

Näen pubien muutoksessa myös laajempaa vaihdosta. Lad-kulttuurista, jätkäkeskeisyydestä, ollaan menossa kohti suurempaa tasa-arvoa. Klubit ja kahvilat ovat myös nuorten naisten paikkoja: niiden imago on teehuonetta vapaamielisempi. Kirjoa tulee aina olemaan örvellyspaikoista yläluokkaisempiin, connoisseur-tyyppisiin paikkoihin. Kolumnistin havainto eriytymisestä, globaalista yksilöllistymisestä paikallisen yhteisöllisyyden kustannuksella on varmasti tosi. En ole varma, miksi elämä sen kanssa tulee osoittautumaan. Luulen, tai kuten englantilainen sanoisi, pelkään, että vanhoja hyviä aikoja tulee vielä ikävä.

***

There is a clear divide between cafés and pubs, in between are posh clubs and traditional tearooms. The emphasis has been placed on cafés - and even Brexit does not stop that trend. It is very much about community spirit and individualism as well - it is essential that this change will keep some better things of englishness and avoid unnecessary bitter taste.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

Gentleman ja tekniikka

José Ortega y Gasset on ehkä nuoremmille polville jäänyt tuntemattomaksi. Konservatiivi-filosofi oli varsin kiinnostunut arkisista kysymyksistä ja kirjat ovat edelleen napakkaa luettavaa. Uusin suomennos Ajatuksia tekniikasta on vuodelta 2006 - alkuperäiset kirjoitukset ovat ilmestyneet 1939. Ortega asettaa esseensä keskivaiheilla vastakkain Gentlemanin ja Hidalgon: asetelma on yllättävä. Luulin, että aihe on mielessäni selkeä, mutta espanjalainen onnistui avaamaan uusia näkökulmia - ajattomasti, hyvän filosofin tavoin.

https://en.wikipedia.org/wiki/José_Ortega_y_Gasset

En tiedä mikä Ortegan suhde Englantiin oli, mutta hän on hyvin varma maalatessaan kuvan maasta, joka on vauras - jonka asukkaat ovat gentlemanneja laajasti ymmärrettynä, eri kansankerroksissa. Heille on tyypillistä itsehillintä, vakaa usko omiin saavutuksiin ja reiluun peliin. Myös vaikeuksiin suhtaudutaan leikkisästi. Tuotteita ei oikeastaan edes vaivauduta markkinoimaan asiakkaiden vaihtuvia oikkuja kosiskellen, vaan kärsivällisesti odotetaan, että kuluttajat sopeutuvat erinomaisiin imperiumin tuotteisiin. Niiden hinnoittelu on oikea, huomattava, mutta ei kohtuuton - korkea laatu huomioonottaen. Osoituksena reilusta pelistä, maa ei ole edes tarvinnut perustuslakia, eikä muutenkaan kuormita oikeuksista ja velvollisuuksistaan hyvin perillä olevia kansalaisiaan turhalla lainsäädännöllä.

Joltain osin tilanne tuntuu vanhentuneelta: kohta julkaisun jälkeen britit valittelivat, kun Rommelin joukot käyttivät Pohjois-Afrikassa tankkeja vastaan 88-millisiä ilmatorjuntatykkejä: peli ei ollut reilua. Kaikki britit eivät ole myöskään harjoittaneet sittemmin itsehillintää: esimerkiksi riittänee Gallagherin riitaantuneet veljekset. Näinä päivinä Topshopin saneerausongelmat kertovat, että myös markkinamuutoksiin olisi pitänyt reagoida ajoissa, eikä vain odottaa kuluttajien sopeutumista. Tekniikkakin on hieman vanhentunut, varsinkin autoteollisuudessa 1970-luvulla.

Perusnäkemys gentlemanista kuitenkin on tietynlainen ajaton, riippumaton rauhallisuus ja arvokkuus. Esseen päättää jonkinlainen haave herrasmiehen ja zeniläisen mietiskelijän yhdistymisestä. Sukkela ja nokkela pelimies, joka leikiten selvittää hankaluudet, kuulostaa hyvältä ideaalilta, mutta lyhytjänteisessä nykyajassa Ortegan kuvaama Gentleman on ajautunut syvähköön identiteettikriisiin. Asiat etenevät jotenkin hankalasti ja yksituumaisuuskin on ollut koetuksella. Ajatus idästä tulevan henkisyyden yhdistämisestä vapauden ja vaurauden ideaaliin kuulostaa sympaattiselta ja luo nykypäiväänkin näköaloja. Ehkä markkinointiakin voisi kokeilla, ainakin laadukkaiden englantilaisten juustojen kohdalla.

Ortegan tekstit ovat lyhyitä - voin suositella menemään suoraan niiden äärelle. Ajatuksia tekniikasta kannattaa napata mukaan, kun se vielä markkinoilla on. Kyllähän netistä arvioitakin löytyi, mutta itse kirja on niin tiivis ja ravitseva, että se kannattaa lukea ja ajatella itse, suoraan innoituksen lähteestä.

***

Spanish philosopher José Ortega y Gasset very interestingly defines an English Gentleman in his essay ”Mediation on the technique”. Self-control, fair play, good humour, reluctance towards marketing products, which are of high quality, are his emblems - in cold blood, he calmly waits for the market to adapt according to his innovations. Ortega paints a fair view, which is quite helpful to serve as an ideal in the turbulent modern, post-imperial times, suggesting some inspiration could be found and added from the Zen techniques of the East. 

Ruoka & Brexit

Kun olen viime kuukaudet ärvötellyt korona-kineksessä eli Saarivaltakuntaan ei ole ollut asiaa, muistin syövereistä tulee välillä kummallisia kaipuun kohteita. Kuten vierailut Iceland-myymälässä. 

Iceland on halparuokakauppa. Se on varsinaisesti erikoistunut myymään pakastettuja valmisannoksia. Ennen kuin lukija tuhahtaa, pakastemyymälät ovat kova juttu myös kulinaristisessa Ranskassa - Suomeen ne eivät ole vielä rantautuneet. Hypermarkettien pakasterivistöt tietysti ovat, mutta pakastemyymälän konsepti on erilainen. Kannattaa huomioida myös kotiinkuljetuksen mahdollisuus.

Icelandissa on pakasteiden lisäksi suppeat ja kapeat valikoimat ja lajitelmat muitakin tuotteita. Niistä on yleensä tarjous, joka pysäyttää. Ostan perinteiset joulusammiot (tub) Quality Street-konvehteja juuri Icelandista. Viimeksi mukaan tarttui myös piparjuurikastiketta ja valtava loota Yorkshire-teetä, jota olen kotosalla uuttanut ahkerasti. Sitä on vieläkin jäljellä, eipä ihme, sillä pakkaus lupasi, että siinä on 30 % enemmän. Tarjousten bongailu on yllättävän terapeuttista - kun halvalla saa ja vielä laadukastakin, niin eihän siinä itkukaan ole kaukana - kun kotipuolessa ei aina asiat ole näin hyvin!

Valikoimiin ja tarjouksiin voi tutustua täällä https://www.iceland.co.uk/

Icelandin hyllyjen välissä olen useasti huokaillut hintojen edullisuutta, varsinkin intialaisten valmisannosten helppohintaisuus hämmästyttää - laadussakaan ei ole ollut moittimista. Mieleen on tullut, että ainakaan ruoan hinnan korkeus ei ole ollut syy hankkiutua eroon EU:sta. Hinnoilla on mielestäni paremminkin paineita nousta eron seurauksena - tuontitavaraa, etelän tomaatteja, viinejä, oliivivalmisteita, juustoja ja pitkään kypsytettyjä leikkeleitä on tarjolla paljon. 

Ruoan hinnan noususta EU-eron myötä huolestuneita artikkeleita löytyy helposti. Jaan tähän yhden mielenkiintoisimmista. Siinä on erittäin kiinnostavaa tilastoa myös omavaraisuudesta viime vuosina. 

https://briefingsforbritain.co.uk/busting-the-food-price-myth-in-a-no-deal-brexit/

Kun sanomalehdistä syntyy kuva, että britit ovat kädet ristissä odottaneet erosopimuksen valmistumista, niin kotimaiset tuottajat ovat artikkelin tilastojen mukaan selvästi pyrkineet neuvotteluaikana lisäämään ruoan kotimaisuusastetta. Näinhän pystytään paremmin kontrolloimaan luomutuotantoa ja vastaamaan ympäristökysymysten haasteisiin ihan oikeasti. Jos hinnat nousevatkin eron myötä, se hyödyttää kuitenkin kotimaata työpaikkoina ja korkeiden eettisten periaatteiden kautta. Näin tietenkin, jos eletään Parhaiden Brittiperinteiden mukaisesti - kaikenmaailman fuusiokeittiöt ja niiden kotkotukset ovat useammin tuontivetoisia. Näiden tuotteiden kunnian päivät lienevät luetut. Kuluttajat varmasti nykyistä enemmän miettivät, mihin sijoittavat marketissa puntansa. Kotimaiselle tuotannolle se on voinut jo nyt olla hyvä asia.

***

One of my travel delights is wandering between the aisles of food markets. Iceland is a type of small supermarket we do not have yet in Finland - very much concentrated on frozen ready meals. I love their bargains - Quality Street Tubs and Yorkshire Tea Boxes (giant, +30% more!). Prices are very good compared to Finland. What will happen after Brexit? One thing is that the English producers have increased their share of market - that is a very good strategic thing as well in the long run. It is likely that products of the Southern Europa are destined to increase. Yet, there is still some time left for customers to adapt to that very likely scenario.

Brittivehkeiden lumovoimaa 2: Kuka ajaa punaista Jaguaria?

Photo: Maaseudun tulevaisuus 6.7.2019/Jaana Kankaanpää

”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari” - mainostettu laite oli tietenkin polkupyörä. Kun itse vartuin ajokortti-ikään, suunnittelin itsekin käytetyn Jaguarin hankkimista. Krominkiiltävä haaveitteni kohde oli peribrittiläinen Jaguar XJ - 4.2 litraisella, kuusipyttyisellä koneella. Auto oli tullut markkinoille 1968 - erityisesti series 2, vuosina 1973-1979 valmistettu, on mielestäni autoksi täydellisen ideaali. 

Jaguar ei noina vuosina myynyt Suomessa kauheasti, koko 70-luvulla vain 131 kappaletta. Mersut ja Bemarit olivat arvostetumpia. Eksentrikolle tämä oli tietenkin hyvä asia: kansahan on tyyliasioissa usein väärässä. Jaguar myös pesi tuolloin kilpailijansa suorituskyvyssä ja ajomukavuudessa. 

Itse olin myyty auton linjakkaasta tyylikkyydestä, siinä oli brittiläistä pidättyväisyyttä, mutta myös lakonista ylemmyydentuntoa, viileää perinnettä. Vaikka en valinnut autoa itsetuntoni jatkeeksi (ja romuttanut talouttani), sydämessäni on jossain kolkka varattu punaiselle tai mustalle XJ:lle. Kaikki jotka vaivautuvat katsomaan kuvani auton ääriviivoja ja kromattuja ikkunanpieliä, ymmärtävät miksi. Auton yläosa on melkein pelkkää ikkunaa. Tuollaisesta autosta olisi hienoa nousta kadulle näennäisen huolettomasti tai hurauttaa pois ihastuksesta huokaavien kansanjoukkojen ulottuvilta.

Series 2 on helpoin tunnistaa keulagrillistä: se on edeltävää versiota pienempi ja pyöreät lamput ovat somasti siron puskurin yläpuolella. Tesla kuvitteli tehneensä autoihinsa tyylikkäät ovenkahvat, mutta kyllä Jaguarin aukaisimet ovat erittäin tyylikkäitä tässä mallisarjassa (tietysti ne pilattiin myöhemmissä versioissa). Kylkiä ja keulan yläosaa koristavat jännittyneet Jaguar-veistokset - ne antavat kokonaisuudelle viimeistellyn silauksen ja vihjeen, että konepeiton alla on tarvittaessa voimaa.

FBI:n G-mies Jerry Cotton ei ajanut tätä mallia, vaan E-tyyppiä. Komisario Morse taas ajoi vanhempaa Mark 2-mallia. Molemmat hienoja autoja, molemmat tyyppeinä eksetrikkoja - ja edustavat pätevästi keskimääräistä Jaguarin käyttäjäkuntaa: etäisiä, tunteet kätkeviä, mutta pohjimmiltaan pessimistis-sentimentaalisia tahoja.

Jaguarin kohtalonlangat oli tietenkin jo punottu vuonna 1968. Kun samana vuonna Nuffield-traktori ja sen konserni British Motor Corporation sulautui Leyland Motor Corporationiin, oli Jaguarin mentävä mukana. Leylandin jälkimaine on ollut huono: laatuongelmat ulottuivat lopulta Jaguariin saakka. Työntekijät lakkoilivat ahkerasti 70-luvun puolessa välissä ja tuotteiden viimeistely alkoi kärsiä. Brittiläinen autoteollisuus alkoi menettää otettaan kehityksen juoksussa ja toimialan perinteistä tulikin synonyymi huolimattomuudelle. Valtiovetoisuus tuli tiensä päähän 1984: Jaguarista tuli yksityinen yritys - Fordin kautta se päätyi Tata Motorsille. Kansanautofirman alaisuudesta raskaan bulkkirautakonglomeraatin omistukseen! Elämä on ironista.

Unelmieni autokaunotar on matkan varrella kärsinyt hirvittäviä imagotappioita. En ole toipunut diesel-koneiden käyttöönotosta tai siitä, että Jaguaria saa farmariversiona. Se ei yksinkertaisesti sovi!

Vuoden 1974 mallista unelmaa olisi kirjoitushetkellä tarjolla Pöytyällä. Hauskasti ja ennenkaikkea uskottavasti 123 456 km ajetun Punaisen Unelman saisi alleen vaivaisella 6700 eurolla. Siitä vaan muuttamaan haaveita realiteeteiksi!

***

Once upon a time, my dream was to buy an used Jaguar XJ 4.2, from series 2. There is not much difference whether it should be a black or a red one - it is a design classic. I never realised my dream and later development under State-owned Leyland corporation, or privatised ownership after that, has not always done good for the glorious reputation of Jaguar. Enter diesel engines and estate models - and you can ask, what happened to our dreams? But what a car it was in its heydays from year 1968 to 1974! 

Brittivehkeiden lumovoimaa 1: Puhtia maatöihin

Upper photo: H.Annanpalo: Alakorkalon ja Niskanperän historia. 

My mom and granddad sitting on potato harvester, my godmother on left from tractor.

Lower photo: Poppy-colored Nuffield. Made in Britain. Source: Wikipedia.

James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.

Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.

Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.

Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.

***

One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.

Gerald Finzi, säveltäjä - 3: Minne musiikki menee?

Source: https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Herefordin katedraalissa on omituinen ikkuna, joka on omistettu Thomas Trahernelle. Uskonnollisen, mystisen, yksilöllisen, 1674 kuolleen ajattelijan tekstit tulivat sattuman oikusta päivänvaloon ja ne julkaistiin 1900-luvun alkupuolella. Vaikka Finzi mainitaan agnostikoksi, hän innostui lapsen viattomuutta, maailman ihmeellisyyttä ja luontoyhteyttä käsittelevistä metafyysisistä kirjoituksista niin paljon, että puki ne laulusarjaksi Dies Natalis. Teos piti kantaesittää toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta se siirtyi seuraavaan vuoteen. Ensimmäinen levytys valmistui 1947, sekin vähän onnettomissa merkeissä: säveltäjä ei ollut tyytyväinen laulajaan, eikä kapellimestariin. Veikkaan, että hän johti itse viimeisen osan Salutation, joka soi yleensä esityksissä komeasti.

Kuten Juha Seppälän tuoreessa romaanissa, Dies Natalis-sarjassa on äänessä lapsi, joka ihmettelee mistä hän on saanut alkunsa. Yhtä ihmeteltävää on Finzin ylevä sävelkieli: se välttää aiheen uskonnollista tunteellisuutta, mutta lähestyy syntymää kuitenkin lähes luonnontieteellisenä ihmeenä ja suunnitelmana. Säveltäjistä Parry oli Finzin edeltäjiä ja hänen musiikissaan, kuten Elgarilla, tunne on vahvasti päällimmäisenä läsnä. Finzi etääntyy, välttää helppoja ratkaisuja ja painaa tunteen syvemmälle. Hän lähtee sanoista ja löytää merkityksiä niiden takaa: kuten Pascal, hän etsii perimmäisiä asioita ja antaa musiikillaan niille ilmaisua. Elämän ihmeen tarkasteluun tämä strategia sopii täydellisesti: musiikissa on äärettömyyksien huimausta.

Finzin kohtalo oli jäädä sodan jälkeen toisen pasifistin, Benjamin Brittenin varjoon: kiharapäässä oli enemmän yleisöön vetoavaa nuoren miehen kikkailua. Finzille näkemys rauhan merkityksestä oli syvällisempi: se heijastuu myös Farewell to Arms teoksen nimeen saakka. Kuoleman ja menetyksen tunnot liikkuvat koko tuotannon liepeillä ja luovat usein viileyttä, etäisyyttä, pelottavaakin avaruudellisuutta.

Let Us Garlands Bring-sarja on tehty Shakespearen teksteihin. Se osuu ilmaisun keveydessäänkin varsin syviin tuntoihin. Finzi on säveltäjänä oman tiensä kulkija. Hänellä on visio, miten hän halusi maailmansa kuvata, ei romanttisen rönsyilevästi, eikä modernistisesti uhoten, vaan omalla tekstilähtöisellä, hiljaisella tavallaan, usein hämmästyttävän tunnistettavasti. Finzin musiikissa on jokin vaikeasti määritettävä piirre, idiomi, joka tekee siitä nimenomaan Finziä. Hän pyrkii ilmaisemaan jotain omaperäistä, osittain onnistuen ja osittain ei - eli hän on tiukasti englantilaisessa perinteessä, kuten säveltäjän muistolle tehty lasikaiverrus, puu juurineen ja oksineen, osuvasti kertoo. https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Runouden ja musiikin kokeminen ovat henkilökohtaisia, syviä asioita, joiden merkityksen jakaminen ei ole helppoa. Oma suhteeni Finziin on kasvanut pikkuhiljaa, tunnistin aluksi tiettyjä melodisia piirteitä ja aikaa myöten kiinnostuin tästä mietiskelijästä ja kiinnyin häneen. Teosten parhaat esittäjät ymmärtävät säveltäjän sisäistyneen luonteen. Taas kerran Janet Baker tekee hienoa työtä Shakespeare-sarjassa. Alkulaulun tunnelma on hieno ja säestyksissä on laulajaa täydentävä oma ajatuksensa. Dies Natalis on astetta merkillisempi teos, eikä kovin helppo lähestyttävä. Sen viimeinen osa on minusta hienoin, hiljaisenhurmioitunut olemassaolon tutkistelu, jossa melodiat kaartuvat hyvin leimallisella tavalla. Finzi-sarja on hyvä lopettaa Lo, the Full Final Sacrifice teoksen lyhyeen ja intensiiviseen, hiljaiseen Amen-osaan. Sävelten vaiettua on hyvä jatkaa tutkimusmatkaa säveltäjän muiden teosten parissa.

Janet Baker: Let Us Garlands Bring https://youtu.be/vafgOwyUeZE

Dies Natalis: Part V (Finale) Salutation https://youtu.be/HvMTUfXuxGo

Lo the Full Final Sacrifice: Amen (the last movement) https://youtu.be/nm1rDZSijV8

***

Finzi’s relation to his texts was at the same time mystical and practical. He digested them very much in his own way and we can share his love to them through his quiet and eloquent music. He could give extra life and meaning as well to the little-known Traherne text or to the familiar poem by Shakespeare. And always there is  something calm and analytical, the essential element of Finzi, added there. Where does this music go? After its final Amen, this quiet agnostic still causes something growing in ones mind. He was a sort of Pascal of the English countryside.

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

Gerald Finzi, säveltäjä - 1: Sotien viemää

Olipa kerran pieni, herkkä poika. Hän menetti isänsä 7-vuotiaana. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän menetti kolme veljeään. Säveltäminen oli yksi henkireikä nuorelle miehelle. Sota vei kuitenkin myös hänen sävellyksenopettajansa. Menetysten ketju vahvisti hänen melankolista näkemystään maailmasta. Hän eteni säveltämisessä ja sai julkaistua laulusarjoja. Onnellisesta avioliitosta syntyi kaksi poikaa. Yhden suuren laulusarjan kantaesityksen esti toisen maailmansodan puhkeaminen. Se hidasti myös läpimurtoa säveltäjänä. Sodan jälkeen elämä normalisoitui ja verkkaan työskentelevä mietiskelijä kirjoitti uusia töitä nopeammassa tahdissa ja sai niitä esitettäväksi. Idyllin lopetti tieto sairastumisesta, johon hän muutaman vuoden päästä menehtyi.

***

Gerald Finzillä oli italialaisia juuria. Isätön, veljetön poika on varmasti tuntenut juurettomuutta Englannissa ja Lontoon piireissä. Pohjois-Englannin aika Harrogatessa ja Yorkissa oli marinoinut häneen riippumattomuutta ja sitkeyttä. Hän ei etsinyt vanhemmista säveltäjistä isähahmoja, vaan oli oman tiensä riippumaton kulkija. Hänestä tuli paremminkin muiden kannustaja ja unohdettujen Tudor-ajan säveltäjien valoon tuoja. Lohtua toivat syvimmällä tasolla sanat. Finzi rakasti runoutta: melankoliset, fatalistiset säkeet olivat sydäntä lähellä. Sieltä löytyi myös isähahmo. Rakkaus vanhan pessimistin, Thomas Hardyn, tuotantoon välittyi myös sävellyksiin. Pelkästään Hardyn runoihin sävellettyjä lauluja on kahden cd-levyn verran. Minulla ei ole tietoa, tapasiko säveltäjä koskaan Dorsetin bardia - kirjallinen kosketus oli riittävä sekin.

Hardyn tekstiin on tehty yksi Finzin suosikkisävellyksistäni, sarja Earth and Air and Rain. Nimi tulee viimeisestä laulusta Proud Songsters. 

The thrushes sing as the sun is going,

And the finches whistle in ones and pairs,

And as it gets dark loud nightingales
   In bushes
Pipe, as they can when April wears,
   As if all Time were theirs.

These are brand-new birds of twelve-months' growing,
Which a year ago, or less than twain,
No finches were, nor nightingales,
   Nor thrushes,
But only particles of grain,
   And earth, and air, and rain.

Tulkitsen runoa niin, että sen keskiössä on elämän kummallinen kiertokulku. Vuosi sitten ei ollut tietoakaan niistä linnuista, jotka nyt laulavat täysin rinnoin. Lintujen ihmeenomainen laulava olemus on syntynyt yksinkertaisista alkeiselementeistä. Voidaan lukea tämä ihmettely myös toisin päin: nämä luomukset katoavat yhtä nopeasti ja peruuttamattomasti. Laulu on hyvä johdatus Finzin musiikkiin: se on olennaisen äärellä. Finzin melankolia on kivuliasta, mutta eleetöntä ja kirkasta. Pushkinin toteamus ”Suruni on säteilevää” on lähellä näitä tuntoja: jollain kummallisella tavalla myös syvä ilo on läsnä. Musiikki on pienessä muodossaankin monumentaalista, selkeää ja hitaasti avautuvaa: omaperäistä ja kummallisella tavalla analyyttistä. Siinä on heijastus runon kauhistuttavasta luonnontieteellisestä otteesta. Tihentyvässä pianosäestyksessä voi kuulla lintuparvien pyrähtelyn viileässä illan ilmassa.

https://youtu.be/vNBFJ0qI6so

Finziläinen melodia on kipeistä tunnoista huolimatta rauhallista, levollista, se piirtää yleensä loivan, kauniin kaaren hieman resignoituneena. Erityisen kauniisti soi Romanssi, op. 11.

https://youtu.be/7kjvB1lzZyk

Säveltäjänä Finzi on merkillinen sotienvälisen ja -jälkeisen ajan introvertti. Menetykset, niukkuus ja olevaisen pohdiskelu ovat jatkuvasti läsnä. Tämä on niin vahvasti sukupolvikysymys, että tunnelmat voivat helposti tuntua vierailta. Myös Finzin oma sukupolvi valitsi kevyempiä strategioita, kepeämmän sävelkielen parista. Elämän ja kuoleman ympärille kääriytynyt ajattelu on kuitenkin tuonut musiikkiin erikoista ajattomuuden tuntoa, joka on mielestäni Finzin musiikin leimallisia piirteitä.

***

I start here my three-part writings about Gerald Finzi - a composer who suffered much the losses of the Great War and also the Second World War. He was an introvert, slowly following his own path of music. He was much consoled by poetry, like that by Thomas Hardy, who was a sort of father figure sharing Finzi’s view of world. I tip here for a fine elementary song Proud Songsters - Text by Hardy and for a marvellously pensive Romance op 11.

Kohti tyytymättömyyden talvea

Katselin vanhoja matkakuvia. Varhaiskevään Yorkshire-matkasta välittyy paikoin synkkyyttä, joka yleensä liitetään syksyyn. Ihmismieli rakentaa kertomusta, vaikka jokaisella vuodenajalla on puolensa. Olisi kyllä hienoa olla näkemässä Englannin syksyä. Korona väistyy ja matkustaminen vielä vapautuu - se tulee tuntumaan ihmeelliseltä. Mutta tällä hetkellä siihen on vielä matkaa, paineita tulee talvella olemaan. Sekä hallitukselle, että yksilöille. Toivottavasti löytyy kykyä kestää epämukavuutta, tarvitaan vaikeasti kääntyvää common sensea, tervettä järkeä.

Ihmisiä pitää rauhoittaa keskittymään olennaiseen. Aikaamme leimaa liikaa levottomuus ja kärsimättömyys, myös viihteessä. Billie Holiday on parhaimmillaan kappaleissa, joista koristeellisuus on riisuttu pois, jäljellä on pelkkä ydin. Kevättä voi kaivata, mutta rauhallisesti ja päättäväisesti, se tulee kun sen aika on. 

https://youtu.be/LU03e25P78g

***

Englannin hallituksen päätökset alkavat tuottaa tulosta. Cumbriassa eli Lake Districtissä eli Järviseudulla rakentaminen on kasvussa, samoin Cotswoldsissa ja valtionvarainministerin pohjoisen Richmondissa. Asuntojen hinnat ovat olleet nousussa ja omissa verrokeissani tarjontaa on runsaasti. On mielenkiintoista nähdä, kuinka laajaksi Lontoon pendelöintialue tulee kasvamaan. Cotswolds hunajanvärisine kylineen on houkutellut ison rahan ihmisiä Madonnasta alkaen - tällaiset ostajat sotkevat markkinoita. Alue ei ole liian kaukana Lontoosta, mutta kuitenkin jo maaseudun rauhassa. Jännä nähdä, miten tasapaino muuttuu uuden rakentamisen myötä. Tärkeää olisi myös hintatason kohtuullistuminen muotipaikoillakin. Kyllähän Englannin maaseudulle, kuten Suomeenkin, mahtuu ihmisiä ja asumista. Normaali elämä, kaiken ekslusiivisen ja poshin rinnalla, on sittenkin olennaista ja kiinnostavaa.

Paikalliset tuotteet, ylpeys kotiseudusta ja kesän kukkien loisto - ne näkyvät myös tämän päivitykseni jälkikesäisessä kuvassa Helmsleystä. Turvallista syksyä, lukijani, muistakaa d-vitamiini taistelussa kaamosta ja koronaa vastaan!

***

It is going to be just another winter of our discontent. But, like Billie Holiday told us, spring must be somewhere - while waiting, we can enjoy the best of autumn and winter as well. It seems that the Government is causing some progress in building - new housing will be constructed in Cotswolds, Cumbria and Richmond of the North - Rishi Sunak’s home ground. Dear readers, please keep you safe, remembering vitamin D as well!

Reviewing Classical Music - Interviewing Mr Ralph Moore - Vox Humana in English Music

Mr Ralph Moore and interviewer at Sir Edward Elgar’s grave, Little Malvern.

Mr Moore, you are a very experienced classical music reviewer - you contribution to the industry is a real labor of love. What qualities in music have made you tick?

RM: A number of people have been credited with the aphorism, "Writing (or talking) about music is like dancing about architecture" but the reason I write about music is that I enjoy using words and sharing my accumulated knowledge and enthusiasm with like-minded people is a pleasure in itself. If I can inspire, direct or merely advise others about how and where to find the greatest music - music which moves me most - that is its own reward. I must also confess that the inadequacy of some modern reviewing and the demonstrative ignorance of some critics have convinced me that I could contribute to the field of music-reviewing. I model my writing on those who inspired me and whose opinions I learned to trust: critics like John Steane and Alan Blyth, whose books and contributions to fora like Gramophone, particularly in the field of my specialism, which is the human voice, were my models for critical appreciation. I have loved opera since a great friend first introduced me to it in my first year of university forty-seven years ago and I have felt especially motivated to produce surveys which aim to guide listeners towards acquiring the best recordings of operatic masterworks.

I have heard some hopes that eventually classical music will kill coronavirus. When staying indoors, what are your tips for a beginner, to get a proper start with classical music?

RM: From my point of view, despite its many lamentable consequences, the recent coronavirus lockdown formed an opportunity to concentrate more on the enjoyment and sharing of great music via online listening sessions with friends and the provision of more time to devote to music.

One cannot speak of English music without Elgar. We Finns should be grateful to Britons - you have promoted Sibelius so well. Can you explain why they are so darling composers to the UK?

RM: I cannot claim to be able to explain the popularity of Elgar and Sibelius in England but despite their superficially phlegmatic nature, the English are a soulful nation and those are two deep, mystical and profoundly melancholy composers. I quote E. M. Forster's Notes on the "English Character" here: 

The trouble is that the English nature is not at all easy to understand. It has a great air of simplicity, it advertises itself as simple, but the more we consider it, the greater the problems we shall encounter. People talk of the mysterious East, but the West also is mysterious. It has depths that do not reveal themselves at the first gaze. We know what the sea looks like from a distance: it is of one color, and level, and obviously cannot contain such creatures as fish. But if we look into the sea over the edge of a boat, we see a dozen colors, and depth below depth, and fish swimming in them. That sea is the English character—apparently imperturbable and even. These depths and the colors are the English romanticism and the English sensitiveness—we do not expect to find such things, but they exist. And—to continue my metaphor—the fish are the English emotions, which are always trying to get up to the surface, but don’t quite know how. For the most part we see them moving far below, distorted and obscure. Now and then they succeed and we exclaim, “Why, the Englishman has emotions! He actually can feel!” And occasionally we see that beautiful creature the flying fish, which rises out of the water altogether into the air and the sunlight. English literature is a flying fish. It is a sample of the life that goes on day after day beneath the surface; it is a proof that beauty and emotion exist in the salt, inhospitable sea.

Furthermore, both composers enjoyed the advocacy of some very influential and charismatic conductors such as Beecham and Colin Davis, who tirelessly promoted their music, alongside the works of another of my great loves, Berlioz.

Your forte is vocal music. Britain has a very strong tradition of great singers - please tell us a little bit of your past favorites: Is there any hope in the younger generation of singers?

RM: Some have labelled Britain with the sarcastic epithet "Das Land ohne Musik" which is obviously a slander, as we have long welcomed artists from all over the world as well as nurturing our own, native talent. Apart from composers of the stature of Elgar and Vaughan Williams, there has been a succession of great singers headed by the likes of Dame Janet Baker, Alfred Piccaver, Dame Eva Turner, Sir Thomas Allen, Dame Margaret Price and many others. I do indeed fear for the next generation of singers, as they possess every advantage regarding training in languages, dramaturgy and musicality but have little grasp of correct technique based on pharyngeal resonance. The dearth of big-voiced singers able to cope with Wagner and Verdi provides ample evidence of the decline.

Many of your reviews appear on the MusicWeb - please tell us a little bit more of this site? What are its aims?

RM: Here is the background to the MusicWeb site, now the most widely read on the web:

http://www.musicweb-international.com/about_us.htm

I have reviewed for them for ten years and in the last few years have also regularly acted as an editor. It aims to be as comprehensive as possible, writing literate and well-informed reviews free of commercial pressure and influence.

You have done really massive reviewing effort and so-called ”mega-surveys” -  your personal views of the best recordings in the market - are extensive and very deeply informative documents. I have learnt a lot from them. For a beginner, they are a real chest of treasures, guiding with style and humour. They are the apex of your reviewing work and most easily to find here:

http://www.musicweb-international.com/classrev/Ralph_Moore.htm

Mr Moore, thank you very much for your time. Would you like to send special greetings to Finnish people who anxiously want to get back to normality and visiting all British cultural delights again?

RM: As a man married to an ethnic Finn, I send my greetings to a great and proud nation renowned for the resilience, humour and taciturnity of its people!

***

Haastattelin Mr Ralph Moorea, klassisen musiikin arvostelijaa. Mr Moore on tunnettu perusteellisista parhaiden klassisen musiikin esitysten arvioinneista, joita on koottu tekstissä mainituille MusicWebin sivuille. Ne ovat erinomaista luettavaa aloittelijoille ja pidemmälle edistyneille levyharrastajille. Varsinkin oopperoita koskevat arvioinnit ovat erittäin asiantuntevia ja myös taustoittavat teoksia. Haastattelussa Moore analysoi Elgaria ja Sibeliusta, jotka vetoavat englantilaisiin musiikkinsa melankoliallaan ja sielukkuudellaan. Suurena vokaalimusiikin ystävänä Moore antaa myös vinkkejä parhaisiin englantilaisiin laulajiin, kuten Dame Janet Bakeriin.

Cucumber sandwiches - Kurkkuleipien lumo

Kesä on jo mennyt, mutta se jää aikakirjoihin kesäksi, jolloin minulla tuli kurkkuvoileipiä ikävä. Ajatus kuulostaa helposti järjettömältä, mutta kurkkuleivät on brittiläinen instituutio. Ne ovat valkoisia kolmioleipiä, joiden välissä on täytteenä kurkunviipaleita, voita, ripaus suolaa ja valkopippuria. Kurkuista ja leivistä on leikattu kuoret pois. On koulukuntia, jotka vakavissaan pohtivat, josko kurkun siemenetkin pitäisi poistaa - ne voivat tuoda leipään liikaa kosteutta. 

Kyllähän kurkussa on oma makunsa, kun siihen keskittyy. Se ei ole veden maku, vaikka kurkut pääosin vettä ovatkin. Kuoren poistaminen entisestään ohjaa keskittymistä ytimeen.

Kurkkuleivät eivät ole tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä, ne pelaavat vienouden asteikolla. Omalla tavallaan yhdistelmä on hienostunut - ei ihme, onhan se varta vasten kehitetty iltapäiväteen tarpeisiin. Jotain pitää syödä, mutta ei liian raskasta, koska illallinenkin on edessä. Lämpimän kesäiltapäivän tunnelmiin teen ja leipien duetto sopii mainiosti. Sanonnassa Cool as a cucumber on vinha perä. Tilaisuuden puheetkin asettuvat helposti tälle sivistyneen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden tasolle. Miten mukavaa ja huomaavaista, että olet tehnyt kurkkuleipiä!

Guardianin artikkelissa käydään läpi, miten tämän kokonaisuuden voi pilata. Siinä myös kerrotaan, mitä kuuluu tehdä, että asiat olisivat oikein.

https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2013/jun/13/how-to-make-perfect-cucumber-sandwiches

Sanoisin, että valkoinen, pehmeä, mahdollisimman epäterveellinen ja neutraali leipä on perusoletus. Voin pitää olla tuoretta ja pehmentynyttä, että sen pystyy levittämään leivälle. Kurkut viileitä, raikkaita ja kurkkumaisen rapsakkaita. Jos niinsanotusti haluaa tuunata kokonaisuutta, se on varmin tehdä teelaatua säätämällä. Mietoaromiset laadut, Earl Grey-tyyppiset ratkaisut ovat varmasti perusteltuja.

Kurkkuleivän tapaisia instituutioita ei sovi väheksyä. Ne ovat pitäneet kansakunnan mentaalirakenteita kunnossa vaikeina aikoina, siinä missä vesikannun lämpiämään laittokin. Tällaisessa pienessä ja valjun tuntoisessa asiassa on paljon Englannin näennäisen vaatimatonta, mutta vankkumatonta ydintä.

***

Cucumber Sandwiches - of pure and simple ingredients. They are an institution itself, a very English one. For afternoon tea. Soft and moist, but strong as rock, calming Nation’s nerves for decades.

Slightly out of focus, but still there - England 365

Tämä on blogini kirjoitus 365. Reilussa kolmessa vuodessa sain tehtyä tekstin vuoden jokaiselle päivälle. Jos en olisi kirjoittanut, laiska mieleni ei olisi pohtinut kaikkea vastaantullutta Englannin kannalta. Tähän juhlakirjoitukseen valitsin sattumalta eteen tulleen aiheen, Ralph Vaughan Williamsin jousiorkesterikappaleen Fantasia on a theme of Thomas Tallis. Se esitettiin ensimmäisen kerran Gloucesterin katedraalissa 1910 ja siellä sen johtaa tässä Andrew Davis.

https://youtu.be/ihx5LCF1yJY

Vaughan Williamsin etunimi muuten ääntyy Reif. Kuulin häntä ensimmäisen kerran koululaisena kaupunginkirjastossa LP-levyltä: Tuubakonsertto. Satoi lunta, oli lähes nuoskaa. Fantasiaan törmäsin vasta vuosien päästä. Sinfoniat tunnen huonosti. Fantasiassa soi Englanti. Siinä on traditio kaikkialla läsnä, mutta samalla ote on hurjapäisen viileä. Tämä on hankalaa musikkia yhdistää mihinkään ajanjaksoon. Se on ristiriitaista, intohimoisen maallista ja samalla harrasta: kaikki tunteet on pantu virren nuotin sekaan. Gloucesterin valtavat, pyöreät, raskaat kivipilarit ja jousisoitinten puinen keveys ovat tasapainossa. Sointi on täyteläinen: koko tila soi. 

Englanti on näiden holvien alla. Se on Talliksen ja Vaughan Williamsin Englanti. Se on myös minun Englantini: karu, salaperäinen, ei-teutoninen, ei-ranskalainen. Tunteellinen, väkevä ja omaperäinen. Se on parhaimmillaan tiimityötä ja urheiluhenkeä, maanläheisyyttä. 

Here, the intersection of the timeless moment
Is England and nowhere. Never and always. 

(T.S.Eliot: Little Gidding)

Kannattaa ottaa Fantasia sellaisenaan, sammuttaa valot ja pimeässä keskittyä kuuntelemaan, mitä vanha Englanti haluaa Vaughan Williamsin kautta kertoa. Volyymin saa vääntää kovalle ja kohdentaa huomio jousien liikkeeseen ja intensiteettiin. Elämys on taattu. 

***

My posting number 365 is about Ralph Vaughan Williams and his great Tallis-Fantasia. It is a great English piece of music - an intense composition which is not completely modern or not completely ancient either. It is all about the great tradition, a work of many faces. Andrew Davis directs the work in marvellous acoustics of Gloucester Cathedral. 

Muratin alla

Great Malvern on ollut minulle Englannin avainkokemus. Paikka yhdistyy tätiini, jonka ystävä asui kaupungissa. Siskoni oli Malvernissa au pairina ja Maria myös. Malvern on kukkuloiden juuressa, ne kohoavat kaupungin ylle, puistojen ja metsien peittämät, laelta paljaat kukkulat. 

Marialla oli käytössään isäntäväkensä asunto. Varmaan aika harva au pair saa kokonaista, ylimääräistä asuntoa käyttöönsä. Mutta tämäkin on tyypillistä Mariaa, niin vain kävi. Kivijalka-asuntoon mentiin omasta portista, jossa luki ”Garden Flat”. Oli keittiö, josta näki Severnin laaksoon pitkälle. Kylpyhuone, jossa kokolattiamatto. Kaksi makuuhuonetta. Istuimme myöhään Marian kanssa keittiössä ja juttelimme. Juttelimme pitkään. Kasettisoittimessa soivat Mozartin pianokonsertot Serkinin soittamana, Abbado säesti, välillä käännettiin kasettia. Asunnossa tuntui puutarhamainen, vieno homeen tuoksu. Sama aromi on tullut myöhemmin vastaan eri paikoissa ja mieleni on aina sen yhdistänyt tuohon asuntoon ja sen tunnelmaan. 

Kun tuo kaikki oli ohi ja työtekijät lähteneet maahansa, minä palasin sinne takaisin, katsoin rinteitä ja puita, murattia ja silmäsin alas laaksonäkymään. Suuntasin Marian talolle ja kuljin sen viertä, katsoin tutun portin ja ikkunan. Kaikki oli yhä samalla tavalla iätöntä, vanhanaikaista. Ihmiset vain olivat omiin oloihinsa menneitä, kuka minnekin. Öljykangastakissani oli puupäärynä, joka tuoksui Dewberrylle. Puristin käteni sen ympärille taskussani. Palasin Malverniin uudestaankin. Ja uudelleen.

Muistoissa on sama rakenne kuin musiikissa, mitään ei ole olemassa, kaikki on häipynyt, soitto loppunut, keskustelu hiljennyt - ja silti kaikki on olemassa jossain. Silloin ihminen on vasta lopullisesti häipynyt maan päältä, kun kukaan ei enää muista häntä. Nämä ovat tunnelmia, joita kuvaavat herkimmin venäläiset suuret runoilijat - Ahmatova ja Pasternak. Kate Bushilla on laulu Under the Ivy, joka kertoo lapsen salaisesta puutarhasta, ruusujen luona, muratin alla, yksin minä, salaa, juhlien ulkopuolella. Mahlerin Maan laulu päättyy Jäähyväisiin, sijattomana vetäydytään vuorille, elämä päättyy, palatakseen taas kerran luonnon kukoistuksessa keväällä.

Mutta niin me kuitenkin palasimme yhdessä noille seuduille, samoille sijoille, olemme viettäneet siellä yhteisiä jouluja, kulkeneet pimeässä Prioryyn ja nähneet Severnin laakson allamme ja kukkulat yllämme, kulkeneet aitojen välissä muratin reunustamia polkuja eikä mikään ole koskaan ollut toisin.

”...me poljemme maata ja taivasta / jos hiivimme polun yli. ...”

***

Under the Ivy - When Maria worked as au pair in Malvern, I visited her Garden Flat, remember the view to the Severn Valley, smell of moisture in the apartment. It felt a bit like the edge of world. When Maria was gone, I returned there to refresh memories and in the end we got there back together: luckily, I say. 

Photo 1: View to the Severn Valley

Photo 2: Maria and her house

Mies, joka näki merta

Quintin Lake tuo meille kauan kaivatun hyvän uutisen Britanniasta. Pakkomielteiden riivaama mies on kiertänyt saaren rannikoita myöten - kävellen. Kuten Veikko Huovinen totesi, ihmisillä on nykyisin niin kummallisia harrastuksiakin. Kävely ei kuulu niihin, se on rehellistä ja siinä varmasti hahmottuu kotomaan koko kuva. Projektiaan Quintin on toteuttanut pätkissä - hyvä niin, hänellä on vielä perhe, jonne palata. 

Mitenkään ainutlaatuinen ajatus ei ole - John Merrill mainitaan innoittajaksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/John_Merrill_(marathon_walker)

https://www.amazon.co.uk/Turn-Right-Lands-End-Merrill/dp/0902280678/ref=pd_ybh_a_1?_encoding=UTF8&psc=1&refRID=BGXTNHXDJA7EBP4AH71S

Itse lisäisin vielä Paul Therouxin Kingdom by the Sea-teoksen, jota luin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa tuoreeltaan.

https://www.amazon.co.uk/Kingdom-Sea-Journey-Around-Britain/dp/0140071814/ref=sr_1_1?crid=15QUHL4XI2V9E&dchild=1&keywords=kingdom+by+the+sea+paul+theroux&qid=1600277448&sprefix=Kingdom+by+%2Caps%2C192&sr=8-1

En ole suuri meren ystävä, mutta on rannikon kuvaamisessa ajatusta. Köyhtyvän kotikaupunkini Espoon ylpeys on juurikin Rantaraitti, kunnallisen päätöksenteon sitkeyden demokraattinen riemuvoitto - merinäkymät kaiken kansan käyttöön. Juuri tämä on Quintininkin teon ytimessä - pitäisi saada esteettömyyttä päästä meren äärelle.

On mukava miettiä, että mies on tosiaan yöpynyt luonnon armoilla ja joka 5. päivä sallinut itselleen Bed and Breakfast paikan ylellisyyden pyykinpesuineen kaikkineen. Ja 15 mailia on ollut hänen päivittäinen vaelluksensa. Kiitos Quintin, urakastasi - mukava miettiä sitä!

***

Today, 16th September, 2020 The Times had good news: Mr Quintin Lake has circuled by feet the Sceptred Isle itself - against all accusations of trespassing. A most beautiful story: nice to think him and his predecessors. What a charming idea! We have in Espoo this Rantaraitti, a gem of municipal decision-making process, if there ever was one. Walking near sea is so good for you!

 

Super-Boris Sisyfoksena

Olen myötätunnolla seurannut Britannian taakkaa varsinkin pääministerin harteilla. On Brexit tehtävänä, kauppasopimuksineen ja aina odottamattomine seuraamuksineen. Ollaan jo syksyssä ja vuoden loppuun on aikaa hintsusti. Kesä on hukattu neuvotteluissa. Skotlantikin liikkuu rauhattomana ja mutisee sanoja irtaantumisesta.

Koronakriisi oli viedä pääministerin hengen, se vaatii vieläkin tarkkaa seurantaa. Talous on kutistunut hälyttävästi, kärsineet kauppaketjut saneeraavat työntekijöitä listoiltaan. Ravintoloita ja kahviloita pidetään yllä valtion rahalla. Asuntokauppaan on saatu vauhtia poistamalla leimaveroja: tämä on innostanut kauppoihin ja jopa nostanut asuntojen hintoja. Ensi vuonna ennustetaan taas asuntojen hintojen laskua, kun talouden alamäki ja irtisanomiset alkavat purra toden teolla.

Boris on halunnut uudistaa kaavoitusjärjestelmää ja ottaa paikallistasolta pois mahdollisuuden työntää kapuloita asuntohankkeiden rattaisiin. Tästä on jo syntynyt paikallistasolla kaplakkaa, mutta se taitaa olla pientä siihen verrattuna, mitä päivän (6.9.2020) Timesin mukaan on tulossa. Johnson on lehden mukaan kertakaikkisen kyllästynyt paikallistason nihkeään rooliin koronatoimien toteutuksessa. Kun vivusta on Whitehallissa väännetty, mitään ei ole alueilla tapahtunut. Vastaisku on tulossa: poliittisten sihteerien jatkokausia on alueilla jätetty jo uusimatta, mutta varsinainen mylläkkä on kohtaamassa district- ja countytasoja, sekä monimutkaisia sekaorganisaatioita QUANGOja. Näitä pyritään yhdistelemään ja karsimaan lehtitiedon mukaan ja lisäämään pormestareita. 

https://www.thetimes.co.uk/article/boris-johnsons-troubleshooting-trio-plot-to-transform-whitehall-with-a-big-bang-8zdksb70h

Väliportaan yhdistettyjen tasojen ylärajaksi kasvaillaan 600 000 asukkaan kokonaisuutta. Yhdistämiset vähentävät taatusti valtuustopaikkoja - vaalejahan on kaikilla tasoilla parish, district ja county. Tämä ei ole ainoastaan ristiretki Labourin vaikutusvaltaa vastaan, vaan myös konservatiivien sisäisten vastavoimien tukahduttamispyrkimys.

Ristiretki sekavaa väliportaan hallintoa vastaan on varmasti hyvin perusteltu. Asiasta sen enempää tietämättä voin sanoa nykymallia monimutkaiseksi. Omassa suosikkikohteessani Malvernissa on alimman paikallisen parish-tason vastuulla esimerkiksi urheilukenttien huolto, pääkyläkeskuksessa on oikein pormestarin toimisto, siitä pari korttelia katua alas on District office, jossa vastataan jo strategisemmista kysymyksistä. Kun lähdetään kaupungista ja mennään Worcesteriin (kuva), sieltä johdetaan koko Countya. Ja Whitehall häärii ja neuvoo kaikessa - ja rahoittaa. Jos joku epäilee, ettei nykymalli ole monimutkainen, voi tutustua vaikka tähän selvitykseen:

https://epress.lib.uts.edu.au/journals/index.php/cjlg/article/download/6022/6352

Onko tämä raskas syksy kutenkaan oikea ajankohta käydä puhtaasti sisäisen hallinnon uudistuksiin? Boris on ollut huumorimiehen maineessa, mutta tässä ei tunnu olevan kyse jonglöörin parista lisäpallosta temppuiluun, vaan kauheasta Sisyfoksen kantotaakasta kohti huippua, jossa vielä tulee myrskyämään ja salamoimaan. Miten oppositio tulee vastaamaan tähän? Miten omat rivit jakautuvat? Riittääkö ydinjoukon tuki: Dominic Cummingsin viekkaus ja tahtotila. Johnson ei totisesti pelkää riskejä: epäonnistuminen kääntäisi koomikon uran tragediaksi.

***

Today’s Times hint that Boris Johnson plan a major reform on District and County levels, and making shuffle on QUANGOs. This is quite strange: I thought his political agenda would be quite full and heavy to the end of this year.

Lawrence Durrell - Pimeässä sokkelossa

Kun aloin lukemaan romaaneja enemmän tai vähemmän systemaattisesti, hyllyyni ilmestyi myös Lawrence Durrellin Aleksandria-kvartetti. Luin sen tunnollisesti läpi ja se on mielikuvissani hyvin katkelmallinen. Teosta ylistettiin neliulotteiseksi: aika oli sen neljäs ulottuvuus. Aika on kylläkin unohtanut teoksen: se on jäänyt Durrellin eläimellisen perheen kuvauksen alle ja Henry Miller-ystävyyden varjoon. Ehkä palaan unohdettuun kirjasarjaan vielä.

Nuorena kuitenkin minun teokseni oli Durrellin nuoruudentyö Pimeä sokkelo, alkuperäiseltä nimeltään Cefalu. Se on jäänyt muistikuviini lumoavana teoksena, jossa turistiseurue eksyy Kreetalla salaperäiseen sokkeloon. Osa ei selviydy, osa taas löytää ulos muuttuneina ihmisinä. Teos imee itseensä, niinkuin jotkut teokset tekevät, niitä ei voi laskea käsistään: mutta vielä merkillisempi oli kirjan harvinaislaatuinen tunnelma, se tuntui niin hienolta, ettei sen edes uskonut olevan totta. Se oli kuin säkenöivä lomaromanssi. On mahdollista, että luin sen vielä toisen kerran. 

Pimeä sokkelo on helppo löytää divareista, kustantaja Taikajousi - Tarzan-kirjat! - lienee ollut vainaja jo vuosikausia. Oma kappaleeni on jossain kirjapinoissani. Jos ja kun löydän sen, saatan lukea sen uudelleen, epäanalyyttisesti, korkeintaan houkalle nuoruudenihastukselleni hymähdellen, mutta salaa toivoen, että tavoitan sen innon, jota teos herätti. 

Kahlasin Durrelia myöhemmin myös Avignon-sarjassa. Hänessä oli kirjailijana jotain katkeraa mystiikkaa: etsijä, joka ei lopulta oikein tarkkaan onnistunut määrittämään intohimonsa hämärää kohdetta. Lawrence Durrell oli niitä englantilaisia, jotka kääntyvät saarestaan pois, mutta eivät pysty kuitenkaan täysin karistamaan turmiollista englantilaista charmia, joka tunkeutuu kaikkialle kuin kivipöly - sehän lopulta tuhoaa ihmisen ja läheisetkin ympäriltä.

***

The Dark Labyrinth or early version of it, Cefalu - is in my memory the greatest book by Lawrence Durrell. It is a straight adventure in Crete, full of mystery, danger, realism and myth - something very fascinating reading. My memories of more famous The Alexandria Quartet are somewhat vague and sporadic. I held a huge respect to this author, even though his reputation has been shadowed by his mystical tendencies as a writer, of his other family and animals and his friendship with Henry Miller. 

Tätä mieltä Brexitistä - My position on Brexit

Olen blogissani useita kertoja kirjoittanut Brexitistä. Useammin kuin olisin tahtonut. Niinkuin elämässä yleensä, asiat voivat silti jäädä epäselviksi. Stalin-elämäkerrassa puhuttiin gruusialaisista. Vitsin mukaan kun gruusialaisen tapaa portaikoissa, hänestä ei saa selvää, onko hän menossa portaita ylös- vai alaspäin. En halua olla gruusialainen suhteessa Brexit-kantaani. Siispä tässä muutama selvennys.

Kirjoitan blogissani paljon Englannista siksi, että olen matkustanut siellä paljon ja aihe kiehtoo, haluan myös selvittää mitä kaikkea Englanti-suhteeseeni sisältyy, suorasti ja kierosti.

En kirjoita Englannista siksi, että haluaisin, että punaristilippu liehuisi vapautetun Englannin yllä. En halua kuningaskuntaunionin hajoamista ja Union Jackistä luopumista. En halua, että Englanti etääntyy Euroopasta. En halua edes sen eroa EU:sta. Näen, että Britannialla olisi enemmän annettavaa kansainväliseen yhteistyöhön, kuin mitä se eri syistä on pystynyt sille antamaan. Tämä mielipide on syntynyt siis omasta hyvin vaatimattomasta kokemuksestani EU:n, Euroopan Neuvoston ja OECD:n puitteissa. 

Jos Skotlanti, Wales tai Pohjois-Irlanti haluavat jättää Britannian, en nouse barrikaadeille, vaan heitän lakkini ilmaan ja toivotan lähtijöille sydämestäni onnea. Jos kansat etsivät vapautta ja onnea, se heille suotakoon. Suotiinhan se meille suomalaisillekin. 

Todennäköisimpänä lähtijänä pidän Skotlantia. Jos se lähtisi, olisi hienoa saada se Pohjoismaisen yhteistyön pariin. Monet tuntevat Suomessa sydämen yhteyttä Skotlantiin. Minä pidän enemmän Englannista, mutta rakastaisin tehdä Pohjoismaista yhteistyötä Skotlannin kanssa. Jos Yorkshire saisi lähettää Pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen tarkkailijajäsenen, itkeä tirauttaisin onnesta.

Wales on hieno kokonaisuus, jolla on vaikuttava historia. Sillä on myös periferian haasteet ja toivon, että sen suhde Whitehalliin olisi lämminhenkinen. Se tarvitsee tukea, mutta niin, että sen ylpeys ja ainutlaatuisuus säilyvät. 

Irlannin kysymys on hankala. En ole sen suhteen mikään asiantuntija, kun en ole jalkaani vihreälle saarelle laskenut. Tosin blogissakin virittelen välillä kelttiläisen tulen loimotusta.

Valitsin kuvakseni Maggien, Rautarouvan kotitalon, jossa näen Union Jackin. Hän osaltaan on voinut edesauttaa eroa EU:sta, mutta hän ei olisi hyväksynyt uhkaa omalle Unionilleen. Hän olisi pitänyt vanhasta liitosta kiinni kuin terrieri. Taloudellisesti epävakaina aikoina skotteja on tarvittu ja on tarvittu vakaita Walesin käsiä. Tarvitaan myös Pohjois-Irlannin sopua - mutta ennenkaikkea Englannin miehuullista, naisellista tai moniselitteistä panosta saarien parempaan tulevaisuuteen. Hyvää jatkoa kaikille valitsemallanne tiellä.

***

My position of Brexit: I did not want it. I see Britain could have it so much more better with better co-operation with the EU, Council of Europe or OECD. I do not like to see the United Kingdom going to shambles. But if Scotland, Wales or North Ireland decide to go finding freedom: let them go, like Meghan and Harry. There is nothing like free spirits of enterprise.

I am writing about England, because I love it. In my writing, there is no political agenda to get it alone, free of other members. I just aim with my writings to better understand this tricky isle, its rich culture and stubborn people: and to better understand why I love it so much.

Syvemmällä pimeyden sydämessä - Poirot

Agatha Christien Kurpitsajuhlassa (Hallowe’en party) on merkillinen kohtaus, jossa Poirot kuumeisesti miettii jutun ratkaisua. Hän tuhahtaa Ariadne Oliverille, dekkarikirjailijattarelle, että nyt ratkotaan oikeaa murhajuttua, eikä kehitellä dekkariviihdettä. Kohtaus on ensivaikutelmaa monimutkaisempi.

Ariadne oli Christien jonkinlainen omakuva. Hän esiintyy useassa kirjassa tuskailemassa, miten ratkaisisi keksimänsä suomalaissalapoliisi Sven Hjersonin jonkun toivottoman juonenkäänteen. Hjersonin seikkailuista ollaan ilmeisesti puuhaamassa jonkinlaista tv-sarjaakin. Ariadne on temperamenttinen ja koominen hahmo, vastakohta harkitsevalle Poirot’lle.

Kohtauksen voi nähdä niin, että kaunokirjallisen teoksen sisässä kirjailijan luoma kuvitteellinen hahmo ojentaa tosiasioihin perustuvaa hahmoa tulemaan kuvitteellisista kehitelmistä ”todellisuuden” - tosin kirjallinen sekin - puolelle. Poirot’n tuhahdus on kuitenkin epäreilu: Ariadne pohtii juuri ”todellisia” henkilöitä ja hän on ainakin alustavasti jyvällä polusta mahdolliseen ratkaisuun. Hän häiritsee ja samalla stimuloi Poirot’n kuulua Harmaata Ainetta, joka on ratkaisemaisillaan jutun. 

Christie antaa siis luomansa mieshahmon vaientaa kirjassa itsensä: juurikin belgialaisen mieshahmon - todellinen gentleman tuskin näin toimisi, vai toimisiko? Murhamamma osasi olla ironinen ja osoittaa naiselle hänen paikkansa miehen aivojen jyllätessä. Kohtaus on kieroutuneen nerokas: on huvittavaa lukea, että 1969 ilmestynyt teos ei saanut kovin hyvää vastaanottoa: sitä pidettiin väsähtäneenä ja hajamielisenä. Kirjailijatar myös omisti opuksen toiselle suurelle Englannin viihdyttäjälle: poliittisista syistä epäsuosioon joutuneelle P.G.Wodehouselle. Kunnioitus oli molemminpuoleista. 

Itse pidän tarinan synkistä vivahteista, narsismi ja epämääräinen letaali palvonta (Huomasiko joku yhteyden Christie-kytkentäisen David Pinnerin romaaniin Ritual?) kukoistavat, jälleen kerran kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia ja tarpeetonta häpeää. Englantilainen yhteiskunta koko laajuudeltaan tuntuu kirjan perusteella jatkuvasti jumittaneen pimeän puolelle: kauniiden puutarhojen taustat ja maapohja ovat kauhistuttavia. Ariadne korostaa tarinan langassa omenoiden merkitystä - englantilaisia omenia todella kannattaakin fanittaa. Hän myös neuvoo Poirot’ta vaarallisella alueella, henkilökohtaisessa vaatemaussa. Hiertävät lakeerikengät pitäisi korvata mukavammilla pukinnahkaisilla... ”Quel horreur!”

***

Hallowe’en party by Agatha Christie has been critisised as weary and carelessly plotted: however, there is an excellent culmination where grey-brained Poirot seeks for a solution and ask imaginarity writer Ariadne Oliver (A self-portrait of Agatha herself) come into reality from her murder fantasies. Christie shows wonderful sense of irony - letting her male character show woman her position - and justice too: the book is dedicated to another great entertainer, P.G.Wodehouse.