Kokonaisuutena Brexit-prosessi on ollut kunniaton lähes kaikille osapuolille. The House of Commonsin eli parlamentin alahuoneen puhemies, John Bercow, on kuitenkin mielestäni näytellyt prosessissa harvinaista valopilkun roolia. Hänenkin hahmonsa on ristiriitainen ja osa briteistä toivottanee hänet tervemenneeksi paikaltaan hoitamaan kotiolojaan järjestykseen: hänet on nähty ottamassa itselleen liikaa roolia, häntä on syytetty konservatiivien häiriköksi ja Brexit-vastustajien asialla olijaksi, sekä - politiikassa kun ollaan - tietysti myös narsismikortti on Bercowin kohdalla viuhunut vastustajien kielikuvissa herkästi.
Itse tulen kaipaamaan Bercowin ruokkoamatonta, seremoniallista ääntä, hänen huumoriaan ja tiettyä arvoituksellisuutta, jota hän on valtiollisessa tehtävässään vaalinut. Eksentrikkona hän on ollut brittiläisyyden ytimessä: Oordeer, OORRDERR! Huudot ovat jääneet mieleen niinä harvoina järkevinä puheenvuoroina sekavassa sopassa. Hänen innostuksensa on tuonut lähtökohdaltaan puisevan tehtävän hoitoon poikkeuksellista lämpöä ja tuiketta.
Järjestysvaadetta voi ihastella vaikka
tässä lyhyessä koosteessa.
Puhemiehen ei pitäisi ottaa järjestelmässä niin suurta roolia, kuin Bercow on ottanut. Politiikassa valtatyhjiön pitäisi täyttyä luonnollisesti. Jos näin ei tapahdu, valta virtaa muualle. Kun konservatiivit eivät ole pystyneet veretseisauttavaan kannatukseen, vaan ovat riippuvaisia apupuolueista ja niiden oikuista, normaalitilassa kannatus siirtyisi oppositioon eli työväenpuolueelle. Sen johtaja, Jeremy Corbyn, on kuitenkin henkilönä niin ristiriitainen, ettei kannatus ole hänelle kanavoitunut. Eikä äänien heiluriliike ole ropissut myöskään kovin merkittävästi liberaalien, brexiteerien tai vihreidenkään laariin. Tilanne on ollut monella tapaa poikkeuksellinen ja maa vielä monipuoluejärjestelmään kypsymätön.
Kokonaisuudessa myöskin parlamentti instituutiona on näyttäytynyt päättämättömänä ja sen arvovalta on kyseenalaistettu varsinkin Boris Johnsonin pääministerikaudella. Hän on itsensä kannalta epäedullisten äänestysten myötä ajanut omia parlamentinjäseniään puolueen ulkoiseen pimeyteen.
Näistä lähtökohdista on selvää, että Bercowin tuli prosessissa kasvaa hieman rooliaan suuremmaksi. On tärkeää, että politiikassa on toimiva hallitus ja myös sen vastavoimana selkeä ja motivoitunut oppositio. Tämän merkitystä ei aina ymmärretä. Bercow otti oppositiojohtajan ja parlamentin puolustajan roolia, kun ei sitä kukaan muukaan tuntunut maassa ottavan. Tietenkin häntä voi syyttää prosessin pitkittämisestä, mutta kovin harvalla tuntuu tänä päivänäkään olevan selkeää kuvaa siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi päätyä. Bercow on puolustanut edes jonkinlaisia järkeviä edellytyksiä parlamentaarikoille hoitaa tehtäväänsä säädyllisen aikataulun puitteissa. Hän on itämaisittain sanottuna myös asettunut järjestystä vaativalla persoonallaan värikkään ja kaoottisen pääministerin vastavoimaksi. Englannin historiasta löydämme runsaasti tällaisia vastapareja - vaikkapa
Churchill ja Alanbrooke.
Oliver Cromwell hallitsi yksin - hänen kohtalonsa oli värikäs. Restauraatio kaivoi hänet haudastaan ja hirtti postuumisti. Brexitissä ei ole vielä jälkipyykin aika - arvioinnit tullaan aikanaan kuitenkin tekemään. Vielä hetken kaksikko on näyttämöllä yhdessä - siitä kannattaa nauttia. Toivottavasti Bercowin väistyttyä Boris saa uuden vastavoimansa - edellyttäen tietenkin, että ote vallankahvasta pitää.
***
Colorful Chairman of the House of Commons, John Bercow, has acted the most entertaining role in the Brexit play. The country has been in extraordinary turmoil since the Brexit Referendum - all parties, the governing ones as well as those taking the opposion side, have suffered in many ways - it has been a long and painful lecture about what happens if political system is not working as it should be.
One can blame Bercow as a person taking narcissistic liberties in his role, but I see him more as a positive opportunist, who quite clearly and orderly have defended the Parliament and formed sort of one man opposition to headstrong PM Boris Johnson. Bercow certainly has slowed down some Parliamentry processes, revealing the complexities behind something that might be seen by a face value, a very simple goal - leaving or not leaving the Union. Johnson and Bercow have during the last weeks acted some parts that have formerly been played many times during the history of England - the roles of a ruler and his adviser or protagonist. Bercow has entered into the political power vacuum but its existence was not surely his fault. After Johnson and Bercow, or even before, the reasons of this mighty play must be properly evaluated.
