Kuinka vihreä onkaan laaksoni

Jokakeväinen Englannin ikävä on käsillä. Englannissa loppujen lopuksi on huikaisevinta aluskasvillisuus ja sen vihertäminen talven läpi. Oma puutarhani Suomessa olisi lähes kuollut maaliskuussa pakkasjakson jälkeen, mutta Englannin karhunvatukat vihertävät - ja leviävät. Niissä on heikkona kaikuna Englannin floran rehevyys. Englannin-kaipuu rakentuu kasvien ja maisemien ympärille, sitä täydentävät ihmiset, ruoka ja juoma, tavat ja nähtävyydet.

Nykytekniikka lyhentää etäisyyksiä ja säästää hikeä. Pääsin hämmästyttävän autenttiselle vaellukselle Humisevalle Harjulle Haworthin Top Withensille. Kaikki tutut elementit ovat mukana, vain pureva tuuli ja kosteus puuttuvat: maisemat ovat juuri niin avaria kuin muistin ja Brontë-vesiputous yhtä vaatimaton. Raunioille kävely pelkästään kuvaruudullakin tuntuu jo askeesilta, perienglantilaisen vaatimattomalta, erähenkiseltä ulkoilma-reippailulta. Northern Introvert-sivuston video on hieno opastus.

https://youtu.be/0D9AwI2vyoY?is=D4idUuyKe_NpvWAC

Nummisijainti on varmasti autenttinen, mutta itse rakennuksen inspiraatio lienee tuossa: Emily vain siirsi tutun rakennuksen rakkaaseen maisemaan, syrjäiseen ja mahdottomaan kolkkaan. High Sunderland Hallin purkaminen on osaltaan vienyt autenttista uhkaavaa paikan henkeä, kun taas nummella kulkemisessa - vaikka vain virtuaalisesti - on jotain oudosti lohduttavaa.

https://en.wikipedia.org/wiki/High_Sunderland_Hall

***

Yllä kirjoitettu on palaamista Englanti-blogini alkumetreille: perustunnot ja ja niiden jäsentely ovat vakioisia, englantilaisen sujuvasti kiellän myös ylenpalttisen tunteellisuuden. Olen kiertänyt kehää, jokainen kierros on tuonut uusia näkökulmia, mutta myös sementoinut asenteita, kärsimättömyyttäkin. Yleisöni on kasvanut valtavasti. Näinä päivinä olen ollut hämmentynyt, kuinka paljon lukijoita olen saanut. Olen itsekin välillä ihmetellyt, kuinka intensiivisesti olen saanut asioita käsiteltyä. Tyhjennysmetodi: nopea tiedonhankinta ja tekstin intensiivinen tyhjiin ammentaminen on ollut tuloksekasta. Suurimmat kiitokset kuuluvat silti ahkerille lukijoilleni.

En ole saanut paljon iloa tekoälystä, mutta Englannin kulkijoiden you tube videot ovat ilahduttaneet: viime aikoina olen ihastellut hienoja monoliitti-kuvauksia ja Rik Backyard Chefin Perunapiiraan tekemistä. Tekoälyn käyttö tahtoo lipsua omituisesti tunteellisuuden puolelle: sillä on vielä opittavaa virtuaalisen ylähuulen jäykkyydessä.

Olen lomapäivän lopuksi kulkenut Espoon Keskuspuiston halki Henttaalle, kuuntelen Lumen Valo- yhtyeen viileää Finziä ja Pearsallia, syön Suurpellon intialaisen kaupan Punjab-samosoja - erinomaisia pakasteesta, Lapsang Souchong-teen kanssa. Englantia on turha ikävöidä, siellä voi olla näinkin.

***

Finnish spring is always long and retarded, and one falls easily dreaming of England and its windswept moors and thick evergreen bushes. Good tea, nice music and Punjabi Samosas ease the pain nicely, and some Brontë trivia in the form of articles and videos is also good exercise for body and mind.

Muutoksen kourissa

Tekoäly on tuottanut loputtomasti videoita, joissa käydään brittituotteiden kehityshistoriaa läpi. Olen ollut jutuista mielissäni, vaikka kaavamaisuus näkyy merimailien päähän. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” Kyse ei ole vienosta sävystä, vaan kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pohjalla vuolaasti virtaavasta kurimuksesta, jota ei ole helppo kyseenalaistaa. Uusimuotoisen kapitalismin häikäilemättömyys nopeiden voittojen tavoittelussa, ainutlaatuisten tuotteiden pilaaminen ja työpaikkojen, arvokkaiden tehdasympäristöjen raiskaaminen yhdessä kokonaisuuden elegisenä, voimattomana yläsävelenä. 

Terry’s suklaa-appelsiinit on pilattu. Itse en laadullista huonontumista ole niin rekisteröinyt, kun en saanut lapsuudessani jouluaamuisin joulusukkiini näitä herkkuja 1970-luvulla, jolloin ne olivat vielä Englannissa tehtyjä. Nykyiset versiot on tehty ties missä, mutta olen pitänyt niistä. Ehkä minun pitäisi hävetä tietämättömyyttäni. Toffo-toffeiden häipymistä kaupoista olen itsekin ihmetellyt. Korvaavia tuotteita voi kuulemma kysellä Australiasta.

Jossain vaiheessa investoin Burberry-päällystakkiin. En khakinväriseen trenssiin eli berberiin, vaan yksiriviseen perustakkiin. Se on ollut laadukas ja merkin parhaiden perinteiden mukaisesti ajaton - eli laadullisesti ja muodillisesti kestävä, aina tyylikäs. Siinä on jotain sellaista, että voin vetää sen päälleni ja huomiota herättämättömästi astella ylähuoneeseen taikka tuntea samaistuvani Kate Mossin varhaiseen, hassuun poikakaveriin. Mutta jossain vaiheessa Burberry muuttui: valikoima kasvoi. Logoa ja kuoseja ryöstöviljeltiin, niitä oli kaikkialla. Yhtäkkiä olimme tukehtumassa ruutukuviohin ja peitsi tanassa ratsastaviin ritareihin, kaikesta tuli beigea, varmaan alusvaatteistakin, Olin 1990-luvulla ostanut Burberryn partavettä. Palasin siihen tällä vuosituhannella, se oli väkevä, ei erityisen hienostunut, mutta toimiva tuoksu. Nyt ostin sitä uudelleen. Pullo oli muuttunut, design oli halvempi ja tuoksu väkevämpi. Laatu ei alunperinkään ollut korkea, nyt sitä oli yhä laskettu ja hinta pidetty merkillisen alhaalla. 

Marks & Spencer ja sen St Michel mallistot ovat saaneet samat syytökset: luotettava perusbrittiläinen osaaminen on kavallettu, edullisesti ei enää saakaan kestävää ja huono tuote on muualla, kaukomailla tehty, ei edes entisessä imperiumissa.

Esimerkit johtavat ajattelemaan, että yhteiskunta on hajoamisen tilassa. Joskus uskottiin laatuun ja nyt vain siitä tinkimiseen. Kaikesta on tullut huonompaa, koska tavoitellaan massamarkkinoita ja säästöjä. Tästä syytettiin aikanaan myös viktoriaaneja ja heidän teollisen tuotannon intoaan. Kaikki ei tietystikään ole laadullisen kehityksen suhteen näin suoraviivaista. Voimme ymmärtää ihmisiä, joilla on nostalginen suhde autoiluun, jos he ovat ajaneet E-Type Jaguarilla pitkin rauhallista Englannin maaseutua swengaavalla 1960-luvulla, kun aurinko paistoi ja ihastuttavilla tytöillä oli huivi hiuksissaan. Tosiasiaksi silti jää, että nykyiset autot ovat suorituskykyisempiä, taloudellisempia, turvallisempia, paremmin varusteltuja, myös huollettavampia ja kestävämpiä. Laatu on erilaista, korkeampaa. Mutta jos mittaamme sitä jalopuulistoina tai bensantuoksuna, joudumme usein pettymään. Laadun sankari onkin usein saksalainen insinööri tai Piilaakson koodaaja - ei perusenglantilainen käsityön taitaja.

Alun perin aioin tämän juttuni kuvitukseen laittaa kuvan Burberryn ritarista, mutta kaappini perukoilta löysin vielä omituisemman kuvan. Vanhanaikainen tuote, jonka logossa mätänevää leijonaa näyttää ympäröivän kärpäsparvi. Kyse on tietenkin siirapista, joka tuttu kaikille Liisa ihmemaassa-kirjan lukeneille. Muistattehan kaivon lapset, jotka maalasivat kuvia siirapilla? Kärpäset osoittautuvat aihetta tutkittaessa mehiläisiksi. Peltitölkki Lyle & Sons paksua tummaa siirappia on toiminut elinvoiman ylläpitäjänä sotilaille ja laadukkaana raaka-aineena perinteisten kuivakakkujen tekijöille. Taas on mennyt yksi joulu, etten ehtinyt joulukakkujen tekemisen aaltoon mukaan - siis marraskuussa. Mutta tuohon logoasiaan. ”Out of the strong came forth sweetness”. Väkevästä makeaa? Juttu on niin hämärä, että on paras antaa muiden kertoa se juttu. Ja lähteenä epäkapitalistisesti Raamattu, sen Tuomarien kirjan 14 luku ja Simsonin kohtaaminen leijonan kanssa.

https://www.dailymail.co.uk/lifestyle/food-drink/article-5973787/Golden-Syrup-fans-shocked-online-post-pointing-Lyles-logo-dead-lion-bees.html

Onko mätänevä leijona, joka kuitenkin vielä tuottaa jotain ylivertaisen makeaa, Britannia? Näin muotoiltuun kysymykseen ei voi vastata kuin varmalta pohjalta: kyllä ja ei. Olemme uuden edessä, eikä meillä ole nykyhetkeen samoja laadun kriteerejä kuin menneisyyteen. Ahdistus on turhaa, voimme toimia myös uteliaisuuden pohjalta. Englanti on, menetyksistä ja raunioista huolimatta.

***

Change is mostly interpreted for worse. ”Yesterday was better.” There is some truth there, but the danger is to fall into the pothole of nostalgy and not to mark the extreme sweetness of this very day. Lyle & Sons has kept its quality.

Goathland

En tunne erityistä valkean paperin kammoa, kirjoittamisen aloittamisen tuskaa. Tätä kirjoitusta mietin muutaman päivän - tunsin kasvavaa halua pukea kokemus kirjoitettuun muotoon. Yksi osa halua on uteliaisuus siitä, minkä muodon ja sisällön ajatukset saavat. Prosessi on osittain mysteerillinen ja näitä rivejä olen miettinyt jo valveunen läpi suodatettuina. 

Yksin tehdyllä matkalla katsoin iltaisin karttoja, koetin lietsoa itseäni rikkomaan jo asetetut kulkumallit ja päästämään matkustamisen henki etenemään tuntemattomille aloille. Silloin nimi Goathland sattui kartasta silmiin - villien alueiden laidalta, kaukana kaikesta. Nimen soinnissa on jotain ikiaikaista, arkaaista, hämärää. Matkani loppupuolella, viimeisen päivän iltana suuntasin noille seuduille - todennäköisemmin tein laajan kierroksen ja ohitin paikan kaukaa - vain suunnatakseni vielä villeimmille seuduille, kuten myöhemmin osoittautui.

Olen osittain hukannut kulkemani reitit. Kuvien perusteella voin määrittää kiintopisteitä. Ne vahvistavat mielikuviani. Varmuudella kuljin Rosedale Abbeyn kautta, illansuun kylä oli hiljainen. Miten sinne olin päätynyt, en muista, jossain alueella oli laajoja mäntymetsiä, selvää talousmetsää ja metsäkoneita. Goathland ei olisi vastannut nimen mielikuvaa jostain pelottavasta: kylä on Heartbeat TV-sarjan kuvauspaikka - sarjassa imaginäärinen Aidensfield. Goathlandin rautatieasema on taas Harry Potter-elokuvassa. Itse nimen etymologia on Good Land, hyvää maata. 

Myöhemmin yhdistin Goathlandin Yorkshire Moors Murders-tapaukseen. Mielikuva oli väärä, syrjäinen uhrien kätköpaikka oli Saddleworthin nummi Manchesterin liepeillä.

Rosedale jäi taakseni: ajoin kohti etelää ja Hutton-le-Holea, jossa olin poikennut matkani ensimmäisenä päivänä päämääränäni ikiaikainen Lastingham, joka oli ohjelmani keskeisiä paikkakuntia, nummen reunalla. Sama nummi levittäytyi nyt ympärilleni ylängöllä. Pysäytin auton kapean tien sivuun. Tie kiilsi vielä sateen jäljiltä. Kanervat hehkuivat heinäkuun viimeistä päivää. Siellä täällä oli kulotettuja, sitkeitä kanervakasvustoja luurankomaisina, mustuneina rankoina. Kulottaminen on vaativaa, tarkasti ammatillisesti vartioitua, alueet kytevät pitkään, tupruttaen savua maisemaan helposti päiväkausia. Kanerva peittää kaiken ja uusiutumisen vuoksi polttaminen säännöllisesti on välttämättömyys, se palauttaa vähät ravinteet kiertokulkuun ja lampaiden laidunnettavaksi.

Sillä paikalla, millä kuvan otin, ei ole nimeä. On vain ylängön autius, hiljaisuus ja äärettömyys. Ei mitään asutusta: vain laidoista lohkeileva tie yhteyksien merkkinä. Senkin alla voisi kulkea ikivanha roomalaistie. Nappasin muutaman kuvan, joista tässä jakamani on paras. Muistan hyvin tunnelman. Olin tullut pitkän matkan nähdäkseni äärimmäisen yksinkertaisen ympäristön. Maisemassa merkittävintä oli sen laajuus ja hiljaisuus ja kanervien tumma, lähes tuskallinen loistokkuus. Oliko tämä todellinen Goathland -vastapainona kaikelle viihteen ja turismin keksitylle krääsälle? Matkustaminen on usein yksinäistä, ryhmässäkin yhteyden, olevaisen etsimistä. Goathlandissa olin yksin, katselin maisemaa hetken, palasin auton luo ja ajoin pois, miettien, palaanko tänne uudestaan.

Olen yhä tuossa maisemassa. Etsin reittini kartalta ja vertaan kuvia ottamiini. Kirjailija Bruce Chatwin, Patagonian-kävijä, on kysynyt matkailijan peruskysymyksen ”Mitä teen täällä?”: se on haastava vastattava. Koska olin nähnyt Yorkshiren loiston ja vaikuttavat maisemat, minun oli nähtävä myös sen pinta ja kammottavan paljas, karu olennaisuus. Ilmassa ei ollut edes haukan kirkaisua huutomerkkinä, vain sateen jälkituotantovaihe. Muistin Haworthin kanervanummen kuumuuden ja kuivuuden. Kosteus sytytti täällä pienten kukkien värin ja himmensi horisointtiviivan. Tuonne näkymättömiin jäävät dalet, laaksot jylhyydessään. Joka paikassa horisontin tuntumassa oli vilkkaasti liikennöityjä teitä ja tiheää asutusta, kulttuurin verkkoja, yhteyksiä, tihentymiä, sekatavarakauppoja, virastoja, viihdekomplekseja. Minun oli lähdettävä niitä kohti. 

***

Goathland - there are two of them. The one village, linked with Heartbeat TV series, the another one my ur-experience of the last day of my first real Yorkshire trip. Somewhere between Rosedale Abbey and Hutton-le-Hole.

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.

Ojankaivuuta ja onnistumisia - Kääntäjä Tero Valkosen haastattelu

MM: Tero Valkonen, olet kääntänyt englannista monta vaativaa teosta. Se ei kuitenkaan ole ainoa kielesi - aloitapa kertomalla kielisuhteestasi.

Tero: Englanti on kyllä ainoa kieli, josta tohtisin lähteä vaativia teoksia suomentamaan. Olen suomentanut ranskasta vähän, mutta paino on sanalla vähän. Kielen osaaminen on aika monisyinen juttu, mutta sanotaan nyt niin, että pystyn lukemaan korkealaatuista sanomalehteä viidellä kielellä, jotka ovat suomi, ruotsi, englanti, ranska ja espanja. Saksan ja kreikan taito eivät vielä siihen riitä, italia vielä vähemmän. Todella paneutunutta keskustelua pystyn käymään vain kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ei tarvitse hakea sanoja, pystyn vastaamaan sanaleikkiin sanaleikillä ja kykenen ilmaisemaan itseni niin täsmällisesti kuin tahdon. Korona oli monella tapaa ikävä juttu, minäkin sain aika vakavan taudin josta toipuminen kesti kuukausia, mutta mietin heti maailman pysähdyttyä, että ylimääräisellä ajalla täytyy tehdä jotain järkevää. Aloin siis esimerkiksi opiskella kieliä: ennen koronaa en osannut espanjaa ja kreikkaa käytännössä yhtään. Portugalin opiskelua olen ajatellut 1990-luvulta lähtien, siis siitä asti kun löysin Fernando Pessoan tuotannon, mutta se on edelleen jonossa – syystä tai toisesta en ole tehnyt asialle mitään.

MM: Kääntäjän työssäsi kohtaat monia haasteita, varmasti päällimmäisenä suomen ja englannin erilaisuus. Millaista on kääntäjän perusaherrus kielellisen sorvin ääressä? Minkälaiset asiat tuntuvat suurimmilta onnistumisilta?

Tero: Perusaherrus, tai ojankaivuu, kuten itse sanon, on tässä vaiheessa jo aika tutuksi tullutta. Olenhan työskennellyt alalla reilut 25 vuotta ja suomentanut alun toistasataa kirjaa. Olen aina pitänyt työstäni, eikä minulle ole tähän mennessä tullut yhtään työpäivää, jolloin nimenomaan työ olisi tuntunut ikävältä. Esimerkiksi flunssa on kyllä voinut tuntua.

Perusaherrus on paljolti sitä, että mietitään, kuinka jokin asia ilmaistaan luontevalla suomen kielellä, ja tässä asiassa on ajan mittaan tietysti tullut opittua yhtä sun toista sekä englannin että suomen kielen ominaispiirteistä. Englannissa käytetään olla-verbiä paljon enemmän kuin suomessa, eikä englannissa ole kovin paljon keho- tai tunnetilaverbejä. Suomi taas on vahvasti yhdyssanakieli. Edellisen kahden virkkeen sisällön voi havainnollistaa sanomalla, että ”The man with the pistol in the backseat was frustrated” ei ole suomeksi ”Pistoolia kädessään pitävä mies takapenkillä oli turhautunut”, vaan se on ”Takapenkin pistoolimiestä turhautti”.

Suurimpia onnistumisia ovat esimerkiksi sanaleikkien kääntämisessä onnistuminen – mutta samalla ne ovat aika pieniä, koska sanaleikki on minusta aika köyhä huumorin muoto, niin vaikeita kuin sanaleikit ovatkin kääntää. Suuria onnistumisia ovat myös ne, kun katsoo tavoittaneensa samanaikaisesti alkutekstin sisällön, tunnelman ja rytmin. Yksi esimerkki voisi olla nelisäe Gene Wolfen romaanista Sovinnontekijän kynsi:

But strength still goes out from your thorns, 
And from your abysses the sound of music. 
Your shadows lie on my heart like roses 
And your nights are like strong wine. 

Suomensin sen seuraavasti ja mielestäni aika hyvin:

Vaan vielä uhkuu piikeistäsi voima

Ja syvyyksistäsi sointi musiikin.

Varjosi kuin ruusut ovat sydämelläni

Ja yösi kuin vahvaa viiniä.

MM: Englannin kieli on jäljellä imperiumista, miten asemoit Ison-Britannian ja USA:n kielellisen vaikutusvallan post-Brexit maailmassa?

Tero: Se on tietysti suuri. Ja käytetyn kielen tasoon nähden se on ilman muuta liian suuri. Tarkoitan tällä sitä, että kun suomalaiset firmat, yliopistot ja vastaavat näköjään haluavat käyttää yhä enemmän nimenomaan englantia, niin näin englannin kielen ammattilaisena huomio kiinnittyy siihen, etten ole vielä nähnyt firman, yliopiston tai vastaavan käyttävän englantia luovasti tai mielenkiintoisesti. Kyse on nimenomaan keskinkertaisesta kielestä, usein suoranaisista latteuksista. Se puolestaan tympäisee, koska asiat voisi sanoa myös hyvin. Tässä palataan siihen purevaan huomioon, jonka Neil Hardwick esitti jo viimeistään 1990-, mahdollisesti jo 1980-luvulla: suomalaiset arvostavat jotakin enemmän, jos se on ilmaistu englanniksi. Ikävä kyllä hän näyttää olevan oikeassa, ainakin kiusallisen monen suomalaisen osalta. Eikä haittaa, jos se englanti on tosi heikkoa.

MM: Olen härnännyt anglofiilejä sanomalla, että Shakespearen jälkeen Englannin kirjallisuus on ollut alisuorittamista. Miten Bardin perintö sinulle näyttäytyy?

Tero: Sanomasi on tavallaan totta. Mutta se on myös epäreilusti sanottu, sillä Shakespeare hyppäsi niin korkean riman yli, ettei vastaavaa ole mielekästä odottaa oikeastaan keneltäkään. Shakespearen jälkeen on siis tullut vaikka kuinka monta todella hyvää kirjailijaa, mutta ei toista Shakespearea. Minusta on mielekkäämpää arvostaa näitä todella hyviä kirjailijoita kuin harmitella sitä, etteivät he ole Shakespeareja. Shakespearen perintö taas elää kaiken aikaa englannin kielessä, ja Shakespearen sanoin puhutaan usein, todennäköisesti niin että tekijät itse eivät sitä huomaa.

MM: Olet viime aikoina käyttänyt aikaa Byronin ja Keatsin seurassa. Onko romantikoilla vielä annettavaa 2020-luvun suomalaiselle?

Tero: No ainakin minulle on! Olisi itse asiassa tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka moni heitä vielä lukee, millä tavoin ja missä – siis missä päin maailmaa. Byron, Keats, Coleridge ja (minusta) vähemmässä määrin Wordsworth kirjoittivat kyllä kuolematonta lyriikkaa. Nimenomaan Byronia ja Keatsia pidän vahvimpina, Coleridge on vähän kuin hittipoppari, jonka huippusaavutukset (Kubla Khan, The Ancient Mariner) ovat mahtavia mutta jonka koko tuotanto ei kestä lähempää tarkastelua. Pitää kyllä huomauttaa, etten tunne näiden runoilijoiden tuotantoja perinpohjaisesti, joten näkemyksissäni voi olla korjattavaa.

MM: Kiinnostavaa on myös Dumas’n tuotannon lähilukusi. Ovatko nykyajan tolkienit ja potterit itse asiassa Dickensin, tunteellisen viktoriaanin ja laajasti, jatkokertomuksinakin lehdistä luetun myyntitykin suoria perillisiä?

Tero: Tietyllä muodon tasolla Potterit varmaan ovat, Tolkienista en sanoisi niin. Toisaalta täytyy myös todeta, että Pottereista minulle riitti ensimmäinen kirja ja viisikymmentä sivua sitä toista, sen jälkeen totesin että tämä ei ehkä ole minua varten. Nostaisin Dickensin ja Dumas’n perillisten joukkoon myös Stephen Kingin, ja varmaan heitä on muitakin. Tarkoitan siis tietynlaista laajan muodon epiikkaa, jossa asioiden monisanainen kuvaaminen on keskeinen osa koko tarinan pointtia, tarkoitus nimenomaan on saada lukija uppoutumaan kirjan maailmaan. Ankara kustannustoimittaja voisi siivota tämän lajin kertomuksista helposti kolmanneksen ja isommalla vaivalla jopa puolet pois niin että sama tarina tulisi edelleen kerrotuksi, mutta samalla menetettäisiin draaman kaaresta ja tehosta jotakin todella olennaista. Aivan kuten sinfonian loppunousu on vaikuttava suurelta osin siksi, että sitä ennen on ehtinyt tapahtua riittävästi asioita, joita ilman mikään ei olisi entisellään: loppunousu on vaikuttava juuri kaikkea aiemmin tullutta vasten, ei yksinään.

MM: Miksi Hemingway on yhä ajankohtainen?

Tero: Hemingway on aina ajankohtainen ja nimenomaan siksi, että hän tarjoaa yhden vastakohdan edellisessä vastauksessa kuvatulle kertomisen tavalle. Hemingway, kuten Raymond Carverkin, puristaa tarinasta pois kaiken, mikä voidaan jättää kertomatta. Se on ihan teknisessä mielessä tavattoman mielenkiintoista ja jokaiselle kirjoittajalle ja lukijalle tutustumisen arvoista. Hemingwayn tuotannossa on kyllä hölmöjä asenteita ja paljon tarpeetonta poseeraamista, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

MM: Vielä kääntämiseen ja sen rytmiikkaan. Voidaan sanoa, että Englannin mahti näkyy vielä kahdessa asiassa - pop-musiikissa ja kuningashuoneessa. Kerro vähän rytmimusiikkiharrastuksesi ja englannin kielen suhteista.

Tero: Musiikkiharrastus on itse asiassa ollut yksi todella tärkeä englannin kielen harrastamisen väline. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöistä, joten aloin jo kymmenvuotiaana kuunnella musiikkia ja lukea laulujen sanoituksia sanakirjan kanssa: katsoin sanakirjasta kaiken, mitä en ymmärtänyt, ja koska syystä tai toisesta opin laulujen sanat helposti ulkoa, sanavarastoni laajeni samalla nopeasti. Satuin vieläpä kuuntelemaan harvinaisen hyvin kirjoitettua rocklyriikkaa, joten opin laajan kirjon sanoja enkä ainoastaan baby-sanaa tuhanteen kertaan.

MM: Kirjallisuudessa unohdus valtaa alaa, kun tarjonta kasvaa. Mitkä ovat unohdettujen kirjojen lukuvinkkisi?

Tero: Arto Mellerin ainoa romaani Tuomiopäivän sävärit on osin hahmoton ja osin syvästi epätyydyttävä, mutta siinä on myös jotain sellaista, jota en ole muista suomalaisista romaaneista oikeastaan löytänyt. On komeaa verbitöntä kerrontaa, harvinaisen taitavia näkökulman- ja kertojanvaihdoksia, yleisesti upeaa kieltä ja niin edespäin. Sille soisin uusia lukijoita.

MM: Mitä käännöksiä on tulossa?

Tero: Juuri nyt suomennan erään kirurgin tutkimusmatkaa ihmisruumiiseen. Käännöksen äärellä on pitänyt miettiä moneen kertaan, mikä kaikki tulee suomentaa loppuun asti ja missä pitää käyttää ns. sivistyssanoja. On selvää, että tulee sanoa keuhkoputkentulehdus eikä bronkiitti, mutta lääketieteessä on paljon myös sellaista käsitteistöä, jonka äärellä tämä kysymys on paljon vaikeampi. Neil Hardwickin muistelmien suomennos on jo aika lailla valmis, kirja ilmestyy huhtikuussa. Ja pian taidan solmia sopimuksen erään erittäin kuuluisan ja arvostetun näyttelijän muistelmista.

MM: Ja lopuksi kielen ytimiin. Anna meille joku esimerkki englannin kielestä, joka on sinulle erityisen tärkeä.

Tero: Ensimmäiseksi mieleen tulee avaussäe Shakespearen sonetista numero 116: ”Let me not to the marriage of true minds.” Sitä en haluaisi joutua suomentamaan. Jos se olisi ”Let him not…” niin suomen kielestä löytyisi luonteva ”Älköön hän...”-rakenne. Mutta itseä koskeva kehotus ”Let me not…” onkin sitten paljon vaikeampi. Tällä en muuten tarkoita sanoa, että suomen kielen keinot olisivat jotenkin vajavaisemmat kuin englannin. En nimittäin haluaisi myöskään joutua sanomaan englanniksi, kuinka ”Välillämme kohosi seinän sijaan varsinainen muuri”.

Mitä kirjallisuus on? Osa 3: Todellisuus

Kaikki sulautuu yhteen -

hyvä pahaan, jalomielisyys

oikeudenmukaisuuteen,

uskonto politiikkaan…

                Thomas Hardy (Mottoteksti Graham Greenen Kunniakonsulin alkulehdellä)

Kaunokirjallisuuden tyypillinen kritiikki on, ettei sillä ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuteen. Usein sanoja on henkilö, joka väittää lukevansa vain ns. tietokirjallisuutta. Voi kuitenkin kysyä, mitä tuo todellisuus on ja onko se lopulta kovin irti romaanin todellisuudesta. Kun itse vakavasti kiinnostuin kirjallisuudesta, ajattelin - James Joycen ja Thomas Mannin johdattamana - että kirjallisuuden tulee sisällyttää itseensä kaikki, että se jollakin tavalla umpioi ja säilöö kokonaisuuteensa rakenteellisesti koko sekavan maailmamme tarjoten sille kestävän jäsennyksen. Näin varmasti onkin - uskollisimmat Joycen ja Tolkienin lukijat jaksavat loputtomiin ihastella luodun kirjallisen maailman kaleidoskooppimaista rikkautta. He antavat kirjailijan vietellä itsensä kerta toisensa jälkeen, eivätkä huomaa, ettei huoneita ole viime vuosina juuri tuuletettu: kellarimainen homeen haju pistää terävänä heti satunnaisen kriittisen lukijan nenään.

Jossain vaiheessa tajusin, että romaanin todellisuus on itse sanoissa: kirjoitetuissa ja luetuissa. Kirjailija, joka on ehkä eniten vaikuttanut käsitykseeni kirjoittamisesta on ollut Graham Greene. Hän nousi aamulla ylös sängystään, kirjoitti määräosansa sanoja aamupäivänä, lähti lounaalle ja eli loppupäivän (usein huonoa) elämää, palatakseen taas seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän kunnossa kirjoituskoneen ääreen, ilman mitään kirjailijan lukkoja ja tyhjän paperin kammoa. Kun Greene kävi lyhyen matkan Meksikossa, rajatusta aineistosta hän synnytti äärimmäisen tehokkaasti koettua hyödyntävän romaanin Voima ja kunnia, joka kertoo pakenemisesta. Todellisuudessa esiintyy pakenemista eri muodoissa. Se on ihan riittävä romaanin teemaksi. Hiljainen amerikkalainen ammentaa rakenteeseensa kolmiodraaman, on kaksi miestä ja yksi nainen. Lähes sama asetelma, vain Vietnamin poliittisesta tilanteesta Argentiinaan siirrettynä, on käytössä romaanissa Kunniakonsuli. 

Greenen tekstin todellisuuden topografia vaikuttaa helposti yksinkertaiselta, kuin väljästi rakennetulta pienehköltä kaupungilta. Kirjailija luo kuitenkin paikallisuuden vaikutelman varmakätisesti valikoiduilla yksityiskohdilla sommitellen: maut, hajut, lämpötila, paikalliset toimintojen ja menettelyjen rytmit, sanomalehtien uutisten kommentoinnit, paikallisten kirjailijoiden mieltymykset - Borgesin kiinnittyminen Coynan Doyleen, Stevensoniin ja Chestertoniin. Illuusion uskottavuuden viimeistelee henkilögalleria, niukka, mutta todelliselta vaikuttava, mielipiteineen, asenteineen ja asemineen, keskinäisine jännitteineen.

Kirjailija itse vie luomaltaan todellisuuspohjaa mainitsemalla heti kirjan alussa, ettei henkilöille ole vastineita elävässä elämässä ja että tapahtumapaikat on jätetty tarkoituksella epämääräiseksi. Sellaista ei oikeastaan tarvita: Greenen teksti on ilman niitäkin todellisuuden tunnun kyllästämä - kuten hänen aloitusnovellinsa (Puutarhan alla, suom) kokoelmasta Nollapiste (A Sense of Reality). Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä https://paxengland.blogspot.com/2021/08/puutarhan-alla-under-garden.html.

Kunniakonsuli julkaistiin vuonna 1973. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Greene julkaisi teoksen J’Accuse - The Dark Side of Nice. Kirja suomennettiin 1983 nimellä Nizzan pimeä puoli, komea Zolan pamflettiin todellisesta Dreyfus-juttuun viittaava Syytän-alkuosa oli jätetty pois. Teos sai hieman sekavan vastaanoton. Luin silloin paljon Greeneä ja mustamaalaukselta tuntuva kirja ei houkutellut minua, vaikka samalla tavalla yhteiskunnan epäkohtia käsitellyt Ahneiden pidot olikin miellyttänyt minua kovasti. Greene todellakin syytti Nizzan pormestaria korruptiosta ja rikollisten suojelusta omien havaintojensa pohjalta. Greene otti oman arvovaltansa peliin ja toi asioille näkyvyyttä, riskinä oli saada katkeran vanhan ukon leima. Kirja poiki kunnianloukkaussyytöksen pormestarilta. Greene hävisi jutun ja kirja kiellettiin Ranskassa. Muutaman vuoden päästä, vähän ennen Greenen kuolemaa, kyseinen pormestari kuitenkin tuomittiin oikeudessa juuri samoista asioista ja lähti maanpakoon. Prosessi oli tietenkin ollut Greenelle raskas. Hän muisteli kirjoittaneensa nuorena sonetin rauhallisesta vanhuudesta. Hän joutui toteamaan, että sonetti oli fiktiota.

Kunniakonsulin todellisuus alkaa rakentua kirjoituksesta välittömästi. Katsomme päähenkilön kanssa jokea, värejä ja savua sen yllä. Annamme hänen vaeltaa lapsuuteen, pian ihmettelemme, miten joku voi ajatella Lontoon edelleen olevan samanlainen kuin Oliver Twistin päivinä, vain kokemuksia vailla oleva voi niin olettaa lukemansa kirjan perusteella. Äiti- ja isäsuhde löytyvät nopeasti, lukija tajuaa viittaukset niukistakin kuvauksista: päähenkilö alkaa vaikuttaa hyvin tutulta. Greenen todellisuus on rakennettu pienistä havainnoista, jotka tuntuvat uskottavilta. Yöllinen soittaja ärisee, koska pelkää. Päähenkilön kohtaama yksinkertainen nainen, jolle hissit ovat uusi ja pelottava asia, alkaa kiehtoa syntymämerkkinsä kautta; naisesta tulee pakkomielle. Naisen mies kaapataan, häntä pidetään merkkihenkilönä, vaikka hän on pelkkä kunniakonsuli. Päähenkilö joutuu neuvotteluihin kaappareiden kanssa. Greene kuvaa rikollisen toiminnan sattumanvaraisuutta ja tilanteiden sekavuutta osuvasti. Pidin esimerkiksi päähenkilön tavasta pyrkiä olemaan rauhallinen ja sitten äkisti raivostua: se on jotenkin elävää elämää, todellista. Yksi kaappareista on pettynyt pappi. Keskustelut kulkevat uskonnon todellisuuskäsitykseen pelastuksesta messun kaavoihin, polittiseen todellisuuteen, yksilöiden draamaan, jossa keskiössä on naisen raskaus ja kysymys lapsen isästä, loppujen lopuksi halusta elää. 

”Sinä olet mustasukkainen, koska hän rakastaa.” 

Kirjallinen todellisuus voi olla häiritsevää ja jättää pysyvän muistijäljen. Todellisessa elämässä kokemamme ei useinkaan esiinny näin paljaana, tiivistettynä ja kiteytettynä. Greene itse piti Kunniakonsulista kirjana. Päähenkilöönsä hän lienee ottanut piirteitä varsin läheltä, sisältään. Vaikka teos liikkuu olemassaolomme peruskysymyksissä, sitä ei silti ole pidetty erityisen katolisena kirjana. Ehkä kirjassa on liikaa epäilyä ja todellisuutta. Yksi kaappareista paljastaa politiikan katkaisseen hänen runoilijauransa ja johtaneen lopulta rikoksen poluille. Runouden olemuksesta hänellä on selvä käsitys - aiheita on lopulta vain kaksi: rakkaus ja kuolema. Kaappari ei varmasti ollut kummoinen kirjailijana, mutta niin vain lukija joutuu omassa todellisuudessaan pohtimaan noita kahta aihetta lopetettuaan lukemisen. 

***

Aloitin sarjani Sartren sitaatista ja hänen vaatimuksestaan epäkohtien hakemiseen ja toimimiseen. Kirjallinen todellisuus lienee kuitenkin Sartren näkemyksiä monimutkaisempaa, ja ainakin Greenen tapauksessa myös selkeämpää. Greeneläinen lukija ärtyy Sartren teorian päsmäröivästä otteesta kuviteltuun todellisuuteen. Ristiriitoja voi tiedostaa, niiden kanssa on vain elettävä omassa todellisuudessaan, oli sitten apuna kauno- tai tietokirjallisuuden tarjoama näkemys realiteettien universaalista luonteesta.

***

My last dimension to literature is reality. Graham Greene with his A Sense of Reality, love triangle in The Quiet American and pursuit theme of The Power and the Glory combines those in his masterly written The Honorary Consul. A lot of tangible and convincing details, life-size characters and a torrent of events wrapping it all up - into two themes, essential for a bad poet as well as to life in general - love and death.

Mitä kirjallisuus on? Osa 2: Unohtaminen

 

”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”

                          -Mira ja Paula

Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.

Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.

https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley

Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.

https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html

Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.

On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse. 

Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy. 

On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo. 

***

This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.

Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.

Kohtalon serkukset

Olen ajautunut arvoituksellisen Daphne du Maurierin vaikutuspiiriin. Hankin Cornwall-sarjan, josta aloitin aiemmin Rebeccaa - tunnetuinta teosta - ellei Hitchcockin ohjaamia Lintuja lasketa. Manderleyn kartanon synkkä paino laskeutui harteilleni jo ensi sivuilta. Viikonloppuna löysin myös Serkkuni Raakelin käännöksen ja lukaisin sen nopeasti läpi.

Tuttavapiirini ei oikeastaan tunnustanut lukeneensa kirjailijaa. Hänet kyllä tunnistettiin ”gothic classic”- asemaan, eli aihepiiriltään synkkään genreen. Kirjastoissa teokset pitää tilata - ne on säilötty kellareiden hämärään. Parhaiten nämä kirjat löytääkin kierrätyspisteistä: Du Maurierin kirjallisten tuotosten kauppa on joskus käynyt kuin rajuilma. Puhumme siis bestsellereistä.

Olen itsekin tähän asti suhtautunut teoksiin vähätellen - voiko niin suosittu olla hyvää? Serkkuni Raakel lähtee koukuttavasti liikkeelle hirsipuun juurelta. Tapaamme kertojan, nuoren pojan ja hänen oivallisen serkkunsa Ambrosen, jonka hoiviin hän on joutunut. Vanhempi serkku pitää nuoremmasta Philipistä hyvää huolta kartanossaan, joka on varsin miehinen.

”Ja nyt, hyvät herrat, koska talossa ei ole yhtään naista, istutaan mukavasti, nostetaan jalat pöydälle ja syljetään matolle.”

Tietenkään tällainen idylli ei kestä. Serkku matkustaa Italiaan, Philip jää kartanon palvelusväen hoiviin - matka venähtää, hän tapaa salaperäisen serkku Raakelin, menee tämän kanssa yllättäen naimisiin ja kuolee. Kirjeissään sitä ennen hän on perilliselleen vihjannut, että kaikki ei ole kunnossa - Philip lähtee etsimään serkkuaan Italiasta, turhaan.

Edessä on paluu tiluksille Cornwalliin. Mutta myös salaperäinen leski tulee perässä katsomaan miesvainajansa taloa - vierailusta tulee pitkä. Hän tuntuu hurmaavan kaikki, palvelusväen, kyläläiset, lakimiehet ja tietysti kokemattoman Philipin, joka joutuu sysäämään sivuun miespuolisen serkkunsa muiston palvomisen ja tutustuu pian mustasukkaisuuden olemukseen.

Daphne du Maurierin teos alkaa kepeästi. Nuorukaisen ja palvelusväen mielenliikkeitä Italiasta saapuvan maailmannaisen edessä on ilo seurata - teoksessa on Wodehousen ironiaa ja herkullista sanailua. Joulunvieton perinteisen idyllisen kuvauksen jälkeen maailma alkaa synkistyä ja viilentyä olennaisesti. Pitkin matkaa ripotellaan lukijalle suoria ja epäsuoria vihjeitä, oikeita ja vääriä johtolankoja: maailma vääristyy omituisesti ja karmeasti. Romaanin polttopiste on kokematon Philip, jonka ailahtelut ovat tuskallista seurattavaa. 

Rebekan tavoin kartano ei nouse pääosaan teoksessa, se tarjoaa vain draaman puitteet: puutarha ja luonto näyttelevät suurempaa osaa, varsin suggestiivisesti:

”Siinä, missä polku haarautui seetripuuntielle ja uudelle pengermälle, kuulin puitten tiheiköstä kahinaa ja sieraimiini tuli (äkkiä) ilkeä naarasketun haju, joka tahrasi lehdetkin jalkojeni alla…”

”Rank vixen smell”!

https://www.theguardian.com/books/2017/jun/17/rereading-my-cousin-rachel-daphne-du-maurier

Ihailen ympyränmuotoisia teoksia: Serkkuni Raakel kuuluu niihin. Teos pitäisi aloittaa saman tien uudelleen lukemisen jälkeen, kulkien uudelleen tuskan ja mustasukkaisuuden kiertyviä polkuja.

Se on syvien varjojen briljantti, oivaltava, vanhentunut ja aikaansa edellä oleva hengentuote, selkeä serkku muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Evelyn Waugh’n Mennyt maailma - Brideshead revisited romaanille. Molemmissa teoksissa on jotain ylikypsältä haiskahtavaa. Du Maurier vaan on vielä häijympi kirjoittajana - kun Waugh saa snobin tavoin rauhassa vääntää asioita yleisölleen rautalangasta, Daphne johtaa pahaa-aavistamattoman lukijan suoraan keskelle tapahtumia, tuomitsemaan ja kiittämään - kuin osaksi loputtoman tirkistelynhaluisten kyläläisten joukkoa. Mikään salapoliisikirja teos ei ole - vaikka tekijät tiedetään, motiiveja, keinoja, välineitä ja tilaisuuksia on riittämiin. Missään Christien kirjassa ei vastaavalla tavalla kirjeiden ja testamenttien tekstien tulkinta kulje teoksen läpi punaisena lankana. Ja harvassa salapoliisitarinassa kyetään rakentamaan näin hienoja jännitteitä yhtä viileän älykkäästi.

Cornwall  ja syvän maaseudun Englanti tarjoavat draamalle puitteet: niistä maisemista ei ole hyvä lähteä pois. Du Maurier paljastaa noiden näkymien olevan hyvin miesvaltaisia ja usein vailla kovin vakuuttavia perusteita. Teos on erinomainen, älykäs tutkielma naisen vaikutuksesta miehiin - sanoilla, teoilla, vihjeillä, salaperäisyydellä ja suoruudella - vahvuuksilla ja heikkouksilla.

***

Daphne du Maurier is no longer as big name she used to be. But make no mistake, her books are worth our notice. Even Taylor Swift loves them. I took Cousin Rachel and liked its emotional twists inside the main characters very much.

Daphne du Maurier in New York, 1947 Source: Observer/Getty

Nostalgian voima 2: Menneisyyden vankina

 

H.V.Mortonin In Search of England on nyt luettu. Etsiminen on kirjalle hyvä, iätön aihe - löytäminen on nopeammin hapantuvaa. Löytämiseen ohjaavat matkaoppaat tarvitsevat koko ajan päivittämistä, eikä niistä muutaman vuoden jälkeen ole oikein mihinkään. Huomasin kulkevani Mortonin matkassa hyvin samanmielisenä. Oma matkailuni on myös ollut näennäisen satunnaisia ihmisten kohtaamisia huolellisesti taustoitetuilla reiteillä. Nuori Morton poimii reitilleen oikein klassisia paikkakuntia, jotka ovat olleet omianikin valintoja: Winchester, Tintagel, Wells, Glastonbury, Bath, Bradford on Avon, kolme katedraalia Worcester-Gloucester-Hereford, Shrewsbury, Järviseutu, Durham, York, Lincoln, Ely. Hän kuvaa matkailijan intoa, taustoitustyötä, mutta myös väsymistä - kierros nopeutuu loppua kohti ja melankolia hiipii enemmän puseroon, joka ei Mortonin kohdalla ole kuosiltaan erityisen sporttinen tai muodikas, hän on jo nuorena menneisyyden merkitsemä kaveri, jonka muotoa synkentää Iloisen Vanhan Englannin kaipuu.

Tietenkään kirjailija ei ammenna kohteistaan kaikkea mahdollista, metodikaan ei ole systemaattinen kuten jollain Pevsnerillä tai Clifton-Taylorilla, mutta hän mahduttaa muutaman rivin kuvauksiinsa aina osuvasti paikallista väriä, eikä tarinointi koskaan pyri nousemaan elämää suuremmaksi. Ainakin omassa päässäni Mortonin maalailemat paikat ja ihmiset tuntuivat eläviltä. Hyvällä tuurilla samanlaisia natiiveja voi tavata nykyaikanakin.

Hieman yllättäen Mortonin matka Englantiin käy vuoropuhelua useassa kohtaa Lähi-Idän kanssa, eikä pelkästään perinteisessä vihreän ja miellyttävän maan rinnastamisessa Jerusalemiin. Vertailu lisää motoristi-vaelluksen myyttistä ulottuvuutta, kadonneet pyhimykset ja pyhäköt vilahtelevat kuin parhaallakin toivioretkeläisellä. Englannin etsimiskirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Mortonin Mestarin jäljillä, Paavalin jäljillä, Pyhän maan kuva ja Matkalla Raamatun maissa ovat saatavilla: ennen toista maailmansotaa teoksia ilmeisesti myös myytiin meillä reilusti. Kirjoittaja on harjoittanut kaikkea eksoottista ja ainutlaatuista poimivaa silmäänsä kaukomailla saakka. Englanti-kirja hyötyy juuri tällaisesta etäisyyden ottamisesta - asioiden ja paikkojen suhteet säilyvät hienosti, mihinkään ei uppouduta siinä määrin, että lukiessa tulisi kiusallinen olo. Hän antaa monessa kohtaa vastuun lukijalle hankkia lisätietoa. Kirjan karttaan piirretty kulkureitti on tästä hyvä esimerkki: kaikista reitin varrelle tulleista paikoista ei ole tekstissä mainintaa: toisia tekstissä mainittuja pikkupaikkoja ei ole merkitty, joten lukijan täytyy kaivaa tarkempi Ordnance Survey Map esiin. Lukiessa oli helppo yhtyä Mortonin usein toistaman havainnon englantilaisen maiseman tiuhasta vaihtumisesta aivan erilaiseksi jo muutaman mailin matkalla.

Morton onnistuu pysäyttämään ajan: lähes satavuotias kirja tuntuu yllättävän tuoreelta, oikeastaan vain charabancit, varhaiset bussit, tuntuvat erikoisilta. Vaikka autoilu on varhaisvaiheessaan, autoja tuntuu silti olevan jo joka paikassa. Shakespeare vilahtaa kirjassa usein: häntä seuraavat myöhemmät Potterit ja Hobitit. Amerikkalaisturistit täyttävät paikat: heille mieto irvistely on Mortonin kestoteema. Sitä on myös kuolevaisuuden korostaminen: useasti liikutaan raunioilla ja kirkkomailla, kansantyypeissä monesti heimonsa viimeisen edustajan seurassa: kulkukauppiaita ja häviävän palveluskunnan esimerkkejä on riittämiin.

Tuntuu kummalliselta, että Englannista ja yhtälailla tarunhohtoisesta Lähi-Idästä inspiroitunut Morton päätyi loppuiäkseen Etelä-Afrikan asukkaaksi. Hänen perikuntansa antoi omituisesti luvan tehdä elämänkerta In Search of H.V.Morton. Mukavien matkakirjojen tekijä paljastuukin yksityiskirjeissään ehdaksi rasistiksi ja sarjapettäjäksi, joka löysi haikailemansa vanhan hyvän ajan kaukaa etelästä. Englanti-kirjastakin huokuu Mortonin kiinnostus viehätysvoimaisiin naisiin. Mortonin perintöä vaalivalta sivustolta kysyin, mikä ajoi menestyneen kirjailijan muuttamaan pois Englannista. Vastauksia tuli heti kiitettävästi. Ehkä kyse on Englannin muuttumisesta ikävämmällä tavalla uudenlaiseksi toisen maailmansodan päätyttyä ja Labourin aloitettua yhteiskunnan päivittämisen - myös itsenäistyvä Israel ympäristöineen joutui valinkauhaan ja etäämmälle Britanniasta - ja mortonilaisista perinteisistä ideaaleista. Ikuisen paluun myyttiä mukaillen tilanne on nyt pitkälti sama.

Joka tapauksessa In Search of England näyttäytyy kaikessa kadonneen ja katoavan haikailussa myös päteväksi opaskirjaksi tehdä Lontoon ulkopuoliseen, vielä kadottamattomaan Englantiin oma Grand Tour - nykyaikana se on helpoin tehdä juuri autoilemalla. Vaikka nostalgikko onkin, teksti ei silti anna kuvaa Mortonista läpikyllästettynä suru-viiksisenä pessimistinä. Orwellin synkkä Wigan-raportti julkaistiin 1937 - Morton vierailee Wiganissa hieman Orwellin odotuksin, mutta onkin yllättynyt löydettyään sieltä kauneutta ja kaupungistaan ylpeitä asukkaita. Ihan teollistumisen ja rakennemuutoksen ydinalueille hän ei silti retkellään uskaltaudu: tämä palvelee hyvin turistien valtavirtaa, joka haluaa nähdä vain mielestään hyvää ja kaunista. Mortonin valinnat ovat niin itsestäänselviä, että on helppo unohtaa, että lukemattomat myöhemmät, vähemmän verbaaliset opastajat ovat pääosin toistelleet päteviä valintoja. Stratford-Upon-Avonissa, Shakespearen kaupungissa, Morton suorittaa ovelan väistöliikkeen turistimassoista: hän menee metsään ja kohtaa siellä suuren Bardin muuttumattoman, mielikuvituksellisen todellisuuden linnunlauluineen kaikkineen - vinkki varmasti on nykyaikaisellekin matkailijallekin hyvä, joskin vierailun kiireessä harva sitä on tullut kokeilleeksi. En minäkään - ehkä ensi kerralla sitten.

***

I read H.V.Morton’s great In Search of England. Travel books outdate so easy, but this nearly 100 year old book is still fresh and valid. Hope we will get Finnish translation sooner or later!

Nostalgian voima 1: Matka menneisyyteen

Leyburn, Yorkshire 

H.V. Morton tuli vastaani jossain listassa In Search of England-matkakirjallaan. Muistin, että minulla on hyllyssä samanniminen Michael Woodin teos - hän viittaakin Mortoniin ja nostaa esiin kirjan alusta kuvauksen Lontoon ja maaseudun rajalla eläneestä perinteisten puisten ruokailulautasten tekijästä, jota ei motivoi raha, vaan ikimuistoisen käsityöperinteen jatkamisen ilo. Puusta elävässä, mutta moderniin takertuvassa Suomessa en muista äkkiseltään syöneeni koskaan mitään puulautaselta. Olen siis kirjaa avaamatta jo siirtynyt menneisyyden portista kauas teollisen vallankumouksen ja sen mahdollistamien halpojen keramiikka-astioiden tuolle puolelle.

Morton tuli tunnetuksi sanomalehtimiehenä, erityisesti Tutankhamonin haudan avaamisen raportoinnista. Kun kolumninsa keräsivät runsaasti lukijoita, julkaisi hän pian kirjoja Lontoosta ja vuonna 1927 klassisen matkakirjansa Englannin etsimisestä, jossa suunnattiin härkäpäisellä Morrisilla myös syvälle maaseudulle. Morton etsi aitoa Englantia siis uudella välineellä: autoilun voittokulku oli vielä varhaisessa vaiheessaan. Pioneerin innolla hän kartoitti mennyttä maailmaa ympäri saarta, nopeatempoisesti matkaten ja alati valmiina siirtämään vaikutelmansa kiinnostuneiden lukijoiden tietoisuuteen paperilehden välityksellä.

Vaikka matkakirjoilla on taipumus hapantua nopeasti, Michael Woodin Morton-suositus tepsi minuun: laitoin kirjan tilaukseen. Kokonaistaloudellisesti oli edullista tilata kirja Folio Societyn laitoksena - kuvitettu loistopainos kustansi vain noin 10 euroa postikuluineen. En muista, että kirjastossani olisi sarjaa aiemmin. Foliopainokset ovat nostalgisia, ne eivät ole tarkoitettukaan kovaan lukemiseen, vaan jonkinlaisiksi arvomerkeiksi, kultivoituneen ja konservatiivisen maun osoitukseksi. Sarja on koostettu oikeastaan vain kerman kermasta, koetelluista laatuteoksista: periaatteessa tällaista lähestymistapaa voi arvostaa, mutta luulen, että tiukasti valikoituvien, edustavien teosten sarjan idea ei oikein enää saa entisiin aikoihin vertautuvaa vastakaikua lyhytjänteisessä nykyhetkessämme, joka vielä mielellään haastaa menneisyyden raskaasti arvottuneita kaanoneita.

Jään odottamaan Mortonin lähes satavuotiaan kirjan putoamista postiluukustani: seuraavassa päivityksessä käyn herraan ja hänen Englanti-aikamatkansa arviointiin tarkemmin käsiksi. Ajatus voi nyt siirtyä torstain, 4.7.2024 parlamenttivaaleihin. En enää muista, minkä ongelman Englannissa konservatiivit aikoivat hoitaa, kun heidän pitkä valtakautensa alkoi. Cameron loi kansanäänestyksellään kosolti uusia ongelmia, joista kansa saa nyt syyttää itseään. Suuressa nostalgisessa kertomuksessa valta saatiin takaisin, kun kehityksen kello käännettiin taaksepäin. Realiteetit eivät kuitenkaan ole olleet helppoja, valtaan kuuluva oma päätöksenteko on osoittautunut vaikeaksi, muiden säätämät asiat pitää huomioida, eikä omista virheistään voi enää kätevästi syyllistää muita maita. 

Harva silti Englannissa tuntee nostalgiaa itse EU-jäsenyyteen, vaan paremmin siihen aikaan, kun Britannia oli kokoaan suurempi, yhtenäisempi, vauraampi ja toimivampi, kun ilmassa oli kuningashuoneen ohjenuoran tavoin vähemmän selittelyjä ja valitusta. Vastakkainasettelut tapahtuivat ennen niin kätevästi maan rajojen ulkopuolella. Paradoksaalisesti sota-aika on ihannoitua, sankarillista englantilaisten hyveiden, rauhallisuuden ja niukkuuden kestämisen aikaa, reilu peli vallitsi kaikkialla, maltti säilytettiin, teetä ja olutta nautittiin kohtuudella, jääräpäiset ihmiset ja vihreä, ihastuttava luonto kukoistivat, tekniikassakin pärjättiin kohtuullisen hyvin. Kaikki tietenkin oli huomattavan takapajuista nykypäivään verrattuna, mutta ihannoinnin sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne.

Mitä nostalgia oikeastaan on? Sana on kreikkalaisperäinen, alkuosa tarkoittaa kotiinpaluuta ja jälkiosa tuskaa. Kaunistelevasti voi puhua koti-ikävästä. Merkitystä myös syventää, jos paluu ei enää olekaan mahdollinen, vaan jää pelkäksi haavekuvaksi, eikä epämiellyttäville tunteille ole tulossa helpotusta. Englantilaiset ovat onnekseen tai epäonnekseen olleet viime vuosikymmeninä taitavia kompensoimaan näitä vaikeita tunteita: he ovat yhä suoranaisen fantasian tai vähättelyn (understatement) suurvalta. Paratiisi on kenties kadotettu lopullisesti ja kollektiivisesti, mutta meille ovat jääneet onnen sirpaleet, joilla voimme yhä tuottaa itsellemme salaista iloa tai vahinkoa syvän yksityisesti.

Kuvituskuvani on Leyburnista, jossa retkivarusteineni päädyin yllättäen keskelle 1930-ja 1940-lukujen maailmaa, jonkinlaisessa laajemmin sosiaalisesti hyväksytyssä yhteisessä larppaustapahtumassa. Isä ja poika kulkevat keskellä suurta menneisyyden esiinmanaamistapahtumaa, itsekään oikein tarkasti tietämättä, missä he ovat mukana ja miksi. Mutta Englanti epäilemättä on läsnä, järkähtämättä. Tuleeko tyytyväinen, isänsä kanssa todellista laatuaikaa viettävä pikkupoika aikanaan järjestämään vuorostaan vastaavanlaista tapahtumaa epämääräisellä tavalla hyvien muistojen vuoksi? Onko hänen isänsä ehkä pukeutunut oman isänsä sotilaspukuun, kenties ymmärtääkseen tätä paremmin jonkinlaisen omituisen roolileikin avulla, jossa on taas vaakalaudalla koko Englannin kohtalo mannermaata vastaan? Kansakunnan hienoin, taakse jäänyt hetki halutaan elää uudelleen, edes kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin.

***

This is 2 part series of H.V. Morton - his In Search of England - the famous 1927 travel book is so far unread by me, but I will get it and report the impressions back to you. Particularly, I am interested to define its relation to nostalgia - a work combined of Greek words of return to home and agony. In some way, the coming Parliamentry elections are also bound with the same words.