Tein 18.3.2024 Jukka Koskelaisen haastattelun aiheesta D.H.Lawrencen ja Malcolm Lowryn Meksiko-suhde. Jukan Atlantiksen perintö-kirja käsittelee aihetta laajemminkin. Tunnin mittaisessa haastattelussa puhutaan aluksi Saksa-Englanti-suhteesta, sitten siirrytään käsittelemään D.H.Lawrencen Meksiko-suhdetta varsinkin Sulkakäärme-romaanin ympärillä ja pohditaan Lawrencen persoonaa. Tämän jälkeen Jukka esittelee Malcolm Lowryn loistokkaan romaanin Tulivuoren juurella, joka samoin kuvaa Meksikoa kuolleiden päivänä. Kirjailijan elämä oli yhtä värikäs kuin romaani on virtuoosinen. Lopuksi vedetään yhteen Atlantiksen perintö ja pohditaan, miksi niin moni kirjailija kaipasi pois Englannista ja miksi juuri Meksikoon.
(Haastattelu, 63 min, olkaa kärsivällisiä ladatessanne!)
***
Ollaan täällä Jukka Koskelaista
tapaamassa. Aiheena on Jukan kirja Atlantiksen perintö - kirjailijoiden uusi
alku, jossa laajasti käsitellään englantilaisia kirjailijoita (ja heidän
Meksiko-yhteyksiään). Jukka viime vuonna julkaisi ison Saksa-esseekokoelman
(Viisi matkaa Saksan sieluun), josta innostuin kovasti ja sen pohjalta kiinnosti
tähän keskustelun alkuun, että minkälaisia ajatuksia herättää Saksan ja
Englannin yhteys. Me paljon puhutaan tänä päivänä EU:ssa Ranskan ja Saksaan
yhteydestä, mutta vanhat veriviholliset Englanti-Saksa yhteys on jäänyt
vähemmälle. Onko se pelkästään jalkapalloasiaa vai minkälaisia yhteyksiä näet
siinä?
Kulttuuriyhteyksiä on ollut pitkään ja paljon. Saksassahan
alettiin kääntää Shakespearea 1700-luvulla toden teolla ja varhaisromantikot
muun muassa Augustin Wilhelm Schlegel käänsivät paljon 1790-luvulla ja sen
jälkeenkin ja Shakespearella oli erittäin suuri vaikutus Saksan
kirjallisuuteen. Shakespearea pidettiin ihan esikuvallisena kirjailijana. Siis
ihan romantiikan kirjallisuudessa, joka oli Saksassa vahvimpia juonteita
kirjallisuudessa ja muutenkin. Vaikutus jatkui, vaikka vanhastaan Saksassa oli pietismin
ja myös osa romantiikan suuntautumista englantilaisia vastaan siinä mielessä,
että heitä pidettiin kauppiaskansana ja ei syvällisenä - heiltä puuttui se
sielu, joka joidenkin saksalaisten mielestä sitten saksalaisilla oli. Mutta
kyllä englantilainen kirjallisuus on vaikuttanut Saksaan paljon ja
kulttuurisuhteet. Ja nyt kun puheeksi tulee D.H. Lawrence, niin olen itse
lukenut aika paljon Friedrich Nietzschen vaikutuksesta. Se on jännä episodi Euroopan
kulttuurihistoriasta 1890- luvulla, jolloin hän oli itse hämärän rajamailla,
syntyi tämmöinen Nietzsche-kultti ja Lawrence oli yksi Nietzschen lukijoita, niin
kuin oli suunnilleen kaikki muutkin ja se näkyy kyllä Lawrencen ajattelussa se
vaikutus, vaikka hän ei siitä mainitsekaan juuri koskaan. Kyllä nuorena hyvin
monet kirjailijat lukivat Nietzschea ja Schopenhaueria. Sillä oli oma vaikutus
saksalaisiin, mutta jos mennään takaisin vielä siihen romantiikan aikaan niin Wordsworth
ja Coleridge - he olivat molemmat Saksassa - nimenomaan halusivat tutustua
saksalaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea romantiikan uuteen kouluun, sikäli
kun sitä voi koulukunnaksi nimittää. Ja opiskelivat saksaa ja ammensivat sieltä
hyvin paljon. Ja näitä esimerkkejä varmaan on sitten koko 1800-luvun, en tiedä
aikaisemmista vuosisadoista en osaa sanoa niin hyvin, mutta kyllä ainakin
romantiikasta lähtien.
Tuo on jännä tieto -
vähän samaan tyyliin kuin Suomesta lähti taidemaalareita sinne Düsseldorfin
kouluun.
Kyllä Saksa oli kuitenkin semmoinen maa, joka piti ottaa huomioon,
niin kuin Englantikin.
Saksalaisella kulttuuriväellä oli vaikka kuinka paljon englantilaisten
kirjailijoiden kirjoja hyllyssä, joko käännöksinä tai alkuteoksina - yllättävän
moni käänsi myös. Vaikka englanti ei ollut ollenkaan samalla tavalla yhdistävä
kieli, kuin joskus toisen maailmansodan jälkeen, niin se sivistyneen ihmisen
kielivalikoimaan se kyllä kuului, sanotaan heti ranskan jälkeen jossain Saksassa.
Ja tietenkin
kuningashuoneella oli Saksan yhteys, että sekin lisäsi yhteyttä.
Nämä kuningashuoneasiat tietysti meni ristiin rastiin siihen
malliin, että kun historiaa lukee niin menee pää sekaisin, kun yrittää pysyä
kärryillä, että kuinka meni naimisiin kenenkin kanssa ja mistä hankittiin
kuninkaat ja prinssit ja minne.
D.H.Lawrence
Jos mennään tuohon
D.H. Lawrenceen, niin meillä on tässä haastattelussa kaksi kirjailijaa. Tuossa
Atlantiksen perinnössä on oikeastaan aika montakin englantilaista kirjailijaa
nostettu, mutta ajattelin että keskityn kahteen. (Lawrence ja Malcolm
Lowry)
Kiinnostavaa siitä, että
Lawrence on oikeastaan tunnettu juuri skandaaleista: että hänellä on uskallettu
romaani Lady Chatterleyn rakastaja, joka oli kiellettyjen kirjojen joukossa
ollut ja siitä on käyty aika huomattavat oikeudenkäynnitkin. Ja toinen on
Malcolm Lowry, joka on kirjoittanut aika viinanhuuruisen kirjan, eli kaksi erittäin
kiinnostavaa kirjailijaa, jotka on helppo leimata silmiinpistävien piirteiden
kautta. Mutta on tosi kiinnostavaa käydä näkökulmia läpi ja oikeastaan vähän jo
aloititkin Lawrencen suhteesta Saksaan, niin voisitko kertoa vähän tarkemmin
siitä - hänellähän oli saksalainen vaimo?
Oikeastaan en ole siihen sen kummemmin perehtynyt, Frieda oli
vaimona ja heillä oli kiihkeä ja välillä usein myrskyisäkin suhde. Lawrence ei
kuitenkaan Saksassa juuri ollut, mitä muistan elämäkerrasta, ei ollut suurta
merkitystä, hän oli menossa aina muualle ja eli loppuvuotensa kokonaan muualla.
Mutta Saksasta jos pitää löytää yksi suuri vaikutus, se oli sitten Nietzsche,
jota hän luki nuorena, niin kuin häntä luettiin siinä vaiheessa 1900-luvun
alussa ympäri Eurooppaa. Se liittyy käsitykseen kulttuurin kriisistä, dekadenssista,
haluttiin jotain uutta tilalle ja etsittiin jotain alkuvoimaa, jota Lawrencekin
haki älyllisen rationalismin tilalle. Ja sitä löytyi kyllä Saksasta juuri enemmän
kuin muualta.
Valistuksesta usein ajatellaan, että se on Ranskan järjen
hallitsema liike. Mutta kyllähän Diderot´llakin oli kaikenlaisia oikkuja ja mielleyhtymiä
siellä, että se ei ole niin helppoa. On yksi vaikuttaja, joka vaikuttanut Suomeen,
Herder, joka Saksassa 1700-luvun loppupuolella vähän ennen mainittuja varhaisromantiikkoja.
On varmasti ollut epäsuora vaikutus Lawrenceen, Herderillä oli ajatus, että
jokainen kulttuuri on omansa, niillä on oma perinteensä, mytologia, runous ja
kansanrunous, maantiede on jotenkin muokannut ne. Kansakunnat jos kansakunnista
puhutaan ja kulttuurit eivät saa sekoittua ja minusta Lawrencella näkyy tämä ajatus
hyvin selvästi, että hän ei kuitenkaan ollut kosmopoliitti. Hän etsi aina
jotakin muuta ja oli kiinnostunut muista kulttuureista, seilasi Etelämerellä ja
meni Meksikoon. Oli kiinnostunut intiaaneista, kaikesta tämmöisestä, mutta ei
kosmopoliittisesta kulttuurista. Kaupunkikulttuuri oli hänelle aika vieras
asia. Varsinkin semmoinen, että ihmiset eri puolilta maailmaa tulevat yhteen.
Jotain alkuperäistä yhteisöä ja jotain sellaista, joka ei olisi ikään kuin
turmeltunut kuin tämmöisen eurooppalaisen sivilisaation turmelema - siinä Herderin
vaikutus näkyy hyvin paljon kautta 1800-luvun. Mutta se on usein ollut epäsuora
vaikutus Suomessakin koko kansakunnan idea on hirveästi hänelle velkaa, sillä
vaikka Herderiä ei ole luettu kovin paljon Suomessa 1800-luvun alussa, mutta hänen
ja parin hänen hengenheimolaisten ajatukset ovat juuri sieltä saksalaisesta
idealismista tulleet ja ne vaikuttivat myös Englantiin. Se on jännä, miten
ajattelu levisi ja Lawrence on usein hyvä esimerkki siitä kaikessa
ristiriitaisuudessaan. Lawrencen ajattelu tulee parhaiten esiin
esseekirjoituksista ja pamfleteista, joita hän myös julkaisi.
Minulle oli yllätys,
kun tuota kirjaa luin, että minulla oli mielikuva Lawrencesta vähän koleerisena
ja opponoivana ihmisenä, mutta hänhän olikin myös hyvin kuunteleva ja mukava.
Mukava tyyppi, vähän lönnrotmainen tiedon kerääjä.
Kyllä oli ristiriitaisuutta, kiivas luonne, mutta myös hyvin
kiinnostunut, hyvin läsnä oleva ja varmasti ihmisillä oli erilaisia kokemuksia
hänestä. Hyvin vahva luonne, tämmöinen kuva minulle tulee ja tietysti myös hän oli
avoin kaikille vaikutteille, mutta sitten suodatti hyvin vahvasti niitä vaikutteita
itselleen. Kyllä ristiriitaisuus aina säilyy, jotenkin se esimerkiksi siinä
alkuperäisyyden etsimisessä. Etsi tuntemisen tapaa, josta ei oikein voi sanoa
ajattelun tapa, vaan joka tuntuisi ruumiissa jossain palleassa, joka olisi
semmoista esijärjellistä, se oli se hänen pyrkimyksensä. Ja sitten kun hän
yritti löytää kulttuuria, joka vastaisi hänen ideansa, niin semmoista ei oikein
löytynyt, vaikka hän meni Tyynellämerellä Australiaan, ei oikein mistään eikä Meksikostakaan.
Sitten hän loi sen romaanissa Sulkakäärme itse. Sen julkaisusta on erilaisia tietoja, usein on
sanottu, että se olisi 1923 tai myöhemmin eli ennen esimerkiksi Lady Chatterleyn
rakastajaa, joka ilmestyi 1928. Vuonna 1930 Lawrence kuoli vain 45-vuotiaana.
Hän oli kärsinyt huonosta terveydestä koko elämänsä.
Tämä on kyllä kiinnostava
tämä, että hän haki jotakin aatetta, mutta ei koskaan oikein löytänyt ja jäi
vähän yksinäiseksi etsimisen kanssa.
Se oli ehkä vahvin yritys Romaanissa Sulkakäärme, joka
perustui kokemuksiin Meksikosta, mutta hän keksi Quetzalcóatl eli
sulkakäärmejumalan kultin, joka leviää uskonnoksi. Siellä oli pieniä ryhmiä,
jotka jollain tavalla palvoivat tärkeää jumalhahmoa, johon myyttiin liittyi,
että hän on lähtenyt pois Meksikosta, mutta palaa joskus. Tämä vaikutti sitten
siihen tunnettuun asiaan, että atsteekit ajattelivat, että Hernán Cortéz oli sulkakäärme,
joka on palannut ja siksi ottivat vastaan hänet ensin ja muutkin kansat. Niin
sitten Lawrence luo siinä romaanissa tällaisen uskonnon Meksikon
kansallisuskonnoksi. Koska hän ei nähnyt itseään tyydyttävää uskomusjärjestelmä
Meksikossa, niin hän sitten loi sellaisen itse vanhojen myyttien perusteella.
Hän kuvaa Meksikoa ja meksikolaisia välillä hyvin tylysti, mutta silti jotenkin
sieltä oli se mahdollisuus, jossa tämmöinen alkuvoimainen kulttuuri voisi
syntyä.
Se oli varmaan siinä
aikakaudessa, James Frazerin The Golden Bough ja muut ovat siinä taustalla varmasti.
Ja tästä on myös romaanissa Rakastuneita naisia, joka
ilmestyi 1923, siinä tulee paljon Lawrencen ajattelua esiin: se on siitä
kiinnostava romaani, että siinä on keskustelua, jossa myös näitä ajatuksia
kritisoidaan. Se täyttää romaanin idean, että romaani on moniääninen, että se
ei ole niin julistava tai jos on julistava, niin siellä on aina joku toinen
henkilö, joka sanoo, että ei se näin ihan mene. Ehkä siinä Sulkakäärme-romaani
ei ole siinä mielessä kyllä onnistunut, vaikka se tuokin ristiriitaisen kuvan
siitä koko touhusta, eikä siitä voisi sanoa, että se olisi vain myönteisesti
esitetty kaikki, koko se uusi uskonto.
Olin itse vähän
yllättynyt Rakastuneita naisia-kirjasta, että se oli aikamoinen kulutusyhteiskunnan
kritiikki. Ja hän oli kyllä aika tavallaan edellä aikaansa tässä, että
varsinkin miehet käy keskustelua, että he on menettäneet illuusioitaan tähän
aikaan.
Joltain osinhan sitä kritiikkiä oli silloin hyvin paljon,
sanoisin 1800-luvun lopussa se pikkuhiljaa alkoi. Itse asiassa Nietzschekin
liittyy siihen ja Lawrence oli aika täysverinen tämän kritiikin edustaja.
Välillä se oli minun mielestä hyvin pätevää ja purevaa kulutusyhteiskunnan ja
materialistisen arvojen kritiikkiä häneltä ja välillähän se lyö yli, että hän esimerkiksi
ei meinannut hyväksyä rautateitä, että ihmiset niin vaan voi kohdata toisiaan
ja sitten ne perustuvat ties minkä sosialismin. Häntä on ollut vaikea sijoittaa
poliittisesti, ei ainakaan oikein perinteisen vasemmisto-oikeisto akselille,
vaan hän poukkoilee. Mutta ei todellakaan pitänyt aikansa yleiskulttuurista,
englantilaisista ja niin sanotusta edistyksestä, se käy selväksi kyllä.
Kyllä hänen kohdallaan
on seksuaalisuudesta puhuttu, mutta minusta kaikkein radikaalimmat jaksot
koskevat juuri yhteiskuntakritiikkiä. Kyllä hän naiskuvaakin loi romaaniketjussaan,
mutta tämäkin kirjan nimi voisi olla myös Frustroituneita miehiä.
Lawrencea on nostettu esiin, että hänellä on edistynyt
naiskuva, hän painotti seksuaalisuutta ja sitä, että naisilla on oikeus seksuaalisuuteen.
Sitten hän taas toisaalta veti takaisin joskus, että sanoi, että naisten ei pitäisi
saada orgasmia ja sitten taas Lady Chatterleyn rakastajassa tulee taas aivan
toinen kuva. Siinähän seksuaalisuus on hirveästi etualalla, vaikka tietysti siinä
on sitten muitakin asioita, mutta ehkä muissa romaaneissa sitten tulee
laajemmin esiin Lawrencen maailmankuva. Hän oli aikaansa edellä varmasti
hahmoissa, jotka puhuvat ihmisen luontosuhteesta ja siitä, että miten ihmisen
tulisi olla osa luontoa ja että Lawrence oli hirveän hyvä luonnon tarkkailija.
Hän kirjoitti elävästi luonnosta, maisemista, eläimistä, kasveista, kaikista.
Esimerkiksi kirjoitti matkakirjan Meksikosta, jossa on tavattoman eloisia
jaksoja Meksikon luonnosta. Ihmisistä ei aina kirjoittanut niin.
Sinähän olet itsekin
käynyt Meksikossa ja siitä on ollut hyötyä.
Muutaman kerran, siitä se tulikin, että olin käynyt Meksikossa
ja aloin katsoa aikoinaan, että keitä muita siellä on käynyt ja löysin yllättävän
monta tunnettua kirjailijaa, joiden Meksikon matkat eivät olleet niin esillä. Graham
Greenilläkin on Voima ja kunnia-romaani, jota pidettiin hänen ensimmäisenä
mestariteoksena ja Lawrencen Sulkakäärme taas on vähintään puoliksi unohtunutkin
teos. Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella ei ole niin hyvin tunnettu, mutta
varmaan elokuva oli 1984 teki sitä jonkun verran tunnetummaksi, mutta se on
kuitenkin modernin kirjallisuuden klassikko. Ilmestyi lopulta 1947 monen
kirjoituskerran jälkeen.
Sitten oli siinä mukana pari ranskalaistakin, André Breton,
jonka tapasi Trotskin ja tämmöistä. Mutta nämä englantilaiset kiinnostivat minua,
että miksi he menivät juuri Meksikoon ja mitä he etsivät sieltä? Monella oli halu
löytää joku vastapaino englantilaiselle, eurooppalaiselle kulttuurille. Ja
kiinnosti että oliko siellä tämä indígena, intiaanikulttuuri, alkuperäisväestö
ja Meksikon vallankumous. Sitä piti mennä katsomaan, sehän näyttäytyy myös
hyvin ristiriitaisena näissä monissa kirjoissa. Että oli saatu parannuksia
aikaan, mutta sitten Graham Greenen Voima ja kunniassa vainotaan katolista
pappia ja ajetaan takaa: kirkkoja suljettiin ja pappeja joskus jopa teloitettiin,
jossain sai kirkot toimia vapaammin, se oli hyvin monivaiheinen. Se ei ollut
mikään Meksikon vallankumous, että tuli vallankumous ja uusi hallinto, vaan
siinä oli monta vaihetta, että oli hallintoja ja oli johtajia siellä täällä ja
sitten lopulta tuli yksi puolue, joka kokosi kaiken ja vei koko potin.
Kyllähän hänen
tuotannossa näkyy myös ensimmäisen maailmansodan järkytys, joka oli tuonut
ihmisen ikävää puolta esiin.
Lawrencelle ensimmäinen maailmansota oli, kuten monelle
muullekin, järkytys. Hänellä oli kulttuurikritiikkiä jo aikaisemmin ihan
selvästi. En tiedä miten hän suhtautui siihen sodan alkuun, koska se sodan alku
ei usein ollut semmoinen shokki, vaan sodan jatkuminen, että siitä tuli niin
pitkä ja niin verinen ja niin kauhea ja hyödytön.
Minulla on jotenkin
mielikuva, että hän joutui ikään kuin tarkkailun alle, koska hän oli kai
silloin jo naimisissa saksalaisen kanssa. Ei hän kokenut sitä mitenkään
kauhean mukavana.
Kyllä, muistan että hän kyllä käväisi Saksassa, kävelivät
Alpeilla Sveitsissä. Hän oli vähän kuin joka puolella, semmoinen aika levoton
hahmo, kaivosmiehen poika. Äiti oli vähän semmoinen keskiluokkaisempi, mutta ei
mitenkään yhteiskunnallisesti korkea asema ja sehän tausta leimasi myös miten
hän koki luokkayhteiskunnan ja se oli yksi syy siihen, että hän halusi pois kotiseudultaan.
Se näkyy tuossa romaanissa
Rakastuneita naisia. Yhtä hahmoa on sanottu hänen omaksi kuvakseen.
Siinä oli semmoinen jännä piirre, että hän esittää
mielipiteitä ne ei ole aina, jos tarkkaan on luettu, ihan Lawrencen
mielipiteitä, ja sitten joku esittää vielä vastaan tai toisinpäin, niin siinä
on vähän tuollaista heittoa, joka tekee sen romaanin mielenkiintoiseksi. Juuri
niin kuin on sanottu, että hyvä romaani on moniääninen, tosin ihan ei nyt
tarkoita mitään sekametelisoppaa, mutta että kuitenkin vähän kyseenalaistaa.
Se on jotenkin
hauskasti vähän ristiriidassa itsensä kanssa myös. Kyllä Lawrence on selvä
klassikko, jota pitäisi varmaan lukea, sitä luetaan ehkä vähän vääristä syistä:
jos nostaisit pari piirrettä, minkä takia Lawrencea kannattaa harrastaa, ovatko
innostus ja tietynlainen radikaalisuus?
Kyllä, ainakin se, että hän etsii, otan usein Nietzschen
esiin, samaa elämänvoimaa, että hän samalla tavalla epäili rationaalista ajattelua
esimerkiksi jäsentynyttä ajattelua, pystytään esittämään, että yhteiskunta on
sellainen, jossa on päämääriä ja sinne edetään, tehdään suunnitelmia ja kaikki
on niin järkevää. Hän etsi samanlaista, alta, jotain suurempaa voimaa, jota
Nietzsche sitten kutsui vallan tahdoksi tai elämä itse - niin hänkin etsii
semmoista. Ikään kuin elämää itsensä, joka ei alistuisi semmoiselle
hallinnoivalle ajattelulle ollenkaan ja siitä tulee varmasti myös ristiriitaisuuksia
ja hyvin palava into tosiaan, että ei ainakaan ole millään tavalla aneemista
kerrontaa, jota nykyisestä kerrontakirjallisuudesta löydetään joskus. Lawrencen
jälkeen tullut Graham Greene edustaa uudempaa, asiallisempaa kerrontaa, että ei
oteta niin kantaa tai esitetään vaan asiat ja Saksassa oli tämmöinen
uusasiallisuus. Kirjallisuuden vallitsevat tyylisuunnat aina vaihtelevat ja on
aina niitä jotka pitää uusinta parhaana. Lawrencella on tosiaan se palo,
uskallus ja rohkeus, virittää ajatusta tai uusia myyttejä. Voisiko näin sanoa?
Varmaan edesmennyt
Hannu Taanila olisi puhunut, että Lawrencessa ei ollut semmoista
eunukkimaista yninää ollenkaan, vaan hän oli aika rohkea ja tavallaan ehkä Englannin kirjallisuudesta on semmoinen voima puuttunut ja sitten hän on
kiinnostava kyllä sitäkin kautta niin kuin sanoit alussa, että häntä ei oikein
pysty poliittisesti sijoittamaan, häntä on kyllä eri puolille laitettu, että on
ollut fasisteissa ja on ollut sosialisteissa.
Se on hänellä selvä, että hänellä voi löytää kyllä eri
piirteitä varmaan jo kaikista näistä: vähän fasismista, vähän
vasemmistolaisista, vähän oikeistolaista, vähän jotain omaa ja vähän tämmöistä
primitiivistä tai aika paljonkin. Kyllähän varmaan pitäisi suurta osa nykykirjasta
semmoisena aneemisena tai en tiedä älyllisenä. En tiedä missä määrin romaanikirjailija
nykyään on älyllinen, minä luulen, että ehkä hän ei vastustaisi älyllisyyttä
sellaisena, että keskustellaan asioista siihen tyyliin kuin tuossa Rakastuneita
naisia romaanissa. Mutta semmoinen viileän tyyni kerronta ei tosiaan ollut
hänen alansa ja kyllä jo sitten on joitain kohtia, jotka tuntuu vähän vanhahtavalta
sen takia että niin selvästi kertoja joskus ilmaisee, mitä nämä ihmiset ovat luonteeltaan
ja kaikkea tämmöistä. Kertojan väliintulo ei kuulu nykykirjallisuuteen. Tai ne
on aina vähän kuin epäilyttäviä henkilöhahmoja, jotka ottavat hirveän selvää
kantaa: se voi olla ongelma. Mutta olihan hänellä aika monenlaisia romaaneja, loppujen
lopuksi aika paljon ehti lyhyen elämänsä aikana.
Ja siis novelleja ja
runoja myös.
Runot luin tässä taannoin ja nehän tuntuivat oikein hyviltä.
Hänhän ei ollut mikään valtavan modernistinen runoilija, hän esittää kaikessa
rauhassa asioita: niistä ei tule ollenkaan kuin romaanissa saattaa tuntua, että
tässä ajetaan nyt jotain asiaa, kuten vaikka nykykulttuurin kritiikki, vaan runot
hyvin, miten sen voisi sanoa, ruumiillistavat tai kielellistävät asiat pakottomasti
monissa hänen runoissaan.
Siitähän on sanottu, että Paavo Haavikkoon oli tehnyt
vaikutuksen nämä muutamat Lawrencen runojen käännökset. On vasta tullut
kokonainen kirja Lawrencen runoja suomeksi.
Malcolm Lowry
Siirrytään Lawrencesta
suurelle yleisölle tuntemattomampaan nimeen, voitko esitellä Tulivuoren
juurella-romaanin.
Malcolm Lowry todellakin lausutaan ”Lauri”, sanoi muuan
Lauri-niminen suomalainen henkilö. Oli minun suuri ihastus, kun luin Tulivuoren
juurella. Se liittyy myös ensimmäiseen Meksikon matkaan ensimmäiseen ja joku
suositteli sitä minulle. Luin romaanin ja olin valtavan innostunut siitä. Jos siitä
romaanista puhuu temaattisesti tai yrittää kuvailla sitä, niin se menee jotenkin
harhaan: se tapahtuu yhden päivän aikana, joka on tietysti Día de los Muertos -
kuolleiden päivä Meksikossa, joka on marraskuun 30.päivä, lopuksi tämä konsuli,
joka on se päähenkilö, kuolee. Malcolm Lowry itse sanoi, että sen oli tarkoitus
olla trilogian avausosa, inferno-osa ikään kuin Danten malliin tai sitten
kiirastuli - ei oikein saatu selville mitä hän tarkoitti. Hän ei usein
esittänyt suunnitelmiaan niin selvästi. Sitten hän puhui itsekin siitä, että
miten se on vertauskuva koko maailmasta, koska hän kirjoitti sitä ennen toista
maailmansotaa, jolloin oli aika selvästi maailma menossa sodan suuntaan. Tämmöinen
on hyvin synkkää, mutta se romaani on käsittämättömän hilpeä, kun ottaa
huomioon tämän ja itse kerronnan. Siinä tapahtuu koko ajan jotain hassua, konsuli
joka toikkaroi ympäri keksittyä kaupunkia, jonka esikuva oli Cuernavaca Meksikossa,
mikä sen nimi romaanissa nyt olikaan. Juoni etenee kanttiinista kanttiiniin, siinä
on valtavasti yksityiskohtia ja kaikki on vertausta: omassa esseessäni taidan
kirjoittaa sillä tavalla, että kun kaikki on vertausta, niin mikään ei oikein
ole vertausta enää, koko ajan Lowry pisti siihen kaiken mitä hän tiesi. Kun siinä
on viittauksia joka suuntaan, niin että niistä ei tarvitse enää välittää, että
se ei ole semmoinen suuri. Se romaani ei ole minun mielestäni suuri allegoria
ja suuri vertaus mistään muusta kuin elämästä yleensä, mitä nyt elämä on, siinä
on hirveästi yksityiskohtia. Se on jopa koominen romaani mikä on aika jännä
kontrasti: infernaalinen viimeinen päivä ja sota tulossa, Meksiko on vertauskuva.
Sen kuva Meksikosta, jos vertaa Lawrenceen ja Graham Greeneen, niin se on
paljon valoisampi tai myönteisempi. Että Meksiko on vaan niin kuin se on: toimii
siinä omassa varassaan, ei siinä ei ole kertojaa, joka tekee arvioita meksikolaisista
niin ikään, että meksikolaiset ovat tällaisia ja alkuperäisasukkaat ovat
tuholaisia, joka oli näissä eurooppalaisissa hyvääkin tarkoittamissa romaaneissa
hirveän usein esillä, vaan siinä mennään usein maan tasalla ihan
kirjaimellisestikin välillä: siinä alussa, jossa konsulihahmo jää kadulle
makaamaan ja joku ajaa ohi.
Se on romaani jota tosiaan voi tajuta vain lukemalla sitä
lause lauseelta. Minulla on tässä sitaatti,
kun konsuli kuvittelee paratiisinomaisen paikan kirjeessään vaimolleen, jonka
kanssa hänellä on jo vaikea suhde:
”…On valoisa sininen kuuton kesäilta, mutta myöhäinen, kello
on ehkä kymmenen, ja Venus palaa voimakkaasti päivänvalossa, joten me varmasti
olemme jossain kaukana pohjoisessa, ja me seisomme tällä parvekkeella (…) Ja me
katsomme kohti itää, kuin Swedenborgin enkelit, taivaan alla, joka on kirkas lukuun ottamatta kaukaista koillista, missä
etäisten vuorten yllä, joiden purppura on haalistunut, lepää miltei puhtaan
valkoinen pilvimassa…”
ja niin edelleen, kyllä huomaa, että Malcolm Lowry oli myös runoilija.
Kyllä siinä on Danten
henkeä.
Tässähän kuvaa sitä aikaa, kun hän toisen vaimonsa kanssa
asui Kanadassa alkeellisessa mökissä – hän viittaa jo siihen, koska hän
kirjoitti tämän romaanin niin moneen kertaan, että siitä oli vaan osa kirjoitettu
Meksikossa. Hänellä oli jotain viisumivaikeuksia ja hän sitten ensimmäisen
vaimonsa kanssa meni Meksikoon, josta oli kuullut hyviä, että se on kiinnostava
paikka. Menee sinne ja sitten tulee takaisin voi saada viisumit, jotain
tämmöistä siihen liittyi ja hän sitten jäi sinne ja jossain vaiheessa
ensimmäinen vaimo lähti ja hän jäi yksin sinne Oaxacan kaupunkiin ja tutustui
ihmisiin. Hänellä oli hyvä meksikolainen ystävä ja seurasi vallankumouksen saavutuksia,
takapakkeja ja kaikkea tämmöistä. Malcolm Lowryn elämä jäi aika lyhyeksi ja oli
vain 47, kun kuoli alkoholiin ja pillereihin. Hän oli koko ajan nuoresta
lähtien ryypännyt paljon, oli ihme, että hän pystyi tekemään tämmöisen
romaanin.
Verrattuna Lawrencen
romaaniin, jossa näkyy saumat ja on semmoista karkeaa työstöjälkeä, niin tämä Tulivuoren
juurella on virtuoosinen ja hiottu, moneen kertaan kirjoitettu, ja kuten sanoit,
vaikka aihe synkkä, niin se on siitä huolimatta jotenkin ratki riemastuttava.
Kyllä ja täynnä yksityiskohtia: elämänvoima tulee siinä aivan
toisella tavalla kuin Lawrencella. Lowry kyllä tunsi Lawrencen Meksiko-kirjat ja
ne olivat yksi innoittaja. Se tulee kuitenkin tilanteessa tilanteeseen, siinä ei
ole mitään kiteytyksiä eikä mitään uuden uskon suunnitelmia tai arvioita, että
miten, mihin suuntaan Meksikon ja meksikolaisten pitäisi mennä tai mitään
sellaista, siellä vaan kuljetaan siellä maisemissa ja koetaan. Yhteistä
molemmille Lawrencelle ja Lowrylle on, että molemmat olivat hirveän hyviä
kuvaamaan sitä ympäristöä. Siinä näkyy vielä se, että jos jos nykykirja on
enemmän pyrkimystä ikään kuin niukkaan, kiteyttävään kerrontaan, niin siinä
vaiheessa ei sitä vielä ollut tai se oli vasta tulossa Lowryllä, kaikkia
edeltäviä rönsyjä vastaan. Hän yritti kirjoittaa kyllä aluksi sillä
tavalla, mutta lopulta se alkoi kääntymään toisenlaiseksi. Sitten hänellä oli
muita teoksia, julkaistiin yksi nuoruuden romaani ja tämä ja sitten oli paljon
jäljelle jääneitä tekstejä, joista on koottu pari romaania.
Muita ei ole
suomennettu?
Ei ole muuta suomennettu kuin tämä, niissä näkyy jo
selkeämpi, yksinkertaisempi tyyli, kuin tässä Tulivuoden juurella-romaanissa.
Ehkä semmoisena
vertailukohtana itselleni tuli Raymond Chandlerin suuri teos Pitkät
jäähyväiset, joka on kanssa vähän rönsyilevä, yksityiskohtainen…
… ja vähän houreinen kirja. Joskus 1980-luvun alussa yliopiston
opettaja sanoi, että Chandler olisi vaikuttanut suomalaisiin kirjailijoihin
paljon, kun taas Malcolm Lowry taas ei: en näe, että olisi ollut mikään suuri
vaikuttaja.
Olisiko Tulivuoren
juurella käännetty 1960-luvun lopussa?
Vai onko se vähän myöhemmin 1980-luvulla, sen elokuva
myötähän se koki tietysti uuden tulemisen, kuten usein käy romaaneille.
Kyllä, oma kappale on
silloin ostettu juuri se uusi painos.
Lowryn kohdalla
Englanti-yhteyttä ei ole enää nähtävissä, hän ei tavallaan sinne palaa. Tuntuu,
että ei hänestä saa oikein otetta Englannin, mutta enemmän Meksikon
kautta.
Hänhän asui Yhdysvalloissa, jotenkin hän oli elänyt hyvin
kiertelevää elämää jo nuoresta lähtien, oli merimiehenä ja ensimmäinen vaimo
asui New Yorkissa. Ei ilmeisesti tykännyt suurkaupungista, mutta yritti Los
Angelesista saada käsikirjoittajan töitä. Ja sieltä he menivät sitten
ensimmäisen vaimon kanssa Meksikoon ja sieltä Yhdysvaltojen kautta Kanadaan.
Englantiin hän tuli lähinnä kuolemaan, jonkun aikaa ehti asua siellä. Asui
pitkään tosiaan Kanadassa ja kun hänen Tulivuoren juurella-romaani ilmestyi,
mainostettiin jossain, että kanadalaisen kirjailijan merkittävä romaani on
tullut. Ja saavutti kyllä suuren menestyksen. Ei ehkä yhtä suuren kuin
Lawrencen, joka Lady Chatterleyn rakastajalla saaduilla tuloilla tuli melkein
rikkaaksi. Lowrylle kävi vähän samoin, mutta ne rahat sitten varmaan katosi.
Eikä toista kirjaa sitten enää ehtinyt tulla.
Merkillinen kirjailija, että tuotanto ja elämä on aika
lailla kuin samasta puusta veistetty.
Hänhän tosiaan keksi juttuja omasta elämästään ja oli vähän
semmoinen epäluotettava ihminen: saattoi kadota yhtäkkiä jonnekin. Kun hän
kertoo elämästään, ei tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mutta valtava lahjakkuus
kyllä yhden romaanin perusteella: ne toiset jäämistöstä kootut romaanit ovat,
voisi sanoa ihan hyviä, mutta ei samaa tasoa.
Tuossa kirjassasi tuot
esille, että minkälaisia yhteensattumia hänellä on ollut ollut. Ja sitten tämäkin
on oikeastaan aika kuvaavaa, että siitä käydään keskustelua, että jos hän oli
siihen Danten trilogiaan sitoutunut, niin onko tämä helvetin vai kiirastulen
kuvaus ja oliko se taivasta käsittelevä romaani sitten vaan aihio?
Siinähän on viittauksia niin kuin sitaatti, jonka luin, Paratiisi-osaan:
joskus sitten menemme pohjoiseen, josta hän ilmeisesti piti kovasti paljon,
siihen voi ajatella suomalaista mökkimaisemaa. Heillähän ei ollut sähköjä edes
siellä mökissä ja siellä hän vaan asui toisen vaimonsa kanssa monta vuotta Kanadassa
mökissä ja sen takia siinä on kuitenkin viittauksia eteenpäin. Romaanin
kirjoittaminen oli aloitettu ennen toista maailmansotaa ja viimeinen versio
kirjoitettu sen jälkeen, niin sen takia siinä on tietyssä mielessä kaikki ne
osat, vaikka konsuli kuolee. Siinä on ennakointeja Paratiisista, enemmän se
tuntuu Kiirastulelta, yhteisosalta, ei se romaani minusta Helvetti-osalta tunnu.
Tulivuoren
juurella-romaanissa on puutarha, josta kiinnostavasti nostit tulkinnan, että se
olisi Raamatun paratiisi ja että Aadamia itse asiassa ei olisi karkotettu
paratiisista, vaan olisi Jumala poistunut sieltä ja Aadam olisi jätetty sinne yksin.
Jäänyt sinne: paratiisi oli ympärillä, mutta se ei ollutkaan
niin kivaa jäädä sinne, että se oli rajattu paikka.
Tässä tulee kirjailijoita
yhdistävä tekijä: myyttinen myytin etsiminen ja uudelleen tulkitseminen.
Kun Lawrence etsi suurta myyttiä, niin Lowryllä oli
semmoisia pieniä viittauksia myyttiin koko ajan: tuossa jaksossa, jonka luin
oli esimerkiksi Swedenborg. Siellä on valtavasti tämmöisiä pieniä juttuja,
tietysti raamatullisia ja Swedenborgin enkelit - mutta niistä ei tarvitse niin
paljon välittää, että ei ne ole avaimia koko romaanille. Romaani on vaan kokonaisuus,
jossa tapahtuu, ilmeellistä on, ettei se ole ahdistava. Joskus tulee luetuksi
ahdistavia romaaneja, todella rankkoja tapahtuu ja ei oikein ole mitään hyvää.
Niin tämä ei ole semmoinen, vaan siinä konsuli toikkaroi eteenpäin, höpisee
kaikkea hilpeitä ja kokee kaikenlaista, mutta kuolee sitten kuitenkin.
Se on kuolemanpäivä.
Miten muutenkaan voi käydä? Kyllähän siis Malcolm Lowry
elämässään koki ahdistuskohtauksia, mutta onneksi ne ei semmoisenaan päädy tähän
romaaniin, vaan tosiaan näitä valoisampia jaksoja tulee sinne väliin, joka viittaa
sinne Paratiisiin.
Englanti vastaan
Meksiko
Kyllä hänkin jollakin
tavalla sitä Englantia on paennut ja ilmeisesti ollut kuitenkin onnellisempi
siellä paossa. Jos vähän vetää yhteen kirjasi kokonaisuutta, siinä on joukko englantilaisia
kirjailijoita, on Greene ja Huxley ja muita, jotka lähtee siitä maasta, niin
saatko jotenkin kiinni, että mikähän siinä Englannissa oli niin ahdistavaa,
piti hakea jotain Meksikosta ja mitä se oli?
On vaikea päästä kokemuksen tasolle, mutta meillä on nämä
kirjat. Englanti Lawrencen kuvauksen mukaan on aika ankea paikka, mutta oliko
todella niin? Kun sitten matkustaa itse nykypäivän Englantiin niin sehän on –
sanotaan suurkaupunki, kauhea ahdistava paikka, niin Lontoon onkin kaikkea
muuta. Minun mielestä Englantihan on viehättävä maa. Mutta tietysti jos menee
jonnekin, kuten Lawrence koki sen kaivosalueen, on paljon enemmän köyhyyttä ja
kurjuutta, joka yhdistyi siihen edistyksen ajatukseen, teollistumiseen, joka
koko ajan eteni. Se oli tietysti näin muissakin maissa, Saksa tuli siellä ei myös,
ei enää perässä vaan ihan rinnalla. Minä en osaa sanoa suoraan, mutta voin
kuvitella, että se luokkayhteiskunta oli yksi ja kun siitä etsittiin pääsyä
pois, löydettiin toisenlainen luokkayhteiskunta toisaalta. Teollistuminen, sen
huonot puolet kirjailijat näkivät hyvin herkästi. T.S.Eliotin Autiomaa vertaa
sitä Kuivuneeseen autiomaahan nykyaikaan. Olisi tietysti mielenkiintoista
päästä katsomaan johonkin tätä. Sanotaan, että ensimmäisen maailmansodan
jälkeinen aika oli aika köyhää kuitenkin. Työläisillä tuskin oli kovin hyvät
olot, mutta sitten elintaso alkoi nousta, tuli kaikennäköisiä parannuksia,
mutta sitten tuli toinen maailmansota, joka pitkälti johtui siitä ensimmäisestä
maailmansodasta.
Ja siinäkin suhdanteet
välissä. Kun itse olen jonkin verran Lawrencen seuduilla liikkunut niin, kaivosalueella
luokkaerot ovat tosi jyrkät: sitten näkyy statistiikoistakin, että ne Walesin vanhat
kaivoslaaksot on kaikkein ateistisimpia paikkoja nykyään Iso-Britanniassa.
Olet siis liikkunut siellä, onko siellä edelleen paljon
kaivostoimintaa?
Kyllähän ne on aika
pitkälle loppunut ja hännäthän oli jo Thatcherin aikaa.
Joo, se oli kova kiista kaivoksista, hän halusi niistä
eroon. No 1970-luvulla oli varmaan jäljellä paljon sitä, mitä vielä 1900-luvun
alussa Englannissa oli, ainakin joillain alueilla.
Mitä itse ajattelet siitä, että miksi niin moni halusi Englannista
pois tai eroon, kyllä myös Greenellä oli se, että hän ei pitänyt aikansa
Englannista.
Ehkä se liittyy juuri luokkaeroihin
ja jyrkkiin välimatkoihin, jokaisella on varmaan omat persoonalliset syyt ja kirjailijat
ovat luovia tyyppejä, ja kokevat yhteiskunnan rajoitukset painavina.
Jännä semmoinen vastakohta, kun minä ajattelin omaa Englantisuhdetta,
niin 1970-luvulla, kun mentiin kielikurssille Englantiin niin se oli todella hienoa
ja englanti oli se kieli, jota piti opetella ja siihen liittyy myös
Rockmusiikki, popmusiikki - kaikki se tuli mikä Englannista tuli, mentiin
jonnekin Brightoniin, se oli aivan mahtavaa. Oli hieno kaupunki ja se mitä
ihmettä siellä voikaan olla: ja siitä
junalla, Lontoo oli aivan satumainen paikka. Että millainen se sitten oli ollut
vuosikymmeniä aikaisemmin, ei varmaan ihan yhtä hieno. Tietysti siihen liittyy
minun mielestä, kun olen ajatellut mitä minä olen käsitellyt, tämmöinen
myyttinen kaipuu ja rappion ajatus. Etsittiin, lähdettiin etsimään muualta
maailmasta jotakin parempaa, jotakin alkuperäisempää, jotakin, jossa ei olisi niitä
huonoja piirteitä, joita meidän kulttuurissa on ja sitten niissä ei ehkä
kaikkia niitä huonoja piirteitä olekaan, mutta niissä on toisia huonoja
piirteitä. Semmoista paratiisiyhteisöä ei sitten löydy ja jotkut yrittivät
sitten perustaa sitä, Lawrencellakin oli Uudessa Meksikossa Taos, taiteilijayhteisö.
Ei hän sielläkään varmaan viihtynyt kovin hyvin. Ihmisellä on - en tiedä onko
kaikilla - mutta monilla kaipuu siihen johonkin myyttiseen parempaan yhteisöön.
Se on jotain sitä
kaipuuta Paratiisiin, joka on teemana – nähtiin, että teollisuudessa oli huonot
puolensa. Sitten tiede vei jollakin tavalla umpikujaan ja myös se uskonto ei ehkä
tarjonnut sitä mitä se oli ennen tarjonnut.
Uskonto oli pitkään ollut ajattelussa Saksan
varhaisromantikoista lähtien, oli uuden myytin tarve, että he aikovat jättää kristinuskon
niin kuin aikansa eläneenä. Se ei enää vastaa tätä yhteiskuntaa, tarvitaan joku
uusi myytti. No eihän sitä kirjoituspöydällä pysty luomaan, mutta yritettiin
kuitenkin Saksassa aika monta kertaa ja Lawrence on yksi esimerkki siitä. Hän
etsi, hänkin kirjoitti sitten Meksikoon uuden myytin Sulkakäärme-kultin tai
kokonaisen uskonnon. Hänhän halusi myös pois kristinuskosta, varsinkin sen
ilmenemisestä siten kuin se ilmeni jossain Englannissa. Kaikki instituutiothan aina
jähmettyvät paikalleen ja alkavat pyörittää itse itseään, ei pelkästään
uskonnolliset vaan vähän ajan perästä muutkin alkaa toimia niin.
Tässä on aika paljon
nyt peilattu siihen englantiin, mutta että ota vielä tuohon kirjan nimeen kun
se on nimenomaan Atlantiksen perintö, että mistä se tulee.
Se ihan suoraan liity siihen, mutta mietin Atlantista, myyttiä
uponneesta Atlantiksesta, Platonilla taitaa olla ensimmäinen maininta, että
jossain olisi ollut hieno saari. Joka juuri on paratiisikuva, mutta kun se
upposi tai vajosi jonnekin, silloin ihmiset olivat terveitä ja uhkeita, kaikki
toimi ja kaikki tämmöinen on jossain. Historiakanavilla tulee aina silloin
ohjelmia kadonnutta Atlantista etsimässä, mennään sukeltamaan jonnekin, milloin
Karibialle, milloin Välimerelle, milloin minnekin ja täälläkö se Atlantis on: halutaan
löytää se ja ajatella, että on jotain totta siinä vanhassa myytissä. Se voi
viitata johonkin kaupunkiin, joka on hävinnyt jossain tulivuorenpurkauksessa
tai jossain muussa luonnononnettomuudessa, mutta että siihen heijastetaan niin
paljon kaikenlaista, siitä on kirjoitettu kirjoja ja ajatellaan, että joskus on
täytynyt olla jotakuinkin täydellinen yhteisö, jossa kaikki ihmiset oli harmonisesti
ja eli onnellisena. Jonkinnäköisen uuden Atlantiksen kirjoitti
utopiakirjallisuus, joka myös liittyy varmaan niin sanottuun Amerikan
löytämiseen. Sieltä tuli kuvauksia, että jossain saarilla elää onnellisia
ihmisiä, tuli Thomas Moren ja muiden utopiat jo ennen sitä. Aldous Huxley, joka
on mukana tässä kirjassa, niin hän kirjoitti suomennetunkin aika lailla
utooppisen saarikuvaelman, ikään kuin semmoinen Uljas uusi maailma, mutta
myönteisessä mielessä, jossa harjoitettiin meditaatiota ja otettiin jotain
ainetta, joka piti tyytyväisenä: romaani nimeltään Island, Saari.
Eli iso teema on kyllä
siinä niin Britannian kohdalta paluu sinne hienoon menneisyyteen iloiseen
vanhaan englantiin ennen teollistumista.
Varmaan semmoinen on ajateltu, että on jotain menetetty, kyllähän
se teollistuminen oli aika rankka prosessi, mutta ilman sitä me ei oltaisi
tässä.
Mutta sano vielä tähän
loppuun se, kun olet itse paljon käynyt Meksikossa, niin miten näet Meksikon,
että sehän on kanssa yhdenlainen Atlantis ja siihen voi projisoida erilaisia
asioita. Mutta millainen se sinun Meksiko on, mikä on siinä kiinnostavaa?
Minun Meksiko on, että jonkun verran kävin siellä eri
kaupungeissa. Minä huomasin, että en niin suuresti jaksanut matkustaa, että en
ole semmoinen matkustaja, että olisin mennyt johonkin kohteisiin katsomaan,
että miten täällä eletään. Riitti kun jonkun verran puhuu ihmisten kanssa, siellä
törmää ensinnäkin tietysti köyhyyteen jo pääkaupungissa Ciutad de Méxicossa - miksiköhän
on englanninkielinen käännös siitä, joka me ollaan omaksuttu.
On paljon erilaisuutta latinalaisessa Amerikassa, slummeista
kukoistaviin kaupunginosiin. Minä olin aika paljon kiinnostunut kirjallisuudesta
ja runoudesta. Luin siellä ja tapasin jotain kirjailijoita - se lähti siitä, kun
olin kiinnostunut Octavio Pazista, jonka runoja me Jyrki Kiiskisen kanssa
käänsimme.
Meksiko oli liian suuri minulle, että voisin sanoa, että
olen Meksikon asiantuntija tai hallitsisin Meksikon, se on jo maantieteellisesti
niin suuri alue, satoja kilometrejä pystyy matkustamaan kakkosluokan bussilla
yöllä. kiehtova, värikäs mutta myös välillä lannistava. Pystyy kokemaan kaikkea
laidasta laitaan: erot siellä ovat niin suuret.
Tosi kiinnostavasti
nostit tätä, tuli elävästi mieleen se sinun Saksa esseekirja ja tämä kirja: et niissä
vyörytä lukijan päälle kauheaa todistusaineistoa, vaan valikoit ja sitten pidät
oman rytmin. Nämä ovat molemmat hyviä esimerkkejä kestävästä esseekirjallisuudesta
ja samaan aikaan ne on jollakin tavalla parhaita matkaoppaita.
Ihan hauska kuulla, koska ei matkaopas varmaan kirjoittaessa
niin mielessä, mutta myös siinä Saksa-kirjassa tosiaan piti valikoida paljon.
Sitten jotkut ihmiset on sanonut sen jälkeen, että minkä takia ei ole tuosta
tai tästä aiheesta - kaikki ei mahdu ja Meksiko on niin suuri aihe, että minä
en rupea kirjoittamaan kirjaa Meksikosta. En matkakirjaa, enkä semmoista esseekirjaa,
vaan että minäkin olen vain yksi rajallinen matkailija siellä ja sen takia
valitsin, että käsittelen tätä näin: miten he näkivät ja sitten pistän sinne
väliin omia havaintoja.
Hauskasti esimerkiksi
nostat Greeneltä sen, että hänen kokemukset ei itse asiassa olleet hirveän
myönteisiä. Ja että hän oli siellä vaan hyvin rajatun ajan, mutta hän sai paljon
siitä irti kuitenkin.
Voiman ja kunnia-romaanissa hämmästytti, että hän oli niin
vähän aikaa siellä, vaikka vaikuttaisi, kuin hän olisi asunut siellä pitkään.
Se on niin elävän tuntuista, mutta hyvä romaanikirjailija pystyy tekemään niin.
On niitä kirjoitettu romaaneja myös paikoista, missä kirjailija ei edes
käynytkään, mutta se ei liene ihan suositeltavaa.
Waltari on kotimainen
esimerkki siitä.
Sinuhesta sanottiin, että ei löydetä virheitä, siitä miten Waltari kuvasi muinaista Egyptiä. Ei halunnut mennä sitten sinne nykyiseen Egyptiin,
kun hänet kutsuttiin.
Kiitos Jukka Koskelainen.
Tämä oli hieno haastattelu.
Kiitoksia itsellesi.
