Englanti etsii Meksikoa - Jukka Koskelaisen haastattelu Atlantiksen perintö-kirjasta

Tein 18.3.2024 Jukka Koskelaisen haastattelun aiheesta D.H.Lawrencen ja Malcolm Lowryn Meksiko-suhde. Jukan Atlantiksen perintö-kirja käsittelee aihetta laajemminkin. Tunnin mittaisessa haastattelussa puhutaan aluksi Saksa-Englanti-suhteesta, sitten siirrytään käsittelemään D.H.Lawrencen Meksiko-suhdetta varsinkin Sulkakäärme-romaanin ympärillä ja pohditaan Lawrencen persoonaa. Tämän jälkeen Jukka esittelee Malcolm Lowryn loistokkaan romaanin Tulivuoren juurella, joka samoin kuvaa Meksikoa kuolleiden päivänä. Kirjailijan elämä oli yhtä värikäs kuin romaani on virtuoosinen. Lopuksi vedetään yhteen Atlantiksen perintö ja pohditaan, miksi niin moni kirjailija kaipasi pois Englannista ja miksi juuri Meksikoon.

(Haastattelu, 63 min, olkaa kärsivällisiä ladatessanne!)

***

Ollaan täällä Jukka Koskelaista tapaamassa. Aiheena on Jukan kirja Atlantiksen perintö - kirjailijoiden uusi alku, jossa laajasti käsitellään englantilaisia kirjailijoita (ja heidän Meksiko-yhteyksiään). Jukka viime vuonna julkaisi ison Saksa-esseekokoelman (Viisi matkaa Saksan sieluun), josta innostuin kovasti ja sen pohjalta kiinnosti tähän keskustelun alkuun, että minkälaisia ajatuksia herättää Saksan ja Englannin yhteys. Me paljon puhutaan tänä päivänä EU:ssa Ranskan ja Saksaan yhteydestä, mutta vanhat veriviholliset Englanti-Saksa yhteys on jäänyt vähemmälle. Onko se pelkästään jalkapalloasiaa vai minkälaisia yhteyksiä näet siinä?

Kulttuuriyhteyksiä on ollut pitkään ja paljon. Saksassahan alettiin kääntää Shakespearea 1700-luvulla toden teolla ja varhaisromantikot muun muassa Augustin Wilhelm Schlegel käänsivät paljon 1790-luvulla ja sen jälkeenkin ja Shakespearella oli erittäin suuri vaikutus Saksan kirjallisuuteen. Shakespearea pidettiin ihan esikuvallisena kirjailijana. Siis ihan romantiikan kirjallisuudessa, joka oli Saksassa vahvimpia juonteita kirjallisuudessa ja muutenkin. Vaikutus jatkui, vaikka vanhastaan Saksassa oli pietismin ja myös osa romantiikan suuntautumista englantilaisia vastaan siinä mielessä, että heitä pidettiin kauppiaskansana ja ei syvällisenä - heiltä puuttui se sielu, joka joidenkin saksalaisten mielestä sitten saksalaisilla oli. Mutta kyllä englantilainen kirjallisuus on vaikuttanut Saksaan paljon ja kulttuurisuhteet. Ja nyt kun puheeksi tulee D.H. Lawrence, niin olen itse lukenut aika paljon Friedrich Nietzschen vaikutuksesta. Se on jännä episodi Euroopan kulttuurihistoriasta 1890- luvulla, jolloin hän oli itse hämärän rajamailla, syntyi tämmöinen Nietzsche-kultti ja Lawrence oli yksi Nietzschen lukijoita, niin kuin oli suunnilleen kaikki muutkin ja se näkyy kyllä Lawrencen ajattelussa se vaikutus, vaikka hän ei siitä mainitsekaan juuri koskaan. Kyllä nuorena hyvin monet kirjailijat lukivat Nietzschea ja Schopenhaueria. Sillä oli oma vaikutus saksalaisiin, mutta jos mennään takaisin vielä siihen romantiikan aikaan niin Wordsworth ja Coleridge - he olivat molemmat Saksassa - nimenomaan halusivat tutustua saksalaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea romantiikan uuteen kouluun, sikäli kun sitä voi koulukunnaksi nimittää. Ja opiskelivat saksaa ja ammensivat sieltä hyvin paljon. Ja näitä esimerkkejä varmaan on sitten koko 1800-luvun, en tiedä aikaisemmista vuosisadoista en osaa sanoa niin hyvin, mutta kyllä ainakin romantiikasta lähtien.

Tuo on jännä tieto - vähän samaan tyyliin kuin Suomesta lähti taidemaalareita sinne Düsseldorfin kouluun. 

Kyllä Saksa oli kuitenkin semmoinen maa, joka piti ottaa huomioon, niin kuin Englantikin. 

Saksalaisella kulttuuriväellä oli vaikka kuinka paljon englantilaisten kirjailijoiden kirjoja hyllyssä, joko käännöksinä tai alkuteoksina - yllättävän moni käänsi myös. Vaikka englanti ei ollut ollenkaan samalla tavalla yhdistävä kieli, kuin joskus toisen maailmansodan jälkeen, niin se sivistyneen ihmisen kielivalikoimaan se kyllä kuului, sanotaan heti ranskan jälkeen jossain Saksassa.

Ja tietenkin kuningashuoneella oli Saksan yhteys, että sekin lisäsi yhteyttä. 

Nämä kuningashuoneasiat tietysti meni ristiin rastiin siihen malliin, että kun historiaa lukee niin menee pää sekaisin, kun yrittää pysyä kärryillä, että kuinka meni naimisiin kenenkin kanssa ja mistä hankittiin kuninkaat ja prinssit ja minne.

D.H.Lawrence

Jos mennään tuohon D.H. Lawrenceen, niin meillä on tässä haastattelussa kaksi kirjailijaa. Tuossa Atlantiksen perinnössä on oikeastaan aika montakin englantilaista kirjailijaa nostettu, mutta ajattelin että keskityn kahteen. (Lawrence ja Malcolm Lowry)

Kiinnostavaa siitä, että Lawrence on oikeastaan tunnettu juuri skandaaleista: että hänellä on uskallettu romaani Lady Chatterleyn rakastaja, joka oli kiellettyjen kirjojen joukossa ollut ja siitä on käyty aika huomattavat oikeudenkäynnitkin. Ja toinen on Malcolm Lowry, joka on kirjoittanut aika viinanhuuruisen kirjan, eli kaksi erittäin kiinnostavaa kirjailijaa, jotka on helppo leimata silmiinpistävien piirteiden kautta. Mutta on tosi kiinnostavaa käydä näkökulmia läpi ja oikeastaan vähän jo aloititkin Lawrencen suhteesta Saksaan, niin voisitko kertoa vähän tarkemmin siitä - hänellähän oli saksalainen vaimo?

Oikeastaan en ole siihen sen kummemmin perehtynyt, Frieda oli vaimona ja heillä oli kiihkeä ja välillä usein myrskyisäkin suhde. Lawrence ei kuitenkaan Saksassa juuri ollut, mitä muistan elämäkerrasta, ei ollut suurta merkitystä, hän oli menossa aina muualle ja eli loppuvuotensa kokonaan muualla. Mutta Saksasta jos pitää löytää yksi suuri vaikutus, se oli sitten Nietzsche, jota hän luki nuorena, niin kuin häntä luettiin siinä vaiheessa 1900-luvun alussa ympäri Eurooppaa. Se liittyy käsitykseen kulttuurin kriisistä, dekadenssista, haluttiin jotain uutta tilalle ja etsittiin jotain alkuvoimaa, jota Lawrencekin haki älyllisen rationalismin tilalle. Ja sitä löytyi kyllä Saksasta juuri enemmän kuin muualta.

Valistuksesta usein ajatellaan, että se on Ranskan järjen hallitsema liike. Mutta kyllähän Diderot´llakin oli kaikenlaisia oikkuja ja mielleyhtymiä siellä, että se ei ole niin helppoa. On yksi vaikuttaja, joka vaikuttanut Suomeen, Herder, joka Saksassa 1700-luvun loppupuolella vähän ennen mainittuja varhaisromantiikkoja. On varmasti ollut epäsuora vaikutus Lawrenceen, Herderillä oli ajatus, että jokainen kulttuuri on omansa, niillä on oma perinteensä, mytologia, runous ja kansanrunous, maantiede on jotenkin muokannut ne. Kansakunnat jos kansakunnista puhutaan ja kulttuurit eivät saa sekoittua ja minusta Lawrencella näkyy tämä ajatus hyvin selvästi, että hän ei kuitenkaan ollut kosmopoliitti. Hän etsi aina jotakin muuta ja oli kiinnostunut muista kulttuureista, seilasi Etelämerellä ja meni Meksikoon. Oli kiinnostunut intiaaneista, kaikesta tämmöisestä, mutta ei kosmopoliittisesta kulttuurista. Kaupunkikulttuuri oli hänelle aika vieras asia. Varsinkin semmoinen, että ihmiset eri puolilta maailmaa tulevat yhteen. Jotain alkuperäistä yhteisöä ja jotain sellaista, joka ei olisi ikään kuin turmeltunut kuin tämmöisen eurooppalaisen sivilisaation turmelema - siinä Herderin vaikutus näkyy hyvin paljon kautta 1800-luvun. Mutta se on usein ollut epäsuora vaikutus Suomessakin koko kansakunnan idea on hirveästi hänelle velkaa, sillä vaikka Herderiä ei ole luettu kovin paljon Suomessa 1800-luvun alussa, mutta hänen ja parin hänen hengenheimolaisten ajatukset ovat juuri sieltä saksalaisesta idealismista tulleet ja ne vaikuttivat myös Englantiin. Se on jännä, miten ajattelu levisi ja Lawrence on usein hyvä esimerkki siitä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Lawrencen ajattelu tulee parhaiten esiin esseekirjoituksista ja pamfleteista, joita hän myös julkaisi. 

Minulle oli yllätys, kun tuota kirjaa luin, että minulla oli mielikuva Lawrencesta vähän koleerisena ja opponoivana ihmisenä, mutta hänhän olikin myös hyvin kuunteleva ja mukava. Mukava tyyppi, vähän lönnrotmainen tiedon kerääjä.

Kyllä oli ristiriitaisuutta, kiivas luonne, mutta myös hyvin kiinnostunut, hyvin läsnä oleva ja varmasti ihmisillä oli erilaisia kokemuksia hänestä. Hyvin vahva luonne, tämmöinen kuva minulle tulee ja tietysti myös hän oli avoin kaikille vaikutteille, mutta sitten suodatti hyvin vahvasti niitä vaikutteita itselleen. Kyllä ristiriitaisuus aina säilyy, jotenkin se esimerkiksi siinä alkuperäisyyden etsimisessä. Etsi tuntemisen tapaa, josta ei oikein voi sanoa ajattelun tapa, vaan joka tuntuisi ruumiissa jossain palleassa, joka olisi semmoista esijärjellistä, se oli se hänen pyrkimyksensä. Ja sitten kun hän yritti löytää kulttuuria, joka vastaisi hänen ideansa, niin semmoista ei oikein löytynyt, vaikka hän meni Tyynellämerellä Australiaan, ei oikein mistään eikä Meksikostakaan. Sitten hän loi sen romaanissa Sulkakäärme itse.  Sen julkaisusta on erilaisia tietoja, usein on sanottu, että se olisi 1923 tai myöhemmin eli ennen esimerkiksi Lady Chatterleyn rakastajaa, joka ilmestyi 1928. Vuonna 1930 Lawrence kuoli vain 45-vuotiaana. Hän oli kärsinyt huonosta terveydestä koko elämänsä. 

Tämä on kyllä kiinnostava tämä, että hän haki jotakin aatetta, mutta ei koskaan oikein löytänyt ja jäi vähän yksinäiseksi etsimisen kanssa. 

Se oli ehkä vahvin yritys Romaanissa Sulkakäärme, joka perustui kokemuksiin Meksikosta, mutta hän keksi Quetzalcóatl eli sulkakäärmejumalan kultin, joka leviää uskonnoksi. Siellä oli pieniä ryhmiä, jotka jollain tavalla palvoivat tärkeää jumalhahmoa, johon myyttiin liittyi, että hän on lähtenyt pois Meksikosta, mutta palaa joskus. Tämä vaikutti sitten siihen tunnettuun asiaan, että atsteekit ajattelivat, että Hernán Cortéz oli sulkakäärme, joka on palannut ja siksi ottivat vastaan hänet ensin ja muutkin kansat. Niin sitten Lawrence luo siinä romaanissa tällaisen uskonnon Meksikon kansallisuskonnoksi. Koska hän ei nähnyt itseään tyydyttävää uskomusjärjestelmä Meksikossa, niin hän sitten loi sellaisen itse vanhojen myyttien perusteella. Hän kuvaa Meksikoa ja meksikolaisia välillä hyvin tylysti, mutta silti jotenkin sieltä oli se mahdollisuus, jossa tämmöinen alkuvoimainen kulttuuri voisi syntyä. 

Se oli varmaan siinä aikakaudessa, James Frazerin The Golden Bough ja muut ovat siinä taustalla varmasti. 

Ja tästä on myös romaanissa Rakastuneita naisia, joka ilmestyi 1923, siinä tulee paljon Lawrencen ajattelua esiin: se on siitä kiinnostava romaani, että siinä on keskustelua, jossa myös näitä ajatuksia kritisoidaan. Se täyttää romaanin idean, että romaani on moniääninen, että se ei ole niin julistava tai jos on julistava, niin siellä on aina joku toinen henkilö, joka sanoo, että ei se näin ihan mene. Ehkä siinä Sulkakäärme-romaani ei ole siinä mielessä kyllä onnistunut, vaikka se tuokin ristiriitaisen kuvan siitä koko touhusta, eikä siitä voisi sanoa, että se olisi vain myönteisesti esitetty kaikki, koko se uusi uskonto. 

Olin itse vähän yllättynyt Rakastuneita naisia-kirjasta, että se oli aikamoinen kulutusyhteiskunnan kritiikki. Ja hän oli kyllä aika tavallaan edellä aikaansa tässä, että varsinkin miehet käy keskustelua, että he on menettäneet illuusioitaan tähän aikaan. 

Joltain osinhan sitä kritiikkiä oli silloin hyvin paljon, sanoisin 1800-luvun lopussa se pikkuhiljaa alkoi. Itse asiassa Nietzschekin liittyy siihen ja Lawrence oli aika täysverinen tämän kritiikin edustaja. Välillä se oli minun mielestä hyvin pätevää ja purevaa kulutusyhteiskunnan ja materialistisen arvojen kritiikkiä häneltä ja välillähän se lyö yli, että hän esimerkiksi ei meinannut hyväksyä rautateitä, että ihmiset niin vaan voi kohdata toisiaan ja sitten ne perustuvat ties minkä sosialismin. Häntä on ollut vaikea sijoittaa poliittisesti, ei ainakaan oikein perinteisen vasemmisto-oikeisto akselille, vaan hän poukkoilee. Mutta ei todellakaan pitänyt aikansa yleiskulttuurista, englantilaisista ja niin sanotusta edistyksestä, se käy selväksi kyllä.

Kyllä hänen kohdallaan on seksuaalisuudesta puhuttu, mutta minusta kaikkein radikaalimmat jaksot koskevat juuri yhteiskuntakritiikkiä. Kyllä hän naiskuvaakin loi romaaniketjussaan, mutta tämäkin kirjan nimi voisi olla myös Frustroituneita miehiä.

Lawrencea on nostettu esiin, että hänellä on edistynyt naiskuva, hän painotti seksuaalisuutta ja sitä, että naisilla on oikeus seksuaalisuuteen. Sitten hän taas toisaalta veti takaisin joskus, että sanoi, että naisten ei pitäisi saada orgasmia ja sitten taas Lady Chatterleyn rakastajassa tulee taas aivan toinen kuva. Siinähän seksuaalisuus on hirveästi etualalla, vaikka tietysti siinä on sitten muitakin asioita, mutta ehkä muissa romaaneissa sitten tulee laajemmin esiin Lawrencen maailmankuva. Hän oli aikaansa edellä varmasti hahmoissa, jotka puhuvat ihmisen luontosuhteesta ja siitä, että miten ihmisen tulisi olla osa luontoa ja että Lawrence oli hirveän hyvä luonnon tarkkailija. Hän kirjoitti elävästi luonnosta, maisemista, eläimistä, kasveista, kaikista. Esimerkiksi kirjoitti matkakirjan Meksikosta, jossa on tavattoman eloisia jaksoja Meksikon luonnosta. Ihmisistä ei aina kirjoittanut niin. 

Sinähän olet itsekin käynyt Meksikossa ja siitä on ollut hyötyä. 

Muutaman kerran, siitä se tulikin, että olin käynyt Meksikossa ja aloin katsoa aikoinaan, että keitä muita siellä on käynyt ja löysin yllättävän monta tunnettua kirjailijaa, joiden Meksikon matkat eivät olleet niin esillä. Graham Greenilläkin on Voima ja kunnia-romaani, jota pidettiin hänen ensimmäisenä mestariteoksena ja Lawrencen Sulkakäärme taas on vähintään puoliksi unohtunutkin teos. Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella ei ole niin hyvin tunnettu, mutta varmaan elokuva oli 1984 teki sitä jonkun verran tunnetummaksi, mutta se on kuitenkin modernin kirjallisuuden klassikko. Ilmestyi lopulta 1947 monen kirjoituskerran jälkeen. 

Sitten oli siinä mukana pari ranskalaistakin, André Breton, jonka tapasi Trotskin ja tämmöistä. Mutta nämä englantilaiset kiinnostivat minua, että miksi he menivät juuri Meksikoon ja mitä he etsivät sieltä? Monella oli halu löytää joku vastapaino englantilaiselle, eurooppalaiselle kulttuurille. Ja kiinnosti että oliko siellä tämä indígena, intiaanikulttuuri, alkuperäisväestö ja Meksikon vallankumous. Sitä piti mennä katsomaan, sehän näyttäytyy myös hyvin ristiriitaisena näissä monissa kirjoissa. Että oli saatu parannuksia aikaan, mutta sitten Graham Greenen Voima ja kunniassa vainotaan katolista pappia ja ajetaan takaa: kirkkoja suljettiin ja pappeja joskus jopa teloitettiin, jossain sai kirkot toimia vapaammin, se oli hyvin monivaiheinen. Se ei ollut mikään Meksikon vallankumous, että tuli vallankumous ja uusi hallinto, vaan siinä oli monta vaihetta, että oli hallintoja ja oli johtajia siellä täällä ja sitten lopulta tuli yksi puolue, joka kokosi kaiken ja vei koko potin. 

Kyllähän hänen tuotannossa näkyy myös ensimmäisen maailmansodan järkytys, joka oli tuonut ihmisen ikävää puolta esiin. 

Lawrencelle ensimmäinen maailmansota oli, kuten monelle muullekin, järkytys. Hänellä oli kulttuurikritiikkiä jo aikaisemmin ihan selvästi. En tiedä miten hän suhtautui siihen sodan alkuun, koska se sodan alku ei usein ollut semmoinen shokki, vaan sodan jatkuminen, että siitä tuli niin pitkä ja niin verinen ja niin kauhea ja hyödytön. 

Minulla on jotenkin mielikuva, että hän joutui ikään kuin tarkkailun alle, koska hän oli kai silloin jo naimisissa saksalaisen kanssa. Ei hän kokenut sitä mitenkään kauhean mukavana. 

Kyllä, muistan että hän kyllä käväisi Saksassa, kävelivät Alpeilla Sveitsissä. Hän oli vähän kuin joka puolella, semmoinen aika levoton hahmo, kaivosmiehen poika. Äiti oli vähän semmoinen keskiluokkaisempi, mutta ei mitenkään yhteiskunnallisesti korkea asema ja sehän tausta leimasi myös miten hän koki luokkayhteiskunnan ja se oli yksi syy siihen, että hän halusi pois kotiseudultaan.

Se näkyy tuossa romaanissa Rakastuneita naisia. Yhtä hahmoa on sanottu hänen omaksi kuvakseen. 

Siinä oli semmoinen jännä piirre, että hän esittää mielipiteitä ne ei ole aina, jos tarkkaan on luettu, ihan Lawrencen mielipiteitä, ja sitten joku esittää vielä vastaan tai toisinpäin, niin siinä on vähän tuollaista heittoa, joka tekee sen romaanin mielenkiintoiseksi. Juuri niin kuin on sanottu, että hyvä romaani on moniääninen, tosin ihan ei nyt tarkoita mitään sekametelisoppaa, mutta että kuitenkin vähän kyseenalaistaa.

Se on jotenkin hauskasti vähän ristiriidassa itsensä kanssa myös. Kyllä Lawrence on selvä klassikko, jota pitäisi varmaan lukea, sitä luetaan ehkä vähän vääristä syistä: jos nostaisit pari piirrettä, minkä takia Lawrencea kannattaa harrastaa, ovatko innostus ja tietynlainen radikaalisuus? 

Kyllä, ainakin se, että hän etsii, otan usein Nietzschen esiin, samaa elämänvoimaa, että hän samalla tavalla epäili rationaalista ajattelua esimerkiksi jäsentynyttä ajattelua, pystytään esittämään, että yhteiskunta on sellainen, jossa on päämääriä ja sinne edetään, tehdään suunnitelmia ja kaikki on niin järkevää. Hän etsi samanlaista, alta, jotain suurempaa voimaa, jota Nietzsche sitten kutsui vallan tahdoksi tai elämä itse - niin hänkin etsii semmoista. Ikään kuin elämää itsensä, joka ei alistuisi semmoiselle hallinnoivalle ajattelulle ollenkaan ja siitä tulee varmasti myös ristiriitaisuuksia ja hyvin palava into tosiaan, että ei ainakaan ole millään tavalla aneemista kerrontaa, jota nykyisestä kerrontakirjallisuudesta löydetään joskus. Lawrencen jälkeen tullut Graham Greene edustaa uudempaa, asiallisempaa kerrontaa, että ei oteta niin kantaa tai esitetään vaan asiat ja Saksassa oli tämmöinen uusasiallisuus. Kirjallisuuden vallitsevat tyylisuunnat aina vaihtelevat ja on aina niitä jotka pitää uusinta parhaana. Lawrencella on tosiaan se palo, uskallus ja rohkeus, virittää ajatusta tai uusia myyttejä. Voisiko näin sanoa?

Varmaan edesmennyt Hannu Taanila olisi puhunut, että Lawrencessa ei ollut semmoista eunukkimaista yninää ollenkaan, vaan hän oli aika rohkea ja tavallaan ehkä Englannin kirjallisuudesta on semmoinen voima puuttunut ja sitten hän on kiinnostava kyllä sitäkin kautta niin kuin sanoit alussa, että häntä ei oikein pysty poliittisesti sijoittamaan, häntä on kyllä eri puolille laitettu, että on ollut fasisteissa ja on ollut sosialisteissa. 

Se on hänellä selvä, että hänellä voi löytää kyllä eri piirteitä varmaan jo kaikista näistä: vähän fasismista, vähän vasemmistolaisista, vähän oikeistolaista, vähän jotain omaa ja vähän tämmöistä primitiivistä tai aika paljonkin. Kyllähän varmaan pitäisi suurta osa nykykirjasta semmoisena aneemisena tai en tiedä älyllisenä. En tiedä missä määrin romaanikirjailija nykyään on älyllinen, minä luulen, että ehkä hän ei vastustaisi älyllisyyttä sellaisena, että keskustellaan asioista siihen tyyliin kuin tuossa Rakastuneita naisia romaanissa. Mutta semmoinen viileän tyyni kerronta ei tosiaan ollut hänen alansa ja kyllä jo sitten on joitain kohtia, jotka tuntuu vähän vanhahtavalta sen takia että niin selvästi kertoja joskus ilmaisee, mitä nämä ihmiset ovat luonteeltaan ja kaikkea tämmöistä. Kertojan väliintulo ei kuulu nykykirjallisuuteen. Tai ne on aina vähän kuin epäilyttäviä henkilöhahmoja, jotka ottavat hirveän selvää kantaa: se voi olla ongelma. Mutta olihan hänellä aika monenlaisia romaaneja, loppujen lopuksi aika paljon ehti lyhyen elämänsä aikana. 

Ja siis novelleja ja runoja myös. 

Runot luin tässä taannoin ja nehän tuntuivat oikein hyviltä. Hänhän ei ollut mikään valtavan modernistinen runoilija, hän esittää kaikessa rauhassa asioita: niistä ei tule ollenkaan kuin romaanissa saattaa tuntua, että tässä ajetaan nyt jotain asiaa, kuten vaikka nykykulttuurin kritiikki, vaan runot hyvin, miten sen voisi sanoa, ruumiillistavat tai kielellistävät asiat pakottomasti monissa hänen runoissaan. 

Siitähän on sanottu, että Paavo Haavikkoon oli tehnyt vaikutuksen nämä muutamat Lawrencen runojen käännökset. On vasta tullut kokonainen kirja Lawrencen runoja suomeksi. 

 

Malcolm Lowry

Siirrytään Lawrencesta suurelle yleisölle tuntemattomampaan nimeen, voitko esitellä Tulivuoren juurella-romaanin. 

Malcolm Lowry todellakin lausutaan ”Lauri”, sanoi muuan Lauri-niminen suomalainen henkilö. Oli minun suuri ihastus, kun luin Tulivuoren juurella. Se liittyy myös ensimmäiseen Meksikon matkaan ensimmäiseen ja joku suositteli sitä minulle. Luin romaanin ja olin valtavan innostunut siitä. Jos siitä romaanista puhuu temaattisesti tai yrittää kuvailla sitä, niin se menee jotenkin harhaan: se tapahtuu yhden päivän aikana, joka on tietysti Día de los Muertos - kuolleiden päivä Meksikossa, joka on marraskuun 30.päivä, lopuksi tämä konsuli, joka on se päähenkilö, kuolee. Malcolm Lowry itse sanoi, että sen oli tarkoitus olla trilogian avausosa, inferno-osa ikään kuin Danten malliin tai sitten kiirastuli - ei oikein saatu selville mitä hän tarkoitti. Hän ei usein esittänyt suunnitelmiaan niin selvästi. Sitten hän puhui itsekin siitä, että miten se on vertauskuva koko maailmasta, koska hän kirjoitti sitä ennen toista maailmansotaa, jolloin oli aika selvästi maailma menossa sodan suuntaan. Tämmöinen on hyvin synkkää, mutta se romaani on käsittämättömän hilpeä, kun ottaa huomioon tämän ja itse kerronnan. Siinä tapahtuu koko ajan jotain hassua, konsuli joka toikkaroi ympäri keksittyä kaupunkia, jonka esikuva oli Cuernavaca Meksikossa, mikä sen nimi romaanissa nyt olikaan. Juoni etenee kanttiinista kanttiiniin, siinä on valtavasti yksityiskohtia ja kaikki on vertausta: omassa esseessäni taidan kirjoittaa sillä tavalla, että kun kaikki on vertausta, niin mikään ei oikein ole vertausta enää, koko ajan Lowry pisti siihen kaiken mitä hän tiesi. Kun siinä on viittauksia joka suuntaan, niin että niistä ei tarvitse enää välittää, että se ei ole semmoinen suuri. Se romaani ei ole minun mielestäni suuri allegoria ja suuri vertaus mistään muusta kuin elämästä yleensä, mitä nyt elämä on, siinä on hirveästi yksityiskohtia. Se on jopa koominen romaani mikä on aika jännä kontrasti: infernaalinen viimeinen päivä ja sota tulossa, Meksiko on vertauskuva. Sen kuva Meksikosta, jos vertaa Lawrenceen ja Graham Greeneen, niin se on paljon valoisampi tai myönteisempi. Että Meksiko on vaan niin kuin se on: toimii siinä omassa varassaan, ei siinä ei ole kertojaa, joka tekee arvioita meksikolaisista niin ikään, että meksikolaiset ovat tällaisia ja alkuperäisasukkaat ovat tuholaisia, joka oli näissä eurooppalaisissa hyvääkin tarkoittamissa romaaneissa hirveän usein esillä, vaan siinä mennään usein maan tasalla ihan kirjaimellisestikin välillä: siinä alussa, jossa konsulihahmo jää kadulle makaamaan ja joku ajaa ohi. 

Se on romaani jota tosiaan voi tajuta vain lukemalla sitä lause lauseelta.  Minulla on tässä sitaatti, kun konsuli kuvittelee paratiisinomaisen paikan kirjeessään vaimolleen, jonka kanssa hänellä on jo vaikea suhde:

”…On valoisa sininen kuuton kesäilta, mutta myöhäinen, kello on ehkä kymmenen, ja Venus palaa voimakkaasti päivänvalossa, joten me varmasti olemme jossain kaukana pohjoisessa, ja me seisomme tällä parvekkeella (…) Ja me katsomme kohti itää, kuin Swedenborgin enkelit, taivaan alla, joka on kirkas lukuun ottamatta kaukaista koillista, missä etäisten vuorten yllä, joiden purppura on haalistunut, lepää miltei puhtaan valkoinen pilvimassa…”

ja niin edelleen, kyllä huomaa, että Malcolm Lowry oli myös runoilija. 

Kyllä siinä on Danten henkeä. 

Tässähän kuvaa sitä aikaa, kun hän toisen vaimonsa kanssa asui Kanadassa alkeellisessa mökissä – hän viittaa jo siihen, koska hän kirjoitti tämän romaanin niin moneen kertaan, että siitä oli vaan osa kirjoitettu Meksikossa. Hänellä oli jotain viisumivaikeuksia ja hän sitten ensimmäisen vaimonsa kanssa meni Meksikoon, josta oli kuullut hyviä, että se on kiinnostava paikka. Menee sinne ja sitten tulee takaisin voi saada viisumit, jotain tämmöistä siihen liittyi ja hän sitten jäi sinne ja jossain vaiheessa ensimmäinen vaimo lähti ja hän jäi yksin sinne Oaxacan kaupunkiin ja tutustui ihmisiin. Hänellä oli hyvä meksikolainen ystävä ja seurasi vallankumouksen saavutuksia, takapakkeja ja kaikkea tämmöistä. Malcolm Lowryn elämä jäi aika lyhyeksi ja oli vain 47, kun kuoli alkoholiin ja pillereihin. Hän oli koko ajan nuoresta lähtien ryypännyt paljon, oli ihme, että hän pystyi tekemään tämmöisen romaanin. 

Verrattuna Lawrencen romaaniin, jossa näkyy saumat ja on semmoista karkeaa työstöjälkeä, niin tämä Tulivuoren juurella on virtuoosinen ja hiottu, moneen kertaan kirjoitettu, ja kuten sanoit, vaikka aihe synkkä, niin se on siitä huolimatta jotenkin ratki riemastuttava.

Kyllä ja täynnä yksityiskohtia: elämänvoima tulee siinä aivan toisella tavalla kuin Lawrencella. Lowry kyllä tunsi Lawrencen Meksiko-kirjat ja ne olivat yksi innoittaja. Se tulee kuitenkin tilanteessa tilanteeseen, siinä ei ole mitään kiteytyksiä eikä mitään uuden uskon suunnitelmia tai arvioita, että miten, mihin suuntaan Meksikon ja meksikolaisten pitäisi mennä tai mitään sellaista, siellä vaan kuljetaan siellä maisemissa ja koetaan. Yhteistä molemmille Lawrencelle ja Lowrylle on, että molemmat olivat hirveän hyviä kuvaamaan sitä ympäristöä. Siinä näkyy vielä se, että jos jos nykykirja on enemmän pyrkimystä ikään kuin niukkaan, kiteyttävään kerrontaan, niin siinä vaiheessa ei sitä vielä ollut tai se oli vasta tulossa Lowryllä, kaikkia edeltäviä rönsyjä vastaan. Hän yritti kirjoittaa kyllä aluksi sillä tavalla, mutta lopulta se alkoi kääntymään toisenlaiseksi. Sitten hänellä oli muita teoksia, julkaistiin yksi nuoruuden romaani ja tämä ja sitten oli paljon jäljelle jääneitä tekstejä, joista on koottu pari romaania.

Muita ei ole suomennettu?

Ei ole muuta suomennettu kuin tämä, niissä näkyy jo selkeämpi, yksinkertaisempi tyyli, kuin tässä Tulivuoden juurella-romaanissa. 

Ehkä semmoisena vertailukohtana itselleni tuli Raymond Chandlerin suuri teos Pitkät jäähyväiset, joka on kanssa vähän rönsyilevä, yksityiskohtainen…

… ja vähän houreinen kirja. Joskus 1980-luvun alussa yliopiston opettaja sanoi, että Chandler olisi vaikuttanut suomalaisiin kirjailijoihin paljon, kun taas Malcolm Lowry taas ei: en näe, että olisi ollut mikään suuri vaikuttaja. 

Olisiko Tulivuoren juurella käännetty 1960-luvun lopussa?

Vai onko se vähän myöhemmin 1980-luvulla, sen elokuva myötähän se koki tietysti uuden tulemisen, kuten usein käy romaaneille.

Kyllä, oma kappale on silloin ostettu juuri se uusi painos. 

Lowryn kohdalla Englanti-yhteyttä ei ole enää nähtävissä, hän ei tavallaan sinne palaa. Tuntuu, että ei hänestä saa oikein otetta Englannin, mutta enemmän Meksikon kautta. 

Hänhän asui Yhdysvalloissa, jotenkin hän oli elänyt hyvin kiertelevää elämää jo nuoresta lähtien, oli merimiehenä ja ensimmäinen vaimo asui New Yorkissa. Ei ilmeisesti tykännyt suurkaupungista, mutta yritti Los Angelesista saada käsikirjoittajan töitä. Ja sieltä he menivät sitten ensimmäisen vaimon kanssa Meksikoon ja sieltä Yhdysvaltojen kautta Kanadaan. Englantiin hän tuli lähinnä kuolemaan, jonkun aikaa ehti asua siellä. Asui pitkään tosiaan Kanadassa ja kun hänen Tulivuoren juurella-romaani ilmestyi, mainostettiin jossain, että kanadalaisen kirjailijan merkittävä romaani on tullut. Ja saavutti kyllä suuren menestyksen. Ei ehkä yhtä suuren kuin Lawrencen, joka Lady Chatterleyn rakastajalla saaduilla tuloilla tuli melkein rikkaaksi. Lowrylle kävi vähän samoin, mutta ne rahat sitten varmaan katosi. Eikä toista kirjaa sitten enää ehtinyt tulla. 

Merkillinen kirjailija, että tuotanto ja elämä on aika lailla kuin samasta puusta veistetty. 

Hänhän tosiaan keksi juttuja omasta elämästään ja oli vähän semmoinen epäluotettava ihminen: saattoi kadota yhtäkkiä jonnekin. Kun hän kertoo elämästään, ei tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mutta valtava lahjakkuus kyllä yhden romaanin perusteella: ne toiset jäämistöstä kootut romaanit ovat, voisi sanoa ihan hyviä, mutta ei samaa tasoa. 

Tuossa kirjassasi tuot esille, että minkälaisia yhteensattumia hänellä on ollut ollut. Ja sitten tämäkin on oikeastaan aika kuvaavaa, että siitä käydään keskustelua, että jos hän oli siihen Danten trilogiaan sitoutunut, niin onko tämä helvetin vai kiirastulen kuvaus ja oliko se taivasta käsittelevä romaani sitten vaan aihio? 

Siinähän on viittauksia niin kuin sitaatti, jonka luin, Paratiisi-osaan: joskus sitten menemme pohjoiseen, josta hän ilmeisesti piti kovasti paljon, siihen voi ajatella suomalaista mökkimaisemaa. Heillähän ei ollut sähköjä edes siellä mökissä ja siellä hän vaan asui toisen vaimonsa kanssa monta vuotta Kanadassa mökissä ja sen takia siinä on kuitenkin viittauksia eteenpäin. Romaanin kirjoittaminen oli aloitettu ennen toista maailmansotaa ja viimeinen versio kirjoitettu sen jälkeen, niin sen takia siinä on tietyssä mielessä kaikki ne osat, vaikka konsuli kuolee. Siinä on ennakointeja Paratiisista, enemmän se tuntuu Kiirastulelta, yhteisosalta, ei se romaani minusta Helvetti-osalta tunnu. 

Tulivuoren juurella-romaanissa on puutarha, josta kiinnostavasti nostit tulkinnan, että se olisi Raamatun paratiisi ja että Aadamia itse asiassa ei olisi karkotettu paratiisista, vaan olisi Jumala poistunut sieltä ja Aadam olisi jätetty sinne yksin. 

Jäänyt sinne: paratiisi oli ympärillä, mutta se ei ollutkaan niin kivaa jäädä sinne, että se oli rajattu paikka.

Tässä tulee kirjailijoita yhdistävä tekijä: myyttinen myytin etsiminen ja uudelleen tulkitseminen. 

Kun Lawrence etsi suurta myyttiä, niin Lowryllä oli semmoisia pieniä viittauksia myyttiin koko ajan: tuossa jaksossa, jonka luin oli esimerkiksi Swedenborg. Siellä on valtavasti tämmöisiä pieniä juttuja, tietysti raamatullisia ja Swedenborgin enkelit - mutta niistä ei tarvitse niin paljon välittää, että ei ne ole avaimia koko romaanille. Romaani on vaan kokonaisuus, jossa tapahtuu, ilmeellistä on, ettei se ole ahdistava. Joskus tulee luetuksi ahdistavia romaaneja, todella rankkoja tapahtuu ja ei oikein ole mitään hyvää. Niin tämä ei ole semmoinen, vaan siinä konsuli toikkaroi eteenpäin, höpisee kaikkea hilpeitä ja kokee kaikenlaista, mutta kuolee sitten kuitenkin.

Se on kuolemanpäivä.

Miten muutenkaan voi käydä? Kyllähän siis Malcolm Lowry elämässään koki ahdistuskohtauksia, mutta onneksi ne ei semmoisenaan päädy tähän romaaniin, vaan tosiaan näitä valoisampia jaksoja tulee sinne väliin, joka viittaa sinne Paratiisiin. 

 

Englanti vastaan Meksiko

Kyllä hänkin jollakin tavalla sitä Englantia on paennut ja ilmeisesti ollut kuitenkin onnellisempi siellä paossa. Jos vähän vetää yhteen kirjasi kokonaisuutta, siinä on joukko englantilaisia kirjailijoita, on Greene ja Huxley ja muita, jotka lähtee siitä maasta, niin saatko jotenkin kiinni, että mikähän siinä Englannissa oli niin ahdistavaa, piti hakea jotain Meksikosta ja mitä se oli? 

On vaikea päästä kokemuksen tasolle, mutta meillä on nämä kirjat. Englanti Lawrencen kuvauksen mukaan on aika ankea paikka, mutta oliko todella niin? Kun sitten matkustaa itse nykypäivän Englantiin niin sehän on – sanotaan suurkaupunki, kauhea ahdistava paikka, niin Lontoon onkin kaikkea muuta. Minun mielestä Englantihan on viehättävä maa. Mutta tietysti jos menee jonnekin, kuten Lawrence koki sen kaivosalueen, on paljon enemmän köyhyyttä ja kurjuutta, joka yhdistyi siihen edistyksen ajatukseen, teollistumiseen, joka koko ajan eteni. Se oli tietysti näin muissakin maissa, Saksa tuli siellä ei myös, ei enää perässä vaan ihan rinnalla. Minä en osaa sanoa suoraan, mutta voin kuvitella, että se luokkayhteiskunta oli yksi ja kun siitä etsittiin pääsyä pois, löydettiin toisenlainen luokkayhteiskunta toisaalta. Teollistuminen, sen huonot puolet kirjailijat näkivät hyvin herkästi. T.S.Eliotin Autiomaa vertaa sitä Kuivuneeseen autiomaahan nykyaikaan. Olisi tietysti mielenkiintoista päästä katsomaan johonkin tätä. Sanotaan, että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika oli aika köyhää kuitenkin. Työläisillä tuskin oli kovin hyvät olot, mutta sitten elintaso alkoi nousta, tuli kaikennäköisiä parannuksia, mutta sitten tuli toinen maailmansota, joka pitkälti johtui siitä ensimmäisestä maailmansodasta. 

Ja siinäkin suhdanteet välissä. Kun itse olen jonkin verran Lawrencen seuduilla liikkunut niin, kaivosalueella luokkaerot ovat tosi jyrkät: sitten näkyy statistiikoistakin, että ne Walesin vanhat kaivoslaaksot on kaikkein ateistisimpia paikkoja nykyään Iso-Britanniassa.

Olet siis liikkunut siellä, onko siellä edelleen paljon kaivostoimintaa? 

Kyllähän ne on aika pitkälle loppunut ja hännäthän oli jo Thatcherin aikaa.

Joo, se oli kova kiista kaivoksista, hän halusi niistä eroon. No 1970-luvulla oli varmaan jäljellä paljon sitä, mitä vielä 1900-luvun alussa Englannissa oli, ainakin joillain alueilla. 

Mitä itse ajattelet siitä, että miksi niin moni halusi Englannista pois tai eroon, kyllä myös Greenellä oli se, että hän ei pitänyt aikansa Englannista. 

Ehkä se liittyy juuri luokkaeroihin ja jyrkkiin välimatkoihin, jokaisella on varmaan omat persoonalliset syyt ja kirjailijat ovat luovia tyyppejä, ja kokevat yhteiskunnan rajoitukset painavina. 

Jännä semmoinen vastakohta, kun minä ajattelin omaa Englantisuhdetta, niin 1970-luvulla, kun mentiin kielikurssille Englantiin niin se oli todella hienoa ja englanti oli se kieli, jota piti opetella ja siihen liittyy myös Rockmusiikki, popmusiikki - kaikki se tuli mikä Englannista tuli, mentiin jonnekin Brightoniin, se oli aivan mahtavaa. Oli hieno kaupunki ja se mitä ihmettä siellä voikaan olla:  ja siitä junalla, Lontoo oli aivan satumainen paikka. Että millainen se sitten oli ollut vuosikymmeniä aikaisemmin, ei varmaan ihan yhtä hieno. Tietysti siihen liittyy minun mielestä, kun olen ajatellut mitä minä olen käsitellyt, tämmöinen myyttinen kaipuu ja rappion ajatus. Etsittiin, lähdettiin etsimään muualta maailmasta jotakin parempaa, jotakin alkuperäisempää, jotakin, jossa ei olisi niitä huonoja piirteitä, joita meidän kulttuurissa on ja sitten niissä ei ehkä kaikkia niitä huonoja piirteitä olekaan, mutta niissä on toisia huonoja piirteitä. Semmoista paratiisiyhteisöä ei sitten löydy ja jotkut yrittivät sitten perustaa sitä, Lawrencellakin oli Uudessa Meksikossa Taos, taiteilijayhteisö. Ei hän sielläkään varmaan viihtynyt kovin hyvin. Ihmisellä on - en tiedä onko kaikilla - mutta monilla kaipuu siihen johonkin myyttiseen parempaan yhteisöön.

Se on jotain sitä kaipuuta Paratiisiin, joka on teemana – nähtiin, että teollisuudessa oli huonot puolensa. Sitten tiede vei jollakin tavalla umpikujaan ja myös se uskonto ei ehkä tarjonnut sitä mitä se oli ennen tarjonnut.

Uskonto oli pitkään ollut ajattelussa Saksan varhaisromantikoista lähtien, oli uuden myytin tarve, että he aikovat jättää kristinuskon niin kuin aikansa eläneenä. Se ei enää vastaa tätä yhteiskuntaa, tarvitaan joku uusi myytti. No eihän sitä kirjoituspöydällä pysty luomaan, mutta yritettiin kuitenkin Saksassa aika monta kertaa ja Lawrence on yksi esimerkki siitä. Hän etsi, hänkin kirjoitti sitten Meksikoon uuden myytin Sulkakäärme-kultin tai kokonaisen uskonnon. Hänhän halusi myös pois kristinuskosta, varsinkin sen ilmenemisestä siten kuin se ilmeni jossain Englannissa. Kaikki instituutiothan aina jähmettyvät paikalleen ja alkavat pyörittää itse itseään, ei pelkästään uskonnolliset vaan vähän ajan perästä muutkin alkaa toimia niin.

Tässä on aika paljon nyt peilattu siihen englantiin, mutta että ota vielä tuohon kirjan nimeen kun se on nimenomaan Atlantiksen perintö, että mistä se tulee. 

Se ihan suoraan liity siihen, mutta mietin Atlantista, myyttiä uponneesta Atlantiksesta, Platonilla taitaa olla ensimmäinen maininta, että jossain olisi ollut hieno saari. Joka juuri on paratiisikuva, mutta kun se upposi tai vajosi jonnekin, silloin ihmiset olivat terveitä ja uhkeita, kaikki toimi ja kaikki tämmöinen on jossain. Historiakanavilla tulee aina silloin ohjelmia kadonnutta Atlantista etsimässä, mennään sukeltamaan jonnekin, milloin Karibialle, milloin Välimerelle, milloin minnekin ja täälläkö se Atlantis on: halutaan löytää se ja ajatella, että on jotain totta siinä vanhassa myytissä. Se voi viitata johonkin kaupunkiin, joka on hävinnyt jossain tulivuorenpurkauksessa tai jossain muussa luonnononnettomuudessa, mutta että siihen heijastetaan niin paljon kaikenlaista, siitä on kirjoitettu kirjoja ja ajatellaan, että joskus on täytynyt olla jotakuinkin täydellinen yhteisö, jossa kaikki ihmiset oli harmonisesti ja eli onnellisena. Jonkinnäköisen uuden Atlantiksen kirjoitti utopiakirjallisuus, joka myös liittyy varmaan niin sanottuun Amerikan löytämiseen. Sieltä tuli kuvauksia, että jossain saarilla elää onnellisia ihmisiä, tuli Thomas Moren ja muiden utopiat jo ennen sitä. Aldous Huxley, joka on mukana tässä kirjassa, niin hän kirjoitti suomennetunkin aika lailla utooppisen saarikuvaelman, ikään kuin semmoinen Uljas uusi maailma, mutta myönteisessä mielessä, jossa harjoitettiin meditaatiota ja otettiin jotain ainetta, joka piti tyytyväisenä: romaani nimeltään Island, Saari.

Eli iso teema on kyllä siinä niin Britannian kohdalta paluu sinne hienoon menneisyyteen iloiseen vanhaan englantiin ennen teollistumista.

Varmaan semmoinen on ajateltu, että on jotain menetetty, kyllähän se teollistuminen oli aika rankka prosessi, mutta ilman sitä me ei oltaisi tässä. 

Mutta sano vielä tähän loppuun se, kun olet itse paljon käynyt Meksikossa, niin miten näet Meksikon, että sehän on kanssa yhdenlainen Atlantis ja siihen voi projisoida erilaisia asioita. Mutta millainen se sinun Meksiko on, mikä on siinä kiinnostavaa? 

Minun Meksiko on, että jonkun verran kävin siellä eri kaupungeissa. Minä huomasin, että en niin suuresti jaksanut matkustaa, että en ole semmoinen matkustaja, että olisin mennyt johonkin kohteisiin katsomaan, että miten täällä eletään. Riitti kun jonkun verran puhuu ihmisten kanssa, siellä törmää ensinnäkin tietysti köyhyyteen jo pääkaupungissa Ciutad de Méxicossa - miksiköhän on englanninkielinen käännös siitä, joka me ollaan omaksuttu. 

On paljon erilaisuutta latinalaisessa Amerikassa, slummeista kukoistaviin kaupunginosiin. Minä olin aika paljon kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta. Luin siellä ja tapasin jotain kirjailijoita - se lähti siitä, kun olin kiinnostunut Octavio Pazista, jonka runoja me Jyrki Kiiskisen kanssa käänsimme. 

Meksiko oli liian suuri minulle, että voisin sanoa, että olen Meksikon asiantuntija tai hallitsisin Meksikon, se on jo maantieteellisesti niin suuri alue, satoja kilometrejä pystyy matkustamaan kakkosluokan bussilla yöllä. kiehtova, värikäs mutta myös välillä lannistava. Pystyy kokemaan kaikkea laidasta laitaan: erot siellä ovat niin suuret. 

Tosi kiinnostavasti nostit tätä, tuli elävästi mieleen se sinun Saksa esseekirja ja tämä kirja: et niissä vyörytä lukijan päälle kauheaa todistusaineistoa, vaan valikoit ja sitten pidät oman rytmin. Nämä ovat molemmat hyviä esimerkkejä kestävästä esseekirjallisuudesta ja samaan aikaan ne on jollakin tavalla parhaita matkaoppaita.

Ihan hauska kuulla, koska ei matkaopas varmaan kirjoittaessa niin mielessä, mutta myös siinä Saksa-kirjassa tosiaan piti valikoida paljon. Sitten jotkut ihmiset on sanonut sen jälkeen, että minkä takia ei ole tuosta tai tästä aiheesta - kaikki ei mahdu ja Meksiko on niin suuri aihe, että minä en rupea kirjoittamaan kirjaa Meksikosta. En matkakirjaa, enkä semmoista esseekirjaa, vaan että minäkin olen vain yksi rajallinen matkailija siellä ja sen takia valitsin, että käsittelen tätä näin: miten he näkivät ja sitten pistän sinne väliin omia havaintoja.

Hauskasti esimerkiksi nostat Greeneltä sen, että hänen kokemukset ei itse asiassa olleet hirveän myönteisiä. Ja että hän oli siellä vaan hyvin rajatun ajan, mutta hän sai paljon siitä irti kuitenkin. 

Voiman ja kunnia-romaanissa hämmästytti, että hän oli niin vähän aikaa siellä, vaikka vaikuttaisi, kuin hän olisi asunut siellä pitkään. Se on niin elävän tuntuista, mutta hyvä romaanikirjailija pystyy tekemään niin. On niitä kirjoitettu romaaneja myös paikoista, missä kirjailija ei edes käynytkään, mutta se ei liene ihan suositeltavaa.

Waltari on kotimainen esimerkki siitä. 

Sinuhesta sanottiin, että ei löydetä virheitä, siitä miten Waltari kuvasi muinaista Egyptiä. Ei halunnut mennä sitten sinne nykyiseen Egyptiin, kun hänet kutsuttiin.  

Kiitos Jukka Koskelainen. Tämä oli hieno haastattelu. 

Kiitoksia itsellesi. 

Edeltäjiä ja johdannaisia - Horsemanin kirja Rowlingin menestysteosten laukaisualustana

Sain jostain Harry Potter-sarjan syntyhistoriaa käsittelevästä artikkelista vinkin, että J.K.Rowling oli nuorena lukenut kirjan, jonka vaikutteet näkyvät sarjassa selkeästi. Kyseessä on Elaine Horseman ja hänen kirjansa Hubble's Bubble. Kirja ilmestyi 1964 ja se suomennettiin pian nimellä Kuplii kuplii. En ollut itse nuoruudessani kuullutkaan teoksesta, pari kaveria muisti sen lukeneensa - ja pitäneensä kovasti sen perienglantilaisesta tuomiokirkkokaupungin tunnelmasta.

Horsemanin kirja on jäänyt varsin pienille painosmäärille, Englannista sitä on lähes yhtä hankala löytää kuin Suomesta. Saksalaisia ja ranskalaisia käännöksiä sen sijaan on myynnissä. Etsin omaa suomennettua kappalettani pari vuotta, kunnes löysin kohtuullisen ehjän kappaleen kierrätyshyllystä. Aloitusosan jälkeen ilmestyi vielä pari jatko-osaa, jotka nekään eivät osoittautuneet varsinaisiksi menestysteoksiksi: suomeksikaan ne eivät ole kääntyneet.

Kuplii kuplii lähtee vähän verkkaisesti liikkeelle. Lapset päätyvät kesää viettämään vieraaseen kaupunkiin sukulaistädin luokse äidin sairastaessa. Tädin hoivissa on myös omaleimainen sisaruskaksikko, johon tutustutaan jännitteisissä merkeissä. Vasta puolessa välissä kirjaa päästään varsinaisiin velhohommiin kiinni ja loppu meneekin omalla painollaan. Pikkukaupungin Cathedral Close on hyvin kuvattu salakäytävineen - se tuo mieleen vastaavan kokonaisuuden vaikka Wellsistä.

Pottereiden mielikuvitukselliseen menoon tottuneille kirja varmasti vaikuttaa tylsältä. Kuplii kuplii pitää juurensa todellisuudessa - ainakin pääosin - noitakeinoja tärkeämmäksi nousee lopulta asioihin vihkiytyneiden välille kehittyvä yhteishenki. Huomasin hykerteleväni kohdissa, joissa lapset vanhanaikaisesti lopulta jännitteiden jälkeen saavuttavat sovun ja yhteisymmärryksen. Potterit ovat kyllä kirjoja kaveriyhteisöistä, mutta myös sovittamattomista vastakkainasetteluista. Horsemanin kirja on siis sympaattisella tavalla perinteinen, eikä tarvitse monimutkaista teknistä apparaattia tuekseen - velhontaidotkin opitaan yksinkertaisesti alan kirjaa tulkitsemalla ja ahkerasti kasvitiedettä harjoittamalla ja tietoa jakamalla. Ja koettamalla parhaansa mukaan pärjätä tulosten kanssa. Aikuisetkaan eivät aina ole niin jästejä kuin aluksi vaikuttaa, jopa yhteistyö on mahdollista. Myös pienimmät lapset ovat mukana juonenkuljetuksessa, mikä on poikkeuksellista - varhaisteinit suhteuttavat toimintaansa paitsi aikuisiin, myös itseään nuorempiin.

Rowling on selvästi käyttänyt Horsemanin kirjaa ideoittensa ja henkilötyyppiensä kasvatusalustana. On merkillistä, että Pottereiden suosion jälkeen sen edeltäjästä ei ole vaivauduttu ottamaan uutta painosta. Ehkä sen vaatimattomuudessa ja inhimillisessä mittakaavassa ei ole nähty menneessä eikä nykyisessä ajassamme suurta kaupallista potentiaalia. Se on sääli, eikä paljon lohduta, että myös tunnetumpi perinteinen englantilainen lastenkirjallisuus Ihmemaan Liisoineen, Nalle Puheineen ja Vesirottineen on kärsinyt disneysaatiosta - lähteitä ei enää niin yleisesti tunneta, vaan helpommin niiden johdannaiset - usein ylikypsiksi keitettyinä.

Kuvituksella voi olla myös merkityksensä, että Horsemanin kirja ei noussut lentoon sankareidensa tavoin. Piirrokset ovat kiinnostavia, pääosin henkilökuvia ja pyrkivät aikuismaisesti tuomaan hahmojen persoonallisuutta esille muutamalla vedolla. Lasta ehkä kiehtoisi enemmän graafisempi, selkeämpi ja konkreettisempi lähestymistapa yksityiskohtien kautta. Mutta tässäkin on Horsemanin kirjan vahvuus - Rowlingia enemmän hän luottaa lapsen kykyyn tuottaa tarvitut yksityiskohdat itse omassa mielessään, eikä rautalangasta väännettynä. Potter-kirjat ovat yksityiskohtiensa kuvauksissa kuin elokuviksi syntyneitä - ja nykyaikaisesti tarjoavat autenttisena kokemuksena teoksiin tutustumista juuri elokuvan kautta. Jos se estää kirjaan tarttumisen kokonaan, onhan se vahinko. Rengistä, elokuvasta, on tullut isäntä: alkuperäisen lähteen, kirjan, tappioksi.

***

Everybody knows J.K.Rowling, but who knows Elaine Horseman and her Hubble's Bubble? That quintessential story of friendship-building of young children added with a dash of witchcraft - this really was an interesting precursor for much later Potter-books, and an inspirational starting-point to J.K.Rowling. Horseman's books are rare - new editions should hit the market. 

Englanti vai Amerikka - kaunokirjallista vääntöä

Some earlier volumes of the Yellow Library from the 1950’s-1960’s.

Alfred Hayes:In Love, Graham Greene: The Comedians

Richard Hughes: In Hazard, L.P. Hartley: The Go-Between

Suomessa laatukirjallisuuden tunnetuin sarja on Keltainen Kirjasto. Se toi sodan jälkeen suomalaisen yleisön saataville valikoidusti laadukasta käännöskirjallisuutta eri maista, teoksia on massiivisessa sarjassa ilmestynyt yli 500.

Eräs sarjan perustajan, Jarl Hellemannin, taka-ajatuksista oli integroida maamme kulttuurista makua länteen. Tämä tarkoitti länsimaisen kirjallisuuden laajan ja edustavan esittelyn lisäksi myös kriittisen Itä-Eurooppalaisen kirjallisuuden esittelyä: Boris Pasternakin Tohtori Zivago esiteltiin suomalaisille lukijoille jo 1958. Äänensä sarjassa ovat saaneet myös Afrikan ja Aasian laatukirjailijat, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa unohtamatta.

Sarjan yksi mielenkiintoisista sisäisistä väännöistä on Englannin ja USA:n proverbiaalinen painiottelu. Molskille päästettiin hyvin varhaisessa vaiheessa USA:n voimakirjailijat Hemingway, Steinbeck ja Faulkner. Sarjasta muodostui heidän teostensa takuuvarma suomennosalusta - esimerkiksi Vihan hedelmät on sarjassa ilmestynyt peräti kahtena käännöksenä - samoin myöhemmän suuruuden J.D.Salingerin slangistaan 1960-luvulla kohuttu Sieppari ruispellossa on käännetty uusiksi. Emämaan Englannin kirjailijoista sarjassa on laajimmin esitelty Graham Greene, jonka kirjoista peräti 10 on ilmestynyt suuressa Keltaisessa. Greenen kaksijakoisen kirjailijaroolin mukaisesti kaikkea ei kelpuutettu sarjaan, vaan teosten vakavin osa Voima ja kunnia - Kiveä kovempi (Brighton rock) akselilta - Greenen viihteellisempi puoli kuten Tädin kanssa maailmalla julkaistiin muualla, usein kuitenkin emäkustantamo Tammen lipun alla. 

Greenen asema käy kuitenkin painiottelussa nopeasti tukalaksi. Saarivaltakunnasta ei tule suuresti apuja USA:n vahvaa miesrintamaa vastaan. Seuraavaksi eniten sarjassa julkaistu britti on hieman yllättäen nimeltään Kazuo Ishiguro 8 teoksellaan. Laadullisesti Ishiguro on korkeatasoinen herkillä ja peribrittilaisilläkin aiheillaan, kuten Pitkän päivän ilta - unohtumaton hovimestarikuvaus tai keskiajan perusteellinen uudelleenherättäminen Haudattu jättiläinen-romaanissa. Mutta brittikaksikkomme ei mahda mitään Uuden Mantereen macho-miehille, joiden avuksi ilmaantuu myös painin suurmestari, Garpin maailman John Irving, jota on sarjassa julkaistu lähes loputtomasti. Britit ovat nopeasti sillassa ja lopulta selällään matossa. Sarjan nykypäätä tarkastellessa sama trendi jatkuu naisissa. Brittinaisia ilmestyy sarjaan varsin myöhään Sarah Watersin, A.S.Byattin ja Doris Lessingin hahmossa, mutta Amerikan naiskirjailijat peittoavat heidät ainakin lukumääräisesti, suvereenin Toni Morrisonin johdolla.

Keltaisessa kirjastossa on ollut poikkeuksellisen hyvä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vainu: useat kirjailijat ovat saaneet teoksensa sarjassa julki jo ennen palkinnon myöntämistä. Greene ei tunnetusti koskaan saanut palkintoa, mutta läheltä sekin piti: Ishiguro taas sai tunnustuksensa muutama vuosi sitten. Osa sarjan briteistä on ”yhden kirjan ihmeitä” - heitä ovat L.P.Hartley, Alfred Hayes, Aldous Huxley, Andrew Miller, Andrew O’Hagan, A.S.Byatt ja Evie Wyld - Byattia ja Huxleytä lukuunottamatta he ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Useamman kirjansa sarjaan saaneet Richard Hughes, Bruce Chatwin, Michael Frayn ja Jonathan Coe eivät hekään ole kaikkein näkyvimpiä - vaikka esimerkiksi vasta lukemani Frayn Vakoojat on sympaattinen kadotettua lapsuutta L.P.Hartleyn hengessä lähestyvä tutkielma, jossa kasvien tuoksuilla on mielenkiintoinen osansa. Kosmopoliitti Chatwinin tiivis Posliiniparoni on taas historiallinen sukellus rautaesiripun takaiseen Tsekkoslovakian kulttuurielämään.  

Ehkä mielenkiintoisimman kattauksen nykybrittikirjallisuutta tarjoaa kuitenkin Englantiin emigroituneiden ja siellä kirjallisen uran käyntiin saaneiden joukko, lista on komea: Wole Soyinka, Elias Canetti, Abdulrazak Gurnah - he ovat kaikki nobelisteja, sekä Jhumpa Lahiri, joka ainakaan vielä ei ole palkintoa saanut. Jos syntyperäisiä brittejä voi jossain määrin syyttää nykykirjallisuuden vähäverisyydestä, niin ainakin muualta tulleet ovat senkin edestä saaneet innoitusta saaren yleisesti korkeasta kirjallisesta tasosta - V.S.Naipaul Trinidadista saapuneena on kiinnostavasti kertonut kokemuksistaan kirjojensa muistelmajaksoissa. Korkeakulttuuri on innostanut tulijoita myös ylittämään perinteisen laatutason ja kiipeämään kohti uusia laadullisia huippuja. Tässä suhteessa Englannissa kirjoittaneet muualta tulleet rinnastuvat myös Amerikan vahvasti siirtolaistaustaisten ylpeään ja laadukkaaseen perinteeseen.

Maahan saapuneiden kirjallisten lahjakkuuksien rinnalla on myös päinvastainen juonne: ainakin Greene ja Chatwin poistuivat Englannista ja kiertelivät maailmaa Patagoniasta Kuubaan, Australiasta Haitille, kotimaa tuntui ainakin jossain määrin ahtaalta ja rajoittavalta: molemmat kuolivat Ranskassa. Molemmat kirjoittajat ovat kosmopoliittisuudestaan huolimatta selvästi englantilaisia, ironisia ja selkeitä, mutta vaikeasti avautuvia, salaisuuksia sisässään hellien. Siitä lähtökohdasta oli hyvä tarkastella myös muita maita, kuivasti ja terävästi havainnoiden.

***

Olen pyörinyt tarkastelussani Suomessa toimitetun kirjasarjan ympärillä. En väitä, että osittain satunnaisestikin sarjaan valikoituneet teokset edustaisivat koko kuvaa Englannin kirjallisuudesta. Moni Englannin nykykirjallisuuden suuri nimi on päätynyt muiden suomalaisten kustantamoiden talleihin, kuten Lawrence Durrell, Martin Amis, Iris Murdoch tai vaikkapa Will Self. Painiotteluksi kuvaamani vastakkainasettelu Amerikan ja Englannin kirjallisuuden välillä ei ole kuitenkaan täysin mielikuvitustani, vaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listaus heijastaa sitä. Jostain syystä pohjoismainen raati on syystä tai toisesta välillä sorsinut englantilaisia. Ensimmäinen palkittu britti oli Kipling vuonna 1907: siitä seuraava oli John Galsworthy 1932. Ensimmäinen nobeloitu jenkki oli Sinclair Lewis 1930. USA tasoitti ja meni johtoon Eugene O’Neilin ja Pearl Buckin Nobeleilla. Sodanjälkeisistä palkitusta T.S.Eliot oli ikäänkuin uuden ja vanhan mantereen edustaja. Sitten tapahtuu kummallisuuksia: briteistä palkitaan filosofi Bernard Russell ja kahden kauden pääministeri Winston Churchill, molemmat kieltämättä kirjallisia henkilöitä, mutta… Sitten ottelussa tapahtuu ratkaisevan tuntoinen käänne: järjestyksessä William Faulkner, Ernest Hemingway ja John Steinbeck pokkaavat mitalinsa ja rahat Nobel-komitealta. Sen jälkeen olisi Greenen vuoro kaventaa, mutta mitään ei tapahdu. Komitea niittaa kirjallisen maaottelun 1970-luvulla: tunnustuksen saavat parin vuoden väleissä Saul Bellow, I.B.Singer ja Czeslaw Milosz. USA on karannut toivottoman tuntuiseen johtoon. Komitea itsekin hätääntyy ja löytää Elias Canettin, joka on pitkään vaikuttanut Englannin kulttuuripiireissä. Suomalainen yleisö oppii tuntemaan hänen värikkäät muistelmansa. Komitea antaa myös William Goldingin kaventaa tilannetta, Kärpästen herran kirjoittajan jälkeen kuitenkin palkitaan USA:an asettautunut Joseph Brodsky ja viimeinen niitti USA:n joukkueelle on mustan naiskirjailijan Toni Morrisonin kiistatta ansaittu tunnustus 1993. 

Nykytilanne menee monimutkaisemmaksi: Morrisonin jälkeen palkinnon ovat USA:sta saaneet Bob Dylan ja toinen runoilija Louise Glück. Englannissa vaikuttaneiden Wole Soyinkan vuoro 1986 on merkitty Nigeriaan, V.S.Naipaulin palkinto 2001 Trinidadiin ja vuoden 2021 valinta Abdulrazak Gurnah Tansaniaan. Komitea myöntää kuitenkin tasoitukset emämaa- Englannille: dramaturgi Harold Pinter saa Nobelinsa hieman yllättäen 2005, siitä kahden vuoden kuluttua on Doris Lessingin vuoro ja lopulta Ishiguron 2017. Nähtäväksi jää, onko komitea maantieteellisessä tasapainopyrkimyksessään päätymässä tänä vuonna taas USA:n kirjallisen kentän puoleen. Keltaisen kirjastoon valikoitujen teosten perusteella amerikkalainen naiskirjailija voisi olla hyvinkin todennäköinen. Painimaaottelun hengessä John Irving olisi valinta suuren yleisön mieleen, mutta hän voi olla arvovaltaiselle ja snobistiselle komitealle liian rahvaanomainen valinta - englantilaisten helpotukseksi.

***

Keltainen Kirjasto (The Yellow Library) has been a high-quality series which has introduced the Finnish literary audience to some best novels and short stories of modern world literature. My essay is a light-hearted wrestling competition between US and UK authors published in this series, by publisher Tammi (Oak). In the series, over 500 volumes has been published since 1954. In the early years, Ernest Hemingway, John Steinbeck and William Faulkner were the US stars in the series: from UK side Graham Greene has appeared in 10 volumes and Kazuo Ishiguro in 8. When compared with the Nobel Prize of literature, the same competion is apparent between the US and UK authors. USA has some edge there, and I think it will be most likely some US author will receive this prize in years to come - for the sake of keeping the balance. 

https://www.britannica.com/topic/Winners-of-the-Nobel-Prize-for-Literature-1856938

 

Leijonat tasa-arvoisempia kuin leijonattaret - Animal farm by Orwell(s) revisited

Eileen O'Shaughnessy

Englannin Lionesset eli naisten maailmanmestaruus-joukkue kärsi finaalissa tappion. Tulos oli ansaittu, Englannin peli ei aina ollut fair play: Espanja piti palloa turhauttavan kauniisti ja myös tehokkaasti. Englannin lehdistön ja poliitikkojen hehkutus pelistä etukäteen oli väsyttävää ja taas kerran enteili lopputulosta. Vain syylliset tappioon on nyt löytämättä. Itse sanoisin, että jalkapallossa on tarkoitus tehdä maali tai maaleja ja tulos on sitä kautta ymmärrettävä: toiset ovat toisia parempia. 

Seurasin kisojen lisäksi sitä, miten ihmiset puhuivat niistä. Yllättävän monet jalkapalloa seuraavat ihmiset arvottivat naisten pelaamista potkupalloksi, joka olisi vielä jotenkin kehittymätöntä miesten peliin verrattuna. Tätä vasten leijonattarien hehkuttaminen tuntuu vähemmän opportunistiselta - yleisössä ja sen asenteissa on vielä kasvattamista ja on vain hyvä, jos poliitikot tekevät tätä työtä edes joltain osin. 

***

Törmäsin Timesin jutussa vasta siihen, että Orwellin menestysteos Animal Farm - meillä Eläinten vallankumoukseksi suomennettu - oli oikeastaan myös hänen vaimonsa ideoiden ansiota. Kotioloissa käydyt keskustelut vaikuttivat teoksen kokonaisuuteen, joka on samalla viihdyttävä ja kasvattava - kaikenikäisille.

https://www.washingtonpost.com/books/2023/08/16/orwell-animal-farm-wife-biography/  

Sain taas käsiini ohuen kirjan pokkariversion - pamfletin hengen mukaisesti se oli helppo lukea läpi yhdeltä istumalta. Muistissa oli säilynyt paljon, työhevosten tinkimätön asenne ja elämän päätös, sekä farmin pelisäännöt, jotka päivittyivät kuin näkymättömän käden opastamana. Kaikki edellisen lukukerran jälkeen luetut totalitarististen maiden elämäkerrat eivät ole heikentäneet Eläinten vallankumouksen tuoreutta. Valta turmelee yhä ja tämä on kirjassa esitetty tunteilematta ja täsmällisesti.

Onko kirjan menestyksekäs rakenne ja idea vaimon ansiota? Orwell ei varmasti ollut aviomiehenä samanlainen pyhimys kuin hänestä kirjoittajana on tehty. Eikä edistyksellinen rouva olisi kestänyt maanisen yhteiskunnan muuttaja-miehensä keittiöjorinoita, ellei itsekin olisi elänyt niistä. 

Kirjalle oli olemassa tilaus ja se joutui odottamaan julkaisuaan jonkin aikaa, että Britannian vaalit saatiin alta pois ja rauha tehdyksi. Kirja julkaistiin loppukesällä 1945 ja lukijat pääsivät miettimään, onko Napoleon-sika Stalinin muotokuva, vai onko siinä myös vahvoja Churchillin piirteitä. Tästä syystä julkaisija lykkäsi myyntivalttinsa markkinoille tuloa. 

***

Eileen O'Shaughnessy eli rouva Blair on saanut tuoreessa Anna Funderin elämäkerrassa oikeutta. Kun hänen miehensä sivuutti rouvansa panoksen jokseenkin systemaattisesti, tämän ovat vuorollaan tehneet myös Orwellin elämäkerturit. Eläinten vallankumouksen osoittautuessa menestykseksi, Eileen oli jo kuollut. Nettiä selaillessa paljastuu jo ilman Funderin kiinnostavaa kirjaakin, että Eileen oli vahvasti mukana Wigan-kirjan tuotantotaisteluissa sekä Katalonia-kirjassa kahdella rintamalla - Kataloniassa miehensä mukana sodassa ja myös kustannustaisteluissa. Kumpikaan teoksista ei ollut mikään myyntivaltti, vaan niiden maine kasvoi vasta myöhemmin - eikä rouva ollut enää saamassa työstään kiitosta. Sankariksi nousi leskimies - tässähän ei sinänsä ollut mitään väärää. Eileenin visionäärisiä runoja on myös istuteltu 1984 romaanin innoittajaksi.

Decencyä (säädyllisyys) painottanut Orwell olisi voinut antaa reilummin tunnustusta myös väsymättömälle ja älykkäälle vaimolleen, joka yhteisen kodin pintojen puhdistuksen ja hengenpitimien järjestämisen lisäksi kouli miehensä kirjallista tyyliä sekä antoi myös hänen hengelleen ravintoa ja ympäristön, jossa isoja teemoja oli mahdollista rakentaa. Tasa-arvo näyttäisi nyt - kiitos Anna Funderin työlle - toteutuvan ainakin postuumisti ja täydentää ihanteellista kuvaamme Eric Blairista sekä George Orwellista. Reilu peli tuntuu taas olevan mahdollista - myös Englannissa. 

https://www.rnz.co.nz/national/programmes/saturday/audio/2018901393/anna-funder-how-george-orwell-wrote-his-wife-out-of-his-story

***

From the success of the Lionesses to the background of  Animal Farm by George Orwell. The new biography of Mrs Blair AKA Eileen O'Shaughnessy has revealed that she had much stronger role that was told us - by his biographers and by Mr Blair himself (as George Orwell). Her work and ideas are not only in background of Animal Farm but also in The Road to Wigan Pier and Homage to Catalonia. She fighted with him for democracy in Spain. Equality is difficult, as proved by The Lionesses and by the immortal pages stemmed from the thinking of the Orwells.

Kauniimman elämän kaipaus

Olin toukokuussa kuuntelemassa Grigori Sokolovin pianokonserttia, jossa hän soitti alkupuoliskolla Henry Purcellin musiikkia. Suhtauduin ennakkoon varauksella tähän ohjelman osaan - iso pianisti esittämässä vähänuottista musiikkia, jota ei oikeastaan kukaan enää esitä, eikä varsinkaan pianolla. Yleisö hiljennettiin 45 minuutiksi kuuntelemaan pieniä kappaleita, joita harva tunsi, itsekin tiesin ennakkoon vain Chaconnen. Tunnelma oli omituinen:  välillä unelias, tunkkainenkin: yleisön seasta kuului jopa äänekäs kuorsaus jossain vaiheessa. Soittamisen laatu oli kuitenkin kauttaaltaan huipputasoa, teoksissa soi himmeä hehku, musiikki heräsi eloon, välillä jopa riehakkaisiin tunnelmiin, ainakin suhteellisesti. Konsertin aloittaneesta Groundista lähtien tunnelmassa oli myös melankolinen, leimallisesti purcellmainen juonne, joka pysäytti kauneudellaan. Aivoni sanallistivat tuon ilmapiirin muotoon ”kauniimman elämän kaipaus”, joka kummitteli ja suureni mielessäni halki konsertin. Pianisti oli uponnut omaan karhumaiseen surumielisyyteensä, joka tuntui vaativan selitystä.

Aloin pitää konserttia jonkinlaisena poliittisena kannanottona. Venäläinen pianisti soittaa vihollismaa Englannin musiikkia Ukrainan sodan kauhujen aikana ja kaipaa johonkin aikaan, jolloin asiat ainakin mielikuvissamme olivat paremmin. Yleisölle tarjoiltiin pakoa todellisuudesta ja ehkä verhottua anteeksipyyntöä barbaarisen, kulttuuria ja ihmisiä tuhoavan Venäjän puolesta. Ehkä se oli myös toive rauhan ajasta, joskus.

***

Purcell kuoli nuorena jättäen jälkeensä melkoisen nipun maallisia ja hengellisiä sävellyksiä. Kuuluisan ja juhlitun säveltäjän tuotannosta tunnemme hyvin vain pienen osan, senkin usein popularisaation kautta. Sitä ovat tehneet niinkin erilaiset toimijat kuin Benjamin Britten, Peter Townshend (The Who) ja Stanley Kubrick. Kaikki ovat halunneet luoda katseen omista lähtökohdistaan oman kaihonsa kultamaahan, menneeseen Englantiin, jonka musiikki sykkii sensuaalisuutta ja hartautta - ainakin mielikuvissamme. Keuhkotautiin kuollut säveltäjä ei ole keskuudessamme tuomassa täydentävää kuvaa.

Kaipaamme parempaa. Kyllästymiseen asti tiedämme, mistä Brexitissä oli kyse: osa ihmisistä ajatteli, että ulkomaalaisia on liikaa, terveydenhoidon kapasiteetti ei riitä turvaamaan loppuelämän laatua, kaikille ei riitä työtä. Pettymys tuntuu valtaavan alaa kaikkialla. Politiikka tuntuu jännitteisemmältä kuin koskaan, pilakuvat henkilöistä, joiden pitäisi ajaa yhteisiä asioita, kauhistuttavat räikeydellään ja tarpeettomalla kärjistyksellään. Yleisökommentteja seuraamalla huomaa, että kuvat heijastelevat yleisön makua ja käsitystä asioiden tilasta masentavan hyvin. Hyvinvoivia ihmisiä on jättänyt maan: yksi uuteen asuinmaahansa pettynyt on myynyt sukunsa tarinan viihdeteollisuudelle polttaen siltoja ja ihmetellen nyt mitä elämässä oli tarkoitus tehdä. Emme ymmärrä hänen ongelmiaan ja samalla tajuamme joltain osin hänen maailmatuskaansa: kuten T.S.Eliot kaunopuheisesti toteaa runossaan: ”Life is very long.” Elämän pituus voi tosiaan tulla yllätyksenä: tämän päivän valintamme vaikuttavat myös huomiseen.

Puolueet tuntuvat olevan samassa umpikujassa. Niille kauniimpi elämä tarkoittaa korkeampia kannatuslukuja ja niiden ylläpitoa mieluummin vaaleista toiseen: tarvittaessa vaikka ihmisiä, yhteistyötä, arvoja ja luontoa jalkoihin polkemalla. Englannin kaksipuoluejärjestelmä on kuin omaa häntäänsä pureva käärme: puolueen voitto kätkee sisäänsä myös tappion siemenen, jota onnettomat johtajavalinnat lannoittavat tehokkaasti. Kierre syö tehokkaasti kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään sinänsä. Tämä on vakava asia, kun sille järjestelmälle ei oikeastaan kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta ole löytynyt säädyllistä korvaajaa. Britanniassa varmaan lähinnä oleva vaihtoehto oli pääministerin erityisavustaja Dominic Cummingsin luonnostelema tehopolitiikka, jossa kalkkeutumisesta kärsivä järjestelmä piiskataan tekoälyn ja profilointien pohjalta täysiveriseen toimintaan, jonkinlaiseen valistuneeseen despotiaan, jolla on perinteisen britti-parlamentarismin kanssa vähän tai ei ollenkaan tekemistä. 

Cummings ainakin oli perus-parlamentaarikkoihin ja heidän asioiden loputtomaan vatvomiseensa väsynyt, samoin hän kyllästyi moneen ministeriin, pääministerin rouvaan ja lopulta myös itse Johnsoniin. Hän sai itse lähteä ja vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta lukiessaan, kirjoittaessaan - keskittyen niihin, eikä poliittisen kentän sotkemiseen. Hänen teksteistään välittyy kuva älykkäästä, oppineesta ja perinteisen kärjekkäästi itseään ilmaisevasta henkilöstä, jonka sisimmät ja salaiset pohdinnat ovat vahvasti akateemisia. Julkisuuteen hän tulee mielellään purskautuksillaan, joissa maanläheisemmät ilmaisut eivät jää vakan alle muiden esiin kaivettavaksi. Hänen mediastrategiansa toimii tässä suhteessa hyvin, lehdistön ei ole tarvinnut kaivaa hänen luurankojaan esiin - hän on pystynyt itse aika suvereenisti ottamaan etumatkan journalisteihin - hän on tässä suhteessa jotenkin Steve Ovettin kaltainen juoksu- ja mediaihme - omilla usein kyynisillä ehdoillaan.

Viisas hakeutuukin politikoinnin seuraamisesta kirjojen pariin. Nykymaailmassa on liikaa vaihtoehtoisia virikkeitä ja liikaa syventymistä katkovia häiriötekijöitä: silti lukemista tulee harjoittaa niistä huolimatta ja niiden ohella. Luin intensiivisesti useaa kirjaa, moni niistä on täyttänyt minut levottomuudella, mutta Jukka Koskelaisen Viisi matkaa Saksan sieluun on tuottanut häiriötöntä iloa ja ihailua. Kirjailija on käynyt valtavan tausta-aineiston läpi ja tiivistänyt sen punnituksi pohdinnaksi, jossa hän etsii Saksaa uteliaisuudella, johon itsekin pyrin tässä Englanti-blogissani. Koskelainen tekee ison havainnon saksalaisen filosofian pohjalta kansallisesta pyrkimyksestä kokonaisuuteen - englantilaisuus ei samassa määrin sisällä tätä pyrkimystä, merkitys syntyy pienemmistä asioista. Tiivistys on karkea, mutta se tavoittaa Saksan hengen lisäksi myös jotain englantilaisuuden sisimmästä olemuksesta, imperiumin sisäänrakennetusta sisäänpäinkääntymisestä ja kotoperäisyydestä. Sartrea mukaillen Englanti on ollut tuomittu maailmanvallaksi ja nyt lumous on haihtumassa: valta on otettu omiin käsiin. Puolustettavana onkin kansainvälisten arvojen sijaan oman kylän kaavoitusratkaisut ja perheen, läheisten, kodin tila. Nähtäväksi jää, kaipaako eläköitynyt näyttelijä vielä kovin lavalle, modernisoitujen tulkintojen pariin.

Britannian lehdet seuraavat uskollisesti hiipuvan rikkauden ja haihtuvan kauneuden pintajulkkiksia. Timesin suosikkikolumnistini James Marriott on 1.heinäkuuta 2023 kolumnissaan huolissaan, kuinka aikamme niin suurelta osin kuluu joutavanpäiväisen trivian, Love Islandin ja Barbie-elokuvan seurannassa. Ovatko ne tosiaan parasta mitä aikamme voi juuri nyt tarjota? Vai onko kolumnistista tulossa hyvää vauhtia kangistuva konservatiivi? 

Itse hakeudun Katie Pricen ja Kardashianin klaanin seurannasta pakoon myös vanhoihin, taattuihin lukuelämyksiin. Yksi sellainen on Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta. Mitford osasi viihteellistää elämäkertansa, mutta hän leipoi makean jälkiruoan sekaan myös suolaisempaa, katkerampaa makua. Muistan kirjan vaikutelmat: hovin loistokkuus, sotaretkien menestys, pöydän ja vuoteen ilot himmenevät asteittain, varjot pitenevät. Kaiken keskipisteenä oleva kuningas menettää läheisiään, terveyttään, huoli oman ruumiin ja hengen tilasta johtaa häntä asteittain myös miettimään kohtaloaan haudan tuolla puolella. Onko hän kaikesta menestyksestä huolimatta ollut sittenkään Hyvä Kuningas? Viisaat neuvonantajat toimivat epäilyn tiloissa helpottavina ja elämänmuutoksen aikaansaattajina. 

Englannin Mitfordit olivat kummallinen, lähes kaikkia ääripäitä poliittisesti edustava sisarussarja. Heidän muistelemisensa on oivallista eskapismia kesän päivien kallistuessa kypsään vaiheeseensa. Lainasin kirjan aikanaan teetä tarjoilevan tätini kirjastosta - nyt minun on etsittävä se käsiini jostain. Uusia painoksia siitä ei ole tehty, kirjakaupat vähenevät kaikkialta, mutta jostain sen löytää, unohdettuna: säteilevänä.

***

This text is a strange mix of theme ”longing for a more beautiful life” - ranging from the music of Purcell to the sisters of the Mitford family - and in between commenting Dom Cummings and an excellent Finnish essayist Jukka Koskelainen.  

Liikkuvan metsän kintereillä

Photo Credit: https://lostrainforestsofbritain.org/

Englannin historian halki kulkee eleginen melodia menetetystä metsämaasta. Tämä sävelkulku on niin dominoiva ja turruttava, että havahduin kummeksuen tosiasiaan, että jopa Englannista löytyy vielä kelttiläisiä sademetsiä ja varsinkin niitä olisi ollut tarjolla huhtikuisen Walesin vierailun reitin varrella. Britannian sademetsät eivät ole mitään Shakespearen Birnamin liikkuvia metsiä, vaan ne ovat pitkään pysyneet merellisen rannikon tuntumassa ja vähin erin menettäneet jalansijaansa. Ne rinnastuvat Yhdysvaltojen rannikkoseudun punapuualueisiin. Mammuttipetäjät ja punapuut ovat tuttu näky myös Englannissa, tosin istutettuina. Ne menestyvät ainakin korkeudesta päätellen aivan hyvin: jälleen kerran viktoriaanit olivat ahkeria eksotiikan levittäjiä. Sademetsä ei tietenkään ole pelkkää puuta vaan myös aluskasveja, sammalia, leviä ja naavoja ja tietenkin pienempiä ja isompia eliöitä niiden mukana.

https://lostrainforestsofbritain.org/

Sademetsäalueita kummastellessani törmäsin myös niihin liittyneeseen toiseen käsitteeseen: lehdestämiseen - coppicing ja pollarding ovat termejä. Molemmat tarkoittavat puun leikkaamista niin, että siitä versoaa tuoreita oksia. Jälkimmäisessä menetelmässä leikkauskohta on muutaman jalan korkeudessa, kun tarkoitus on estää laiduntavia eläimiä, sekä peuroja ja kaniineja pääsemään versoihin kiinni. Tämä kaveri havainnollistaa viikinkirveensä avulla käsitteiden eroja. https://youtu.be/-AStex4g3zw

Pollardointia toistettaessa aina uudesta korkeammasta kohdasta puu vähitellen saa kummallisen muotonsa jonkinlaiseksi tuoliksi, joka voi olla sisältä ontto. Lehdestäminen varsin omituisesti lisää puun elinkaarta, sen juuristo levittäytyy normaalia suppeammalle alueelle, se pyrkii pitämään elinvoimansa vesojen kasvatuksessa korkeuden sijaan ja se säästyy myös latvatuhoilta, tuulen vaurioilta tavallista puuta helpommin. Vanhimmat lehdestämiseen käytetyt rungot voivat olla satoja vuosia vanhoja.

Lehdestämisessä saatiin karjalle kuivattua lehtiainesta, kerppuja, talviravinnoksi. Melkein kaikki lehtipuut tuntuvat soveltuneen lehdestämiseen. Oksista tehtiin polttopuita tai ne käytettiin pienempään tarvepuukäyttöön rakentamiseen, huonekaluiksi ja puukengiksi.

Lehdestämisen kulta-aika päättyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Polttopuun tarve väistyi hiilenkäytön rinnalla, kuljetusmahdollisuuksien kasvu ja puuta korvaavat rakennusmateriaalit yleistyivät. Maisemassa näkyvistä pollardeista on tullut eksotiikkaa, puutarhojen koriste-elementti, jonka laajempi merkitys on vähitellen unohtunut. Kehitys on meillä pitkälti ollut sama: lehdestäminen on pitkälti unohdettu menetelmä, joka parhaiten tunnetaan puutarhoissa Terijoen salavien leikkaustavasta. Ilmeisesti joissakin perinnealueilla vanhoja menetelmiä on meilläkin elvytetty.

Viimeisiä sademetsäalueita ja kadonneita metsänhoidon menetelmiä kartoittaessani mieleeni tulivat Macbethin kohtalonyhteyden lisäksi myös Tolkienin näkymät metsänhoitoon, jossa rauhalliset, tulevaisuudestaan huolestuneet entit suuttuvat pahan voimille elinpiirinsä uhkaamisesta. Seuraavalla Englannin matkalla voimme ikivanhan pollardoidun puun kohdatessamme ajatella sen olevan Tolkienin huornin tai entin, olion, joka on muuttunut niin puumaiseksi, ettei se enää liiku mihinkään, tyytyy vain olemaan paikoillaan, jossa se on viettänyt kunnioitettavan iäisyyden. Sademetsäalueella sopii varoa Vanhaa Halava-Ukkoa, joka on aikomuksiltaan pahantahtoisempi, ainakin jos vanhaa satusetää on uskominen.

***

This text is about Celtic Rain Forests and differences between coppicing and pollarding. The strange looking, woody forest-creatures can be centuries old, and most likely inspired some writings of J.R.R.Tolkien: his ents, huorns and The Old Man Willow.

Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

Richard Hughes: Kettu ullakolla

Richard Hughes on nimi, joka todennäköisesti suomalaisen korviin kuulostaa tutulta, mutta jota ei osaa yhdistää mihinkään. Hänen kirjansa Rajumyrsky Jamaikassa (A High Wind in Jamaica, 1929) ja Sattuman kourissa (In Hazard, 1938) - ovat meri- ja myrskyaiheisia. Suomennettu on kolmaskin teos, Kettu ullakolla (The Fox in the Attic, 1961). Kaikki kolme romaania ovat suomennettu osana Keltaista kirjastoa, sen alkupäätä. Kettukirjan edeltäjä sarjassa on Joycen Odysseus: en oikein tiedä, mikä Hughesin kirjan vastaanotto oli, ainakin se on Joycen massiivista teosta helppolukuisempi.

Kirjan ilmestyessä suomeksi, Hughes vielä eli. Kettu ullakolla oli tarkoitettu kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäiseksi osaksi. Sarjan nimi oli The Human Predicament (Ihmisen osa) ja sen oli määrä käsitellä kirjailijan omaa aikaa ja toiseen maailmansotaan johtaneita kehityskulkuja. Toinen osa, suomentamaton The Wooden Shepherdness ilmestyi 1973, viimeinen osa jäi kesken - sen valmiit luvut julkaistiin joitakin vuosia sitten toisen osan uudessa laitoksessa. Vuonna 1900 syntynyt Hughes kuoli 1976. 

Kaveripiirini on puhunut Odysseyksesta paljonkin: en muista Hughesista puhutun. Tartuin Kettuun pari päivää sitten - lukien rinnalla Doctorowia, DeLilloa ja Austeria - yllättäen huomasin heti alkusivuilta, että Hughesin kirja on laatutyötä. Se ei harrasta teknisiä kikkailuja, mutta on teoksena hyvin punnittu. Alkuasetelma, epäselvissä oloissa kuolleen pikkutytön kohtalo vangitsee heti lukijan mielenkiinnon. Teos on sijoitettu 1920-luvulle ja alkaa Walesin rajan pinnassa. Kuin huomaamatta lukija joutuu hyvin pian keskelle luokkaristiriitoja ja -ennakkoluuloja, seuraamaan ajassa liikkuvaa filosofian, tieteen ja ajattelun kehitystä: maallistumisen vahvistumista. Freud järkyttää maailmankuvaa myös rajasoiden alueella, kaukana pääkaupungista. Myös poliittinen kenttä on liikkeessä - liberaalien asema on huolestuneessa pohdinnassa ja kovapintaisimmat konservatiivit käyttävät yöastiaa, jossa on periliberaali Gladstonen kuva pohjalla.

Ihmiskuvaus on pätevää, henkilöt eivät ole ihannoituja, vaan ristiriitaisia. Myös lämmitysolot vastaavat hyvin tämän päivän lämmityskustannusten parissa kamppailevaa Britanniaa: eräs rouvashenkilö huomaa, että lämpimänä pysyttely isossa talossa vaatii niin paljon energiaa, että ajattelu onnistuu kunnolla ainoastaan kylvyssä.

Lukemiseni on kesken: nimihenkilöt ovat vielä tulematta, mutta juoni kääntyy Midlandsin ja Walesin reunoilta Saksaan, jonne päähenkilö kulkeutuu skandaalin tieltä - kansallissosialistien nousu ja Hitlerin vallankaappausyritys kytkeytyvät mukaan. 

Kirja on erittäin lupaava, teksti vetää, sen esikuva tuntuu olevan Thomas Hardy ja hänen ironinen tarkkanäköisyytensä. Kirjaa on vaikea ajatella 1960-luvulla syntyneeksi, se tuntuu iättömämmältä. Pohdinnat ajatteluvirtauksista ja henkilöiden yrityksistä saada niistä otetta, ovat myös Eric Malpassin teosten sivuaiheita - mutta Malpass on Hughesia tunteellisempi ja viihteellisempi.

Voin lyhyen tutustumisen perusteella jo suositella Hughesia ja lisätä kustantajalle painetta käännättää seuraava osa keskenjäänyttä sarjaa. Keltaiseen kirjastoon se sopisi itseoikeutetusti. Kansitaiteestaan tunnettu Martti Mykkänen on selkeästi inspiroitunut alkuperäisteoksen kannesta. Hitaasti kirjoittanut Hughes rakensi teoksessaan korkeaviritteisen rakennelman, jolla on kuitenkin vahvat perustukset kansakunnan psyykessä ja sen horjuttamisessa. Onko kettu ovela vai pelkkä tuholainen (vermin)? - jään lukemaan, mitä tuleman pitää.

***

Richard Hughes - three of his main novels have found their way into Finnish, but not The Wooden Shepherdness, the second tome of the unfinished trilogy. I started a couple of days ago The Fox in the Attic and like its Hardyesque irony, sharp eye for local color, thinking, attitudes and prejudices - the 1920’s are surpringly similar to the current Britain: political tensions, new liberal ideas and scientific thinking - albeit houses are so cold, thinking is only possible while having a bath!

https://foxedquarterly.com/richard-hughes-in-hazard-literary-review/

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/