Keltainen on ollut porttikokemus: toiset se on suistanut kahvikulttuuriin pysyvästi, josta ei ole sittemmin noustu. Toiset ovat lähteneet etsimään parempaa teetä, tajuntaa laajentavia uusia kokemuksia - itse tunnustaudun tähän ryhmään kuuluvaksi - meitä leimaa jonkinlainen snobistinen asenne - keltainen on unohdettu samalla tavalla kuin joku lapsuuden häpeällinen kokemus. Se ei ole ollut oikeaa teetä, vaan bulkkia, Costa Ricaa tai Kulta Katriinaa kahvimerkeissä. Sille on sopivan tilaisuuden tullessa käännetty selkä ja otettu heti elintason nousun niin salliessa suuntima Assamin ja Darjeelingin kautta kohti vieläkin mystisempiä teelajikkeita ja niiden arvoituksellisia kirjainjonotunnuksia.
Silti Liptonin sekoitus on leimallisesti juuri teetä, samalla tavalla kuin Lada muistuttaa jotenkin filosofisessa mielessä Mercedes-Benziä, tietyllä karkealla tasolla. Kuten autoissakin, monet tyytyvät teessä vähempään. Jotkut, kuten edesmennyt setäni, hyväksyivät keltaisen leiman teen mukisematta, jos muuta ei ollut tarjolla. Usein ei ollut: yllättävän monelle Yellow Label Lipton edusti standardia, johon ei tarvinnut koskaan pettyä. Se on kuin MacDonaldsin perusjuustohampurilainen: tilatessaan tietää varmasti, mitä tuleman pitää. Oma makumuistoni liittyy mökkiolosuhteisiin: on kylmä syksy, jotain lämmintä pitää saada, majapaikasta löytyy vain pölyinen paketti Liptonia. Kiehuvan juoman karvauden rinnalla on erottavinaan hiirenpapanan aromia: se viipyilee suussa pitkään, säestäen samanaikaista tuntemusta kuuman veden polttamasta kielestä.
Minulla ei ole Englannista minkäänlaisia mielikuvia Liptonin keltaisesta: en ole hakenutkaan sellaisia havaintoja aktiivisesti. Keltainen voi olla suomalainen ilmiö. Sen kattava levinneisyys on voinut pohjustaa meillä alkuunsa rappeutuneen teekulttuurin surullista tilaa. Se antoi Tiikerin Päiväuni- ja Keisarin Morsian-tyyppisten sekoitusten sotkea markkinat ja kansan terveen teen laatutajun viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Näitä on riittänyt - ostimme Pukka-merkin teejoulukalenterin: 24 erilaista teesekoitusta, joissa musta tee jätetään häikäilemättömästi oppositioon. Mikään sekoituksista ei muistuta alkuperäistä Yellow Label Lipton-kokemusta: valikoima tuntuu oman elämänsä teesnobi-keittiöpsykologin tekemältä. Imperiumin parhaiden teeperinteiden äärellä ei siinä olla.
Kaivoin vaivalloisesti muistini lokeroista peltisen teepurkin. Se on päällisin puolin hieno. Törppö herättää mennyttä eloon kuin kitkerä versio Proustin lehmuksenkukkaisesta Madeleine-leivoksesta. En millään tajua, miten saimme tuollaisen purkin joskus tyhjennettyä. Siinä on katkeruutta melkein kuin entisen prinssin mielessä - vaikka muille jakaa.
***
Yellow Label Lipton is a sort of standard in tea quality. From that level you can rise to the snobistic hights of Assam and Darjeeling and even finer brews, or sink to the endless, sentimentally named tea combinations like Borgesian ”Tiger’s Daydream” or exotic ”Emperor’s Bride” - all ghastly.
