Liikkuvan metsän kintereillä

Photo Credit: https://lostrainforestsofbritain.org/

Englannin historian halki kulkee eleginen melodia menetetystä metsämaasta. Tämä sävelkulku on niin dominoiva ja turruttava, että havahduin kummeksuen tosiasiaan, että jopa Englannista löytyy vielä kelttiläisiä sademetsiä ja varsinkin niitä olisi ollut tarjolla huhtikuisen Walesin vierailun reitin varrella. Britannian sademetsät eivät ole mitään Shakespearen Birnamin liikkuvia metsiä, vaan ne ovat pitkään pysyneet merellisen rannikon tuntumassa ja vähin erin menettäneet jalansijaansa. Ne rinnastuvat Yhdysvaltojen rannikkoseudun punapuualueisiin. Mammuttipetäjät ja punapuut ovat tuttu näky myös Englannissa, tosin istutettuina. Ne menestyvät ainakin korkeudesta päätellen aivan hyvin: jälleen kerran viktoriaanit olivat ahkeria eksotiikan levittäjiä. Sademetsä ei tietenkään ole pelkkää puuta vaan myös aluskasveja, sammalia, leviä ja naavoja ja tietenkin pienempiä ja isompia eliöitä niiden mukana.

https://lostrainforestsofbritain.org/

Sademetsäalueita kummastellessani törmäsin myös niihin liittyneeseen toiseen käsitteeseen: lehdestämiseen - coppicing ja pollarding ovat termejä. Molemmat tarkoittavat puun leikkaamista niin, että siitä versoaa tuoreita oksia. Jälkimmäisessä menetelmässä leikkauskohta on muutaman jalan korkeudessa, kun tarkoitus on estää laiduntavia eläimiä, sekä peuroja ja kaniineja pääsemään versoihin kiinni. Tämä kaveri havainnollistaa viikinkirveensä avulla käsitteiden eroja. https://youtu.be/-AStex4g3zw

Pollardointia toistettaessa aina uudesta korkeammasta kohdasta puu vähitellen saa kummallisen muotonsa jonkinlaiseksi tuoliksi, joka voi olla sisältä ontto. Lehdestäminen varsin omituisesti lisää puun elinkaarta, sen juuristo levittäytyy normaalia suppeammalle alueelle, se pyrkii pitämään elinvoimansa vesojen kasvatuksessa korkeuden sijaan ja se säästyy myös latvatuhoilta, tuulen vaurioilta tavallista puuta helpommin. Vanhimmat lehdestämiseen käytetyt rungot voivat olla satoja vuosia vanhoja.

Lehdestämisessä saatiin karjalle kuivattua lehtiainesta, kerppuja, talviravinnoksi. Melkein kaikki lehtipuut tuntuvat soveltuneen lehdestämiseen. Oksista tehtiin polttopuita tai ne käytettiin pienempään tarvepuukäyttöön rakentamiseen, huonekaluiksi ja puukengiksi.

Lehdestämisen kulta-aika päättyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Polttopuun tarve väistyi hiilenkäytön rinnalla, kuljetusmahdollisuuksien kasvu ja puuta korvaavat rakennusmateriaalit yleistyivät. Maisemassa näkyvistä pollardeista on tullut eksotiikkaa, puutarhojen koriste-elementti, jonka laajempi merkitys on vähitellen unohtunut. Kehitys on meillä pitkälti ollut sama: lehdestäminen on pitkälti unohdettu menetelmä, joka parhaiten tunnetaan puutarhoissa Terijoen salavien leikkaustavasta. Ilmeisesti joissakin perinnealueilla vanhoja menetelmiä on meilläkin elvytetty.

Viimeisiä sademetsäalueita ja kadonneita metsänhoidon menetelmiä kartoittaessani mieleeni tulivat Macbethin kohtalonyhteyden lisäksi myös Tolkienin näkymät metsänhoitoon, jossa rauhalliset, tulevaisuudestaan huolestuneet entit suuttuvat pahan voimille elinpiirinsä uhkaamisesta. Seuraavalla Englannin matkalla voimme ikivanhan pollardoidun puun kohdatessamme ajatella sen olevan Tolkienin huornin tai entin, olion, joka on muuttunut niin puumaiseksi, ettei se enää liiku mihinkään, tyytyy vain olemaan paikoillaan, jossa se on viettänyt kunnioitettavan iäisyyden. Sademetsäalueella sopii varoa Vanhaa Halava-Ukkoa, joka on aikomuksiltaan pahantahtoisempi, ainakin jos vanhaa satusetää on uskominen.

***

This text is about Celtic Rain Forests and differences between coppicing and pollarding. The strange looking, woody forest-creatures can be centuries old, and most likely inspired some writings of J.R.R.Tolkien: his ents, huorns and The Old Man Willow.

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

Oh! That Cello! And Moeran

Edward Elgarin nimikkokävelyreitti Malvernissa on merkitty viulu-tunnuksilla. Se oli säveltäjän oma soitin. Maastot ovat niin jylhät, että yhtä hyvin ne olisi voinut merkitä rouheammalla sellolla. Elgarin sellokonsertto löytyy Turun sellokilpailun ohjelmasta - konserttorepertuaari soittimelle on suhteellisen pieni. Elgarin viulukonsertto taas ei taida olla Sibelius-viulukilpailun kantaohjelmistoa. 

Sellossa on jotain brittiläistä, maisemallista; soitin jyrisee ja resonoi voimalla ja väännöllä, ei niinkään suurimmalla nopeudella ja yksityiskohdilla - yhteys loiviin, mutta vakuuttaviin englantilaisiin maisemiin on olemassa. Elgarin lisäksi muun muassa Britten, Finzi ja Moeran ovat tarttuneet sellokonserton mahdollisuuteen. 

Ernest John Moeranin elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Hän haavoittui päähän ensimmäisessä maailmansodassa, joidenkin lähteiden mukaan hän kulki metallilevy haavan kohdalla. Ystävistä Philip Heseltine (Peter Warlock) oli arvokas, innostava ja sähäkkä säveltäjäystävä, mutta yhteinen juopotteluharrastus haittasi aivan erityisesti Moeranin työkykyä ja säveltämistä. Myös masennus oli tuttu vieras, sekin mahdollisesti sotaperintönä.

Moeranin sellokonserttoon liittyy valoisampia sävyjä. Hän oli tavannut lyhyesti sellisti Peers Coetmoren 1930-luvulla, mutta sodan jälkeen he tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin. Elämässä oli lyhyt onnellinen aika, josta syntyi sellokonsertto kelttitunnelmineen, harpun helähdyksineen, riehakkaaseen finaaliin huipentuen. On kaksi kuvaa Coetmoresta ja Moeranista, kun he ovat nousseet Malvern-kukkuloiden korkeimmalle kohdalle ja kulkevat käsi kädessä jyrkkää rinnettä. Kuvat ovat riipaisevia: tämä tuulinen idylli särkyy pian Moeranin taisteluun Kuningas Alkoholin kanssa ja vaimonsa tehdessä uraa pitkillä konserttimatkoilla. Mökkinsä yksinäisyyteen vetäytynyt säveltäjä hukkuu kohta epäselvissä oloissa satama-altaaseen.

Musiikin maisemallisuus on enemmän kuin metafora. Osa viehätyksestä syntyy toistosta: kun näkee maiseman eri kulmista, eri vuodenaikoina, eri valaistuksissa. Mikrotasolla ovat merkitseviä kasvit, maaperän tuoksut, ominaisvärit. Arvostaminen vaatii pitkäaikaisempaa suhdetta, useita kuuntelukertoja, totuttautumista. Tällä matkalla mestariteoksen määrittely vähitellen katoaa, uudet merkitykset nostavat päätään. Parhaimmillaan teos valtaa alaa niin, että se jotenkin vaikuttaa mielessäni, vaikka en teosta kuuntelekaan: jokin siinä jäytää sisintäni. 

Coetmoren levytys sellokonsertosta on tehty aviomiehen kuoleman jälkeen. Sanotaan, että hänen tekniikkansa on jo rapistunut ja että Wallfischin moderni levytys tavoittaa enemmän loistokkuutta. Teknisesti varmaan juuri näin: silti rajoitteistaan huolimatta Coetmore tietää, mitä soittaa; mistä sävelet kertovat. Kaiken lisäksi säveltäjä on kirjoittanut tekstinsä Coetmoren persoonallinen tekniikka huomioiden: säveltämisessä on ollut rakkautta ja tuo postuumi levytys on saman tunteen heijastus esittäjän puolelta. 

Itse pidän Coetmoren levytyksestä. Ensin ajattelin, että hankin sen, tutustun teokseen ja ostan sitten ajanmukaisemman esityksen. Nyt olen päätymässä siihen, että pärjään hyvin Coetmoren esityksellä. Siinä on erityisyyttä, tarinallisuutta ja koskettavuutta. Sello kertoo sellaista tarinaa, jonka välittämiseen soitin lienee syntynytkin. Siinä on yön tummuutta, voimakkaasti esiin puskevaa iloa ja juurevaa eteenpäin kulkemista. Lyritan levytys on kaikkine puutteineenkin klassikko ja hieno osa brittiläistä kelpo selloperinnettä. 

Ehkä teokseen tutustuminen on hyvä aloittaa finaalin pelimannimaisista tunnoista.

https://youtu.be/CoRUvneqyVQ

***

The Cello Concerto by Moeran is - like somebody said - the greatest British Cello Concerto. The competition is not too high, but I really like pastoral-later tragic Moeran work, tailor-made for his wife - cellist Peers Coetmore. The photos of the Lyrita original LP and CD of the happy couple in the Malvern Hills are moving. I think cello as an instrument has parallel features with the English Landscape: its merciless beauty and broad, slow gestures - not to forget the gentler, but still wild winds breezing in the Moeran Finale.

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.

 

Joulukalenteri 2021: luukku 12 - Alston

Alston on Englannin korkeimmalle paikalle sijoittunut markkinakaupunki. Korkeus ei ole kovin kummoinen, 1000 jalkaa eli 300 metriä, eikä ”kaupungissa” ole kuin reilu 1000 asukasta. 

Miten ihmiset valitsevat paikkoja, joissa haluavat käydä? Kukaan kaverini ei ole kertonut minulle Alstonista - tietoni siitä ovat Russell Chamberlinin kirjasta The English Country Town, josta valokuva jäi mieleen. Kuvassa on eittämättä pienenpieni urbaani keskittymä keskellä syvää maaseutua. Sijainti kukkuloiden ympäröimänä henkii syrjäisyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa - se voisi olla Giorgio Morandin asetelma, mutta kuvassa on myös jotain perusteellisen englantilaista. On vaikea sanoa, mistä sen huomaa - kuva on pastoraalinen juuri sillä tavalla, että se ei voi olla Sienan tai Dorgognen maisemista, vaan nimenomaan rauhallisen Cumbrian vieläkin rauhallisemmasta kolkasta. Alec Clifton-Taylor sanoisi epäröimättä, että erot huomaa liuskekivisistä kattolaatoista (slate).

Olen katsellut vuosien myötä tätä kuvaa usein. Se, etten ole paikassa käynyt, johtuu siitä, että sinne pitää mennä varta vasten. Lähistöllä ei oikeastaan ole paikkoja, joissa poikettaessa pistäytyisi samalla myös Alstonissa. Tällaisessa takamaan pikku paikassa on aina vaara, että kerran siellä käyneenä haluaa käydä siellä uudelleenkin - varmistamassa, että se on yhä siellä.

***

Alston is the last stop of my Christmas Calendar trip of unvisited places. This wonderful cover photo of Russell Chamberlin’s book has haunted me for years. What a lovely, pastoral-urban sight it is!

https://en.wikipedia.org/wiki/Alston,_Cumbria

https://www.amazon.co.uk/ENGLISH-COUNTRY-TOWN-NATIONAL-TRUST/dp/B000SHYFZ6

https://www.visitcumbria.com/evnp/alston/

Joulukalenteri 2021: luukku 8 - Constable Country

John Constable, maisemamaalari, oli Suffolkin poikia ja haki aiheensa varsin pieneltä alueelta kotiseudultaan. Tämä on sittemmin tullut tunnetuksi Constable Country-alueena. Dedhamin laakso ja sen kirkko, East Bergholt, Flatford, Stoke-by-Naylandin kirkko ovat tärkeitä kiintopisteitä. Olen kirjoittanut Constablesta blogiini ja olisi hienoa päästä näkemään hänen teostensa maisemallinen materiaali paikan päällä. Alimmasta linkistä pääsee turismisivuille, josta saa vinkkejä vaikka useamman päivän kiertomatkalle.

https://paxengland.blogspot.com/2017/05/john-constable-maalarin-luonto.html

***

John Constable, his own country, is familiar to all who admire his large canvases or small nature studies.

https://www.visitsuffolk.com/explore-constable-country-in-suffolk

Joulukalenteri 2021: luukku 6 - Holmfirth

Joissakin paikoissa sijainti on erinomaisen hieno, vaikka varsinaisesti mitään muita vetonauloja ei olisikaan. Tällaisessa kohteessa on kuitenkin aina muutama mieleenjäävä hieno rakennus, kauniita puita, teehuone ja pari ystävällistä ihmistä. Jälkimmäiset voivat antaa paikallisopastusta, humoristisia ohjeita (”Follow your nose!”), ihmetellä suomalaisia tai sotkea ministeriön kirkko-organisaatioon. Holmfirthin nimessä on pohjoismaisia kaikuja viikinkivaikutuksesta. The Last of Summer Wine - tv-sarja (Suomeksi esitetty nimellä ”Vielä virtaa”), jota en tunne, on filmattu täällä. Kuva kattilanpohjalla olevasta kylästä on aina vakuuttava. Kettlewell ja Whitby nyt tulevat ensimmäisenä mieleen ja Rievaulx.

***

Village location in a bottom of valley is always quite impressive. I think Holmfirth makes no exception.

https://en.wikipedia.org/wiki/Holmfirth

Joulukalenteri 2021: luukku 4 - Tintagel

Tintagel on noita Englannin läntisimpiä kolkkia: ihmiset ovat siellä eläneet kuningas Arthurin ajoista lähtien meren äärellä, lähes armoilla. Säveltäjä Arnold Bax vakuuttui paikasta, teki siitä sävelrunoelman, joka vuorostaan pelasti hänet unohdukselta 1950- ja 1960-luvuilla. Tintagelissa on tehty kaivauksia, joissa on selvinnyt, että asukkaat söivät - kalaa. Tämä tuskin yllätti varsinaisesti ketään, mutta paikka on varmasti käynnin väärti.

***

Tintagel! King Arthur and Sir Arnold Bax! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_Castle

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_(Bax)

Arnold Bax: Tintagel, counducted by Sir Adrian Boult:

https://youtu.be/LbTD_YvfqJI

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

Näkökulmaa Lontooseen

En ole blogissani juurikaan käsitellyt Lontoota, osittain siitä syystä, että liian isosta aiheesta on hankala saada otetta. Mutta nyt on tullut uutuuksia, jotka auttavat jäsentämään imperiumin sykkivää keskusta: puhun tietysti Blue Crow Median kaupunkikartoista.

https://bluecrowmedia.com/ 

Idea on yksinkertaisesti nerokas. Tehdään monotemaattinen kartta normaalin kirjavan hässäkän sijasta. Kun keskiverto kaupunkilomailija pyörryttää itsensä suurkaupungin rikkauksissa päämäärättömästi ja päähänpistojen armoilla kulkien, näiden oppaiden käyttäjä ottaa valitsemansa jyrkän ja selkeän näkökulman, pystyen hahmottamaan kokonaisuuden tehokkaasti. Tarjolla on useampi teema, kaikki kiinnostavia: Art Deco-rakennukset, Hawksmoorin arkkitehtuuriluomukset, maanalaisen (subway) arkkitehtuuri ja design, puut ja sokerina pohjalla betonibrutalismi. 

Varsinkin viimemainittu on kiinnostava. Varmaan lukijoista moni muukin minun tavoin on havahtunut Lontoossa jääneensä tuijottamaan jotain modernia tekelettä, josta ei varsinaisesti edes pidä. Niissä on jotain kiehtovaa ja kammottavaa, ne ovat moderneja ja sieluttomia versioita Elefanttimiehestä. Rakennettu herättämään meissä pelkoa ja sääliä.

Kuuluisat puut on tietysti lähes haavikkomainen näkökulma kaupunkiin. Hänhän totesi, että on monta viisasta miestä, mutta ei kuitenkaan yhtään hullua puuta. Puiden historia tahtoo jäädä aika lyhyeksi. Pariisissa muistan eräiden seetrien olleen paikallaan vallankumousta edeltävältä ajalta, mutta Lontoossa on yli tuhatvuotias marjakuusi. 

https://www.mylondon.news/news/north-london-news/londons-most-ancient-tree-can-16636531 

Jos se osaisi puhua, se voisi Brexit-tunnelmiin peilata vaikutelmiaan Hastingsin taistelun jälkeisestä ajasta. 

https://bluecrowmedia.com/collections/architecture-guides/products/london-maps-set

Sanoisin, että setti on niin houkutteleva, että kannattaa tarttua tilaisuuteen. Tällaisessa erikoismateriaalissa on aina vaara, että se loppuu kesken!

***

Blue Crow Media has published some monothematic maps and guides to London. What a wonderful, clever and clear idea to guide us to the otherwise chaotic urban jungle! These publications are so welcome! 

Leivo nousee korkeuksiin

Leivo eli kiuru on hämmästyttävä lintu. Monien laululintujen tavoin se on vaatimattoman näköinen. Kun kävelee leivojen reviirialueilla pellolla, vaatimattomuus ei kuitenkaan ole linnun määräävin ominaisuus. Reviirit ovat tiukasti määriteltyjä ja niistä taistellaan ankarasti. Niiden pinta-ala on vaatimaton, mutta lintu käyttääkin sitä korkealle. Se lentää ensin matalasti kaartaen, etsii kohoavat virtaukset ja kohoaa niiden mukana korkeuksiin kuin haukka. Usein lintu on niin korkealla, ettei sitä kunnolla näe, mutta sen ääni kuuluu yläpuolelta jäljittelemättömänä.

Ralph Vaughan Williams on teoksessaan The Lark Ascending, Leivo nousee korkeuksiin, kuvannut juuri tätä nousulentoa. Itse laulun jäljittely ei ole ollut säveltäjälle pääasia ja reviiritaisteluunkin näkökulma on tunteikkaampi. Silti sävellys tavoittaa jotain pienen linnun voimasta, kokoaa ja keskittää huomiomme ilmiöön, joka jää monesti ymmärtämättä. Sen elementaarisuuden tavoittaa keväällä, kun pellot eivät vielä viheriöi, kun ne ovat vielä kuolleita talven jäljiltä, mutta kiurut jo nousevat siivilleen. Siinä on uskomaton määrä voimaa, niin paljon, että Vaughan Williamsin on pakko tietyllä tavalla sentimentalisoida ja siten laimentaa sitä - tuloksena on hovikelpoinen, pastoraalisen Englannin musiikkiperinteen hienostunut huipputeos.

Viulu on juuri oikea soitin kuvaamaan leivon laulua, teoksen hiljaisen tihentyvä loppuhuipennus ja -nousu on todella hieno. Kiireisen kuulijan kannattaa hiljentyä edes kahden viimeisen minuutin ajaksi. Niilläkin pääsee hyvin kiinni teoksen ytimeen - aika seisahtuu ja voimme hetken olla paikassa, joka pienelle siivekkäälle on mahdollinen ja meidän osamme on vain ihastella. Mutta käykääpä myös tarkastamassa pellot, kuuluuko kiuruja.

Hilary Hahnin videoitu esitys löytyy tästä.

https://youtu.be/IOWN5fQnzGk

Hugh Beanin ja Sir Adrian Boultin klassinen esitys on ehkä yksi hienoimpia tulkintoja.

https://youtu.be/h6PYDPspMG8

***

The Lark Ascending is a masterpiece in the English pastoral music tradition - a moving piece, and based on the fierce reality of lark’s life. The real performance in the fields of springtime is a sonic spectacle - in spite of often austere surroundings. Hilary Hahn with her violin and a classic reading by Hugh Bean are doing honor to the brave bird himself!

Lämpimät terveiset Ulko-Hebrideiltä - Harris Tweed

Asterix Britanniassa-albumissa on ikimuistoinen kohtaus, jossa gallialaiset ihmettelevät britin karkeasta kankaasta tehtyjä housuja. 

”Me sanomme sitä tweediksi.” 

”Onko se kallista?” 

”Räätälini on varakas.”

Omistan muutaman tweedtakin, yhdet housut, joita olen käyttänyt harvemmin, pari lakkiakin, kravatin. Tweed pitää tuulta ja lämpöä, mutta ei erityisemmin laskeudu. Peruskankaasta on tehty myös kevytversio, joka yrittää tehdä kankaasta urbaanimman. Mutta jotenkin siinä soditaan kankaan periaatteita vastaan. Se on perinteinen kangas, jota tehdään käsityönä, ylpeänä, syrjäseudulla, Knallin ja sateenvarjon virkamiesten painajaiskomennuspaikalla, Ulko-Hebrideillä. 

Kangas on tehty äärimmäisiin oloihin, tuulta ja merta vastaan ja sen väritys on - kuten Juha Tanttu aivan oikein toteaa - oman maiseman väriä. Kanervaa, turvetta, ruohoja, horisonttia, sumua. Tweedtakissa sulautuu helposti osaksi luontoa. Itse vedän takin päälleni kuin haarniskaksi, muutun konservatiivisemmaksi, ajatteluni perinteellistyy. Kuten Tanttu, puen tweedtakin mielelläni matkalle mukaan. Siihen pukeutuneena ei ole missään tilanteessa liian muodollinen, mutta kuitenkin säilyttää tietyn asiallisuuden, jos olosuhteiden luonne sitä yllättäen vaatii.

Kankaan valmistaminen on kulkenut vaiheesta toiseen - välillä kangas on ollut huippumuotia, välillä ei. Vivienne Westwood on pyrkinyt vähentämään kankaan maskuliinisuutta. Toivottavaa on, että hieno kangas säilyttää korkean laatunsa ja hillityn kirjonsa. On ilahduttavaa, että netistä löytyy useita Harris Tweed-tuotteiden tarjoajia.

Oman kokemukseni pohjalta voin vastata Obelixin kysymykseen.

”Ei, tweed ei ole kallista. Se tekee, minkä lupaa ja kestää, jopa elämän ajan.”

***

There is no need to say much about the iconic wowen wollen cloth, Harris Tweed - its colors are from rural scenes and its durability and warmness is legendary. Obelix asked if it is very expensive. No, it is not. It is handmade and designed to wear lifetime of use.

Lontoota kiertämässä 1: Oxford ja Cambridge

Ensimmäisellä Englannin-matkallani ja muistaakseni toisellakin oli teemana Lontoon kiertäminen. Kun olimme tulleet maahan laivalla, lähdimme jo satamasta Interrail-lipuilla länttä kohti kiertämään pääkaupunkia ikäänkuin koukaten. Se ei ollut mitenkään helppoa, sopi hyvin reilaajille, joilla matkat oli maksettu ja aikaa riittävästi. Olen myös West Midlandsistä sukkuloinut Bury St Edmundsiin, Elyn kautta. Sekin edellytti useampaa junanvaihtoa. Lontoota olen myös välttänyt suosimalla Heathrowin sijasta paikallisia lentokenttiä: Leedsiä, Manchesteriä, Birminghamia, Stanstediä. Niin pääsee lähemmäs maaseutua, jos on sinne menossa.

Lontoota en sinänsä ole vältellyt, noilla kahdella ensimmäiselläkin reissulla kävimme palatessa näkemässä kaupunkia. Tuntuu vain turhalta käydä vilinässä pelkästään junanvaihtojen vuoksi. Kiertäminen ei kyllä useinkaan onnistu, liikennejärjestelmä on niin rakennettu, Lontoo on sen keskus.

Nyt kuitenkin näyttää, että Johnson ja Biden ovat molemmat junien ystäviä ja tätä yllättävääkin yhteistyön säveltä on ainakin tapailtu alustavasti. Johnson on heittänyt ilmaan aika kunnianhimoisen rautateiden investointisuunnitelman. Siihen sisältyy Cambridgen ja Oxfordin yhdistäminen radalla melkein miljardin punnan hankkeella.

https://railway-news.com/east-west-rail-to-receive-760-million-gbp-in-funding/

https://en.wikipedia.org/wiki/Varsity_Line

https://en.wikipedia.org/wiki/East_West_Rail

Rata on ollut aiemmin olemassa Varsity linen nimellä, sota-aikana se oli tärkeä Lontoon kiertämisen väylä, mutta liikennemäärät putosivat 1960-luvulle niin, että osuus lakkautettiin. Tuntuu uskomattomalta, että kahden yliopistokaupungin yhteys kulkee kaukaa Lontoon kautta: meillä sentään pääsee Tampereelta suoraan Turkuun halutessaan. 

Etätyön aikana voi miettiä, onko yhteydelle sittenkään tulevaisuudessakaan riittävästi käyttöä. Lippujen hinnat ovat korkeat ja yhteyden saa toki muutenkin. Voihan silti olla, että perinteinen raideyhteys luo uusia yhteyksiä yliopistojenkin ja opiskelijoiden välille, kaksi tieteen huippukuplaa voivat lähentyä toisiaan. Omat kokemukset ovat osoittaneet että itä-länsi-suuntaiset yhteydet eivät alueella autoiltunakaan ole turhan sujuvia. Karttaa tutkimalla voi huomata, että myös Lutonin lentokenttä - palvelutasoltaan Britannian surkeimmaksi mainittu - sijaitsee lähellä. Siitähän voisi tulla tulevaisuuden lentokeskus niille, jotka haluavat väistää Lontoota ruuhkineen ja suunnata yliopistojen riemuihin tai maaseudun iloihin.

***

In my early travels in England, I have done my best to avoid congested London: it was not always easy. However, in future, it might be easier: Government is backing the Varsity Line back on track, connecting Cambridge and Oxford, with the great financing scheme. Even better, Johnson and Biden are both friends of trains. My modest suggestion is also to develop somewhat problematic Luton airport, so that it could be linked to the same scheme - make it easier to travel to Oxbridge and to the Good Old Countryside.

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

Muratin alla

Great Malvern on ollut minulle Englannin avainkokemus. Paikka yhdistyy tätiini, jonka ystävä asui kaupungissa. Siskoni oli Malvernissa au pairina ja Maria myös. Malvern on kukkuloiden juuressa, ne kohoavat kaupungin ylle, puistojen ja metsien peittämät, laelta paljaat kukkulat. 

Marialla oli käytössään isäntäväkensä asunto. Varmaan aika harva au pair saa kokonaista, ylimääräistä asuntoa käyttöönsä. Mutta tämäkin on tyypillistä Mariaa, niin vain kävi. Kivijalka-asuntoon mentiin omasta portista, jossa luki ”Garden Flat”. Oli keittiö, josta näki Severnin laaksoon pitkälle. Kylpyhuone, jossa kokolattiamatto. Kaksi makuuhuonetta. Istuimme myöhään Marian kanssa keittiössä ja juttelimme. Juttelimme pitkään. Kasettisoittimessa soivat Mozartin pianokonsertot Serkinin soittamana, Abbado säesti, välillä käännettiin kasettia. Asunnossa tuntui puutarhamainen, vieno homeen tuoksu. Sama aromi on tullut myöhemmin vastaan eri paikoissa ja mieleni on aina sen yhdistänyt tuohon asuntoon ja sen tunnelmaan. 

Kun tuo kaikki oli ohi ja työtekijät lähteneet maahansa, minä palasin sinne takaisin, katsoin rinteitä ja puita, murattia ja silmäsin alas laaksonäkymään. Suuntasin Marian talolle ja kuljin sen viertä, katsoin tutun portin ja ikkunan. Kaikki oli yhä samalla tavalla iätöntä, vanhanaikaista. Ihmiset vain olivat omiin oloihinsa menneitä, kuka minnekin. Öljykangastakissani oli puupäärynä, joka tuoksui Dewberrylle. Puristin käteni sen ympärille taskussani. Palasin Malverniin uudestaankin. Ja uudelleen.

Muistoissa on sama rakenne kuin musiikissa, mitään ei ole olemassa, kaikki on häipynyt, soitto loppunut, keskustelu hiljennyt - ja silti kaikki on olemassa jossain. Silloin ihminen on vasta lopullisesti häipynyt maan päältä, kun kukaan ei enää muista häntä. Nämä ovat tunnelmia, joita kuvaavat herkimmin venäläiset suuret runoilijat - Ahmatova ja Pasternak. Kate Bushilla on laulu Under the Ivy, joka kertoo lapsen salaisesta puutarhasta, ruusujen luona, muratin alla, yksin minä, salaa, juhlien ulkopuolella. Mahlerin Maan laulu päättyy Jäähyväisiin, sijattomana vetäydytään vuorille, elämä päättyy, palatakseen taas kerran luonnon kukoistuksessa keväällä.

Mutta niin me kuitenkin palasimme yhdessä noille seuduille, samoille sijoille, olemme viettäneet siellä yhteisiä jouluja, kulkeneet pimeässä Prioryyn ja nähneet Severnin laakson allamme ja kukkulat yllämme, kulkeneet aitojen välissä muratin reunustamia polkuja eikä mikään ole koskaan ollut toisin.

”...me poljemme maata ja taivasta / jos hiivimme polun yli. ...”

***

Under the Ivy - When Maria worked as au pair in Malvern, I visited her Garden Flat, remember the view to the Severn Valley, smell of moisture in the apartment. It felt a bit like the edge of world. When Maria was gone, I returned there to refresh memories and in the end we got there back together: luckily, I say. 

Photo 1: View to the Severn Valley

Photo 2: Maria and her house

Mies, joka näki merta

Quintin Lake tuo meille kauan kaivatun hyvän uutisen Britanniasta. Pakkomielteiden riivaama mies on kiertänyt saaren rannikoita myöten - kävellen. Kuten Veikko Huovinen totesi, ihmisillä on nykyisin niin kummallisia harrastuksiakin. Kävely ei kuulu niihin, se on rehellistä ja siinä varmasti hahmottuu kotomaan koko kuva. Projektiaan Quintin on toteuttanut pätkissä - hyvä niin, hänellä on vielä perhe, jonne palata. 

Mitenkään ainutlaatuinen ajatus ei ole - John Merrill mainitaan innoittajaksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/John_Merrill_(marathon_walker)

https://www.amazon.co.uk/Turn-Right-Lands-End-Merrill/dp/0902280678/ref=pd_ybh_a_1?_encoding=UTF8&psc=1&refRID=BGXTNHXDJA7EBP4AH71S

Itse lisäisin vielä Paul Therouxin Kingdom by the Sea-teoksen, jota luin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa tuoreeltaan.

https://www.amazon.co.uk/Kingdom-Sea-Journey-Around-Britain/dp/0140071814/ref=sr_1_1?crid=15QUHL4XI2V9E&dchild=1&keywords=kingdom+by+the+sea+paul+theroux&qid=1600277448&sprefix=Kingdom+by+%2Caps%2C192&sr=8-1

En ole suuri meren ystävä, mutta on rannikon kuvaamisessa ajatusta. Köyhtyvän kotikaupunkini Espoon ylpeys on juurikin Rantaraitti, kunnallisen päätöksenteon sitkeyden demokraattinen riemuvoitto - merinäkymät kaiken kansan käyttöön. Juuri tämä on Quintininkin teon ytimessä - pitäisi saada esteettömyyttä päästä meren äärelle.

On mukava miettiä, että mies on tosiaan yöpynyt luonnon armoilla ja joka 5. päivä sallinut itselleen Bed and Breakfast paikan ylellisyyden pyykinpesuineen kaikkineen. Ja 15 mailia on ollut hänen päivittäinen vaelluksensa. Kiitos Quintin, urakastasi - mukava miettiä sitä!

***

Today, 16th September, 2020 The Times had good news: Mr Quintin Lake has circuled by feet the Sceptred Isle itself - against all accusations of trespassing. A most beautiful story: nice to think him and his predecessors. What a charming idea! We have in Espoo this Rantaraitti, a gem of municipal decision-making process, if there ever was one. Walking near sea is so good for you!