Goathland

En tunne erityistä valkean paperin kammoa, kirjoittamisen aloittamisen tuskaa. Tätä kirjoitusta mietin muutaman päivän - tunsin kasvavaa halua pukea kokemus kirjoitettuun muotoon. Yksi osa halua on uteliaisuus siitä, minkä muodon ja sisällön ajatukset saavat. Prosessi on osittain mysteerillinen ja näitä rivejä olen miettinyt jo valveunen läpi suodatettuina. 

Yksin tehdyllä matkalla katsoin iltaisin karttoja, koetin lietsoa itseäni rikkomaan jo asetetut kulkumallit ja päästämään matkustamisen henki etenemään tuntemattomille aloille. Silloin nimi Goathland sattui kartasta silmiin - villien alueiden laidalta, kaukana kaikesta. Nimen soinnissa on jotain ikiaikaista, arkaaista, hämärää. Matkani loppupuolella, viimeisen päivän iltana suuntasin noille seuduille - todennäköisemmin tein laajan kierroksen ja ohitin paikan kaukaa - vain suunnatakseni vielä villeimmille seuduille, kuten myöhemmin osoittautui.

Olen osittain hukannut kulkemani reitit. Kuvien perusteella voin määrittää kiintopisteitä. Ne vahvistavat mielikuviani. Varmuudella kuljin Rosedale Abbeyn kautta, illansuun kylä oli hiljainen. Miten sinne olin päätynyt, en muista, jossain alueella oli laajoja mäntymetsiä, selvää talousmetsää ja metsäkoneita. Goathland ei olisi vastannut nimen mielikuvaa jostain pelottavasta: kylä on Heartbeat TV-sarjan kuvauspaikka - sarjassa imaginäärinen Aidensfield. Goathlandin rautatieasema on taas Harry Potter-elokuvassa. Itse nimen etymologia on Good Land, hyvää maata. 

Myöhemmin yhdistin Goathlandin Yorkshire Moors Murders-tapaukseen. Mielikuva oli väärä, syrjäinen uhrien kätköpaikka oli Saddleworthin nummi Manchesterin liepeillä.

Rosedale jäi taakseni: ajoin kohti etelää ja Hutton-le-Holea, jossa olin poikennut matkani ensimmäisenä päivänä päämääränäni ikiaikainen Lastingham, joka oli ohjelmani keskeisiä paikkakuntia, nummen reunalla. Sama nummi levittäytyi nyt ympärilleni ylängöllä. Pysäytin auton kapean tien sivuun. Tie kiilsi vielä sateen jäljiltä. Kanervat hehkuivat heinäkuun viimeistä päivää. Siellä täällä oli kulotettuja, sitkeitä kanervakasvustoja luurankomaisina, mustuneina rankoina. Kulottaminen on vaativaa, tarkasti ammatillisesti vartioitua, alueet kytevät pitkään, tupruttaen savua maisemaan helposti päiväkausia. Kanerva peittää kaiken ja uusiutumisen vuoksi polttaminen säännöllisesti on välttämättömyys, se palauttaa vähät ravinteet kiertokulkuun ja lampaiden laidunnettavaksi.

Sillä paikalla, millä kuvan otin, ei ole nimeä. On vain ylängön autius, hiljaisuus ja äärettömyys. Ei mitään asutusta: vain laidoista lohkeileva tie yhteyksien merkkinä. Senkin alla voisi kulkea ikivanha roomalaistie. Nappasin muutaman kuvan, joista tässä jakamani on paras. Muistan hyvin tunnelman. Olin tullut pitkän matkan nähdäkseni äärimmäisen yksinkertaisen ympäristön. Maisemassa merkittävintä oli sen laajuus ja hiljaisuus ja kanervien tumma, lähes tuskallinen loistokkuus. Oliko tämä todellinen Goathland -vastapainona kaikelle viihteen ja turismin keksitylle krääsälle? Matkustaminen on usein yksinäistä, ryhmässäkin yhteyden, olevaisen etsimistä. Goathlandissa olin yksin, katselin maisemaa hetken, palasin auton luo ja ajoin pois, miettien, palaanko tänne uudestaan.

Olen yhä tuossa maisemassa. Etsin reittini kartalta ja vertaan kuvia ottamiini. Kirjailija Bruce Chatwin, Patagonian-kävijä, on kysynyt matkailijan peruskysymyksen ”Mitä teen täällä?”: se on haastava vastattava. Koska olin nähnyt Yorkshiren loiston ja vaikuttavat maisemat, minun oli nähtävä myös sen pinta ja kammottavan paljas, karu olennaisuus. Ilmassa ei ollut edes haukan kirkaisua huutomerkkinä, vain sateen jälkituotantovaihe. Muistin Haworthin kanervanummen kuumuuden ja kuivuuden. Kosteus sytytti täällä pienten kukkien värin ja himmensi horisointtiviivan. Tuonne näkymättömiin jäävät dalet, laaksot jylhyydessään. Joka paikassa horisontin tuntumassa oli vilkkaasti liikennöityjä teitä ja tiheää asutusta, kulttuurin verkkoja, yhteyksiä, tihentymiä, sekatavarakauppoja, virastoja, viihdekomplekseja. Minun oli lähdettävä niitä kohti. 

***

Goathland - there are two of them. The one village, linked with Heartbeat TV series, the another one my ur-experience of the last day of my first real Yorkshire trip. Somewhere between Rosedale Abbey and Hutton-le-Hole.

Angloskeptikon tunnustuksia

Lähes 500 blogipäivityksen jälkeen on tehtävä oikaisu: angloskeptikko olen, en anglofiili. Rakastan Englannissa monia asioita, mutta koko kirjoittamiseni taustalla ei ole ihailu, vaan halu ymmärtää maata, joka usein onnistuu herättämään niin kielteisiä tuntoja: ristiriitoja suorastaan. Itselleni anglofiiliyden kieltäminen on tietenkin luontevaa: en vain ole muotoillut sitä koskaan ulkopuolelle erityisen selvästi. Käsite on myös petollinen kuuluisan englantilaisen charmin tavoin: palvomiseen sisältyy Englannin kohdalla sisäänrakennettuna myös joidenkin kansallisten piirteiden samanaikaista inhoamista. 

Todellinen anglofiili tuskin olisi toivonut Englannin jalkapallojoukkueen putoamista jo alkusarjassa. Kun naisten Euroopan mestaruusottelu päättyi leijonattarien juhliin, suljin lähetyksen samantien ja menin ahdistuneena nukkumaan. Peli ei ollut kaunista. Suhtaudun pääosin epäillen myös englantilaiseen kirjallisuuteen, musiikkiin, kuningashuoneeseen, vaalijärjestelmään, vaateparsiin, suuriin kaupunkeihin... 

Rakastan englantilaista maisemaa, kivirakennelmia, aluskasvillisuutta, kansan sitkeää jääräpäisyyttä (tiettyyn rajaan), huumoria, pastoraalista musiikkia, teekulttuuria, juustoja, Chesterfield-sohvia…

Olen varsinaisesti frankofiili. Ensimmäinen Ranskan-matkani vuonna 1986 oli minulle elämys, josta en ole edelleenkään toipunut - maa oli niin erilainen Suomeeni verrattuna. Kun seuraavana vuonna kävin Englannissa, tunnelmat olivat heti ristiriitaiset. En päässyt vielä maaseudun makuun, isot kaupungit kiinnostivat, Lontoo oli upea. Sittemmin sen hohto on karissut ja maaseutu noussut suosikiksi. Junamatkailu on vaihtunut autoiluun ja olen päässyt tunkeutumaan syrjäisiin, viheliäisiinkin alhoihin. Äitini on vaatinut minua lopettamaan Englannista kirjoittamisen ja keskittymään Ranskaan. En löydä sitä järkeväksi. Pidän Ranskassa lähes kaikesta täysin kritiikittömästi. Se ei anna kirjoittamiselle hedelmällistä pohjaa kuten epäilyni Englannin suhteen. Minun Englantini kohtalona on olla menneisyytensä vanki ja oman persoonansa kahlehtima John Bull-hahmo. Sympatiseeraan hänen jännitteitään Walesin, Irlannin ja Skotlannin kanssa, pelkään hänen menettävän vahvan punavalkoisen ominaisvärinsä - varsinkin Yorkshiressa. Cotswoldshan on jo menetetty Lontooseen kyllästyneiden julkkisten invaasiossa, joka samalla pelastaa että häiritsee paikallisia oloja. Minun Englannilleni oli tyypillistä tehdä tunteella Brexit-ratkaisu ja koettaa sitten kärvistellä valintansa kanssa: löydettyään ja kadotettuaan itsensä. Tätä olen yrittänyt ymmärtää useamman kirjoituksen ajan, aina yhtä huonolla menestyksellä. Ehkä he eivät todellakaan kuulu Eurooppaan: aiempia virheitä on pyritty paikkailemaan uusilla.

Blogini tekstien luokittelussa erottuu yksi henkilö omana luokkanaan: Alec Clifton-Taylor. Hän oli väsymätön, tinkimätön, kivi-, puu- tai tiilirakennusten tutkija - joka lempeällä purevuudellaan ja armottomalla paikallisuuteen paneutumisellaan onnistui tekemään marginaalista kiinnostavan. Hänessä henkilöityy englantilaisen asenne, jossa sydän tuntuu yhä olevan imperiumin keskiössä, vaikka tutkitaan kattotiilten muotoja ja materiaalia menneestä, kadotetusta, nukkavierusta edwardiaanisesta maailmasta - luotto siihen, että joku kuuntelee on vahva, koska asia on niin tärkeä: aina muutama eksentrikko löytyy yleisöksi ja se riittää. Vaikka sitten Suomesta. 

Tunnistan englantilaisuudessa joitakin hirvittäviä piirteitä: omituisten tapojen ja instituutioiden loputtoman kärsivällisen sietämisen - kuningashuone on siitä oiva esimerkki - murhan nostaminen taidelajiksi dekkareissa toinen - siitä huolimatta en tunnustaudu anglofoobikoksi, pelkuriksi. Tai viime matkalla päätään nostanut boredom - kyllästyminen - paahtoleipää ei voi syödä määräänsä enempää, eikä maisemaan pysty juurtumaan, vaikka kuinka yrittäisi. Verbalistiikkakin väsyttää jossain vaiheessa, eikä jälki-imperialistinen yhteiskunta tunnu yrittävän tosissaan, politiikan seuraaminen on tuskallista ja innovointi ei enää muuta maailman perusteita, vaan synnyttää korkeintaan viihdepalvelua. Vanhat korppuuntuvat ja implantoituvat julkkikset pinnistelevät juorupalstoilla vuodesta toiseen loputtoman pitkään hallinneista kuningattarista mallia ammentaen karmeissa silmälaseissaan ja kulahtaneissa bikineissään.

Olen rakentanut Englannista mieleiseni tilkkutäkin ja viihdyn illuusiossani kuin parhaassakin linnassa. Tiedostan kipeästi, että tavoitan joitakin piirteitä vain karkeasti ja yksityiskohtia tuskin lainkaan ymmärtämättä. Olen jumittunut West Midlandsiin kuin Tolkien loputtomien vivahteidensa Keski-Maahan: sen haiseviin menninkäisiin, tunkkaisiin oluttupiin ja loputtomissa neuvonpidoissa harjoitettuihin moralisointeihin. Yritän löytää perussyytä, miksi tästä kaikesta on pitänyt edes yrittää päästä perille. Ehkä minun pitää yrittää sanoa jotain järkevää taidemaalari Samuel Palmerista ja hänen oudoista kuvistaan…kirja, se on täällä jossain…pastoraalisuuden paratiisillisuus…vai olisiko järkevintä ryömiä lopullisesti piikkipaatsamien alle? Anglomaanisuus on alituisena vaarana, jos ei pidä varaansa.

Ehkä Englannin asioiden seuranta on kuin loputonta laivastoon liittymistä, maailman herruuden illuusion tavoittelua, laivakorppujen nakertelua ja henkisen keripukin sietämistä. Ilkeämieliset ranskalaiset sanoivat, että Englannin laivasto kasvoi kahdesta syystä: Englannin keittiön ja naisten vuoksi. Törkeästi sanottu, omat havaintoni näistä kokonaisuuksista ovat myönteiset. Silti roskalehdistö ja voileipätahnat voivat ajaa kenet tahansa epätoivoon ja merille…muttei Eurooppaan, enää koskaan! Ei enää yhtään uutta voittamalla hävittyä sotaa!

***

At this point of blogging, it is fair to note, that I am not an Anglophile, but an Anglosceptic. Admiring some features, dispising some - a hopeless case of explaining the Famous Charm, not always lucky.

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.

A Greener Shade of Pale - Kuin vihreä varjo vaan

Matkan jälkeen kuvien katselu syventää syntyneitä vaikutelmia. Valitsemme jotkut kuvat ja toiset jäävät sivuun, niihin ei oikein tunnu liittyvän mitään tai ne aukeavat huonosti. Luulin matkalla ottaneeni kuvan, jossa on pelkkää nurmikkoa - paikkana Worcesterin Spetchley Park Gardens. Jostain syystä kamera ei sitä kuvaa ottanutkaan - vaikka jopa luin kameran näytöltä, että se tunnisti kohteen nurmikoksi. Nyt kaipaan tuota kuvaa - se tuntuu järjettömältä, mutta Englannin nurmikkoa ei löydy Suomesta, ne ovat ihan eri asioita. Englantilaisen nurmikon hienojakoisuus ja tasalaatuinen laajuus on uskomatonta, ensimmäisen kerran näin tällaisen laajan kentän pelkkää vihreää Cambridgen laitakaupungin common greenillä. Aivoni nimesivät näyn ”terapeuttiseksi vihreäksi” - niin rauhoittava se on. Siinä voi kävellä tai sille voi istahtaa, ei harrastaa mitään kovin hurjaa. Vain olla.

Otin pari kuvaa, joissa teemana oli jonkinlainen tunneli. Kuvan kaivanto on Kilpeckin kirkon ja linnan liepeiltä. Linnasta on jäljellä viheriöivän kummun päällä pari tulisijaa, pieni kirkko on hieman etäämmällä hautausmaan takana, sen toisella puolella kenttä, pelto, jonka keskellä kaarimainen muodostelma, joka on yhdistetty pakana-aikoihin saakka. Siinä kohdalla on nyt karjan suojakatos. Kuvani on toisesta suunnasta, lähempänä linnaa, ei tarvitse paljon mielikuvitusta, että kaivannon selittää vallihaudaksi. Aika on sitä pehmentänyt. Kuuluisa kuninkaallinen rajakaivanto Offa’s Dyke ei ole kaukana, sekin ajan hampaan pyöristämä - mutta massiivinen silti. Rauhallisuus antaa väärän vaikutelman, alue oli rajakahakoiden vuoksi linnoitettu, walesilaista vastaan Mercian puolesta. Me nousemme katsomaan kaivantoja ilmastoidun auton mukavuudesta ja jatkamme pian suurella nopeudella eteenpäin.

Matkan jälkeen Malvernin itäpuolella on pidetty myös District Councilin vaalit. Perinteisellä konservatiivialueella voittivat vihreät. Valituiksi tulivat myös konservatiivien, reformin, riippumattomien ja liberaalien ehdokkaita: yhtään työväenpuolueen ehdokasta ei mennyt läpi. Kaksipuoluejärjestelmä näyttää paikallisesti siis olevan murroksessa, siirtymän suuruus riippumattomille kertoo ehkä vihreiden kannatusta enemmän muutoksesta. Politiikkaan ollaan kyllästytty. Vihreiden asema alueella on poikkeuksellista: puolueen vanha puheenjohtaja vaikuttaa siellä yhä. Ja vanha konservatiivien ääniharava tipahti keskustan alueella juuri vihreiden arvojen vuoksi.

Reformi ei alueella tuntunut nousevan samalla tavoin kuin muualla maassa. Oma pelkoni on, että paikkaansa maailmassa yhä hakeva Englanti aloittaa jälleen uuden, tuskaisan kokeilun päästämällä reformin valtaan seuraavissa suurissa vaaleissa. Onnetonta on, että sinne on vielä pitkä matka - tyytymättömyys saa kasvaa rauhassa vaalivoitoksi, helpolla tavalla, joka ei kasvata valtiomiehiä, joista on muutenkin pula. Edessä on pitkä ja neuvoton uuden puolueen hallituskausi, jolla pitäisi löytää uusi suunta koko saarelle. Pelimerkkeinä ovat maahanmuuttokriittisyys ja EU-vastaisuus. Englantilaiset kestävät onnettomuudekseen olojen huonontumisen nurkumatta, ilman analyysejä ja peilejä - kapina kanavoituu vain uurnille. Vihreän ja Miellyttävän saaren etu olisi tilanteessa nopea erehdys ja päättäväiset, rakentavat suunnan korjausliikkeet yhteistyössä. Mutta siitä on vain houkan toivo.

Kummisetäni sanoi, että vanhana on hyvä käydä Roomassa: kaikki vanha on muuttunut ymmärrettävämmäksi. Mielikuvitus ja kokemus osaa täydentää rauniot ja kaivannot ponnistuksilla, jotka niiden takana ovat. Ei kaipaa suuria, rautalangasta väännettyjä elämyskeskuksia, lähes huomaamaton uurre maisemassa, yksittäinen vaatimaton muistotaulu ajaa asiansa ja hiljentää menneen äärelle. Joku voi kysyä, miten tästä eteenpäin? Vastaus on aika selvä. Ihmiset pakkautuvat keskuksiin, kuhisevat siellä. Vallihaudassa kulkija kulkee yksin koiransa perässä, taivaan alla, miettii sirpaleisesti omia asioitaan ja olettaa, että kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ei hän kovin väärässäkään ole. Kevättä seuraa kesä, joka kääntyy syksyksi ja talveksi, jouluksi ja kevääksi politiikan tuulista välittämättä. 

***

Green is very therapeutical colour in lawns and much vaster minimalistic surfaces of common lands. In politics, it is more controversial colour of change and worrying about the situation we are in. But, by and large, England remains a green and pleasant land - so far.

Kadotettua aikaa tutkimassa

Sarah kertoi, että hänen isänsä oli kuollut tiistaina. Olimme tavanneet ystävällisen herrasmiehen kahdella käynnillämme ja uutinen kosketti. Hän oli saapunut tuohon asuntoon Marlborough'sta, johon nyt ajattelin joskus meneväni muistokäynnille. Muutenkin minun olisi jo pitänyt käydä siinä maaseutukaupungissa. Hänen tyttärensä asunto oli vaihtunut Abbey Roadilta West Malverniin, jossa katsoin Black Mountainsin siintävää ketjua tuolla tuolilla istunutta vanhusta muistaen. Hän oli nyt mennyt paljon kauemmas.

Tytär, viikingeistä periytynyt, sanoi huhtikuun olevan parasta aikaa. Kun viimeksi olimme täällä sinikellojen aika (bluebells) oli vasta tulossa. Nyt niiden kausi lankesi oleskelumme aikana: sinisyys peitti alarinteitä. Huomasin huhtikuun loistossa kaipaavani menneitä kesiä ja jouluja, halusin niitä uudestaan.

Ikä on painanut meitä kaikkia, ihmisiä ja rakennuksia, mutta kukkulat ovat vielä vanhempia ja valtavuudessaan muuttumattomia, lohduttavia. Olen oppinut aikojen saatossa rakastamaan niitä etäältä: silloin ne ovat inhimillisiä: verhoutuvat ja etääntyvät meidän ihmisten tavoin. Kuljetuista poluista on tullut kerrostumia ja niiden vieret ovat täynnä muistoja.

Kirkon tilaisuuksissa ajan kulku näkyi kuolleiden poissaolona ja yleisenä ikääntymisenä. Ajattelin aktiiveja ja työntekijöitä, miten he jaksavat ja mistä tulee uusia väistyvien tilalle. Uusi pappi huomioi lapset erityisesti. Uppouduin taas ajatuksissani Prioryn historiaan, sen munkkeihin, katselin valtavia normannipylväitä ja goottilaisia kerroksia. Eikä viktoriaaneja voi koskaan sivuuttaa: väistyneinäkin he yhä dominoivat. Worcesterin Evensong tarjosi Tallisia ja Stanfordia. Heidän musiikki vie aina kauas, iättömyyteen.

Ilmat vaihtelivat, ei satanut kuten ennen, mutta pilvisyys saattoi vanhaan tapaan nopeasti kääntyä auringonpaisteeseen ja horisontin laajentumiseen. Sateenvarjo kannattaa silti pitää aina käsillä.

Oli muutostakin: Peter sanoi sen nyt selkeästi, mistä tunsin heti kiitollisuutta: Brexit oli virhe, se oli väärin äänestetty. Sen kanssa elettiin nyt. Moni asia oli nyt kalliimpaa, osa oli pysynyt edullisena. Juomat olivat enimmäkseen yhä halpoja. Makumaailma oli pysynyt pääosin samana, perunoissa ja sunnuntaipaistissa, teessä, johon pitää lisätä mielellään täysmaitoa. Ja maito tiivistyy yhä juustoiksi, erittäin päteviksi.

Marcel Proustin pääteos kääntyi englanniksi Remembrance of things past - menneiden asioiden muistelo Shakespearen sonetista. Proust ei kuitenkaan ole niin löperö: hän etsii menetettyä, hukattua, kadonnutta aikaa kuin tutkija, metodisesti. Käännös on mielenmaisemallisesti hyvä: Englanti ei tunnu kadonneelta, sen eri vivahteita voi makustella: kaikki tuntuu vaivattomasti olevan läsnä. Kuolleet kirjailijat, menneet sävellykset, vanhojen näytelmien uudelleentoisinnot. Kaikki vain on, tässä ja nyt, toistaiseksi, ilman suurta projektia. 

Monta kertaa yllätin itseni omituisesta meta-tunnelmasta: kaipasin paikkaan, missä parhaillaan olin. Tuijotin naapurirakennuksen pysähtynyttä kelloa, mustavalkoisia seiniä ja vihreitä reunalautoja, puutarhaa: kuin koneisto olisi pysäyttänyt kaiken. Huhtikuun lämmössä kaipasin kesähellettä ja joulukuun harmaata kirpeyttä. 

Retket Walesin puolelle tuntuivat nyt sulkevan vieraan maan minulta. Englantiin paluu oli kotiintuloa. Ensimmäisellä matkallani Englannissa 1987 tunsin vielä outoutta ja ulkopuolisuutta, se vahvistui 1990, kunnes 1991 aloin tuntea päässeeni sisään noihin tunteisiin, ne eivät olleet minun, vaan itse maan ominaisuuksia. Mitään ei pidä ottaa liian henkilökohtaisesti. Jane Austenin Järki ja tunteet päättyvät siihen: mitään ei ole menetetty, ei kadotettu, kaikki vain on. Sama Englanti on vain, yhä, jotenkin selittämättömästi. Ehkä se jatkaa tästä eteenpäinkin, eikä mennyttä tarvitse erikseen etsiä. Se on läsnä koko ajan, jokaisessa hetkessä, myös tulevassa.

***

Returning to England made me to wonder the passing of time, since 1987. There is no need for digging deeper in the À la recherche du temps perdu way - lighter Remembrance of Things Part is enough. Recollecting some memories and longing from April and its splendours to summertime and cooler, crispier Christmas.

Takaveden kirkot 2: Ely - Backwater Churches 2: Ely

Ensikosketukseni Elyn katedraaliin oli lapsuudessa John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilta. Normannityylinen kirkko näytti kuvissa salaperäisen ikivanhalta ja sen valtavista tammista rakennettu lanterni häikäisi loistokkudellaan. Matkustin varta vasten kirkkoa katsomaan loppuvuonna 1992. Jos liikkuu Fenlandissa, Cambridgen pohjoispuolta rautateitä pitkin, Ely sattuu sopivasti matkan varrelle. Muistan kirkon laivan viktoriaaniset kattomaalaukset hyvin, niiden värikkään koristeellisuuden ja kontrastin vanhempien aikojen askeettisiin kivirakenteisiin, Ainoan paikan päällä käyntini jälkeen olen kahdesti katsonut kirkon valtavaa, vakuuttavaa massaa ohimenevästä junasta. Olen katsonut sitä kuin suurta merellä liikkuvaa alusta.

Tänne perustettiin luostarikirkko jo 600-luvulla. Alue oli hankalapääsyinen takamaa, saari vetisten soiden keskellä - hieman samanlaista maastoa, missä Alfred Suuri piileskeli tanskalaisia. Isle of Eels, ankeriaiden saari, oli tietenkin helppo saalis tanskalaisten laivoille, he hävittivät luostarin 800-luvulla. Se oli ensimmäinen hävitys, kirkko nousi uudelleen pian, sen muovasivat ja laajensivat normannivalloittajat vuodesta 1066 lukien. Ylpeät tornit nousivat vesijättömaiden keskeltä. Länsitorni on korkein kaikista, sen oikealla puolella on säilynyt matalampi tornipari, mutta vasemmalta puolelta sellainen on romahtanut. Länsifasadi kummastuttaa sen vuoksi epäsymmetrisyydellään: siksikin Hedgecoen kuvat vaivasivat mieltäni. Nyt niitä kuvia ei löydy netin syövereistä enää ja kirjaa minulla ei ole käsillä. Valokuvaukseen ja brittiläiseen arkkitehtuuriin innostaneen tekijän tuotanto on sirpaloitunut ja unohtumassa. Kuuluisa Lady Chapel rakennettiin liian lähelle päärungon perustuksia, pohja petti ja ristilaivan torni tuli alas. Siihen kohtaan rakennettiin kuuluisa lanterni, nerokas geometrinen luomus. Onnettomuus kääntyi voitoksi, kiitos tekijämiesten.

Etsin erilaisista esityksistä tarkkaa kuvausta näistä romahduksista. Elystä löytyy paljon videoita, mutta paikallisväri on niissä liian vahvaa. Englantilaisten on vaikea pysyä asiassa, esitykset rönsyävät helposti eksentrisille sivupoluille ja takakujille. Kun odotan, että esiteltäisiin kunnianarvoisan rakennuksen dokumentteja, tarina siirtyykin kellojensoittajien ammattikunnan tai kirkon kaupan mummojen käsitöiden esittelyyn ja heidän muistoihinsa rakennuksesta. He ovat siellä käyneet koko ikänsä, mikä on tietysti etuoikeus. Ely on myös kärsinyt kuvainraastajien tekosista - pyhimyskuvia ja lasimaalauksia on surutta hävitetty, ja onpa kirkko ollut kokonaan suljettunakin kaupungin suuren pojan Oliver Cromwellin toimesta. 

Ely on kostea paikka yhä, vaikka se ei ole enää niin saari kuin muinaisina aikoina. Paikalla käynyt Daniel Defoe sanoi, että jokaisessa majatalon huoneessa oli sammakko. Kaupungin laidalla on iso venesatama. Sortumilla on ehkä jotain tekemistä maaperän kosteuden kanssa. Paikalliset näyttävät olevan tästä tietämättömiä. Kun etsin Google Earthista edustavia kuvia katedraalista, löysin närkästykseni paikallisen koiranulkoiluttajan, vandaalin, joka antaa lemmikkinsä merkkailla reviiriään kunnianarvoisen jättirakennuksen perustaan. Englantilainen understatement voi joskus saavuttaa liiallisia ulottuvuuksia, suoranaista kunnioituksen puutetta.

Ely on kaksiosaisen joulukalenterisarjani päätösosa. Katedraali on ulkoapäin vaikuttava kokonaisuus, jossa on poikkeuksellisen tyydyttävää tutkia eri aikojen tyylillisiä elementtejä. Vanhimmista osista emme tiedä juuri mitään, mutta paikan päällä voi tuntea, ettei näkyvissä osissa ole koko tarina. Sisätiloissa ikonoklastien hävityksiä on paikkailtu myöhemmillä töillä ja jopa tunteikkailla käsitöiden näyttelyillä: marmoripyhimykset voidaan korvata huovutustöillä. Valtava tila kuitenkin on akustisesti yhä koskematon, se soi. Ensimmäinen joululevyni oli John Rutterin Elyssä äänittämä. Lady Chapelilla on oma akustiikkansa, mutta ristikeskuksen alla hahmottaa tilan suuruuden myös äänitteestä. Musiikki vie vuosisatojen taakse normanniaikoihin: takamailla on vietetty joulua satoja vuosia, omassa rauhassa.

https://youtu.be/1Tro4svSDhw?si=4EVbyAyJudUS91w0

***

Ely is not the biggest of towns, but its Cathedral is unforgettable, the ancient Isle of Eels is worth visiting also on a rainy, foggy day of December. The great building is blessed with wonderful, extraordinary exterior and interior. But that naughty man - what is he and his dog doing?

Takaveden kirkot 1: Hull - Backwater Churches 1: Hull

Takavesi ei ole yleisesti Suomessa käytetty käsite, takamaa on tutumpi. Käytän termiä tässä tarkoittamaan jotain hankalasti luokse päästävää, ehkäpä vanhentunutta ja jotenkin takapajuista kohdetta veden partaalla. 

Kahden jutun sarjani voi mieltää myös eräänlaisena suppeana joulukalenterina. Joulun sanomahan on myös takamaan, vähäisen paikkakunnan, merkityksen nostamista. Backwater on englannissa käsitteenä valmis ja selkeä. Esimerkkini ovat molemmat myös veden ääriltä, paikkojen merkitys on joskus ollut huomattavasti suurempi ja ne ovat kummitelleet ajatuksissani vuosia.

Kävin Hullin suomalaisen merimieskirkon rakennuksella vuonna 2000. Kivijalasta löytyi graniittilaatta, joka kertoi, että piispa Gulin oli vihkinyt rakennuksen vuonna 1948.  Olin kuullut erään papin toimineen rakennuksessa ja etsin sen hänen vinkkinsä perusteella. Päättelin, että rakennuksen täytyi sijaita satama-alueella. Karttaa tutkiessani huomasin siellä Church Streetin, jolla epäilin kirkon olevan. Otaksuntani osui oikeaan - kookkaan rakennuksen seinässä oleva risti vielä sinetöi asian. Komea, edelleen nykyaikaisen oloinen punatiilirakennus toimi silloin kirjapainona ja sen työntekijät loivat minuun epäileviä katseita. 

Nykyisin rakennus on tyhjillään, aidattu ja siihen on haviteltu iäisyyshankkeena hotellia. En itse ottaisi huonetta tuolla sijainnilla. Hullissa kävin päiväseltään loistokkaammasta Beverleystä käsin. 

Suomalais-ruotsalaiset merimiehet olivat Hullissa kaukana kotoaan. Vuonna 1948 Englanti ja Suomi toipuvat vielä sodasta, mutta entisten vihollismaiden välillä kulki jo tavaraa, puuta, rautaa, tekniikkaa, tuskin mitään kovin ylellistä. Pohjoisen Hull ei ole attraktiivisinta Englantia, se on jopa muutaman kerran valittu maan rujoimmaksi paikaksi. Satama-alue vastasi mielikuvaani vaihettumisvyöhykkeenä olevasta teollisuusalueesta, turistia ei oltu ajateltu, vain työpaikkoja ja niidenkin loppumiseen oli varauduttu. Merimiehelle oli kuitenkin täällä tarjolla punkka yöpymiseen, mahdollisuus kuunnella pari ystävällistä sanaa, paikka palata lyhyen pub-käynnin jälkeen. Ehkä oli pöytä, jossa kirjoittaa postikortti ystävättärelle kaukana kotomaassa tai lukea kirkon kirjastosta lainattua kirjaa. Nuori pappi varmaan täällä mietti, miten parhaiten puhuttaa karkeita työmiehiä, jotka vain kulkivat tästä ohi.

Merimieskirkkojen verkosto on pienentynyt, vienti- ja tuontilaivat keskittyneet ja kasvaneet, Lontoon Rotherhythen merimieskirkko on jäänyt jäljelle ja kukoistaa. Historiaa on kuvattu hienosti vaikka tässä blogissa. https://merimieskirkko.fi/blogi/miksi-merimieskirkko-on-olemassa/ 

Hullissa voi vierailla Wilberforcen, orjuuden vastustajan, kotimuseossa. Yhteiskunnan muutos on ollut suuri, mutta orjuus on saanut uusia muotoja. Mittakaava on laajentunut globaalisti ja keskittynyt yhä enemmän Lontooseen. Pieni satamakaupunki on hiljentynyt, sen vauraus on mennyttä ja näkyy vain palasina. Church Street jatkuu Hedon Roadina. Hedon on Hullia vanhempi satama, Humberin sivujoen varressa. Kun joki umpeutui, Hull kasvoi. Hedonin kirkko on suuri ja nyt sisämaassa, se näyttää suhteettomalta, pelottavan mykältä, kuten kirkot joskus näyttävät. Kellotorni mittaa takamaan aikaa. 

Jos jatkan kohti rannikkoa, vastaan tulee vielä Patrington, takamaan takamaa ja sen korkeatorninen Queen of Holderness-kirkko.  Meri on lähellä ja tapansa mukaan valtava. Olen mielikuvissani usein katsellut tuota kirkkoa, seisoen hautausmaalla sen ympärillä. Se on niitä paikkoja, joissa matkoilla on vaan käytävä: ”Koska se oli siellä.” Tuollaiset kohteet ovat mieleenjääviä, autiossa ja tyhjässä tunteessa on silti jotain pysyvää, eikä poislähtö tee niin kipeää kuin jääminen.

***

This two-partite text is about churches in remote places, by the water, and how they have haunted my imagination for years. The first one is the old Seamen’s Mission building for Finnish and Swedish sailors, in Hull, the dock industrial area.

Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.

Liikkuvan metsän kintereillä

Photo Credit: https://lostrainforestsofbritain.org/

Englannin historian halki kulkee eleginen melodia menetetystä metsämaasta. Tämä sävelkulku on niin dominoiva ja turruttava, että havahduin kummeksuen tosiasiaan, että jopa Englannista löytyy vielä kelttiläisiä sademetsiä ja varsinkin niitä olisi ollut tarjolla huhtikuisen Walesin vierailun reitin varrella. Britannian sademetsät eivät ole mitään Shakespearen Birnamin liikkuvia metsiä, vaan ne ovat pitkään pysyneet merellisen rannikon tuntumassa ja vähin erin menettäneet jalansijaansa. Ne rinnastuvat Yhdysvaltojen rannikkoseudun punapuualueisiin. Mammuttipetäjät ja punapuut ovat tuttu näky myös Englannissa, tosin istutettuina. Ne menestyvät ainakin korkeudesta päätellen aivan hyvin: jälleen kerran viktoriaanit olivat ahkeria eksotiikan levittäjiä. Sademetsä ei tietenkään ole pelkkää puuta vaan myös aluskasveja, sammalia, leviä ja naavoja ja tietenkin pienempiä ja isompia eliöitä niiden mukana.

https://lostrainforestsofbritain.org/

Sademetsäalueita kummastellessani törmäsin myös niihin liittyneeseen toiseen käsitteeseen: lehdestämiseen - coppicing ja pollarding ovat termejä. Molemmat tarkoittavat puun leikkaamista niin, että siitä versoaa tuoreita oksia. Jälkimmäisessä menetelmässä leikkauskohta on muutaman jalan korkeudessa, kun tarkoitus on estää laiduntavia eläimiä, sekä peuroja ja kaniineja pääsemään versoihin kiinni. Tämä kaveri havainnollistaa viikinkirveensä avulla käsitteiden eroja. https://youtu.be/-AStex4g3zw

Pollardointia toistettaessa aina uudesta korkeammasta kohdasta puu vähitellen saa kummallisen muotonsa jonkinlaiseksi tuoliksi, joka voi olla sisältä ontto. Lehdestäminen varsin omituisesti lisää puun elinkaarta, sen juuristo levittäytyy normaalia suppeammalle alueelle, se pyrkii pitämään elinvoimansa vesojen kasvatuksessa korkeuden sijaan ja se säästyy myös latvatuhoilta, tuulen vaurioilta tavallista puuta helpommin. Vanhimmat lehdestämiseen käytetyt rungot voivat olla satoja vuosia vanhoja.

Lehdestämisessä saatiin karjalle kuivattua lehtiainesta, kerppuja, talviravinnoksi. Melkein kaikki lehtipuut tuntuvat soveltuneen lehdestämiseen. Oksista tehtiin polttopuita tai ne käytettiin pienempään tarvepuukäyttöön rakentamiseen, huonekaluiksi ja puukengiksi.

Lehdestämisen kulta-aika päättyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Polttopuun tarve väistyi hiilenkäytön rinnalla, kuljetusmahdollisuuksien kasvu ja puuta korvaavat rakennusmateriaalit yleistyivät. Maisemassa näkyvistä pollardeista on tullut eksotiikkaa, puutarhojen koriste-elementti, jonka laajempi merkitys on vähitellen unohtunut. Kehitys on meillä pitkälti ollut sama: lehdestäminen on pitkälti unohdettu menetelmä, joka parhaiten tunnetaan puutarhoissa Terijoen salavien leikkaustavasta. Ilmeisesti joissakin perinnealueilla vanhoja menetelmiä on meilläkin elvytetty.

Viimeisiä sademetsäalueita ja kadonneita metsänhoidon menetelmiä kartoittaessani mieleeni tulivat Macbethin kohtalonyhteyden lisäksi myös Tolkienin näkymät metsänhoitoon, jossa rauhalliset, tulevaisuudestaan huolestuneet entit suuttuvat pahan voimille elinpiirinsä uhkaamisesta. Seuraavalla Englannin matkalla voimme ikivanhan pollardoidun puun kohdatessamme ajatella sen olevan Tolkienin huornin tai entin, olion, joka on muuttunut niin puumaiseksi, ettei se enää liiku mihinkään, tyytyy vain olemaan paikoillaan, jossa se on viettänyt kunnioitettavan iäisyyden. Sademetsäalueella sopii varoa Vanhaa Halava-Ukkoa, joka on aikomuksiltaan pahantahtoisempi, ainakin jos vanhaa satusetää on uskominen.

***

This text is about Celtic Rain Forests and differences between coppicing and pollarding. The strange looking, woody forest-creatures can be centuries old, and most likely inspired some writings of J.R.R.Tolkien: his ents, huorns and The Old Man Willow.

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

Oh! That Cello! And Moeran

Edward Elgarin nimikkokävelyreitti Malvernissa on merkitty viulu-tunnuksilla. Se oli säveltäjän oma soitin. Maastot ovat niin jylhät, että yhtä hyvin ne olisi voinut merkitä rouheammalla sellolla. Elgarin sellokonsertto löytyy Turun sellokilpailun ohjelmasta - konserttorepertuaari soittimelle on suhteellisen pieni. Elgarin viulukonsertto taas ei taida olla Sibelius-viulukilpailun kantaohjelmistoa. 

Sellossa on jotain brittiläistä, maisemallista; soitin jyrisee ja resonoi voimalla ja väännöllä, ei niinkään suurimmalla nopeudella ja yksityiskohdilla - yhteys loiviin, mutta vakuuttaviin englantilaisiin maisemiin on olemassa. Elgarin lisäksi muun muassa Britten, Finzi ja Moeran ovat tarttuneet sellokonserton mahdollisuuteen. 

Ernest John Moeranin elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Hän haavoittui päähän ensimmäisessä maailmansodassa, joidenkin lähteiden mukaan hän kulki metallilevy haavan kohdalla. Ystävistä Philip Heseltine (Peter Warlock) oli arvokas, innostava ja sähäkkä säveltäjäystävä, mutta yhteinen juopotteluharrastus haittasi aivan erityisesti Moeranin työkykyä ja säveltämistä. Myös masennus oli tuttu vieras, sekin mahdollisesti sotaperintönä.

Moeranin sellokonserttoon liittyy valoisampia sävyjä. Hän oli tavannut lyhyesti sellisti Peers Coetmoren 1930-luvulla, mutta sodan jälkeen he tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin. Elämässä oli lyhyt onnellinen aika, josta syntyi sellokonsertto kelttitunnelmineen, harpun helähdyksineen, riehakkaaseen finaaliin huipentuen. On kaksi kuvaa Coetmoresta ja Moeranista, kun he ovat nousseet Malvern-kukkuloiden korkeimmalle kohdalle ja kulkevat käsi kädessä jyrkkää rinnettä. Kuvat ovat riipaisevia: tämä tuulinen idylli särkyy pian Moeranin taisteluun Kuningas Alkoholin kanssa ja vaimonsa tehdessä uraa pitkillä konserttimatkoilla. Mökkinsä yksinäisyyteen vetäytynyt säveltäjä hukkuu kohta epäselvissä oloissa satama-altaaseen.

Musiikin maisemallisuus on enemmän kuin metafora. Osa viehätyksestä syntyy toistosta: kun näkee maiseman eri kulmista, eri vuodenaikoina, eri valaistuksissa. Mikrotasolla ovat merkitseviä kasvit, maaperän tuoksut, ominaisvärit. Arvostaminen vaatii pitkäaikaisempaa suhdetta, useita kuuntelukertoja, totuttautumista. Tällä matkalla mestariteoksen määrittely vähitellen katoaa, uudet merkitykset nostavat päätään. Parhaimmillaan teos valtaa alaa niin, että se jotenkin vaikuttaa mielessäni, vaikka en teosta kuuntelekaan: jokin siinä jäytää sisintäni. 

Coetmoren levytys sellokonsertosta on tehty aviomiehen kuoleman jälkeen. Sanotaan, että hänen tekniikkansa on jo rapistunut ja että Wallfischin moderni levytys tavoittaa enemmän loistokkuutta. Teknisesti varmaan juuri näin: silti rajoitteistaan huolimatta Coetmore tietää, mitä soittaa; mistä sävelet kertovat. Kaiken lisäksi säveltäjä on kirjoittanut tekstinsä Coetmoren persoonallinen tekniikka huomioiden: säveltämisessä on ollut rakkautta ja tuo postuumi levytys on saman tunteen heijastus esittäjän puolelta. 

Itse pidän Coetmoren levytyksestä. Ensin ajattelin, että hankin sen, tutustun teokseen ja ostan sitten ajanmukaisemman esityksen. Nyt olen päätymässä siihen, että pärjään hyvin Coetmoren esityksellä. Siinä on erityisyyttä, tarinallisuutta ja koskettavuutta. Sello kertoo sellaista tarinaa, jonka välittämiseen soitin lienee syntynytkin. Siinä on yön tummuutta, voimakkaasti esiin puskevaa iloa ja juurevaa eteenpäin kulkemista. Lyritan levytys on kaikkine puutteineenkin klassikko ja hieno osa brittiläistä kelpo selloperinnettä. 

Ehkä teokseen tutustuminen on hyvä aloittaa finaalin pelimannimaisista tunnoista.

https://youtu.be/CoRUvneqyVQ

***

The Cello Concerto by Moeran is - like somebody said - the greatest British Cello Concerto. The competition is not too high, but I really like pastoral-later tragic Moeran work, tailor-made for his wife - cellist Peers Coetmore. The photos of the Lyrita original LP and CD of the happy couple in the Malvern Hills are moving. I think cello as an instrument has parallel features with the English Landscape: its merciless beauty and broad, slow gestures - not to forget the gentler, but still wild winds breezing in the Moeran Finale.

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.