Joulukalenteri 2021: luukku 12 - Alston

Alston on Englannin korkeimmalle paikalle sijoittunut markkinakaupunki. Korkeus ei ole kovin kummoinen, 1000 jalkaa eli 300 metriä, eikä ”kaupungissa” ole kuin reilu 1000 asukasta. 

Miten ihmiset valitsevat paikkoja, joissa haluavat käydä? Kukaan kaverini ei ole kertonut minulle Alstonista - tietoni siitä ovat Russell Chamberlinin kirjasta The English Country Town, josta valokuva jäi mieleen. Kuvassa on eittämättä pienenpieni urbaani keskittymä keskellä syvää maaseutua. Sijainti kukkuloiden ympäröimänä henkii syrjäisyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa - se voisi olla Giorgio Morandin asetelma, mutta kuvassa on myös jotain perusteellisen englantilaista. On vaikea sanoa, mistä sen huomaa - kuva on pastoraalinen juuri sillä tavalla, että se ei voi olla Sienan tai Dorgognen maisemista, vaan nimenomaan rauhallisen Cumbrian vieläkin rauhallisemmasta kolkasta. Alec Clifton-Taylor sanoisi epäröimättä, että erot huomaa liuskekivisistä kattolaatoista (slate).

Olen katsellut vuosien myötä tätä kuvaa usein. Se, etten ole paikassa käynyt, johtuu siitä, että sinne pitää mennä varta vasten. Lähistöllä ei oikeastaan ole paikkoja, joissa poikettaessa pistäytyisi samalla myös Alstonissa. Tällaisessa takamaan pikku paikassa on aina vaara, että kerran siellä käyneenä haluaa käydä siellä uudelleenkin - varmistamassa, että se on yhä siellä.

***

Alston is the last stop of my Christmas Calendar trip of unvisited places. This wonderful cover photo of Russell Chamberlin’s book has haunted me for years. What a lovely, pastoral-urban sight it is!

https://en.wikipedia.org/wiki/Alston,_Cumbria

https://www.amazon.co.uk/ENGLISH-COUNTRY-TOWN-NATIONAL-TRUST/dp/B000SHYFZ6

https://www.visitcumbria.com/evnp/alston/

Joulukalenteri 2021: luukku 11 - Jarrow

Kalenterissani on toiseksi viimeisen käymättömän paikan vuoro. Kun karttaa katsoo, paikka ei ole niitä kaikkein hurmaavimpia. Se sijaitsee varsin proosallisessa ympäristössä keskellä telakka- ja teollisuusalueita. Jarrowin kirkko, Jarrow Hall ja Bede Museum ovat kuitenkin syvällä menneisyydessä, jokien varsilla ja meren läheisyydessä. Bede, lisänimeltään ”Venerable” eli kunnioitettava, on Englannin kirkkohistorian ja siinä sivussa myös historiankirjoituksen isä. Ajan hampaan nakertamat kirkot ovat aina kiintoisia ja Jarrow luostarinraunioineen pistää varmasti mielikuvituksen liikkeelle. Jarrow Hall pyrkii ennallistamaan aikoja sitten hävinneitä puusta ja oljesta tehtyjä asuin- ja talousrakennuksia. Tällaiset kokeellisen arkeologian paikat ovat kiinnostavia - oma kokemukseni pienistäkin museoista Englannissa on, että he tekevät parhaansa elävöittääkseen vierailua historiassa, myös pienimmille vieraille.

Jarrowin lähistöllä sijaitsee saman aikakauden Monkwearmouthin luostarikirkko, jossa myös on käytävä samalla reissulla.

***

Jarrow is for ancient church and monastery site, for Bede and for Jarrow Hall - a project of reconstructed buildings from those days. All surrounded by dockyards and industrial sites. 

https://www.english-heritage.org.uk/visit/places/st-pauls-monastery-jarrow/

https://en.wikipedia.org/wiki/Monkwearmouth–Jarrow_Abbey

http://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

https://jarrowhall.com/museum-collections/experimental-archaeology/

Joulukalenteri 2021: luukku 10 - Stoke-on-Trent

Stoke-on-Trent on osa teollista vallankumousta ja myös jälkiteollista vaiheitta. Bone China on kääntynyt laadun takeesta kiinalaisomistuksen ikeeksi ja palautuksesta taas britti-osaamisen juurille. Tehtaan myymälään pitää päästä keramiikkaihanuuksien äärelle!

***

Stoke-on-Trent has seen glories of ”Bone China” and lower quality in ”Made in China” - so far production is back in the UK.

https://en.wikipedia.org/wiki/Middleport_Pottery

https://www.burleigh.co.uk/pages/visit-middleport-pottery

https://princes-foundation.org/practice/middleport-pottery

Joulukalenteri 2021: luukku 9 - Shobdon

Olen melkein käynyt Shobdonissa. Se valikoitui jo vierailuohjelmaamme, mutta reissu oli niin intensiivinen, että kohde putosi suosiolla seuraavaan kertaan. Kartano on purettu ja sen vanha kirkko, mutta kirkkoharrastajat Alec Clifton-Taylorista Simon Jenkinsiin ovat olleet liikuttavan yksimielisiä, että Shobdonin ”uusi” kirkko kuuluu aika lyhyellekin listalle maan kiinnostavimpia rakennuksia. Kyseessä on lähes ristiriitaiselta vaikuttava esimerkki englantilaisesta rokokoosta - ulkoa kirkko on lähes karu, sisältä se hohtaa kakunkuorrutteen valkoisessa ja wedgewoodlaisessa sinisessä - kontrasti on varmasti paikan päällä hämmentävä. Pastellisävyistä tulevat mieleen kotoisat puukirkkomme hempeine värityksineen.

***

Shobdon church is a rare English Rococo pearl!  

http://shobdonchurch.org.uk/

https://en.wikipedia.org/wiki/St_John%27s_Church,_Shobdon

http://www.english-church-architecture.net/herefordshire/shobdon/shobdon.htm

Joulukalenteri 2021: luukku 8 - Constable Country

John Constable, maisemamaalari, oli Suffolkin poikia ja haki aiheensa varsin pieneltä alueelta kotiseudultaan. Tämä on sittemmin tullut tunnetuksi Constable Country-alueena. Dedhamin laakso ja sen kirkko, East Bergholt, Flatford, Stoke-by-Naylandin kirkko ovat tärkeitä kiintopisteitä. Olen kirjoittanut Constablesta blogiini ja olisi hienoa päästä näkemään hänen teostensa maisemallinen materiaali paikan päällä. Alimmasta linkistä pääsee turismisivuille, josta saa vinkkejä vaikka useamman päivän kiertomatkalle.

https://paxengland.blogspot.com/2017/05/john-constable-maalarin-luonto.html

***

John Constable, his own country, is familiar to all who admire his large canvases or small nature studies.

https://www.visitsuffolk.com/explore-constable-country-in-suffolk

Joulukalenteri 2021: luukku 7 - Shrewsbury

Tämän suurehkon kaupungin tuntumassa olen ollut useasti, nähnyt kukkuloita ja Severn-joen kulkua. Pitäisi vain ottaa asiaksi käydä siellä - näkemässä virrat, sillat, korkeuserot ja vanhat, arvokkaat rakennukset. Se oli vanha Powys-kuningaskunnan keskus.

***

Shrewsbury should be visited!

https://en.wikipedia.org/wiki/Shrewsbury

Joulukalenteri 2021: luukku 6 - Holmfirth

Joissakin paikoissa sijainti on erinomaisen hieno, vaikka varsinaisesti mitään muita vetonauloja ei olisikaan. Tällaisessa kohteessa on kuitenkin aina muutama mieleenjäävä hieno rakennus, kauniita puita, teehuone ja pari ystävällistä ihmistä. Jälkimmäiset voivat antaa paikallisopastusta, humoristisia ohjeita (”Follow your nose!”), ihmetellä suomalaisia tai sotkea ministeriön kirkko-organisaatioon. Holmfirthin nimessä on pohjoismaisia kaikuja viikinkivaikutuksesta. The Last of Summer Wine - tv-sarja (Suomeksi esitetty nimellä ”Vielä virtaa”), jota en tunne, on filmattu täällä. Kuva kattilanpohjalla olevasta kylästä on aina vakuuttava. Kettlewell ja Whitby nyt tulevat ensimmäisenä mieleen ja Rievaulx.

***

Village location in a bottom of valley is always quite impressive. I think Holmfirth makes no exception.

https://en.wikipedia.org/wiki/Holmfirth

Joulukalenteri 2021: luukku 5- Patrington

The Queen of Holderness lempinimellä tunnettu Patringtonin kirkko on saanut kirkko-oppaissa paljon kehuja. Kyläpahainen on kaukana koilliskulmassa, meren tuntumassa. Sinne pitää lähteä vartavasten. Lähellä on kyllä myös Beverley, jossa on paljon nähtävää. Jos ja kun Patringtoniin päädyn, luulen, että helposti havaittavaan, korkeaan rakennukseen tutustumisen jälkeen seuraa lyhyt silmäys yhteisöön, satunnainen kohtaaminen jonkun paikallisen kanssa, lounas tai kahvittelu. Kirkkobongauksissa historia on lähellä senkin vuoksi, että hautausmailla voi miettiä hiljaisen oloisen paikan olemusta ja sen menneitä asukkeja.

***

Patrington, so remotely situated, is famous for its magnificent crowned church! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Patrington

Joulukalenteri 2021: luukku 4 - Tintagel

Tintagel on noita Englannin läntisimpiä kolkkia: ihmiset ovat siellä eläneet kuningas Arthurin ajoista lähtien meren äärellä, lähes armoilla. Säveltäjä Arnold Bax vakuuttui paikasta, teki siitä sävelrunoelman, joka vuorostaan pelasti hänet unohdukselta 1950- ja 1960-luvuilla. Tintagelissa on tehty kaivauksia, joissa on selvinnyt, että asukkaat söivät - kalaa. Tämä tuskin yllätti varsinaisesti ketään, mutta paikka on varmasti käynnin väärti.

***

Tintagel! King Arthur and Sir Arnold Bax! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_Castle

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_(Bax)

Arnold Bax: Tintagel, counducted by Sir Adrian Boult:

https://youtu.be/LbTD_YvfqJI

Joulukalenteri 2021: luukku 3 - Chester

Englannissa olen vältellyt isompia kaupunkeja, mutta kyllä muutama niistäkin on kiinnostava. Walesin tuntumassa sijaitsevassa Chesterissä viehättää, että roomalaisaika, West Mercian keskiaika ja viktoriaaninen kausi tuntuvat lyövän kättä loistokkaalla ja koristeellisella tavalla. Viktoriaanit tietenkin vetivät oman tulkintansa keskiajasta överiksi - lopputulos ei aina ole esteettisesti kärkiryhmää, mutta ihmeteltävää varmasti riittää. Bridge Street pitäisi nähdä ainakin teekupposen ajaksi.

***

Chester - that glorious combined handshake between Romans, Medieval and Victorian worlds. I think that might be worth seeing.

https://en.wikipedia.org/wiki/Chester

Joulukalenteri 2021: luukku 2 - Lavenham

Lavenham on Suffolkin villakyliä, villakaupalla vaurastunut, varaus näkyy taloissa, kaduilla ja kirkossa. Lovejoyn, antiikkituntijan ja hurmurin, seikkailut pyörivät usein näillä kulmilla ja hän myös onnistuu täpärästi pelastautumaan omista vihkiäisistään juuri täällä - jaksossa The Last Tango in Lavenham.

***

Lavenham - a wool church and Lovejoy in The Last Tango in Lavenham - and his narrow escspe from the altar.

https://en.wikipedia.org/wiki/Lavenham

Joulukalenteri 2021: luukku 1 - Colchester

Tämän vuotisessa joulukalenterissa on paikkoja, joissa en ole käynyt, mutta joissa kiinnostaisi käydä. Britannian vanhinta kaupunkia, Colchesteria, ei tarvitse paljon perustella - se oli Asterixin sivuilta ja Boudican kapinassa tuhoutunut Camulodunum. Oliko kuulu amatsonisoturi ja kansanvillitsijä jonkinlainen Thatcherin, tuon brittejä kiehtoneen voimanaisen, fyysinen edeltäjä? Koska en ole Lontoon ylimpiä ystäviä, onkin kummallista, etten ole jo käynyt tässä vanhassa pääkaupungissa. Onko Colchester Englannin Turku?

***

My Christmast Calendar for 2021 is about places I have not yet visited. Colchester or Camulodunum, starts the series. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Colchester

Pääritkö parasta? Ylähuoneen asioita.

P.G. Wodehouse-suomennosvalikoimassa Pip pip, Sir on mainion Paavo Lehtosen, suomentajan, verraton esipuhe. Hän lainaa siinä Oscar Wildea: ”Päärit ovat parasta, mitä Englannin kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut.” Ulkomaille syntyi Lehtosen mukaan aristokraatti-briteistä kummallinen kuva, jossa aatelisarvot ovat ostettavissa, eksentrisyys ja tietynlainen porvarillisuus löivät kättä, sikojen pitäminen saattoi olla säätyläiselle kunnia-asia, eikä säätykiertoonkaan suhtauduttu turhantarkasti. Tästä kaikesta Wodehouse ammensi kirjoihinsa aineksia lähes ehtymättömästi.

Vaikka Lehtonen toteaa, ettei Wodehouse ole realistinen kirjailija, emme voi väistää tosiasiaa, että Britannian parlamentin ylähuone - House of Lords - on yhä olemassa ja päärinarvoilla käydään poliittista kauppaa näinäkin päivinä. Vaikka alahuoneen - House of Commons - koko on rajoitettu  650 edustajaan, jotka kattavat koko valtakunnan vaalipiireillään, joita David Cameron huonolla menestyksellä yritti rajoittaa 600 kappaleeseen, on hämmentävää lukea, että ylähuonetta ei ole rajoitettu - määrä on vaihdellut useilla sadoilla henkilöllä vuosien aikana. Cameronin aikana hurjinta kehitystä jouduttiin suitsimaan - pääministeri itse ei ollut niinkään rajoittamassa päärien määriä. Nytkin luku on korkealta tuntuva 783 edustajaa - jotka eivät nauti palkkaa, mutta saavat päivärahat ja kulukorvaukset sekä kruunun työhuoneen käyttöönsä. Paikkamäärä ei kokouksissa aina tietenkään realisoidu, poissaoloja on. Sivumennen sanottuna, brittien väheksymässä Euroopan parlamentissa paikkoja on vaivaiset 705. Juontuuko brittien käsitys Euroopan parlamentista ”norsujen hautausmaana” heidän kokemuksiinsa omasta House of Lords-instituutiostaan?

Myös Boris Johnson on ollut liemessä viime päivinä perinteisen päärisuhmuroinnin kanssa. Kun periytyvistä paikoista on luovuttu, sitäkin enemmän punaisille penkeille (alahuoneen penkit ovat vihreät) pääsystä on tullut kuumaa poliittista kauppatavaraa. Ylähuoneeseen muuten kuuluvat myös piispat. Hengellinen sääty on paikalla virkakautensa, maallisemmat kollegat taas ovat pääosin elinkautisella komennuksella - for life.

Walter Bagehotin, suuren yhteiskunnallisen journalistin, mukaan parlamentti jakautui kahtia: tehokkaaseen ja hienostuneeseen osaan. Edellisen tehtävä oli hallita maata ja toinen taas keskittyi vaikutuksen tekemiseen. Tämä jälkimmäinen tuntuu jonkinlaiselta feodaaliselta jäännökseltä, jos kuningashuoneesta joskus luovutaan, vaikuttava ylimystön kamari varmaan menee samalla. Rooli alahuoneen lakien tarkistuksessa ja käsittelyn viivästyttämisessä tuntuu kummalliselta: varsinaista hylkäysvaltaa ei ylähuoneella ole demokraattisemmassa alavirrassa syntyneihiin tuotoksiin. Bagehot ajoi Englantiin perustuslakia, mutta sitä ei ole maahan edelleenkään luvassa.

https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Lords

Itse House of Lordsin sivut ovat hyvin vastuisiin keskittyneet: sieltä on turha hakea Wodehousen kuvaamaa matkailullista viehättävyyttä. Keskusteluja, asioita, pääsee seuraamaan korostetun helposti: avoimuus on kunniassa. Jokainen kadunhenkilökin pystyy muodostamaan käsityksen onko toiminta rationalisuuden sfääreissä. Kuuntelin pätkän tuoreesta keskustelusta: effectiveness - tehokkuus - toistui vanhan Lordin puheessa useasti, tietenkin hienostuneesti intonoiden.

https://www.parliament.uk/business/lords/

Ylähuoneessa voi olla tietynlaista matkailullista potentiaalia. Onhan meidänkin Ritarihuoneemme suhteellisen ahkerassa edustuskäytössä. Kyllä Englannin eksentrismiä voisi jalostaa myös matkailuvaltiksi Wodehousen hengessä. 

***

House of Lords is a great British institution, according to Bagehot - its purpose is to impress, and it rarely fails. Wodehouse as a writer, was as well very fond of Peers. To other countries, the institution itself is quite exotic - without limitations to the number of persons in the Upper Chamber. However, its internet pages and discussions are open to everyman to judge. 

Yksi ohi muiden - First past the post - vaalijärjestelmä

Source: Sky News. 

Miltä sinusta tuntuisi, jos äänestysalueesi olisi varsin pieni ja siltä valittaisiin vain yksi edustaja, joka kerää suurimman äänisaaliin? Periaatteessa kunnallisvaaleissa näin voisi ollakin, mutta itse en luota, että asuinalueeltani löytyisi ehdokas, joka ajaisi yleisesti parhaiten niitä asioita, joita haluaisin edistettävän. Toisaalta voisi olla kiehtovaa tavata meidän miestä tai naista kylätalolla säännöllisesti ja kysellä, miten hän edistää piirimme asioita - ja tietenkin välittää ideoita.

Näin kuitenkin Britannian malli toimii, sekä paikallisvaaleissa, että parlamenttivaaleissa. Järjestelmä suosii isoja puolueita - pienillä puolueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta saada ehdokkaita läpi kuten meidän suhteellisessa vaalitavassamme, jossa ääntenlaskun edetessä pienten puolueiden mahdollisuudet kasvavat. On harvinaista, että Britanniassa paikka menee pienelle puolueelle, mutta ei se mahdotontakaan ole: Vihreät ja  Liberaalit voivat tuottaa paikallisia yllätyksiä.

First-past-the-post - järjestelmää on viime aikoina jonkin verran arvosteltu poliittisen kentän polarisaatiosta - aivan oikein, sillä vahvin ehdokas jyrää siinä muut, joille aikanaan tarjotaan revanssia. On alueita, joissa sininen tai punainen väri istuu perinteessä ja liukumaa toiselle puolelle ei juuri esiinny, vaikka politiikka ei miellyttäisikään. Pienille puolueille suunnatut protestiäänet menevät järjestelmässä kirjaimellisesti hukkaan. Kummallisempi viime aikojen piirre on ollut Labourin (Whigs) anemiaa hipova kyvyttömyys kerätä kannattajia valtapuolue Konservatiiveihin (Torys) pettyneistä. Vaikka Boris Johnsonin hallituskausi ei ole ollut mikään kovin ihmeelliseltä vaikuttava menetystarina, sen kannatus on vaihtoehtojen puutteessa ollut varsin hyvä. Vaalijärjestelmän uudistuksissa seurataan tarkasti, palveleeko tilanne omaa ”red wall” tai ”blue wall” peruskannatusseutuja. Valtapuolue voi myös suomalaisittain yllättävän vapaasti valita itselleen mahdollisesti suotuisimman vaaliajankohdan - sitä on veikkailtu jopa ensi vuoden alkupuolelle. Korona-aika toi tämän Suomeenkin, tosin väliaikaisesti - kuntavaalien siirrosta käytiin melkoinen keskustelu, jossa myös poliittisia tarkoitusperiä kyseltiin.

Heikoinkaan vaalijärjestelmä ei kykene estämään pätevien ehdokkaiden valituksi tulemista, tai jos estää, demokratia on toiminut. Kuitenkin käytännössä kaksipuoluejärjestelmä polarisoi poliittista keskustelua: omaa leiriä puolustetaan pidempään, omasta piiristä pidetään mustasukkaisesti kiinni kuin reviiristä. Konsensustyyppistä toimintaa on vähemmän ja vastakkainasettelua enemmän. Huumoria rakastavat britit jäävät helposti koukkuun nokitteluun ja keveisiin heittoihin vastustajan suuntaan - poliittisen sisällön kustannuksella. Suomessakin keskivertoäänestäjällä alkaa olla vaikeuksia seurata keskusteluja vaalien alla - tietävätkö kaikki, mistä vastuista hyvinvointialuevaaleissa äänestetään? Toivottavasti. Mutta ainakaan Brexit-äänestyksessä brittien sisältötaju ei vakuuttanut - sen verran yllätyksiä on tullut.

Yllättävää on, että EU-parlamentin brittijäsenet valittiin listavaalilla - äänestettiin vain puoluetta, joka sitten kokosi mieleisensä listan läpi päässeiden määrää vastaavasti. Tälläkin on voinut olla osuutensa, ettei suuri yleisö Britanniassa kokenut Unionia omakseen. 

https://www.parliament.uk/about/how/elections-and-voting/voting-systems/

***

Finnish and British voting systems are fairly different. In Finland, proportional system allows greater variety of parties selected to local councils, to the Parliament and to the councils of newly established Wellbeing Services Counties. Is this a better way to build political trust? Both countries have political challenges, but perhaps Finnish discussion is not so polarised as current situation in the UK. Understanding the contents of the current politics is not either easy for a common person in both countries. 

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Minä oppijana - Some language lessons

 -Can I play the piano?

Kahvilanpitäjä katsoi minuun kummastuneena ja viittasi olkapäitään kohauttaen soittimeen salin perällä. Kiitin ja kävelin soittimen luo ja soitin Bachin ensimmäisen Ranskalaisen sarjan alun. Seuralaiselleni miekkonen totesi, ”He really can play it.”

Olin ensimmäisellä Englannin-matkallani ja tietenkin minun olisi pitänyt kysyä Could I….please?  Lukiolaisina olimme tulleet kielikurssien luvattuun kaupunkiin Weymouthiin Kanaalin yli. Kaupungissa oli teinien hyörinä melkoinen ja natiivit olivat harvassa. Suuntasimme jo seuraavana aamuna kohti Lontoota.

En ole koskaan ollut kovin varma millään kielellä. Ensimmäisellä luokalla osasin lukea jo hyvin, mutta sanelukirjoitus oli minulle painajaista, en meinannut pysyä perässä. Kolmannella luokalla tuli ensimmäinen vieras kieli, jostain syystä, varmaan myönteisten evakkokokemusten pohjalta, vanhempani halusivat minun valitsevan ruotsin. Opiskelu oli mukavaa, mutta minä jouduin sen luokan jälkeen vaihtamaan koulua. Siellä oli tarjolla ainoastaan englantia, joten jouduin ottamaan muut kiinni englannissa. Opettaja antoi minulle joitakin ylimääräisiä tunteja. En tuntenut englantia kovin varmaksi kielekseni, olin a late starter, myöhäinen aloittaja - se on jäänyt jonkinlaiseksi asenteeksi jonnekin syvälle. En oikein koskaan saanut rauhassa kulkeutua kieleen sisään, vaan lähdin sinne takamatkalta. 

Tämä asenne kulkeutui jotenkin myös ruotsin uudelleen opiskeluun 7. luokalla ja myös ranskan kieleen 8. luokalta lähtien. Kun lukiolaisena kävin Ranskassa, asenteeni parani, innostuin konkretiasta ja kulttuurista. Englannin kirjoitin m arvosanalla, samoin ranskan, mutta ruotsista sain laudaturin. Yliopistossa luin paljon ranskaa, kävin laajan kurssin ruotsia, mutta oikeastaan vain minimimäärän englantia. Siinä vaiheessa luin niin paljon englanniksi, etten enää nähnyt kursseja kovin tarpeellisiksi. Puhun ja ymmärrän kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olen jostain syystä herkkä samassa tilassa puhutuille oudoille intonaatioille ja ne pitkään saattoivat huonontaa oman puheeni laatua. Kokemuksen myötä olen oppinut siitä pois, pyrin puhumaan selvästi ja hitaahkosti, haluan säilyttää puheessani huumorin ja keveyden. En myöskään käytä raskasta ja vaikeaa sanastoa, vaan pyrin huomioimaan kaikkien kuulijoiden tason.

Kummitätini oli englanninkielen opettaja - kun pääsin ripille, hän osti minulle kuningas Jaakon Raamatun eli King James Holy Biblen ja ranskankielisen La Sainte Biblen. Ostin opiskelijana nahkaselkäisen siteen The Complete Shakespeare. Nuo kaikki ovat olleet minulla varsin vähäisellä lukemisella. Se on vahinko, joka on tietenkin korjattavissa. Kaksi kirjaa ovat myös kielenoppimisen ja kulttuurin kulmakiviä, eikä niitä voi oikeastaan mitenkään väistää kulttuurin kentillä liikkuessa. Olen käyttänyt noita kirjoja vain satunnaisiin tekstipoimintoihin. Jostain syystä näytelmien lukeminen yhteen pötköön on ollut verrattoman raskasta. Tällä ei ole mitään tekemistä itse muodon vieroksumisen kanssa, olen itsekin ohjannut koulunäytelmiä ja käsikirjoittanut niitä. Shakespeare-suhdettani on leimannut tämän ristiriidan tiedostaminen ja vaistomaisesti oletan muidenkin suhteen Avonin Joutseneen olevan varsin pintapuolinen. Oletus pitää useimmiten paikkansa ja niissä tapauksissa, joissa olen oletuksessani erehtynyt, olen oppinut paljon kielen verrattoman mestarin tuotannosta - usein syvälliseltä asiantuntijalta. 

Olen päätynyt loppujen lopuksi oppijana siihen, että tehokursseja parempi on kehittää päivittäistä traditiota harrastaa kieltä: puhua tai kirjoittaa. Kansainvälisiin asioihin hakeutuminen hoitaa puhumisen tarpeet automaattisesti, kieltä voi passiivisemmin kuunnella monesta paikasta, pitää muistilistoja oudoista vastaan tulleista sanoista. Aktiiviseen kirjoittamiseen on some ja sen päivittäiset ryhmät ollut hyvä väline. Vielä vuosienkin jälkeen huomaan tutussa ryhmässä viestin lähettämisen jälkeen tehneeni tyhmän kielioppivirheen. Ne aina harmittavat - varsinkin silloin, kun natiivi englannin opettaja-ystäväni on asiasta jo hienovaraisen ironiseen tyyliinsä jo aiemmin huomauttanut. Ajatuksien välittämisen epäonnistumiset eivät jostain syystä siinä määrin vaivaa, vaikka niitä tapahtuukin taajaan. Ehkä näissä väistämättömissä tappiossa lohduttaa Uuno Turhapuron asenne: ”On se kumma, miten huonosti paikalliset ymmärtävät omaa kieltään.” 

Uunon asenteessa on viisautta: on tärkeää nähdä myös omahyväisten tapojensa vankien - englantilaisten - kulissien taakse, suhtautua mediaan ja instituutioihin terveen epäilyn kanssa. Esimerkki tältä aamulta: legendaarinen The Times valisti lukijoitaan, että viehättävä Tarot-korttien lukija ei onnistunut ennustamaan La Palmaa uhkaavaa tulivuorenpurkausta. Brittiläisen ei sovi liikaa huolehtia ulkobrittien omaisuusarvoista, mutta vaihtoehtoisen tieteen edustajaa sopii aina kauhistella. Näkökulma ei ole arvovaltaiselle lehdelle kunniaksi, mutta se on kuitenkin lujasti kiinni keltaisen lehdistön viihdyttävissä aiheissa.

***

My learning process with the English language has been almost lifelong. I was a late starter and my humble path has been lined with grammar errors and misunderstandings - more or less severe. You cannot master English - the language and the culture - the best way to learn it is to use it on a daily base - and I thank very much my friends in different social media groups to keep me brushing up my skills and broaden my vocabulary.

Mitta mitasta - Measure for Measure

Kun Boris Johnson nyt ilmoitti, että palataan vanhoihin paino-, pituus- ja tilavuusmittoihin, tunne oli epäuskoinen. Kyllähän minun saarellani, minun ajatusteni Englannissa, on ollut kummalliset mittaus- ja punnitustavat aina käytössä. Romaaneja lueskellessa olen joutunut muuttamaan henkilöiden pituutta jaloista ja tuumista, saadakseni selville ovatko he paljonkin yli vähäisen varteni. Punta eli naula on tuttu Venetsian kauppiaan tunteville - lihaa ja hedelmiä olen varmaan ostanut tällä mitalla, sehän on noin kolmannes kilogrammaa. Unsseissa (Ounce) näkee merkintöjä jauhopaketeissa, yksikkö on alle 30 grammaa, joka on jo jonkinlainen annos jauhoja.

Waitrosen sivujen ja tutun juustokaupan sivujen tarkastelu kuitenkin osoitti, että vanhoista mitoista on pitkälti luovuttu. Olin varma, että juuston hinnat ovat myös ilmoitettu naulaa kohti, ne olivat kuitenkin tiukasti napoleonilaisen grammajärjestelmän piirissä. Mutta riemastuin, kun maitoa sai omituisessa 1,136 litran tonkassa - sehän on paljon kätevämmin kaksi pinttiä! Tämä on varmasti suurimmalle osalle suomalaisia myös kaikkein tutuin britti-mittayksikkö.

Autoilija on tähänkin saakka joutunut kohtaamaan mailit: numeroina lyhyt välimatka on kreivikunnissa tuntunut ajassa pitkältä ja olen hikoillut kaarteissa, vaikka mittari on näyttänyt vain 60 yksikköä tiimaa kohti. Loppujen lopulta mitat ja painot ovat vain sopimuksia ja niiden tarkoitus on antaa suhteellinen kuva vähästä tai paljosta. Kun olen ostanut piirakan, en ole juuri vaivannut päätäni sen painolla tai tilavuudella, vaan kappalemäärällä, johon ei nyt siis ole tarkoitus puuttua. Syöty piiras tietysti voi painaa mahanpohjalla grammoja tai vaikkapa naulan verran - tuhtia tavaraa ne ovat.

Boriksen painotus on kuitenkin varsin päättäväinen askel menneeseen, eksoottiseen ja museaaliseen. Siinä on jotain samaa kuin kotikaupunkini Espoon tapiolalaisuudessa. Ulkoa tulleen on vaikea saada kiinni, mikä puutarhakaupungissa ja sen usein ulkomuseaalisessa tilassa, jota kuitenkin muutos on perusteellisesti myllännyt, on niin ylivertaisen hienoa ja nostalgista. Boriksen strategia voi silti olla oikea, korostaa perusbrittien eksentrisyyttä, epäkäytännöllisyyttä ja perinteellisyyttä - ja kääntää selkää mannermaiselle yhtenäisjärjestelmälle. Kun vihreä ajattelu saarella etenee, on kiinnostavaa seurata esimerkiksi hiilijalanjäljen manifestoitumista vaikkapa unsseina eekkeriä kohti. On myös tärkeä seurata, onko kellojen taaksepäin kääntämisen projekti myös sellainen, että sillä on nuorison tuki - hehän ovat ilmeisesti pääosin kasvaneet universaalien suureiden parissa.

***

Boris Johnson has introduced some ideas to take back some old measurement units. It is surprising that continental way has taken such a good grip of the UK, there are some opportunities with this project of remembrance of things past. For exemple, Waitrose has much updating in their pages - but for example milk is very conveniently sold at 2 pints bottles. The message is very clear, a point about the tradition and the history, but I am afraid young people might get confused in some details.

Michael Lambert - A Fanfare for the Common Man

Blogin pito on viime aikoina muuttunut entistä enemmän kaukorakkaudeksi.  Saarivaltakunta on etääntynyt mantereesta ja peittynyt sumujen alle. Rakkaalle maalle ei tunnu kuuluvan hyvää, olen jopa miettinyt, onko suhteeni kestävällä pohjalla. 

Viime aikoina uskoani Britanniaan on palauttanut kuitenkin Michael Lambert. Hän on perusbritti, joka on ottanut asiakseen järjen puhumisen, vaikka se olisi kuin tuuleen kuiskaamista. Hän tekee sen alistuneesti, hienovireisen suorasti, välttää kiihkoa, mutta on silti tuohtumuksen kyllästämä. Vallanpitäjät ovat hänen yhden miehen sotansa kohteena.

Lambert ei käytä mestaritoimittajien värikästä ja itsekeskeistä repertuaaria, hän luottaa yksinkertaiseen, samoja esimerkkejä postauksesta toiseen käyttävään ilmaisuunsa. Hän ei asetu vallanpitäjien ylä- tai alapuolelle, vaan heidän tasolleen. Heistä tuleekin äkkiä ihmisiä, jotka voivat erehtyä - Lambert uskoo, että he ovat erehtyneet pahemman kerran.

Uusimmassa postauksessa käsitellään Brexitin aiheuttamaa rekkakuskipulaa ja Lontoon metron kuljettajien vahvaa neuvotteluasemaa. Jos kuljettajat menevät lakkoon - ne mitä on jäljellä - yhteiskunta on nopeasti polvillaan. Tilanne on kärjistymässä, sanoo Lambert. Hän lienee oikeassa. 

Luokittelin Lambertin ensin tietysti katkeroituneeksi hörhöksi, mutta olen muuttanut asennettani - hänessä on lyyristä pahanilmanlintua iso osa, hänen sordinoituja jeremiadejaan on jollain salaisella tavalla erittäin miellyttävä kuunnella. Niissä kuuluu peribrittiläinen yksilöllinen ääni, joka on ollut ikävästi harvinaistumassa. Suosittelen. Alla linkki uusimpaan.

https://youtu.be/fNuuYrjoe9s

***

Above is a link to the latest criticism from Mr Michael Lambert, a Common Man with a lot of Common Sense. When I first listened to him, I mistook him as a bitter old man, but I have started to think him more as a male version of Cassandra, prone to subdued and eloquent tones - which make his repetitive and everyday level message more easy listening - he can be seen as a pessimistic, but I think in his heart he try to be a true optimistic, hoping England will one day reign supreme and the fogs of today will be cast away.

Puutarhan alla - Under the garden

Lähes 40 vuotta vierähti ja nyt luin Graham Greenen Nollapisteen uudelleen. Neljän novellin tai novellan kokonaisuus on alkuperäiseltä nimeltään A sense of reality - todellisuuden tuntu, mutta suomennoksenkin otsikko on hyvä, tarinat liikkuvat todellakin kummallisesti jonkinlaisella Ground Zerolla.

Tämä oli niitä kirjoja, joista tuli olo, että voiko kirjallisuus olla tällaista. Kaikki oli hyvin selkeää, kirkasta ja samalla täysin mielikuvituksellista ja salaperäistä. Pidin teoksesta valtavasti ja olen muistellut sitä usein. On aina riski palata tämmöiseen kokemukseen. Mutta kun riski havaitaan, se otetaan - luin tämän uudelleen ja jouduin toteamaan, että tässä on ilmeisesti mestariteos, koska se iski edelleen vanhoilla jekuillaan makeasti.

Puutarhan alla on kertomus miehestä, joka sairastuu vakavasti ja palaa lapsuutensa maisemiin. Hän on kulkenut maailman halki ja kohtaa nyt veljensä, äitinsä vaikutuksen, mittakaavaltaan kutistuneet paikat. Veli on joutunut palastelemaan tiluksia kunnan vuokra-asunnoiksi ja äidin Fabian Society - Labour-puolueen taustatekijä - yhteydet nousevat esiin alleviivaten puitteiden tunkkaisuutta. Velikään ei ole saanut paljoa aikaiseksi. 

Tarinan aihe on vanha Aarresaari-henkinen seikkailutarina, jonka nimihenkilö on poikasena kirjoittanut koulunsa lehteen. Nyt tuo juttu näyttäytyy valheellisena ja vanhentunut mies kirjoittaa äitinsä huoneessa yöpyessään jutun uudelleen. Se, mitä hän poikasena koki puutarhan alla on muovannut häntä, opettanut ja ohjannut, hän on etsinyt onneansa ympäri maailman, mutta hän ei ole tietoa jakanut. Hän ei ole itsekään varma, mitä oikein tapahtui. Hän palaa seuraavana aamuna vuosikymmenien takaiselle tapahtumapaikalle - järven keskellä oleva saari osoittautuu matalaksi lammikoksi, jossa on pieni saarentapainen - hän pääsee sinne helposti hyppäämällä. Puutarhan alle johtava kolo löytyy ja esinetodisteita, että joskus tapahtunut olisi sittenkin ollut totta. Tarinan päättyessä jää vain kasvava uteliaisuus, ovatko elämään niin suuresti vaikuttaneet hahmot olleet oikeasti olemassa. 

Greene on erittäin juonikas kirjailija. Taloudellinen tyyli kertoo kurinalaisuudesta - hän kirjoitti aamupäivällä vakiomäärän liuskoja, oli kunto mikä hyvänsä. Aiheissa näkee hyvin hänen vakavan ilkikurisuutensa, voidaan mennä syvälle maan alle aarteiden perässä ja käsiin ei oikeastaan jääkään mitään. Nollapisteen seuraava novelli on samalla tavalla herkullinen - kertoja kohtaa jouluyön messussa Colmarin-matkallaan katolisen kirjailijan, jota on ihaillut. He viettävät yön kirjailijan kotona keskustellen oivallisen viinin ja kehnon konjakin parissa. Puitteet ovat hienosti kuvatut - tunnen itsekin Colmaria hyvin - mutta mikään ei ole isännän luona niin kuin vieras olettaa. Yhden tulkinnan mukaan kertomuksen juju on, että Greene on laittanut itsensä vierailemaan kirjailijan luona, joka on hyvin hänen itsensä kaltainen. Tarina loppuu siinäkin kuin uni toden ja mielikuvituksen rajoille.

Nollapisteen saa suomalaisista divareista helposti, vahva suositus. Kevyttä luettavaa, mutta painavaa tekstiä.

***

After almost 40 years, I re-read Under the garden, from A sense of reality by Graham Greene. A clear, fascinating and vague story of a man returning to the scenes of his boyhood and some mysterious things that happened to him. I loved to revisit this great story! I liked it then, and I like it now!

http://thresholds.chi.ac.uk/graham-greenes-alice-in-wonderland/

Foylen sota - taas kerran

Pidin kovasti Foylen sodasta, kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Katsoin sitä sota-aikaan sijoittuneena murhamysteerisarjana, jossa hyvä tiimi selvittää asiat ideaalin harmonian ja oikeudentajun vallitessa. Nyt kertaus tuotti muutamia uusiakin ajatuksia. 

Sota tarjoaa sarjalle murhiakin suuremman kuoleman kehyksen: menetysten ja riskien realisoitumisen todennäköisyys on kasvanut ja korostunut. Tätä latausta korostaa nimisankarin, ideaalin poliisimiehen, vaitelias ja salaisesti ahdistunutkin hahmo. Hän tuntee kuoleman omalta sotataipaleeltaan ja saksalaisten tyylin, joka ei aina mene herrasmiestapojen mukaisesti.

Samantha-Samin hahmo on puolikoominen ja hänen tehtävänsä on useinkin katsoa kulissien taakse. Aikakauden kuva, naisten asema ja säännöstelyn aiheuttama krooninen nälkä projisoituvat juuri Samin kautta. Hänen nopea älykkyytensä ja tilannetajunsa täydellisyys pehmentävät vallitsevaa ankeutta ja ennenkaikkea miehistä pönäkkyyttä. Sarjan huolellinen materiaalityö yhdessä Samin ja sivuhahmojen elävyyden kanssa herättävät menneen ajan eloon - on kiehtovaa katsoa rajoitettuun ja tiukasti kontrolloituun aikaan oman aikamme koronalasien läpi. Matkustaminen on rajoitettua ja uhka tulee ulkoa. Sam hurmaantuu yhdessä hienossa kohtauksessa poliisiarpajaisten palkinnosta, isosta sipulista - kaikesta on puutetta.

Uudella katsomisella sarjan moraalinen taso näyttäytyi aiempaa kiehtovampana. Vaikka sarjan poliisiasema pitää yhtä, englantilaiset esitetään varsinaisena kummajaisten joukkona, jotka ovat kampittamassa toisiaan myös ulkoisen uhkan alla. Tässä on tiettyä ajattomuutta. Loputtomasti sarjassa tapaamme virkahenkilöitä, jotka liikkuvat omalla asiallaan, tunteiden tai puhtaan lapsellisen hölmöyden nimissä. Vaimollani on tapana puhua miehisistä ”kunnian kentistä” - niitä sarjassa löytyy. Anthony Horowitzin käsikirjoittama sarja on asiantuntijan työtä - saamme paljon tietoa sotasairaaloista, huollon järjestämisestä, puiden valikoimisesta sotaponnistuksiin, tiedustelusta, mutta myös mustan pörssin kaupasta, keinottelusta ja sotasankareiden uupumisesta. Sarja on inhimillinen, eikä missään kohtaa helppoa viihdettä. Sota tuo moraaliset ongelmat myös kotirintamalle ja myös katsoja joutuu pohtimaan, miten olisi itse toiminut tilanteissa.

Sarjan edetessä väistämättömäksi kysymykseksi nousee, miksi läpikotaisin rehellisellä, nuhteettomalla, puhtaan idealistisella Foylella, matalasta taustasta nousseella kelpo miehellä ei ole maamiehissään ystäviä, vaan hän päätyy kummalliseen ystävyyteen amerikkalaisen kanssa. Hän on nähnyt liikaa ja tietää liian paljon. Menneen maailman tuntu välittyy sarjassa kuitenkin parhaiten juuri hänen kauttaan, vähäeleisenä ja vankkumattomana, vanhana hyvänä ja kauniina Englantina.

***

Foyle’s War revisited. A great series - my second viewing raised some points about the moral level in society - the Police Station works as a whole, but nothing outside it cannot be taken for granted: sometimes the Britons seem to take pleasure of taking sides against each other, even under severe outer threat. The Wartime epoque is marvellously illustrated by tiniest details and strange characters of all sort.

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

Hifistelystä ja markkinaraoista

Olen kirjoittanut Schweppesin vesistä kolmiosaisen sarjan. 

https://paxengland.blogspot.com/2018/09/schweppes-1-vesihistoriaa.html 

Luulin, että tuotemerkki on niin ikoninen, ettei sen asemaa mikään horjuta. Viikonloppuna kuitenkin sain lukea Timesistä, että baarit tarjoilevat nykyisin lantrinkeina Fever-Treen tuotteita - firman markkina-arvo on muutamassa vuodessa kivunnut yli kolmen miljardin punnan. 

https://www.thetimes.co.uk/article/will-speedy-grocery-change-the-world-i-think-not-but-don-t-take-my-word-for-it-j993svxxf

Kirjoittaja on ennustanut ennenkin maailmaa väärin, ei ole uskonut soft drink- vaihtoehtoihin, ei iPadeihin, eikä nyt usko, että kotiinkuljetus mullistaa ruoan nettikauppaa.

Minun oli pakko suunnata lähikauppaan ja täytin korini näillä markkinat mullistavilla juomilla. Jäähdyttelin ne huolellisesti ja aloin otsa kurtussa testaamaan niitä. Tonic Water osoittautui epämiellyttäväksi yllätykseksi. Siinä ei ollut Schweppeksen raskasta sokerisuutta ja kitkeryyttä. Fever-Treen tekele olisi mennyt minulle täydestä koivunmahlajuomana, niin epätonicmainen se oli. Kiniinisestä malariantappajasta oli tehty jotain aivan muuta: kuin bitteristä olisi viety nimikkopiirre tai kahvista hapokkuus. 

Sen sijaan Ginger Beer oli menestys. Se oli juuri oikealla tavalla tulinen, fiery - se tuntui kitalaessa miellyttävästi. Pilvinen koostumus oli myös oikea, hieno. Myös rouva kehui tämän tuotteen loistavaksi. Schweppes ei omalla Ginger Alellaan pärjää tälle, se jää jotenkin laimeaksi. 

Ginger Beeriä pitäisi saada Suomesta enemmänkin. Waitrosen oma Ginger Beer oli loistavaa ja halpaa. Jamaica-merkin versiota saa meiltä joistakin paikoista - on kummallista, että suomalainen maku ei ole tätä ”tulivettä” ottanut omakseen.

Kolmas Fever Tree pullo oli kesäinen vadelma- ja raparperijuoma. Helppoa juotavaa sellaisenaan vaikka lastenkutsuille, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen aromaattinen. Ja halpaahan tämä ei ole.

Fever Tree juomat ovat ginihifistelijöiden juomia, ne tinkivät perinteistä ja lupaavat aromien rikkautta. Jos niihin uskoo, varmaan saavuttaakin jotain. Siitä huolimatta loppuvaikutelmaksi jää, että on uudistettu jotain uudistamisen vuoksi, kuluttajien kasvavaan erikoisuudentavoitteluun onnistuneesti vedoten.

***

Fever Tree label has challenged my dear Schweppes company and shaken its dominance on the mixer market. I tested their products, I carefully chilled the bottles, but my response is lukewarm. I cannot find the richness of aromas promised - their tonic is not bitter anymore. However, their Ginger Beer is as fiery as it should be!

Näkökulmaa Lontooseen

En ole blogissani juurikaan käsitellyt Lontoota, osittain siitä syystä, että liian isosta aiheesta on hankala saada otetta. Mutta nyt on tullut uutuuksia, jotka auttavat jäsentämään imperiumin sykkivää keskusta: puhun tietysti Blue Crow Median kaupunkikartoista.

https://bluecrowmedia.com/ 

Idea on yksinkertaisesti nerokas. Tehdään monotemaattinen kartta normaalin kirjavan hässäkän sijasta. Kun keskiverto kaupunkilomailija pyörryttää itsensä suurkaupungin rikkauksissa päämäärättömästi ja päähänpistojen armoilla kulkien, näiden oppaiden käyttäjä ottaa valitsemansa jyrkän ja selkeän näkökulman, pystyen hahmottamaan kokonaisuuden tehokkaasti. Tarjolla on useampi teema, kaikki kiinnostavia: Art Deco-rakennukset, Hawksmoorin arkkitehtuuriluomukset, maanalaisen (subway) arkkitehtuuri ja design, puut ja sokerina pohjalla betonibrutalismi. 

Varsinkin viimemainittu on kiinnostava. Varmaan lukijoista moni muukin minun tavoin on havahtunut Lontoossa jääneensä tuijottamaan jotain modernia tekelettä, josta ei varsinaisesti edes pidä. Niissä on jotain kiehtovaa ja kammottavaa, ne ovat moderneja ja sieluttomia versioita Elefanttimiehestä. Rakennettu herättämään meissä pelkoa ja sääliä.

Kuuluisat puut on tietysti lähes haavikkomainen näkökulma kaupunkiin. Hänhän totesi, että on monta viisasta miestä, mutta ei kuitenkaan yhtään hullua puuta. Puiden historia tahtoo jäädä aika lyhyeksi. Pariisissa muistan eräiden seetrien olleen paikallaan vallankumousta edeltävältä ajalta, mutta Lontoossa on yli tuhatvuotias marjakuusi. 

https://www.mylondon.news/news/north-london-news/londons-most-ancient-tree-can-16636531 

Jos se osaisi puhua, se voisi Brexit-tunnelmiin peilata vaikutelmiaan Hastingsin taistelun jälkeisestä ajasta. 

https://bluecrowmedia.com/collections/architecture-guides/products/london-maps-set

Sanoisin, että setti on niin houkutteleva, että kannattaa tarttua tilaisuuteen. Tällaisessa erikoismateriaalissa on aina vaara, että se loppuu kesken!

***

Blue Crow Media has published some monothematic maps and guides to London. What a wonderful, clever and clear idea to guide us to the otherwise chaotic urban jungle! These publications are so welcome! 

Teetä ja kahvia

Välillä tuntuu, että blogissani on käsitelty melkein kaikki Englannin asiat, kunnes sitten äkkiä havahtuu, että perusasioitakaan ei ole käyty läpi. Kuten tämä kuppiasia.

Suomalaiset rakastavat muumimukeja. Itsellänikin on niitä työmukeina, lahjoina saatuja, Mörkö-muki ja yksi niin arvokas, että se piti arkistoida. En pidä mallista, se on jotenkin liian leveä ja matala. Samaa vikaa oli 1970-luvun Kaj Franckin mukeissa, joista join Ukkini luona, kun teetä meni asetille, kuppi vaelsi tasaisella lautasella. 

En pidä myöskään toimistokahvimukeista, joissa on joku teema tai typerä vitsi. Minulla ei oikein ole mielikuvaa, minkälaisistä kupeista englantilaiset juovat kahvia - koska ilmiö on suhteellisen uusi, luulen, että take-away mukeista. Kotona aloitan päiväni yleensä kahvikupillisella ja silloin käytän ranskalaisia Le Creusetin keskikokoisia mukeja. Niissä juoma pysyy kuumana, eikä kuppi ole liian tilava. Sen suhteet ovat hyvät, muumimukia täydellisempiä. Jos joku sanoo, että kuppi on liian pieni, annan ilmaisen vinkin. Keitä vahvempaa kahvia. Typerät vitsit ja mauttomat koristelut olen korvannut sillä, että mukeja on erivärisiä, saatan valita kiiltävänmustan tai kirsikanpunaisen, miltä sattuu tuntumaan. Lasitetut värit ovat kauniita.

George Orwell kirjoitti kuuluisassa tee-esseessään, että teemukin pitää olla sylinterinmuotoinen. Olen samaa mieltä. Sen tulee olla myös niin iso, että siinä pystyy hauduttamaan yhden teepussin huoletta, ettei tule liian vahvaa. Hauduttaessa kuppi pitää peittää jollain, minulla on keraamisia kansia, joita välillä etsin ympäri keittiötä. Hauduttaminen tuo aromit esiin, mustan teen aromit. En kaipaa mausteita. 

Ideaali teemuki on bone chinaa, ohutreunainen. Sellaisesta on miellyttävä juoda teetä. En tiedä miksi huuleni hyväksyvät kahvimukissa paksumman reunan, mutta teemukin tulee olla ohuempi. Siitä ei myöskään saa juoda kahvia, se on vain teekäyttöön. Jos posliini tummuu, palautan valkoisuuden soodalla. Tykkään siitä, että sisäpuolella on joku pikku koriste myös. Kuvani Magnolia-kupit ostin kerran alennuksesta lentokentältä, ne ovat olleet hyvä ostos, Worcesterin posliinia. Puutarhassani on myös magnolia ja toivon joka vuosi, että se kukkisi. Mutta kun otan suosikkikuppini, voin ajatella Englannin magnolioita.

***

It is imperative that there are separate mugs for coffee and tea. Like George Orwell said, the ideal tea mug is of cylinder shape, I should add it must be big enough for brewing and of thin-bodied bone china, my lips like it. 

Onnea Boris ja Carrie!

Source:Daily Mail 30th May 2021

Blogini on viettänyt hiljaiselämää, kun tuntuu, että kaikki on epävarmuuden ja odottelun tilassa, mitään uutta ei ole juurikaan tapahtunut, mistä ei olisi jo moneen kertaan raportoitu. Englannin rauhanomaisuus on tietenkin näennäistä, monenlaista tapahtuu pinnan alla. Mutta on hyvä hengähtää ja nauttia kevään viimeisistä päivistä ja alkavasta kesästä.

Kaiken ikävän, perustuksia horjuttavan uutisoinnin ja loputtoman koronakriisin oikeuden ja vääryyden vatvomisen keskellä on hienoa, että pääministeri ja Carrie ovat virallistaneet liittonsa. Onnea sydämellisesti! He ehtivät jo johtaa lehdistöä harhaan, että häät tulisivat vasta ensi kesänä, siis 2022. Ehkä isommat juhlat ovatkin luvassa myöhemmin, kun rajoitukset hellittävät. Kuten kuvasta näkyy, pariskunta ei suinkaan harrasta turhanaikaista pönöttämistä.

Mutta onnea valtakunnan ykkösparille, ellei ykkösparina pidetä sitten Williamia ja Catherinea! Molemmat pariskunnat ovat kyllä niin lutuisia - demokratian luonne vain on siinä mielessä ikävä, että todennäköinen pitkän linjan ykköspari tulee olemaan tämä jälkimmäinen. Olen kyllä Catherine-fani, hän on taitava yhteistyön tekijä, salaovela. Mutta kyllä Carrien hymykuopat ovat ihastuttavia, kuin sulhon vallattomat hiuksetkin!

***

All the best happiness to Carrie and Boris! The first pair - or not - in the long that would be William and Catherine - those shadow sides of democracy...

Leivo nousee korkeuksiin

Leivo eli kiuru on hämmästyttävä lintu. Monien laululintujen tavoin se on vaatimattoman näköinen. Kun kävelee leivojen reviirialueilla pellolla, vaatimattomuus ei kuitenkaan ole linnun määräävin ominaisuus. Reviirit ovat tiukasti määriteltyjä ja niistä taistellaan ankarasti. Niiden pinta-ala on vaatimaton, mutta lintu käyttääkin sitä korkealle. Se lentää ensin matalasti kaartaen, etsii kohoavat virtaukset ja kohoaa niiden mukana korkeuksiin kuin haukka. Usein lintu on niin korkealla, ettei sitä kunnolla näe, mutta sen ääni kuuluu yläpuolelta jäljittelemättömänä.

Ralph Vaughan Williams on teoksessaan The Lark Ascending, Leivo nousee korkeuksiin, kuvannut juuri tätä nousulentoa. Itse laulun jäljittely ei ole ollut säveltäjälle pääasia ja reviiritaisteluunkin näkökulma on tunteikkaampi. Silti sävellys tavoittaa jotain pienen linnun voimasta, kokoaa ja keskittää huomiomme ilmiöön, joka jää monesti ymmärtämättä. Sen elementaarisuuden tavoittaa keväällä, kun pellot eivät vielä viheriöi, kun ne ovat vielä kuolleita talven jäljiltä, mutta kiurut jo nousevat siivilleen. Siinä on uskomaton määrä voimaa, niin paljon, että Vaughan Williamsin on pakko tietyllä tavalla sentimentalisoida ja siten laimentaa sitä - tuloksena on hovikelpoinen, pastoraalisen Englannin musiikkiperinteen hienostunut huipputeos.

Viulu on juuri oikea soitin kuvaamaan leivon laulua, teoksen hiljaisen tihentyvä loppuhuipennus ja -nousu on todella hieno. Kiireisen kuulijan kannattaa hiljentyä edes kahden viimeisen minuutin ajaksi. Niilläkin pääsee hyvin kiinni teoksen ytimeen - aika seisahtuu ja voimme hetken olla paikassa, joka pienelle siivekkäälle on mahdollinen ja meidän osamme on vain ihastella. Mutta käykääpä myös tarkastamassa pellot, kuuluuko kiuruja.

Hilary Hahnin videoitu esitys löytyy tästä.

https://youtu.be/IOWN5fQnzGk

Hugh Beanin ja Sir Adrian Boultin klassinen esitys on ehkä yksi hienoimpia tulkintoja.

https://youtu.be/h6PYDPspMG8

***

The Lark Ascending is a masterpiece in the English pastoral music tradition - a moving piece, and based on the fierce reality of lark’s life. The real performance in the fields of springtime is a sonic spectacle - in spite of often austere surroundings. Hilary Hahn with her violin and a classic reading by Hugh Bean are doing honor to the brave bird himself!

Englannin ay-liike, politiikka, Brexit ja tulevaisuus - Tapio Bergholmin haastattelu

Tapio Bergholm. Source: Yle Broadcasting Company.

Tapio Bergholmin haastattelu 21.4.2021

Tapio Bergholm, olet taustaltasi vahva ay-liikkeen historian tuntija ja olet myös hyvin perillä EU-jäsenyydestä ja sen haasteista. Kuulin vasta radio-ohjelmasta, että olet viettänyt Englannissa pidempäänkin opiskelujen merkeissä. Teen muutaman pienen kysymyksen isoista aiheista.

Minkälaisia mielikuvia Britanniasta on jäänyt käyntiesi perusteella?

Miten arvioisit Thatcherin kauden merkitystä Britannialle?

Usein mainitaan, että Thatcher murskasi ay-liikkeen. Onko se totuus, vai onko tilanne monimutkaisempi?

Mitkä ovat suomalaisen ja brittiläisen ay-liikkeen erot?

Yllättikö Brexit sinut? Miten näet Britannian roolin tulevaisuudessa? Onko se hajoamisen tiellä?

Labour tuntui Blairin aikaan olevan lähes voittamaton kolmannen tiensä kanssa. Blairia on moittinut vaikka historioitsijoista Tony Judt. Minkälaisia syitä näet Labourin vaikeuksille?

Britannia on muuttunut paljon, onko se silti yhä luokkayhteiskunta?

Suomalaiset tuntevat usein vaistomaista sympatiaa brittejä kohtaan, mitkä sinusta ovat saarivaltion hienoja piirteitä?

AY-liike Britanniassa

Thatcherin vaikutuksesta ay-liikkeeseen voi sanoa että vikaa on sysissä ja sepissä. Jos historiakaaren kuvaa lyhyesti, niin yksi Englannin suosituimpia pääministereitä koskaan oli Labourin James Callaghan, joka seurasi Wilsonia. Hän oli pääministerinä kun tuli ”winter of discontent” – tyytymättömyyden talvi, 1979. Oli kova palkkainflaatio, ei tullut tulopoliittista ratkaisua ja kaikkein hurjinta oli se, että Transporter’s General Unionin haudankaivajat meni lakkoon – ja roskakuskit. Tämä kaikki johti siihen, että konservatiivien tekivät rajun kampanjan ”Labour isn’t working”: työttömyys oli korkealla ja sillä tavalla konservatiivit pääsivät valtaan, koska Labourin omat rivit olivat sekaisin työmarkkinalevottomuuksien vuoksi. Toinen onni onnettomuudessa oli Thatcherin kannalta, että kun hän oli gallupeissa pahasti jäljessä, Falklandin sota tuli sopivasti ja sitten tuli vaalit. En tiedä hajoittiko hän itse parlamentin, peli oli tavallaan pelattu, mutta sitten hän voittikin. Ei ole harhaanjohtavaa, että hän juuri sodassa ansaitsi ”rautarouvan” aseman: sotilaat ja Yhdysvallat neuvoivat, ettei kannata lähteä kauas maailman toiselle puolen sotimaan. Hän otti kannan, että jos annetaan periksi, sitten meiltä menee kaikki saaret ympäri maailmaa. Nyt lyödään luu kurkkuun – ja kun sille linjalle lähdettiin, Yhdysvallat hylkäsi Argentiinan ja antoi sateliittitiedustelutiedot ja muut brittien käyttöön, mikä auttoi sodan voittamisessa.

Se on selvää, että kun meillä on erilaista lainsäädäntöä ja työlainsäädäntöä, joka on osittain vahvistanut tai antanut toisinsopimisoikeutta ammattiliitoille, Britanniassa tilanne oli se, että työlainsäädäntöä oli hyvin vähän ja sopimukset olivat aika avoimia, eikä ollut mitään työtuomioistuimia: jos jompikumpi puoli rikkoi sopimusta, se oli so not, työsopimusmaailma oli herrasmiessopimista aika paljon. Tähän maailmaan Thatcher itse asiassa toi työlainsäädäntöä, joka sitten rajoitti ammattiyhdistysliikkeen toimintavapautta ja määräsi jäsenäänestyksiä ennen lakkouhkaa, lakon aloittamisesta ja erilaisista toimenpiteistä. Kysymys oli kyllä myös siitä, että tavallaan jo kilpailukykynsä ja monessa mielessä muutenkin tulevaisuutensa menettänyt, valtiontukiaisilla Saksassa ja Englannissa elellyt kaivosteollisuus, lähdettiin ajamaan alas. Kaivoslakot olivat enemmän kaivosten sulkemista vastaan, eivät niinkään työehtosopimuksia vastaan. Kaivostyöläiset olivat jo aiemmin Edward Heathin kaataneet: hänhän meni vaaleihin teemalla ”Kuka johtaa maata?”, kun oli ollut aika rajuja hiililakkoja ja siihen aikaan Britannian energiahuolto oli 1970-luvun alkupuolella niin riippuvainen hiilestä, niin lakkovahdit menivät voimalaitosten eteen estämään varastoinnin ja hiilen kuljetuksen. Tuli pahoja energiatuotannon ongelmia. Thatcherin hallinto oli paljon paremmin valmistautunut mahdolliseen hiilikaivoslakkoon. Ne alkoivat villeinä lakkoina ja levisivät laajemmalle, mutta olivat alun perin varsin spontaaneja. Se oli katkera ja tappiollinen taistelu.

Englannin ja oikeastaan koko anglosaksisen maailman ammattiyhdistysliikkeestä voi sanoa yhden eron suhteessa Suomeen. Kun tuli teknologinen mullistus kirjapainoihin, niin kirjapainotyöläisten ammattiliitoissa oli jokaisella työntekijäryhmällä omat liittonsa tai ammattiosastonsa, ne eivät kyenneet neuvottelemaan teknologiasiirtymisestä työnantajien kanssa mitenkään. Suomessa taas, kun elintaso nousi ja painotuotteiden idänvienti veti, pystyttiin sille porukalle, joka oli siellä töissä, neuvottelemaan teknologiasiirtyminen. Tapahtui totaalinen ammattitaidon vaihdos kirjapainotyöntekijöillä siinä vaiheessa. Suomessa se tapahtui rauhanomaisesti ja tuottavuutta nostaen, kun taas anglosaksisissa maissa oli urhoollisia kirjapainolakkoja, jotka päättyivät järjestöjen tappioon. Voi sanoa myös, että kirjapainotyöntekijät olivat olleet ammattiyhdistysliikkeen työläisaristokratiaa ja eliittiä, Suomessa ne pystyivät säilyttämään korkeamman palkkatason, mutta työnantajatkin hyötyivät, koska siirtymä oli rauhallinen ja uusi teknologia, uusi painotekniikka, pystyttiin ajamaan sisään häiriöttömästi ja nopeasti.

Olin eurooppalaisen ammattiyhdistysinstituutin järjestäytymiskonferenssissa ja siellä yksi englantilaisen julkisen sektorin isoista ammattiliitoista, Unite tai jokin, niiden järjestäjä kertoi, miten ne onnistuivat saamaan paljon julkisuutta. Eräs iso yksityistetty kaasuyhtiö – siellähän on paljon kaasulämmitystä ja –helloja – joka oli ammattiliiton mielestä hyvin ahne ja ilkeä työnantaja, mutta uskovainen –  liitto oli tehnyt niin, että veivät kirkon ulkopuolelle kamelin. Raamatussahan sanotaan, että rikkaan on vaikeampi päästä taivasten valtakuntaan, kuin kamelin mennä neulansilmästä läpi. Aluksi kameli ei saanut mitään julkisuutta, mutta sitten Sir Paul McCartney paheksui juttua, koska hän epäili eläimen kärsivän. Tällä liitto pääsi tabloideihin. Seuraavan kerran liitto meni ison yhtiön yhtiökokouksen ulkopuolelle ja laittoi sinne porsaskarsinan. Sen jälkeen toimittajat alkoivat kysellä, mitkä eläimet ovat seuraavana vuorossa. En tiedä saivatko uusia jäseniä, mutta huomiotaloudessa ne pärjäsivät jekuillaan kohtuullisen hyvin.

Britanniassa ammattiyhdistysliike on joutunut kamppailemaan hyvin vaikeissa olosuhteissa, mutta ovat onnistuneet houkuttelemaan uusia ja yleistyneitä ammattiryhmiä, kuten koulunkäyntiavustajia jäsenikseen. Nämä jäävät Suomessa helposti ammattiryhminä katveeseen. Vaikeuksissa olevat liitot saattavat olla uusien ryhmien löytämiseen ja värväämiseen herkempiä ja ottamaan ne suojiinsa.

Thatcher toimi kyllä päättäväisesti, mutta eiväthän kaikki ammattiliitot ole siellä suurissa vaikeuksissa. Edelleen on koulutettujen alojen ammattiliitot olemassa, esimerkiksi lääkäreillä ja sairaanhoitajilla Royal College of Nurses. Mielenkiintoista on, että yliopistoissa on jokunen vuosi sitten ollut aika isoja taisteluja työeläkejärjestelmästä. Usealla yliopistolla on ollut yhteinen työeläkejärjestelmä ja se on ollut yliopistojen mielestä turhan höyli järjestelmä. Vakinaiset työntekijät menivät lakkoon, kun ehtoja yritettiin heikentää. Siinä mielessä Englanti ei ole ammattiyhdistyksistä vapaa vyöhyke, jos niin luullaan. 

Britannian vaalit

Olen ollut kommentoimassa Ylelle Britannian vaaleja ja haluaisin sanoa ”hung parliamentista”, joka oli Cameronin aikana. Oli mielenkiintoista, että Suomessa uutisoitiin, että Cameron voitti vaalit, brittiläiset ystävät taas sanoivat, että eihän se voittanut. Britanniassa vaalien voittaminen tarkoittaa, että saat omalle puolueellesi enemmistön parlamenttiin. Hung parliament on tappio kaikille ja tämän hahmottaminen on hankalaa suomalaisille. Briteille taas suhteellisen vaalitavan hahmottaminen on hankalaa. Näkökulma, mitä haluaisin painottaa on, että Labour on ollut aivan sekaisin – siinä mielessä konservatiivit, vaikka nekin ovat riidoissa, ovat sen verran vähemmän puhdasoppisia ja vähemmän toisilleen kaunaa kantavia, kunhan heillä on valta. He ovat onnistuneet vaihtamaan Eurooppa-myönteisen ja yliopistomaksujen suhteen vasemmistolaisen Cameronin Theresa Mayhin, joka on oikeistolaisempi ja vielä käänteenä Boris Johnsoniin, joka on Brexitin kannattaja – nämä ovat olleet kiehtovia kuvioita ja kommervenkkejä. Labourissa menee paljon energiaa sisällissotaan.

Kun Jeremyn Corbynin nousua yritettiin Suomessa hahmottaa kommunistisalaliittona tai äärivasemmiston paluuna, se ei ole ihan niin yksinkertaista. Siinä on kaksi selittävää tekijää, jotka eivät liity toisiinsa. Toinen on, kun ammattiyhdistysliike on joutunut ahtaalle, siellä on kuitenkin vielä paljon jäseniä ammattiliitoissa, muutama miljoona vähintään – nämä ovat radikalisoituneet, koska ovat ahtaalla. Kun aikaisemmin ammattiliitot olivat Labourin oikealla laidalla, nyt ne ovat vasemmalla laidalla. Tämä on antanut Corbynille ja hänen kampanjoilleen vauhtia ja voimaa. Toinen seikka on, että Britanniassa oli jo Blairin aikana suuri skandaali parlamentaarikoista – myös Labourin – jotka olivat kaikenmaailman kulukorvauksia nostaneet - käyttäneet kaksoisasuntoja ja suihkukaivoja niihin kakkosasuntoihin ostaneet, parlamentin rahoilla. Tämä oli paljon sekavampaa ja sikamaisempaa kuin saunan asuntoeteiset vuokra-asuntoina Helsingissä. Corbyn, joka oli suunnilleen polkupyörällä tullut omasta vaalipiiristään parlamenttiin, hänellä ei ollut mitään kuluja, ei mitään: hän oli kuin pyhimys, erottui koko porukasta. Tätä ei Suomessa tiedetty, että hän oli puritaani, hän ei työntänyt verorahoja omaan taskuunsa ja sai paljon mainetta kuluskandaalin aikana. (MM: Englannissa taxpayer’s money on poliittisesti paljon merkittävämpi käsite kuin Suomessa) Hänellä oli siis hyvä taustakohina. Mutta oliko hänestä puolueen puheenjohtajaksi, se oli toinen kysymys. Hän pärjäsi yhdessä kampanjassa, mutta kun vastassa oli Boris Johnson ”Let’s get Brexit done”, hänen haaransa repesivät: ei pystynyt sanomaan ja perustelemaan Labourin melko sekavaa linjaa siinä kuviossa.

Brexit

Yksi asia, mitä Suomessa ei mielestäni ymmärretä, liittyy siihen, että tiedotusvälineet ja asiantuntijat ja monet muut ovat, toisin kuin minä, taustaltaan EU-jäsenyyden kannattajia. (Bergholm on mielenkiintoisesti muistellut tätä Ylen haastattelussa.) Olen suhtautunut Euroon vihamielisesti ja pidän vieläkin Euroa tuskallisena ihmiskokeena, johon Suomen ei olisi pitänyt osallistua. En silti usko, että Suomella olisi varaa, että otettaisiin siitä yksin irtiotto.

Se mikä Brexitissä jää ymmärtämättä, on että EU oli ollut surkeassa kriisissä vuodet 2009-2015 ennen kansanäänestystä, sehän oli pelkkää sekavuutta, kriisiä ja velkaantumista, Kreikan ja Irlannin pelastamista, Espanjan kriisiä, Italian konkurssia, Belgian velkaantumista. EU ei vaikuttanut toimivalta ja houkuttelevalta ympäristöltä, se vaikutti pysyvissä vaikeuksissa olevalta. Se, että sen nokka oli nousemassa 2015-6, ei tähän isoon kohinaan ehtinyt mielestäni vaikuttaa: ei ollut kyse pelkästä nationalismista, vaan uskon puute, että EU olisi ratkaisu ongelmiin, saattoi kasvaa ja vahvistaa populistista soinilaista höpinää ”siellä missä EU, siellä ongelma”. EUn omat ongelmat on ikään kuin lakaistu maton alle, siinä vaiheessa, kun on analysoitu, miksi Britanniassa enemmistö äänesti EU-jäsenyyttä vastaan.

Se mitä Boris Johnson ja Brexit-äänestäjät eivät ymmärtäneet, että he ovat oikeastaan laittaneet peliin jo Tony Blairin ajoista alkaneen Walesin, Pohjois-Irlannin ja Skotlannin itsehallinnon vahvistamisen. Pohjois-Irlannissa itsehallinto oli hyvin vahva jo aikaisemmin, miehittäjä joutui ottamaan vastuun, kun siellä ei hallintoa pystytty pitämään pystyssä sisällissotatilanteen vuoksi. Kun rauha saatiin aikaiseksi, siellähän on ollut oma pikkuparlamentti, Stormont. Nyt puhutaan paljon itsenäistymispyrkimyksistä ja tullirajasta Irlanninmerelle, miten enemmistö voisi yhdistyä nyt pikemminkin Irlantiin, joka vaikuttaa nyt taas dynaamisemmalta kuin hylännyt Iso-Britannia - vaikka tämä kehitys voikin johtaa sisällissotaan.

Yksi syväjuonne, joka on jäänyt katveeseen, Iso-Britannian mahdollisessa hajoamisprosessissa on Wales: kymrin kieli on ainoa britanninen kieli, joka on oikeasti elävä (muita ryhmän kieliä korni ja kumbri). Irlannissakin ollaan vain puhuvinaan vanhaa irlantia, mutta varsinkin Pohjois-Walesissa omaa kieltä käytetään, koululaiset puhuvat sitä ja oppaat käyttävät nähtävyyksissä, siitä on kansallinen herääminen.

Olin Britanniassa 2016 ja pyörin Skotlannissa, lehdet olivat täynnä Brexitiä, mutta myös sitä, että Islanti pudotti jalkapallossa Englannin jalkapalloilun EM-kisoista, siitä oli kymmeniä sivuja, samassa lehdessäkin 4 tai 6 sivua siitä. siihen liittyen, tilannetta kuvaa, että näytettiin kännykkävideon pätkää, jonka joku oli kuvannut, kun Walesin maajoukkue katsoo Islanti-Englanti peliä – aina kun Islanti teki maalin, koko Walesin joukkue hurrasi. Siinä on liikkeellä tunne-energioita: Skotlanti ja Wales, nehän ovat Englannin suhteen saamapuolella, Skotlanti, joka on vauraampi, saa enemmän, sehän on vähän ilkeästi sanottuna Ison-Britannian Ahvenanmaa ja Wales taas Kainuu. Iso kuva on, että kun Tony Blair on vahvistanut sekä Walesin ja Skotlannin itsehallintoa, sitoakseen ne vahvemmin, kehitys onkin vähän samanlainen kuin Neuvostoliitossa, osavaltiot rupeavat elämään niin vahvasti omaa elämäänsä, että ne eivät kohta enää siedä keskushallintoa. Tässä on fragmentaation kierre: kun Yhdistynyt Kuningaskunta lähtee EU:sta, niin osavaltiot voivatkin anoa EU:n jäsenyyttä. Koska niin kauan kuin Iso-Britannia oli jäsen, eronneesta olisi tullut ennakkotapaus, jolloin myös Katalonia olisi voinut erota Espanjasta ja liittyä EU:in. Nyt ennakkotapausta ei synny, kun Skotlanti ja Wales voivat erota ja liittyä EU:in, koska emämaa ei olekaan enää EU:n jäsen. Tässä ei välttämättä ole mitään järkeä, mutta voi synnyttää niin paljon hässäkkää, että Englantikin voi alkaa miettiä paluuta takaisin EU:in. Tämä on kuitenkin niin pitkä ja kummallinen kaari, katkeruus voi kasvaa ja EU:a voidaan syyttää Ison-Britannian hajoittamisesta – en osaa sellaista ennustaa!

 Katalonian tilanne eroaa siitä, että he ovat kyllästyneet lähettämään rahaa Madridiin, kun taas Skotlanti ja Wales ovat saamapuolella kahmalokaupalla Englannista – ja silti ne ajattelevat, että raha ei heitä sido. EU-ero kypsyttää henkisesti skotteja ja walesilaisia ajatteluun, että koska Englannin konservatiivihallituskaan ei välitä rahasta, tai britannialaisten enemmistö ei välitä rahasta, vaan äänestää heidät pois unionista, ei heidänkään tarvitse välittää. Asiassa on myös ideologinen puoli: skottien kansallispuolue ilmoittaa olevansa sosialidemokraattinen puolue ja ilmoittaa olevansa vasemmistoreformistinen. Tässä on jännite tilanteessa, jossa konservatiivipuolue näyttää olevan maailman tappiin asti vallassa. Jossain vaiheessa on odotettavissa vaalipiirirajojen muuttaminen: jossain vaiheessa näytti, että taantuvilla Labourin ja Skotlannin alueilta lähtisi parlamenttipaikkoja pois ja siirtyisi vauraaseen etelään konservatiivipaikkoja lisää. Tämähän on muuttunut erilaiseksi, kun tiheästi asutut alueet nyt ovatkin EU-myönteisten liberaalien alueita, kun Labourinkin kannattajakunta on muuttunut. Tämä vaalipiirimuutos ei olekaan enää niin uhkaava: Red wall onkin nykyisin konservatiivien hallussa Brexit-vaalien jälkeen. Kuvio on muuttunut sekavammaksi.

Tulevaisuudesta

On mielenkiintoista, miten talous ja dynamiikka lähtevät menemään. Yksi asia mikä on aidosti ongelma, kun ammattiyhdistysliike on lyöty lättäjalaksi, palkkahaitari on levennyt niin pahasti, että tuottavuuskehitys on huono. Britit itse käyttävät esimerkkinä, että supermarket-automaatio on ranskalaisella Carrefourilla paljon pidemmällä kuin Tescolla ja Sainsburyllä: kannattavuus paranee, kun palkat ovat korkeammat, kun pystytään syrjäyttämään korkeapalkkaisempaa väkeä.

Tony Blair teki monen mielestä paholaisen kanssa sopimuksen mennessään hakemaan Murdochin tukea ja tekemään kauppoja. Toinen huono asia oli panostaa ulkoiseen ja esiintymiseen, spin doctor-sana on tatuoitu Blairin otsaan. Ihmisoikeuksien kannattajat eivät myöskään innostuneet hänen lobbarin roolistaan Saudi-Arabian kanssa – siitä ei voinut ilman tahroja selvitä.

Yksi asia mikä repii Skotlantia ja Englantia erilleen toisistaan on koulujärjestelmä. Skotlannissa koulujärjestelmä on demokraattisempi, eikä siinä määrin eliittikoulujen hallitsema. Se on lähempänä valtiollisia grammar schooleja ja myös yliopistot ovat käsittääkseni ilmaisia. Englannissa kalliit yliopistot ovat muuttuneet myös kummallisiksi: opiskelijat ovat alkaneet kokea, että kun on maksettu paljon, teepä minusta maisteri! Opiskelijoista on tullut asiakkaita. Eihän sen näin pitäisi olla: autokoulussakin pitää ryömiä, että saa tutkinnon suoritettua. Ei insinööriajossa voi sanoa, että mitä olenkaan tästä maksanut.

Kun koulutusmäärät kuitenkin koko maailmassa ovat kasvavia ja järjestelmät ovat näin erilaisia Skotlannin ja Englannin välillä, se vaikuttaa kansallisen identiteetin syntymiseen. Molemmat varmaan pitävät omaa järjestelmäänsä hyvänä: se myös osaltaan ajaa maita kauemmaksi toisistaan. Englannissa yliopistojen hinnoittelu on myös ollut epäonnistunutta: maksimihintojen avulla yritettiin ohjailla heikompia oppilaitoksia halvempiin hintoihin, joka johti siihen, että näiden tajutessa, että he menettäisivät alemmilla hinnoilla paremmat opettajat ja joutuisivat julistautumaan huonommiksi. Lopputuloksena on, että melkein kaikki yliopistot ovat hinnoiltaan tapissa.

Oma kokemukseni yliopistoista on Coventrystä, olin siellä visiting fellowina Industrial relations unitissa, University of Warwickissa. Mieleen on jäänyt yliopiston vieressä vauras ja viihtyisä Kenilworth, linnarauniot ja sen Guy Fawkes-juhlat. Vehmas ja kaunis Britannia aina houkuttelee. Brittejä eikä Englantia vastaan minulla ei ole mitään. Sen sijaan olen välillä surullinen, että moni-ilmeinen, henkisesti aika vapaamielinen maa on ajautunut perheitäkin hajottavaan vastakkainasetteluun. Kun ennen waleslaiset, pohjois-irlantilaiset ja skotlantilaiset olivat osa kudosta, ristiinmuuttaminen oli yleistä, niin en ole henkilökohtaisesti kauhean innoissani ajatuksesta, että Yhdistynyt Kuningaskunta hajoaisi. Kuitenkin analyyttisesti ajattelen, että tällaiset voimat ovat nyt liikkeellä ja se on toinen tarina.

***

I interviewed Docent Tapio Bergholm, who has specialised on the history of trade unioons, of his views on  the British trade unions, politics and Brexit - and looking to the future of the United Kingdom. The relations between Thatcher and the trade unions were more complex than the reputation - she even introduced some further legislation on the subject. Mr Berghom also rised interesting viewpoints on Jeremy Corbyn and the position of the Labour party - quite often we tend to see not the whole background for development. It is also noted that Britons do not always understand our proportional voting system. Of Brexit, the national and linguistic undercurrents are also worth noting.