Agatha Christien Poirot-kirjojen filmatisointi mielestäni havainnollistaa ja tuo näkyviin niiden tahallisia tai tahattomia pyrkimyksiä. Suuri ero kirjoihin on tavassa, joilla sivuhahmot nousevat sankarin tueksi, tarkoitan tietysti ylitarkastaja Jappia ja kapteeni Hastingsia. Siinä missä yksityissihteeri Miss Lemon esiintyy täydellisenä ja korvaamattomana hyveen ruumiillistumana, miehinen parivaljakko näyttäytyy jonkinlaisena vipuvartena, jonka hapuilujen avulla Harmaat Aivosolut yltävät maksimisuoritukseen.
Japp ja Hastings edustavat englantilaisuuden kahta arkkityyppiä. Japp on konservatiivi siinä mielessä, että hän uskoo järjestelmään. Hänen vaimonsa on näkymättömissä, vaikka Poirot hänestä kohteliaasti kyseleekin. Japp kelpuuttaa pubimurkinat mukisematta ja kestää stoalaisella tyyneydellä belgialaisen omituiset viritelmät ruokapöydässä. Hän joutuu alistumaan niihin, siinä missä kummallisiin ajatuksenkulkuihin rikoksia ratkottaessa. Näädänkasvoiseksi sanotun Jappin idea on ratkaista rikos suoraviivaisesti siistiksi paketiksi. Tämähän on yksi rikoskirjallisuuden suuria kliseitä: näinhän ei ole koskaan tapahtunut. Koko genre menettäisi merkityksensä, jos tämä olisi ainoa metodi.
Jappin hahmon näyttelijästä on tullut hahmo itse, hänen muu näyttämötyönsä merkitys on mennyt, niin on käynyt kyllä Hastingsin ja Poirot’n näyttelijöillekin. Emme muista heidän nimiään, vaan hahmon nimen.
Jappin koko olemus ilmaisee epäluuloa, hän on reilun pelin hengessä valmis epäilemään ulkomaalaisten lisäksi myös maanmiehiään. Sarjan kuluessa Jappin hahmon traagisuus hälvenee: hänessä on paljonkin inhimillistä poliisin suoraviivaisuuden alla. Kun tarkasti katsoo, vakavan ilmeensä alla hän on salaa tyytyväinen taas kohdatessaan tutun kaksikon: ”Here we go again!”. Hän luottaa ja hyväksyy pienen ulkomaalaisen metkut ja voi reilusti iloita lopputuloksesta. Hän edustaa vakaasti instituutiotaan ja tämä myös rajoittaa Poirotin suhdetta häneen. Jappin voitto on aina myös Scotland Yardin voitto ja päinvastoin.
Hastings on huomattavasti romanttisempi hahmo, jolla on myös koomisia ulottuvuuksia. Hän on lähtökohtaisesti läpeensä inhimillinen: hyväntuulinen, kohtelias, tekniikasta poikamaisen kiinnostunut ja samalla myös poikamaisen huonosti naisia ymmärtävä, nopeasti innostuva - sarjan läpi kuulemme lukemattomia kertoja hänen ”I say!” - huudahduksensa. Poirot ojentaa useasti Hastingsia isän lempeydellä - hyväluontoisen kapteenin kohtelua on välillä lähes kiusallista seurata.
Hastingstissa on Jappia enemmän epävarmuutta emämaansa suurenmoisuudesta. Hän on kaukokaipuun kyllästämä seikkailija pohjimmiltaan - hän janoaa eksotiikkaa siinä missä tekniikkaakin. Ehkä juuri tästä syystä hänen pinnansa pituus ylivertaisen belgialaisen suhteen on lähes rajaton. Koomisessa Hastingsissa on myös surumielinen pohjajuonne. Jappin esimerkistä hän tietää, ettei perhekään viime kädessä ratkaise mitään.
Kaksi hahmoa jäävät mysteereiksi - ne ovat jollakin tavalla symboleita Englannin suuruuden rapistumiselle: he joutuvat johtolangattomina seuraamaan Pienen Ulkomaalaisen voittokulkua Saarivaltakuntaa riivaavien hirvittävien rikosten selvittämisessä. He joutuvat kestämään tämän jännityksentäyteisen teatraalisuuden, sen purkaukset ja palaamaan tämän kanssa samalle good chap-tasolle toverillisessa tiimihengessä. Tässä on puolin ja toisin aitoa herramiesmäisyyttä. Voi puhua ainakin ystävällisyydestä lankojen yhdistyttyä ja jännityksen lauettua, ehkä jopa englantilais-belgialaisesta ystävyydestä.
***
Japp & Hasting is a great pair making balance for Poirot. The other is a down-to-earth Englishman, the another more romantic one - both bear their awkward situation well - England might lose it counted by the grey cells, but they believe in fair play and can be open-hearted towards the Strange man with strange moustache and manners of table. They wear their burden lightly and with style.
