Eton mess - keskikesän resepti

Eton mess on klassinen Englannin kesäkuun juhlien jälkiruoka. Nimensä mukaisesti se on sekoitus ylevää ja sotkua. Reseptinä kyse on aika yksinkertaisesta, mutta erittäin toimivasta ratkaisusta, jossa makeus, kermaisuus, mansikkaisuus ja rapsakkuus lyövät kättä erittäin onnistuneesti ja kesäisesti. Hyvää keskikesän juhlaa tämän myötä!

Ota tuoreita mansikoita ja perkaa ne. Puolita marjat. Jos et halua puolittaa, älä puolita. Jos haluat puolittaa puolikkaat, tee niin. Voit ripotella mansikoiden sekaan tomusokeria. Itse laittaisin sinne muscovadosokeria, joka on vielä maukkaampaa kuin kotimainen fariinisokeri. Sekoita, ei haittaa jos mansikat vähän rikkoutuvat. Jos haluat, voit lisätä mansikoiden sekaan hieman Tescon mansikkamarmeladia tai jopa vadelmamarmeladia ja ehkä hieman sitruunamehua. Ripaus suolaa ehkä myös. Laita mansikat jääkaappiin jäähtymään. Ota makusi mukaan marenkeja, valkoisia tai vaaleanpunaisia, murskaa ne makusi mukaan. Palat voivat olla isojakin. Älä anna murskan ottaa kosteutta. Vatkaa kerma paksuksi vaahdoksi ja mausta sokerilla. Vaniljaakin voi laittaa, jos välttämättä haluat. Mutta kermaa pitää olla paljon, kuohukermaa eikä mitään kevytratkaisuja!

Sinulla pitäisi olla nyt murskattua marenkia, kermavaahtoa ja mansikat. Sekoita ne keskenään tarjoilukulhoon. Sehän voi olla vaikka se johon olet mansikat jo laittanut. Älä sekoita liikaa, mutta tee kokonaisuus päättäväisesti näyttäväksi sotkuksi. Pyydä ihmiset heti syömään tai ala syödä itse. Kiire on, ettei marenki ala pehmetä liikaa. Muista nauttia kesästä, äläkä vaivaa päätäsi sillä, että olisiko pitänyt maustaa sitrusliköörillä. Ei tarvitse. Jos sokeria ei ole tarpeeksi, sitä voit lisätä. Jos tarjottava loppuu, älä murehdi, sitä voi tehdä lisää. Syödessäsi sulje silmäsi ja ajattele Englantia!

***

Eton mess - a definite summer marriage of double cream, meringue, muscovado (or plain jane) sugar and strawberries. Mix it all - and may your midsummer be a happy one!

Arkkitehtuuri, tekstiongelmia

Tekstieni rönsyillessä aiheesta toiseen, eräs itsekriittinen huomio on ollut muita selvempi. Arkkitehtuurista kirjoittaminen tiukasti asiassa pysyen on hankalaa. Tunsin, että se ei suju ollenkaan. Olo helpottui kun katsoin ammattilaisten kuvausta samoista rakennuksista, nekin olivat aika kesyä tavaraa. Häpeän puna kävi kasvoillani, kun olin kehunut Riponin katedraalin länsipäädyn syvyyttä ja Clifton-Taylor, tuo lahjomaton, oli arvostellut sitä latteudesta. Onneksi löysin toisen kuvan, jossa syvyys tuleekin fasadiin kaupungin suunnasta sopivassa valaistuksessa.

Rakennuksien kuvaaminen sanallisesti ei kuitenkaan ole helppoa. Olen pitänyt Lontoossa alusta alkaen modernista teatterirakennuksesta Thamesin rannalla, se on palautunut monesti mieleeni Kaisaniemen pään yliopistorakennuksesta Metsätaloa vastapäätä. Jotain sellaista kultaisen swengaavaa 60-lukua siinä on. Lontoon yliopiston Senate House Charles Holdenin suunnittelema on mykistävä, valtavan kokoinen art deco-luomus, joka viileän portaittaisesti kohoaa korkeuksiin. Teos tuntuu oudon ajattomalta ja sen voi sanoa olleen Orwellin totalitarististen ministeriöiden taustalla. Olen Bloomsburyssa tuijotellut rakennusta jonkinlaisen epäuskon vallassa. Lähikortteleissa muutenkin on paikkoja, jotka tuntuvat olevan ajallisesti suljettuja tiloja, jota korostaa liikenteen suhteellinen vähäisyys.

Rakennuksessa on tärkeää rakennuksen tuntu, tila ulkona ja sisällä ja miten se käy dialogia ympäristönsä kanssa. Miten rakennus vaikuttaa ympäristöönsä ja katsojiinsa. Kuvaksi otin Castle Howardin, myös Bridesheadina tunnettuun rakennukseen. Kupoli nostaa aina mieliä, ne epäonnistuvat harvoin, kiviaines hohtaa kirjavana. Rakennus loistaa auringossa ylvään italialaisena ja sen voi kuvitella kutistuvan syksyisessä kuurassa aamun heikossa valossa. Sen suhteet ovat silloinkin kauniit ja tasapainoiset ja se lepää rauhallisesti jäätyneen ruohokentän keskellä, julistaa majesteettisesti visiota, millainen voi olla kappale etelää keskellä Yorkshiren kylmyyttä. Huomatkaa, että tämä loisto on vielä keittiön puolella, toinen puoli on varsinaisesti se edustavampi!

***

A personal note: writing about architecture is really difficult. My description of Ripon cathedral stroke me as highly unsatisfactory, until I noted Alec Clifton-Taylor himself was not perfect with all his words. I decided to need more practise with writing and seeing. I have noted certain similarities between London 1960's buildings, theatre from Thamesside and University of Helsinki building from Kaisaniemi, Unioninkatu. Holden's Senate House from London acted with its cold, art deco style, as a forerunner to Orwell's Ministry of Fear. My picture today is of Castle Howard - Brideshead to many. This is not art deco, but the northern reply to great Italian buildings and their master architects. The building leads a magnificent dialogue with the watcher and its surroundings - this is architecture how it should be.

Teetä palomiesten kanssa

Syvällinen poppari Adele muisti Lontoon tornitalopalon sankareita, palomiehiä. Meikittömänä hän joi kupillisen teetä pelastusviranomaisten kanssa. Tämä on sympaattista kuin mikä ja jotenkin perienglantilaisen mutkatonta ja samalla epäkäytännöllistä.

Tapaamisessa on yksi teema, jota olen miettinyt pidempään: popparien yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Hehän monesti tykkäävät esiintyä hyvällä asialla, Bono varmaan parhaita esimerkkejä. Kyse on kuitenkin jonkinlaisesta konservatiivisesta hyväntekeväisyydestä laajennettuna globaaliin potenssiin. Myös Mick Jagger ja John Lennon ovat aikanaan olleet ainakin harkitsemassa laajempaa poliittista vaikutusta. Lennon (jonka myöhäistuotanto on minusta loistavaa) on varmasti tehnyt osuutensa rauhantyössä, jolla on merkitystä edelleen. Jagger kantoi kortensa seksuaalisessa vapautumisessa, mutta tämä sota ei yhtä miestä kaivannut, vaikka parhaansa tekikin, eikä hän mikään tasa-arvon airut ollut.

Sitten on tietysti porukoita, joilla on omasta mielestään selkeä yhteiskunnallinen viesti - Pink Floyd, The Smiths, hyvinkin vakava viesti, mutta mikä? Että poliitikot ovat mätiä ja raha ei tee hyvää? Sanoituksista jää kärki tavoittamatta, mutta popin vahvuus on musiikissa ja tietyssä humoristisuudessa, Wish you were here on komeaa musiikkia ja kaikki tajuavat, ettei Morrissey ole oikeasti täysin vakavissaan pikkurikollisuuden ihailussaan. Eivätkö tajuakin? Ehkä punk on kuitenkin ollut yhteiskunnallisesti merkittävintä Lennonin jälkeen ja siinäkin lähinnä antiesteettisenä manifestina. Suomessahan se liudentui Eppu Normaalin porvarilliseksi vitsikkyydeksi ja Pelle Miljoonan hienoon riviin huutavista kaupunkien valoista.

Mutta on Adelen ja virkamiesten kohtaamisella merkitystä. Siinä on samaa hellyyttävyyttä kuin Lastenklinikan kummeissa. Otetaan asia omaksi, kuitenkaan oikeasti kohtaamatta sitä yhteiskunnallista työtä jota palopaikoilla ja sairaaloissa tehdään vaikeimpina hetkinä, kun lohdutus ja hyväolo ovat kaukana. Mutta tuo tapaaminen teekupin ääressä, se on vaan niin hienoa pr-työtä kummallekin taholle, jotka eivät muutenkaan varsinaisesti kärsi epäseksikkyydestä. Sivistynyttä ja inhimillistä.

***

Today, the pop angel Adele met hero firemen in London and they had a cuppa together. How cosy! What is the influence of pop stars to society? They need good, old-fashinoned charity PR, with globalised version by Bono. Pink Floyd aimed to somewhat more serious, but the experience blurred their focus. However, Wish you were here is a great work. Perhaps the most influental pop star was definetely John Lennon with his peace project. I highly appreciate his later works - the professional guy! But anyway, thank you Adele, for remembering the sweaty and dangerous effort of fiery civil servants! It was so kind of you, a civilised act indeed.

Juustot

Englanti on Juustomaa! Pienet meijerit tahkoavat erinomaista tavaraa kotimaan markkinoille ja näitä helmiä tuodaan harvoin Suomeen. Tilanne on häpeällinen, lähikaupassa voi olla 4-5 eri kuorissa olevaa teknisesti samanlaista camembertiä, jotka suomalainen tyypillisesti kiskoo varsin raakana sisuksiinsa. Ranskalaisten juustojen maine on kova, mutta tosiasia on, että Englannista tulee juustoja, joihin pitäisi reagoida kuin Mark Rothkon maalauksiin, pillahtaa itkuun onnesta. 

Cornish Yarg on Lynher Dairiesin tuotantoa, Cornwallista, läheltä Truroa. Juusto on kiinteä, kostea ja sen keskusta murenee hieman, maussa ja tuoksussa on ruohoniittyjen sitruunaista raikkautta. Juusto olisi sellaisenaan jo ihastuttava, mutta sen luonnonkuori on viimeistelty peittämällä se tuoreilla nokkosilla, jotka tuovat pientä makua juuston kypsymisprosessin aikana. Pinta on uskomattoman kaunis, kuin Keatsin runon kuvitus juuston muodossa! Kuva on ystävällisesti Lynher Dairiesin luvalla. Tätä juustoa on saanut Suomesta satunnaisesti Stockmannin Britannia-viikoilla. Sen vaalea väri on todella kaunis ja nokkosfiligraanipintaa on melkein sääli rikkoa juustoa syödessään. Juuston nimeen liittyy myös hauska tarina. Alkuperäinen valmistaja oli nimeltään Gray, mutta huomasi, että nimi takaperin kirjoitettuna on paljon Cornwallilaisempi!

Juustojen rikkaus on hämmentävä. Cheddareita on erilaisia, osa huomattavan vahvoja. Stiltonia saa Suomesta suhteellisen hyvin. Oma suosikkini on sinihomejuustoista kuitenkin Shropshire Blue, jonka siniset suonet erottuvat orleaanilla värjätystä, kermaisesta massasta. Juusto on herkullinen, täyteläinen ja se on uskomattoman hyvä kastikkeen pohja. Sydämeni itkee kun tätä ei saa Suomesta koko ajan.

Wensleydale on tullut tunnetuksi Gromit & Wallace animaatiosta. Sen historia on kuitenkin vanhempi - normanniaikojen luostareihin saakka. Se on hapan ja helposti mureneva juusto, johon monesti sekoitetaan kuivattuja karpaloita. Juusto on Yorkshiresta, James Herriot tottui syömään sitä omenapiirakan lisäkkeenä. Syömäni Wensleydalet ovat eronneet aika paljon toisistaan, joten en ole oikein osannut asemoida, mikä sen kohdalla on hyvän laadun määre.

Yritän käynneilläni tonkia kiinnostavia uusia juustotuttavuuksia. Eräällä oleskelulla majapaikan isäntä oli laittanut tervetuliaiskoriin omia paikallisia suosikkejaan, löysin vahvan Old Worcesterin, johon ihastuin ikihyviksi. Senkin rakenne on ihailtavan hyvä Yargin tavoin. 

Joka haluaa tutustua laajemmin englantilaisten juustojen rikkauteen, voin suositella sivuja 58-81 teoksessa Gummeruksen suuri juustokirja, 2000, tekijänä Juliet Harbutt. Kuvat ja kuvaukset nostavat veden kielelle, ja katkeruuden mielelle, koska niin moni ei kuulu Suomessa valikoimiin. Tosiasia on, että myös Englannissa kannattaa etsiytyä juustojen metsästyksessä markettien ulkopuolelle, erikoisliikkeisiin ja pienten meijerien aarreaittoihin.

***

English cheeses are excellent. There are many types and varieties and something to every taste. I like the poetic Cornish Yarg by Lynher Dairies (thanks, their photo above), the nettles make its surface decorative and inside is blissfully creamy, meadowy grass-aroma moist, fresh taste. Wonderful poem on cheese plate! My another great favorite is Shropshire Blue, strong with taste and beautiful in colours and it is a lucky cheese for a serious sauce-maker. A particularly generous landlord once provided us Old Worcester for the welcome tray - wonderful, beautiful structure and strong taste. Hope these treasures will find more and more their places in Finnish shops as well, and hope England will keep her small dairies working and keeping their excellent quality!