Me luomme uuden maailman 2: paikallishallinnon uudistus ruohonjuuresta nähtynä

Great Malvern view. Source: Visit the Malverns

Lontoon valkoinen paperi vaikuttaa devoluutio-ohjauksellaan myös minun hyvin tuntemalleni alueelle Worcestershiressä, Worcester Cityyn ja Malverniin. Viimeksimainittu sijaitsee jo valmiiksi kreivikuntien rajalla Herefordshiren ja Gloucestershiren naapurissa. Toisella puolella kukkuloita vaihtuu jo raja autoillessa ja kukkuloiden päällä kävellessä. Rajoilla ei siis ole esteitä: ei tarvita papereiden esittämistä, pysähdystä ellei välttämättä itse halua. Kukkuloiden päällä tuuli puhaltaa juuri niin kuin se itse haluaa, kuten se on tehnyt aina.

Alueeni ei ole mikään vahva Labourin tukialue. Selkärankareaktiona monet alueella vastustivat heti joulukuun 2024 paperia. Worcestershiressä oli tulossa county-tason vaalit 2025 toukokuussa, ne pidettiin. Vuoden aikana mielet ovat kuitenkin olleet muutoksessa. Hallituksen hallintotasojen yhdistämisen hankkeeseen on otettu myönteisempi kanta. Voin arvailla syitä tähän:

* puoluekirjon läpimurto: myös vihreät, liberaalit ja reformi ovat vakavasti otettavia vaihtoehtoja paikallisesti, Worcester cityssä oli Vihreiden voitto todella lähellä

* parin vuosikymmenen austerity, paikallishallinnon rahoituksen niukkuus, on tehnyt tehtävänsä: kansalaiset oikeasti haluaisivat, että deliver - järjestämisen lupaus palveluille toimisi, joku tasottaisi tienkuopat (potholes), auttaisi sosiaalisissa ongelmissa sekä infrahankkeet ja asuminen lopulta edistyisivät: turha odottelu loppuisi

* kansalaisten kiinnostus paikallishallintoon ja sen ymmärtämiseen on vähentynyt monitasoisessa järjestelmässä, jossa on vaikea hahmottaa, mikä taso mistäkin asiasta on vastuussa

* paikallinen vastakkainasettelu näyttäytyy hallinnon tehottomuutena ja resurssien haaskauksena, puheista huolimatta paikallisesti ei ole saatu riittävästi aikaan

* pormestariasia koetaan ilmeisesti myös houkuttelevana, alueellinen voimahahmo toimii tarvittaessa myös Lontoon suuntaan vahvana alueen äänitorvena - ehkä Manchesterin Andy Burnham on ollut näkyvä ja toimiva esimerkki tässä.

Alueella valmistellaan nyt ehdotusta etenemisestä marraskuuhun 2025 mennessä. Paikallisissa konsultaatioissa alue on jakautumassa eteläiseen ja pohjoiseen alueeseen. Ne yhdessä olisivat selvästi hallituksen ohjerajan (500 000 asukasta) yli reilulla 600 000 asukkaalla, mutta jos paikallisuus on sitä mieltä, hallitus tuskin vastustaa kahden vierekkäisen yhden hallintotason muodostumista, vaikka ne olisivatkin alle ohjearvojen.

https://gis.worcestershire.gov.uk/website/Elections/results.aspx

https://www.bbc.com/news/articles/c30n72j4nrqo

https://shapeworcestershire.org/

https://www.malvernhills.gov.uk/about-your-council/local-government-reorganisation

Olen ylle koonnut muutaman linkin, mistä on apua keskustelun seuraamisessa. Työtä ohjaa selvästi konsulttivetoinen, neutraali prosessi, jossa paikallisväri näyttäytyy lähinnä esitettyjen kysymysten kautta, mikäli ne pääsevät moderoinnin läpi. Työ on jäsennetty hyvin ja selkeästi. Itselläni nousevat ainakin nämä ajatukset:

* huoli verotuksen tasosta on oikeutettu, jos toivotaan palvelujen laittamista kuntoon, se ei ole ilmaista

* mitä tapahtuu vanhoille kunnallisille kiinteistöille valtuustoverkon supistuessa

* digitaalisuus tulee vaikuttamiseen jäädäkseen entistä vahvemmin ja selkeämpi vastuu palveluista myös supistaa palveluverkkoa monella alueella, tähän liittynee myös viime päivinä esillä ollut ID-kortti uudistus

* paikalliseen yrittäjyyteen ja asumiseen ladatut odotukset voivat tuottaa pettymyksen ja ne voivat olla tavoitteiltaan hieman hämäriä: High Streetien hiljentymiselle mikään valtuusto ei hirveästi voi, elävöittäminen lähtee niin vahvasti asiakkaista ja yrittäjistä - heidän valinnoistaan

* valtuutettujen kokonaismäärän vähetessä pormestarin merkitys kasvaa, on mielenkiintoista miten hänen toimistonsa järjestää yhteydenpidon asukkaisiin.

Aikataulu vuoden 2025 lopun päätösten toteutumiselle on vuoden 2027 täytevaaleissa ja uusimuotoiset alueet aloittaisivat keväällä 2028. Usealla muulla alueella prosessi on hyvin samanlainen, myös sisällöltään ja keskusteluiltaan sama. Uudistus vetää toteutuessaan hyvin vertoja edelliselle suurelle uudistukselle vuonna 1974. On ristiriitaista, että näin vaikea uudistus etenee vauhdilla, vaikka hallitusta pidetään heikkona ja vastuuministereitäkin on jo vaihtunut.

***

Itse olen ajatuksissani kulkenut prosessia läpi. Paikallisylpeys saa kyllä kolhuja, kun oma valtuusto nimetäänkin kreivikunnan mukaan. Mutta ei minun Malvernini muutu uudistuksessa Worcesteriksi. Sillä on omat erityispiirteensä kukkuloineen ja Prioryineen. Pääkatu säilyy yhtä jyrkkänä. West Malvernin yhteisö edelleen hieman epäilee Malvern Linkiä asuinpaikkana. Kukkulan rinteellä asuvat eivät haluaisi olla muualla, mutta tiedostavat päivä päivältä enemmän, etteivät joku päivä jaksa enää nousta rinnettä ylös. Hoivakodissa he kaipaavat aikoja, kun askel nousi vielä keveästi ja sai kokea ylhäällä, miten tuuli puhalsi kreivikuntien yli ja villapaidan läpi. Worcesterissa ajatellaan samoin toisista asioista. Kaupungissa on paikallisille omat rakkautensa ja varjopuolensa, oman henkilöhistorian ja paikallisuuden kerrostumat vuosisatojen takaa. Ei niitä mikään hallintouudistus kaada.

***

The local process of devolution is lead by consultants and their neutral papers. Local colour is in good, moderated questions and spoken worries, in my opinion, quite nicely for such a demanding, vast reform.

Road leading to current Malvern Hills District Council buildings

Worcester Guildhall: The Council Chambers

 

Me luomme uuden maailman 1: paikallishallinnon uudistus Lontoosta käsin

Ison-Britannian ja aivan erityisesti Englannin paikallishallinto on ollut viime vuosikymmenet paineissa uudistua. Iso kuva ongelmista on tämä:

• sekava, monitasoinen järjestelmä, jossa yksi- ja kaksitasoisia paikallishallinnon yksiköitä
• riippuvuus keskushallinnon rahoituksesta ja inhotut paikallisverot (poll tax, council tax)
• syytös asuntotuotannon hidastamisesta
• paikallinen tehottomuus
• pormestarijärjestelmän käyttö vain osassa maata

Johnsonin pääministeriyden aikana pyrittiin edistämään kaavoituksen vauhdittamista ja koronan horjuttamien palvelujen parantamista ”build back better”. Starmer on laittanut vauhtia pormestarien laajemmalle käytölle, tähän on keinona paikallishallinnon rakenteen yksinkertaistaminen - kaksitasoisista malleista yksitasoiseen, poliittisesti vahvaan eli pormestarijohtoiseen kokonaisuuteen, joka voi paremmin aikaansaada alueellista pöhinää ja aloitteellisuutta, toimia vastavoimana ja kumppanina Lontoolle ja sen hallitukselle. Paikallishallinto ei vastaa terveysjärjestelmästä, mutta siitä huolimatta Whitehallin toive tavoiteltavista yksiköstä on varsin korkea, 500 000 asukasta. Suomalaisittain tämä tarkoittaisi Espoon ja Vantaan kaupunkien liittämistä ja maakuntien kokoisia kuntia. Laajempien yksiköiden toivotaan ottavan päättäväisempää otetta paikallisen infrastruktuurin, asumisen, elinkeinojen ja myös terveydenhuollon kehittämisestä. Unohtamatta kouluja ja sosiaalitointa, jotka ovat nykymallissakin paikallisella vastuulla.

Lähtölaukaus uudistuksen tavoitteluun tehtiin hallituksen toimesta joulukuussa 2024:

https://www.gov.uk/government/publications/english-devolution-white-paper-power-and-partnership-foundations-for-growth/english-devolution-white-paper

Paperi on hyvin luettava, myös Whitehall itse nähdään osana ongelmaa, laajalle ulottuvan paikallishallintoon kohdentuvan mikromanageerauksen ja oman sisäisen sekavuutensa kautta. Analyysi hyvin pitkälle sentralisoidusta hallintojärjestelmästä osuu kieltämättä hyvin ytimeen. Paperi käynnisti ympäri maata valmistelun aallon, muutama alue lähti tiennäyttäjäksi ja useampi tarttui niiden innostamana prosesseihin. Mutta Britannia ei olisi Britannia, ellei matkalla tapahtuisi. Valkoista paperia joulukuussa esitellyt varapääministeri Angela Rayner on nyt 2025 syyskuussa ex-ministeri, asuntokauppojen veronkierron vuoksi. Samalla myös Rayneria tukenut kunta- ja devoluutioministeri Jim McMahon sai mennä. Työ alueilla jatkuu nyt paikallishallinnosta ja asumisesta vastaavan ministeri Alison McGovernin johdolla. Raporttiin sisältyy kartta, joka on sivuni alaosassa. Siinä nähdään, missä toivottavaa kehitystä oli tehty joulukuun 2024 tilanteessa. Valkoisilla alueilla toivottiin aivan erityisesti toimia, Labour-johtoisen Pohjoisen isojen kaupunkien ja Lontoon mallin mukaisesti. Poliittinen ohjaus on siis varsin selkeää ja osoittelevaa. Valkoisilla alueilla asuu 29 % koko Englannin asukasluvusta.

Englannin kuntaliitto on tervehtinyt paikallisen vallan kasvualoitteita ilolla, mutta esittänyt myös huolta varsinkin siitä, miten alueellisten strategisten yhteistyöelimien ja valtuustojen suhde järjestetään lainsäädännössä ja rahoituksessa. Ongelma ei ole uusi, sen kanssa on painittu edellisetkin vuosikymmenet. 

https://www.local.gov.uk/parliament/briefings-and-responses/english-devolution-and-community-empowerment-bill-lga-briefing-0

Hallituksen think-tank instituutti on tuonut oman panoksensa vauhdittamaan alueellisia ehdotuksia, takarajat ovat syyskuu-marraskuu 2025 ja uusimuotoiset paikkalliahallinnon laajemmat yksiköt voisivat olla toiminnassa jo huhtikuusta 2027 alkaen. Instituutin raportti ja sen kaksisivuinen tiivistelmä ovat hyvää luettavaa.

https://www.instituteforgovernment.org.uk/sites/default/files/2025-02/local-government-reorganisation-and-devolution-final_0.pdf

Sarjan toisessa osassa menen henkilökohtaisuuksiin - tarkastelen uudistusta ja sen valmistelua ”kotimaakunnassani’ West Midlandissä.

***

This two part-blog text reports firstly Whitehall initiative for Local Government devolution and secondly how plans are preceeding in West Midlands, my area.

Hyvinvointialue National Health Servicen mallilla

Suomen Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos THL julkaisi kesäkuun 2025 lopulla ajatuspaperin, jossa vertaillaan neljän maan - Iso-Britannian, Espanjan, Hollannin ja Australian malleja julkisten terveyspalveluiden organisoinnissa Suomen malliin. 

https://thl.fi/-/muiden-maiden-sote-jarjestelmat-eivat-tarjoa-pikaratkaisuja-suomen-sote-mallin-kehittamiseen-tyo-vaatii-parlamentaarista-yhteistyota

Julkaisuaika oli pahamaineinen juhannuksen jälkeinen aika ja siksi harva on julkaisuun tutustunut tarkemmin, itsekin katsoin sitä huolellisemmin vasta nyt. Päätin tehdä asiasta tänne blogiini nostot juuri Ison-Britannian mallin näkökulmasta. Selvitys on kiinnostava, koska järjestelmissämme on samoja piirteitä - keskusjohtoisuus ja monimutkainen rahoitusjärjestelmä. Britanniassa on puhuttu myös palvelujen kriisistä varsinkin Brexitin taustatyössä. Brexitin piti mahdollistaa suurempi rahoitus NHS:lle. Palvelut ja rahoitus ovat myös meidän hyvinvointialuekeskustelussamme olleet vahvasti esillä - ja kuluvana vuonna on tarkasteltu myös omalääkärijärjestelmän mahdollisuutta meillä. Järjestelmissämme on myös eroja: ennen uudistusta kuntahallintomme oli paljon Britannian hallinnon kuntajärjestelmää autonomisempi ja kantoi vastuun sosiaali- ja terveyspalveluista. Nyt ne siirtyivät alueille lähes kokonaan - ja alueilla on vaaleilla valitut valtuustot, tosin kuin Englannissa. Englannissa ei myöskään ole sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon integraatiota - kunnat vastaavat sosiaalitoimesta ja NHS terveydenhuollosta.

Raportti on ottanut lähtökohdakseen UK mallin soveltamisen vaihtoehtoksi nykyisen mallimme integroidun kokonaisuuden, jossa ovat sosiaali- ja terveyspalvelut mukana. Toinen vaihtoehto olisi ollut tarkastella mallia siten, että sosiaalipalvelut järjestettäisiinkin taas paikallistasolla Englannin mallilla. Koska Suomen reformi näki paljon vaivaa juuri palvelujen integroinnin tärkeyden korostamisessa, otettu näkökulma on ymmärrettävä. Silti on paikallaan todeta Suomen kuntalain voimassa olevan 1§ korostavan sosiaalista kestävyyttä. Suomalaiset kuntien tehtävät painottuvat nyt aiempaa vahvemmin kouluympäristöön. Tarkasteltavaksi voi tulla pykälän säilyessä samanlaisena myös ikääntyvien kuntien väestön sosiaaliset kysymykset ja yhteys alueelliseen palveluverkkoon. Myös kansalaisjärjestöjen rooli on mielenkiintoinen eroavaisuus. Brittiläinen ja suomalainen järjestöautonomia, sekä niiden rahoitusmallit eroavat paljon toisistaan. Jos Suomessa järjestökenttä muuttuu keskushallinnon rahoitusleikkausten myötä, voiko se autonomisemmalla rahoitusmallilla ja lähempänä kansalaisia toimimalla alkaa vaatia pontevammin osuutta ja suurempaa roolia sosiaali-ja terveyspalvelujen tuottajana?

Jos hyvinvointialuevaltuustot lakkautettaisiin, miten eduskunta ottaisi raportin mukaisesti vastuun sosiaali-ja terveyspalvelujen demokratiasta? Aluevaltuustot ovat tehneet aika konkreettista työtä ohjauksen ja paikallisten sekä alueellisten palvelutarpeiden ristipaineessa, ja koettaneet tasapainottaa taloutta vanhenevan väestön palvelutarpeen kasvun, rahoitusjärjestelmän monimutkaisuuden ja tasapainoa hakevien erikoismenettelyjen ristipaineessa. 

Omassa työssäni olen seurannut erilaisten vaikuttamistoimielimien toimivuutta alueilla - niitähän on vanhuksille, nuorille ja vammaisille, sekä kunnissa että alueilla. Toimivuus vaihtelee, monessa paikassa työhön voisi hakea konkretiaa ja uusia aktiivisia ihmisiä esimerkiksi kansalaisraateja hyödyntämällä. Raportti vihjaa, että demokratiaa voisi täydentää juuri näin. Olen samaa mieltä, pitäisi keskittyä enemmän havaittuihin ongelmiin ja niiden nopeampien ratkaisujen etsimiseen. Suomea ja Britanniaa yhdistää, ettemme ole näissä asioissa mitään mallimaita, kuten vaikkapa Irlanti - opittavaa on meillä paljon.

Raportti nostaa esiin omalääkärijärjestelmän Britannian mallin portinvartijaroolin suhteessa erikoissairaanhoitoon pääsyyn. Portinvartijan enigmaattinen, lähes shakespearemainen toimijuus on mielenkiintoinen asia. Suomalaisen vanhan mallin kritiikki kohdistui juuri kuntien edustajien muuttumiseksi sairaanhoitopiirissä isomman pöydän ymmärtäjäksi paikallisuuden kustannuksella. Ei ole helppoa tietä varmistaa yksilön edun mukaista ohjaus- ja valvontatasoa - hallinto puhuu helposti hallinnon kieltä ja monimutkaisesti, usein itseään ruokkivasti.

THL:n raportti on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä raapaisu maita yhdistäviin ongelmiin. Sekä Suomi että Britannia ovat syrjässä ja järjestelmiltään omaleimaisia. Molemmissa maissa on isoja terveyden- ja sosiaalihuollon ongelmia, molemmissa maissa puhutaan huolestuneesti rahasta. Omana havaintona olen pitkään miettinyt, että britit ovat suomalaisia estottomampia puhumaan veronmaksajan rahojen käytön vastuullisuudesta, taxpayer’s money. Se näkökulma on meilläkin korostunut talouden ohjauksen enenevässä kokonaistarkastelussa.

Kiinteistöpuolella meitä yhdistää kurja ilmasto ja heikko rakentamisen laatu, jotka omalta osaltaan lisäävät talouden paineita. Britannian kanssa on varmasti myös hedelmällistä käydä vuoropuhelua, muodostaako maahanmuuttajaväestö haasteen palveluille vai onko se työntekijäpulan ratkaisu hoiva-alalla. Molemmissa maissa tämä vaikuttaa olevan tuskallisen vaikeasti käsiteltävä krooninen poliittinen aihe.

***

Finnish Institute for Health and Welfare published in the end of June 2025 a working paper on comparing Finnish Social and Health system to those in the United Kingdom, the Netherlands, Spain and Australia. The NHS system is quite same with its service and finance challenges - the main difference is the responsibility of social services at local level in the UK. The abstract in English is provided in the report - link in the text above.  

Angloskeptikon tunnustuksia

Lähes 500 blogipäivityksen jälkeen on tehtävä oikaisu: angloskeptikko olen, en anglofiili. Rakastan Englannissa monia asioita, mutta koko kirjoittamiseni taustalla ei ole ihailu, vaan halu ymmärtää maata, joka usein onnistuu herättämään niin kielteisiä tuntoja: ristiriitoja suorastaan. Itselleni anglofiiliyden kieltäminen on tietenkin luontevaa: en vain ole muotoillut sitä koskaan ulkopuolelle erityisen selvästi. Käsite on myös petollinen kuuluisan englantilaisen charmin tavoin: palvomiseen sisältyy Englannin kohdalla sisäänrakennettuna myös joidenkin kansallisten piirteiden samanaikaista inhoamista. 

Todellinen anglofiili tuskin olisi toivonut Englannin jalkapallojoukkueen putoamista jo alkusarjassa. Kun naisten Euroopan mestaruusottelu päättyi leijonattarien juhliin, suljin lähetyksen samantien ja menin ahdistuneena nukkumaan. Peli ei ollut kaunista. Suhtaudun pääosin epäillen myös englantilaiseen kirjallisuuteen, musiikkiin, kuningashuoneeseen, vaalijärjestelmään, vaateparsiin, suuriin kaupunkeihin... 

Rakastan englantilaista maisemaa, kivirakennelmia, aluskasvillisuutta, kansan sitkeää jääräpäisyyttä (tiettyyn rajaan), huumoria, pastoraalista musiikkia, teekulttuuria, juustoja, Chesterfield-sohvia…

Olen varsinaisesti frankofiili. Ensimmäinen Ranskan-matkani vuonna 1986 oli minulle elämys, josta en ole edelleenkään toipunut - maa oli niin erilainen Suomeeni verrattuna. Kun seuraavana vuonna kävin Englannissa, tunnelmat olivat heti ristiriitaiset. En päässyt vielä maaseudun makuun, isot kaupungit kiinnostivat, Lontoo oli upea. Sittemmin sen hohto on karissut ja maaseutu noussut suosikiksi. Junamatkailu on vaihtunut autoiluun ja olen päässyt tunkeutumaan syrjäisiin, viheliäisiinkin alhoihin. Äitini on vaatinut minua lopettamaan Englannista kirjoittamisen ja keskittymään Ranskaan. En löydä sitä järkeväksi. Pidän Ranskassa lähes kaikesta täysin kritiikittömästi. Se ei anna kirjoittamiselle hedelmällistä pohjaa kuten epäilyni Englannin suhteen. Minun Englantini kohtalona on olla menneisyytensä vanki ja oman persoonansa kahlehtima John Bull-hahmo. Sympatiseeraan hänen jännitteitään Walesin, Irlannin ja Skotlannin kanssa, pelkään hänen menettävän vahvan punavalkoisen ominaisvärinsä - varsinkin Yorkshiressa. Cotswoldshan on jo menetetty Lontooseen kyllästyneiden julkkisten invaasiossa, joka samalla pelastaa että häiritsee paikallisia oloja. Minun Englannilleni oli tyypillistä tehdä tunteella Brexit-ratkaisu ja koettaa sitten kärvistellä valintansa kanssa: löydettyään ja kadotettuaan itsensä. Tätä olen yrittänyt ymmärtää useamman kirjoituksen ajan, aina yhtä huonolla menestyksellä. Ehkä he eivät todellakaan kuulu Eurooppaan: aiempia virheitä on pyritty paikkailemaan uusilla.

Blogini tekstien luokittelussa erottuu yksi henkilö omana luokkanaan: Alec Clifton-Taylor. Hän oli väsymätön, tinkimätön, kivi-, puu- tai tiilirakennusten tutkija - joka lempeällä purevuudellaan ja armottomalla paikallisuuteen paneutumisellaan onnistui tekemään marginaalista kiinnostavan. Hänessä henkilöityy englantilaisen asenne, jossa sydän tuntuu yhä olevan imperiumin keskiössä, vaikka tutkitaan kattotiilten muotoja ja materiaalia menneestä, kadotetusta, nukkavierusta edwardiaanisesta maailmasta - luotto siihen, että joku kuuntelee on vahva, koska asia on niin tärkeä: aina muutama eksentrikko löytyy yleisöksi ja se riittää. Vaikka sitten Suomesta. 

Tunnistan englantilaisuudessa joitakin hirvittäviä piirteitä: omituisten tapojen ja instituutioiden loputtoman kärsivällisen sietämisen - kuningashuone on siitä oiva esimerkki - murhan nostaminen taidelajiksi dekkareissa toinen - siitä huolimatta en tunnustaudu anglofoobikoksi, pelkuriksi. Tai viime matkalla päätään nostanut boredom - kyllästyminen - paahtoleipää ei voi syödä määräänsä enempää, eikä maisemaan pysty juurtumaan, vaikka kuinka yrittäisi. Verbalistiikkakin väsyttää jossain vaiheessa, eikä jälki-imperialistinen yhteiskunta tunnu yrittävän tosissaan, politiikan seuraaminen on tuskallista ja innovointi ei enää muuta maailman perusteita, vaan synnyttää korkeintaan viihdepalvelua. Vanhat korppuuntuvat ja implantoituvat julkkikset pinnistelevät juorupalstoilla vuodesta toiseen loputtoman pitkään hallinneista kuningattarista mallia ammentaen karmeissa silmälaseissaan ja kulahtaneissa bikineissään.

Olen rakentanut Englannista mieleiseni tilkkutäkin ja viihdyn illuusiossani kuin parhaassakin linnassa. Tiedostan kipeästi, että tavoitan joitakin piirteitä vain karkeasti ja yksityiskohtia tuskin lainkaan ymmärtämättä. Olen jumittunut West Midlandsiin kuin Tolkien loputtomien vivahteidensa Keski-Maahan: sen haiseviin menninkäisiin, tunkkaisiin oluttupiin ja loputtomissa neuvonpidoissa harjoitettuihin moralisointeihin. Yritän löytää perussyytä, miksi tästä kaikesta on pitänyt edes yrittää päästä perille. Ehkä minun pitää yrittää sanoa jotain järkevää taidemaalari Samuel Palmerista ja hänen oudoista kuvistaan…kirja, se on täällä jossain…pastoraalisuuden paratiisillisuus…vai olisiko järkevintä ryömiä lopullisesti piikkipaatsamien alle? Anglomaanisuus on alituisena vaarana, jos ei pidä varaansa.

Ehkä Englannin asioiden seuranta on kuin loputonta laivastoon liittymistä, maailman herruuden illuusion tavoittelua, laivakorppujen nakertelua ja henkisen keripukin sietämistä. Ilkeämieliset ranskalaiset sanoivat, että Englannin laivasto kasvoi kahdesta syystä: Englannin keittiön ja naisten vuoksi. Törkeästi sanottu, omat havaintoni näistä kokonaisuuksista ovat myönteiset. Silti roskalehdistö ja voileipätahnat voivat ajaa kenet tahansa epätoivoon ja merille…muttei Eurooppaan, enää koskaan! Ei enää yhtään uutta voittamalla hävittyä sotaa!

***

At this point of blogging, it is fair to note, that I am not an Anglophile, but an Anglosceptic. Admiring some features, dispising some - a hopeless case of explaining the Famous Charm, not always lucky.

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.

Maksamisen aika

Olisi heti pitänyt tietää mikä on homman juoni. Maahan pääseminen edellytti nyt ensimmäistä kertaa jo etukäteen maksamista viranomaisille, että sai viisumin maahantuloa varten. Prosessi kävi suhteellisen kivuttomasti, vaikka tunnistautumista oli paljon: viranomaissovelluskin piti ladata. Lupa maksoi 12 £ - oireellista oli, että jos oli nopea, kaiken sai halvemmalla. Maksun jälkeen parin tunnin odottelun jälkeen vuoden voimassa oleva lupa kolahti sähköpostiin. Olimme vapaita lähtemään.

Muodollisuudet rajalla menivät kivuttomasti. Passin siru oli jo napannut tiedon, että kelpoisuudet olivat hoidetut. Automaattiovi tunnisti dokumenttimme ja yhdisti meidät kasvokuviimme. Se olisi voinut olla loukkaavaa, kun näytimme kuvissa niin säikähtäneiltä. Yksi laukku jäi tulematta, se tiesi selvittelyjä ja harmia pariksi päiväksi. Silti meillä oli kyllin laukkuja joita kuljetella. Laukkukärryt olivat telineessä. Ohi kulkeva paikallinen tokaisi ”Kaikki maksaa täällä nykyisin.” Hän oli oikeassa, kärry olisi lähtenyt mukaan kolikolla, joita meillä ei ollut. Selvisimme laukkuinemme silti autovuokraamoon. Auto oli tilava ja ehjä, selvisimme oikealle tielle ilman ketunlenkkejä.

Majoituksen tuttu portti ja parkkipaikka kuuluivat kauppaan. Näin jälkeenpäin pysäköin mallikkaasti, vaikka käteni oli kipeä, olkapään murtuma vasta paranemisensa alussa. Laskin ratin alas ja istun sitä lähellä, näin minimoin käsien ylösnostamiset. Ensimmäisen päivän ajot olivat vaihtaessa ajoittain kipua ja siitä johtuvaa jännitystä, sitten alkoi helpottaa. Ajaminen maistui taas.

Tiesimme, että sakot olivat tulossa, kun näytös Stratford-Upon-Avonissa venyi. Olimme puoli tuntia yliajalla ja arvasimme oikein, että automaattiparkissa perästä kuuluu. Pysäköimme huolettomasti Morrisoniin alakaupungissa, teimme edullisia ostoksia. Koko matkan aikana ne eivät maksaneet paljon. Söimme ravintoloissa, joimme, kovin edullista kaikki tuo. Anupamin lampaankare masalakastikkeessa oli parasta antia Thaali-lajitelmassa, muutkin osat maistuivat hyvin. Automme oli parkissa keskustassa Waitrosessa, yliajalla. Myöhemmin huomasimme kolmen tunnin rajoituksen. Supermarketin sijainti oli erinomainen, pysäköimme toisenkin kerran - huolettomasti, taas kolme tuntia paukkuen.

Yritin aina ajaa kovaa kuten paikallisetkin. Mailit tuovat omat haasteensa. Poliisista varoiteltiin siellä täällä, mutta heistä en ole kuullut. Worcesterissa ehdimme Evensongiin. Parkkipaikka löytyi läheltä katedraalia. Löytyi maksuautomaattikin, se ei toiminut. Toinen oli lähellä, pudotin sinne punnan kolikon, toisenkin. Tällä kertaa kolikot olivat uusia, edellisellä Worcesterin reissulla olin yrittänyt maksaa parkkeerausta vanhentuneilla punnan kolikoilla - menestys oli huono. Nyt kolikkoni tipahtivat laitteen syövereihin avoimeen luukkuun, joka kuhisi sähköjohtoja. Tajusin, ettei tämäkään laite toiminut. Haroin hetken laitteen sisuksia saadakseni vaivalla hankitut lanttini takaisin, mutta luovuin yrityksestä, kun minulla ei ollut pihtejä mukana, enkä välittänyt ottaa sähköiskua parin kolikon vuoksi. Olin silmänurkastani näkevinäni, että joku laitapuolen kulkija oli noteerannut tuhertamiseni ja odotti vuoroaan päästä nappaamaan arvometallit parempaan talteen kaupungin laitteesta. Tämän soin hänelle mielelläni.

Evensongin aloitti urkukappale. Se oli loistava, mutta en tunnistanut sitä. Kun palvelus oli ohi, kysyin papilta, mistä kanttorin tavoittaa. ”Hän on urkuparvella, mutta ottakaa huomioon, että päivä on ollut pitkä ja olemme kaikki väsyneitä, koska olemme olleet hautaamassa kollegaamme tänään.” Sellaista elämä on, ihmettelin hänen väsynyttä ja epäystävällistä sävyään, ja sitä suuremmin, kun hänen kollegansa muisteli seurueellemme haltioituneena Tampereen-matkaansa. Löysin urkurin parvelta. Mikä se ensimmäinen kappale oli? ”Tallisia ja Stanfordia.” Ei, ei, ne tiedän, vaan se aloituskappale, en tiedä mikä se on! ”Ai se, se oli minun improvisaationi.” Kiitin häntä kauniista kappaleesta ja olin ilmeisesti pelastanut hänen raskaan päivänsä.

Kävimme myös Pershoressa katsomassa luostarinkirkon. Parkkipaikalla oli kevät, miekkonen istui autossaan. Räpläsin taas parkkiautomaattia. Pudotin punnan sisään ja sain parkkiaikaa kuin jackpotissa yli viikonlopun. Miekkonen huusi parkkeeramisen olevan nyt vapaata. Kiitin neuvosta ja jätin sanomatta, että hän olisi voinut avata suunsa aikaisemmin. Punnalla sai aikaa nyt tarpeettoman hyvin, kohta lähdimme kirkon katsottuamme. 

Lentoasemalla ajoimme pitkäksi porteista, meidän piti vielä maksaa itsemme ulos, että saimme ajaa autovuokraamoon. Auton luovutusmuodollisuudet sujuivat. Kaikki oli kunnossa. Meidän saapuessamme kotimaahan, noutajamme vähän myöhästyi, hän oli ajanut peurakolarin, mutta auto oli lommoja lukuunottamatta kunnossa.

Parkkisakko saapui aikanaan. Ja toinen. Ja kolmas. Englantilainen järjestelmä on kannustava, sakko on kova, 70 puntaa, mutta jos sen maksaa nopeasti saa sen 40 punnalla. Palvelu on erinomainen ja maksaminen helppoa. Ikävän puolelle kuitenkin meni vuokrausfirman 42 £ maksu parkkisakosta ilmoittamisesta - ”palvelu” oli hinnakas kolmesti maksettavaksi. Siitä ei ollut paljousalennuksia. Kun kolmannesta ilmoituksesta kului niin pitkä aika, etten saanutkaan enää nopean maksajan etua, vaikka yritin maksaa saman tien tiedon saatuani, edessä oli reklamoinnin tie. Kirjoitin suoraan vuokrafirmalle ja pysäköinnin järjestävälle yhtiölle. Suuntasin valitukseni suoraan yhtiöiden ylimmälle johdolle aitoon brittityyliin. Pysäköintiyhtiö ymmärsi yskän ja antoi minun maksaa sakon alennetulla taksalla. Näin tein. Vuokrafirma ei palauttanut maksuani ”palvelustaan”, siitä viimeisestä, joka oli aiheuttaa minulle korotetun sakon. He seisoivat maksunsa takana ja sanoivat sen olevan sopimuksen mukainen. 

Pysäköintiyhtiön tulkinta oli toinen, he olivat minun kannassani. Vuokrayhtiölle lähti vastakirjeeni, jossa palautin heidän sopimustulkintansa heille takaisin ja nimesin heidän toimintansa juridis-uhkaavaan sävyyn ”sopimusrikkomukseksi”. Vastavetoni odottaa yhä heidän vastinettaan, mutta reissuun liittyvä rahaliikenteeni on nyt sulkeutunut, reilun kuukauden sen jälkeen kun olen poistunut saaren kamaralta. Seuraava matkani on kuitenkin viisumivapaa, jos teen sen lähimmän kymmenen kuukauden sisällä. Olen vapaa pääsemään taas kaikkien maksullisten laitteiden äärelle.

***

This is a story of paying in Britain. You pay to get in, you pay when you move, and when you stop. And you will pay all the fines and ”service fees” your renting company send to you, all these long after the trip. Was it worth it? Definitely maybe!

A Greener Shade of Pale - Kuin vihreä varjo vaan

Matkan jälkeen kuvien katselu syventää syntyneitä vaikutelmia. Valitsemme jotkut kuvat ja toiset jäävät sivuun, niihin ei oikein tunnu liittyvän mitään tai ne aukeavat huonosti. Luulin matkalla ottaneeni kuvan, jossa on pelkkää nurmikkoa - paikkana Worcesterin Spetchley Park Gardens. Jostain syystä kamera ei sitä kuvaa ottanutkaan - vaikka jopa luin kameran näytöltä, että se tunnisti kohteen nurmikoksi. Nyt kaipaan tuota kuvaa - se tuntuu järjettömältä, mutta Englannin nurmikkoa ei löydy Suomesta, ne ovat ihan eri asioita. Englantilaisen nurmikon hienojakoisuus ja tasalaatuinen laajuus on uskomatonta, ensimmäisen kerran näin tällaisen laajan kentän pelkkää vihreää Cambridgen laitakaupungin common greenillä. Aivoni nimesivät näyn ”terapeuttiseksi vihreäksi” - niin rauhoittava se on. Siinä voi kävellä tai sille voi istahtaa, ei harrastaa mitään kovin hurjaa. Vain olla.

Otin pari kuvaa, joissa teemana oli jonkinlainen tunneli. Kuvan kaivanto on Kilpeckin kirkon ja linnan liepeiltä. Linnasta on jäljellä viheriöivän kummun päällä pari tulisijaa, pieni kirkko on hieman etäämmällä hautausmaan takana, sen toisella puolella kenttä, pelto, jonka keskellä kaarimainen muodostelma, joka on yhdistetty pakana-aikoihin saakka. Siinä kohdalla on nyt karjan suojakatos. Kuvani on toisesta suunnasta, lähempänä linnaa, ei tarvitse paljon mielikuvitusta, että kaivannon selittää vallihaudaksi. Aika on sitä pehmentänyt. Kuuluisa kuninkaallinen rajakaivanto Offa’s Dyke ei ole kaukana, sekin ajan hampaan pyöristämä - mutta massiivinen silti. Rauhallisuus antaa väärän vaikutelman, alue oli rajakahakoiden vuoksi linnoitettu, walesilaista vastaan Mercian puolesta. Me nousemme katsomaan kaivantoja ilmastoidun auton mukavuudesta ja jatkamme pian suurella nopeudella eteenpäin.

Matkan jälkeen Malvernin itäpuolella on pidetty myös District Councilin vaalit. Perinteisellä konservatiivialueella voittivat vihreät. Valituiksi tulivat myös konservatiivien, reformin, riippumattomien ja liberaalien ehdokkaita: yhtään työväenpuolueen ehdokasta ei mennyt läpi. Kaksipuoluejärjestelmä näyttää paikallisesti siis olevan murroksessa, siirtymän suuruus riippumattomille kertoo ehkä vihreiden kannatusta enemmän muutoksesta. Politiikkaan ollaan kyllästytty. Vihreiden asema alueella on poikkeuksellista: puolueen vanha puheenjohtaja vaikuttaa siellä yhä. Ja vanha konservatiivien ääniharava tipahti keskustan alueella juuri vihreiden arvojen vuoksi.

Reformi ei alueella tuntunut nousevan samalla tavoin kuin muualla maassa. Oma pelkoni on, että paikkaansa maailmassa yhä hakeva Englanti aloittaa jälleen uuden, tuskaisan kokeilun päästämällä reformin valtaan seuraavissa suurissa vaaleissa. Onnetonta on, että sinne on vielä pitkä matka - tyytymättömyys saa kasvaa rauhassa vaalivoitoksi, helpolla tavalla, joka ei kasvata valtiomiehiä, joista on muutenkin pula. Edessä on pitkä ja neuvoton uuden puolueen hallituskausi, jolla pitäisi löytää uusi suunta koko saarelle. Pelimerkkeinä ovat maahanmuuttokriittisyys ja EU-vastaisuus. Englantilaiset kestävät onnettomuudekseen olojen huonontumisen nurkumatta, ilman analyysejä ja peilejä - kapina kanavoituu vain uurnille. Vihreän ja Miellyttävän saaren etu olisi tilanteessa nopea erehdys ja päättäväiset, rakentavat suunnan korjausliikkeet yhteistyössä. Mutta siitä on vain houkan toivo.

Kummisetäni sanoi, että vanhana on hyvä käydä Roomassa: kaikki vanha on muuttunut ymmärrettävämmäksi. Mielikuvitus ja kokemus osaa täydentää rauniot ja kaivannot ponnistuksilla, jotka niiden takana ovat. Ei kaipaa suuria, rautalangasta väännettyjä elämyskeskuksia, lähes huomaamaton uurre maisemassa, yksittäinen vaatimaton muistotaulu ajaa asiansa ja hiljentää menneen äärelle. Joku voi kysyä, miten tästä eteenpäin? Vastaus on aika selvä. Ihmiset pakkautuvat keskuksiin, kuhisevat siellä. Vallihaudassa kulkija kulkee yksin koiransa perässä, taivaan alla, miettii sirpaleisesti omia asioitaan ja olettaa, että kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ei hän kovin väärässäkään ole. Kevättä seuraa kesä, joka kääntyy syksyksi ja talveksi, jouluksi ja kevääksi politiikan tuulista välittämättä. 

***

Green is very therapeutical colour in lawns and much vaster minimalistic surfaces of common lands. In politics, it is more controversial colour of change and worrying about the situation we are in. But, by and large, England remains a green and pleasant land - so far.

Kadotettua aikaa tutkimassa

Sarah kertoi, että hänen isänsä oli kuollut tiistaina. Olimme tavanneet ystävällisen herrasmiehen kahdella käynnillämme ja uutinen kosketti. Hän oli saapunut tuohon asuntoon Marlborough'sta, johon nyt ajattelin joskus meneväni muistokäynnille. Muutenkin minun olisi jo pitänyt käydä siinä maaseutukaupungissa. Hänen tyttärensä asunto oli vaihtunut Abbey Roadilta West Malverniin, jossa katsoin Black Mountainsin siintävää ketjua tuolla tuolilla istunutta vanhusta muistaen. Hän oli nyt mennyt paljon kauemmas.

Tytär, viikingeistä periytynyt, sanoi huhtikuun olevan parasta aikaa. Kun viimeksi olimme täällä sinikellojen aika (bluebells) oli vasta tulossa. Nyt niiden kausi lankesi oleskelumme aikana: sinisyys peitti alarinteitä. Huomasin huhtikuun loistossa kaipaavani menneitä kesiä ja jouluja, halusin niitä uudestaan.

Ikä on painanut meitä kaikkia, ihmisiä ja rakennuksia, mutta kukkulat ovat vielä vanhempia ja valtavuudessaan muuttumattomia, lohduttavia. Olen oppinut aikojen saatossa rakastamaan niitä etäältä: silloin ne ovat inhimillisiä: verhoutuvat ja etääntyvät meidän ihmisten tavoin. Kuljetuista poluista on tullut kerrostumia ja niiden vieret ovat täynnä muistoja.

Kirkon tilaisuuksissa ajan kulku näkyi kuolleiden poissaolona ja yleisenä ikääntymisenä. Ajattelin aktiiveja ja työntekijöitä, miten he jaksavat ja mistä tulee uusia väistyvien tilalle. Uusi pappi huomioi lapset erityisesti. Uppouduin taas ajatuksissani Prioryn historiaan, sen munkkeihin, katselin valtavia normannipylväitä ja goottilaisia kerroksia. Eikä viktoriaaneja voi koskaan sivuuttaa: väistyneinäkin he yhä dominoivat. Worcesterin Evensong tarjosi Tallisia ja Stanfordia. Heidän musiikki vie aina kauas, iättömyyteen.

Ilmat vaihtelivat, ei satanut kuten ennen, mutta pilvisyys saattoi vanhaan tapaan nopeasti kääntyä auringonpaisteeseen ja horisontin laajentumiseen. Sateenvarjo kannattaa silti pitää aina käsillä.

Oli muutostakin: Peter sanoi sen nyt selkeästi, mistä tunsin heti kiitollisuutta: Brexit oli virhe, se oli väärin äänestetty. Sen kanssa elettiin nyt. Moni asia oli nyt kalliimpaa, osa oli pysynyt edullisena. Juomat olivat enimmäkseen yhä halpoja. Makumaailma oli pysynyt pääosin samana, perunoissa ja sunnuntaipaistissa, teessä, johon pitää lisätä mielellään täysmaitoa. Ja maito tiivistyy yhä juustoiksi, erittäin päteviksi.

Marcel Proustin pääteos kääntyi englanniksi Remembrance of things past - menneiden asioiden muistelo Shakespearen sonetista. Proust ei kuitenkaan ole niin löperö: hän etsii menetettyä, hukattua, kadonnutta aikaa kuin tutkija, metodisesti. Käännös on mielenmaisemallisesti hyvä: Englanti ei tunnu kadonneelta, sen eri vivahteita voi makustella: kaikki tuntuu vaivattomasti olevan läsnä. Kuolleet kirjailijat, menneet sävellykset, vanhojen näytelmien uudelleentoisinnot. Kaikki vain on, tässä ja nyt, toistaiseksi, ilman suurta projektia. 

Monta kertaa yllätin itseni omituisesta meta-tunnelmasta: kaipasin paikkaan, missä parhaillaan olin. Tuijotin naapurirakennuksen pysähtynyttä kelloa, mustavalkoisia seiniä ja vihreitä reunalautoja, puutarhaa: kuin koneisto olisi pysäyttänyt kaiken. Huhtikuun lämmössä kaipasin kesähellettä ja joulukuun harmaata kirpeyttä. 

Retket Walesin puolelle tuntuivat nyt sulkevan vieraan maan minulta. Englantiin paluu oli kotiintuloa. Ensimmäisellä matkallani Englannissa 1987 tunsin vielä outoutta ja ulkopuolisuutta, se vahvistui 1990, kunnes 1991 aloin tuntea päässeeni sisään noihin tunteisiin, ne eivät olleet minun, vaan itse maan ominaisuuksia. Mitään ei pidä ottaa liian henkilökohtaisesti. Jane Austenin Järki ja tunteet päättyvät siihen: mitään ei ole menetetty, ei kadotettu, kaikki vain on. Sama Englanti on vain, yhä, jotenkin selittämättömästi. Ehkä se jatkaa tästä eteenpäinkin, eikä mennyttä tarvitse erikseen etsiä. Se on läsnä koko ajan, jokaisessa hetkessä, myös tulevassa.

***

Returning to England made me to wonder the passing of time, since 1987. There is no need for digging deeper in the À la recherche du temps perdu way - lighter Remembrance of Things Part is enough. Recollecting some memories and longing from April and its splendours to summertime and cooler, crispier Christmas.

Ojankaivuuta ja onnistumisia - Kääntäjä Tero Valkosen haastattelu

MM: Tero Valkonen, olet kääntänyt englannista monta vaativaa teosta. Se ei kuitenkaan ole ainoa kielesi - aloitapa kertomalla kielisuhteestasi.

Tero: Englanti on kyllä ainoa kieli, josta tohtisin lähteä vaativia teoksia suomentamaan. Olen suomentanut ranskasta vähän, mutta paino on sanalla vähän. Kielen osaaminen on aika monisyinen juttu, mutta sanotaan nyt niin, että pystyn lukemaan korkealaatuista sanomalehteä viidellä kielellä, jotka ovat suomi, ruotsi, englanti, ranska ja espanja. Saksan ja kreikan taito eivät vielä siihen riitä, italia vielä vähemmän. Todella paneutunutta keskustelua pystyn käymään vain kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ei tarvitse hakea sanoja, pystyn vastaamaan sanaleikkiin sanaleikillä ja kykenen ilmaisemaan itseni niin täsmällisesti kuin tahdon. Korona oli monella tapaa ikävä juttu, minäkin sain aika vakavan taudin josta toipuminen kesti kuukausia, mutta mietin heti maailman pysähdyttyä, että ylimääräisellä ajalla täytyy tehdä jotain järkevää. Aloin siis esimerkiksi opiskella kieliä: ennen koronaa en osannut espanjaa ja kreikkaa käytännössä yhtään. Portugalin opiskelua olen ajatellut 1990-luvulta lähtien, siis siitä asti kun löysin Fernando Pessoan tuotannon, mutta se on edelleen jonossa – syystä tai toisesta en ole tehnyt asialle mitään.

MM: Kääntäjän työssäsi kohtaat monia haasteita, varmasti päällimmäisenä suomen ja englannin erilaisuus. Millaista on kääntäjän perusaherrus kielellisen sorvin ääressä? Minkälaiset asiat tuntuvat suurimmilta onnistumisilta?

Tero: Perusaherrus, tai ojankaivuu, kuten itse sanon, on tässä vaiheessa jo aika tutuksi tullutta. Olenhan työskennellyt alalla reilut 25 vuotta ja suomentanut alun toistasataa kirjaa. Olen aina pitänyt työstäni, eikä minulle ole tähän mennessä tullut yhtään työpäivää, jolloin nimenomaan työ olisi tuntunut ikävältä. Esimerkiksi flunssa on kyllä voinut tuntua.

Perusaherrus on paljolti sitä, että mietitään, kuinka jokin asia ilmaistaan luontevalla suomen kielellä, ja tässä asiassa on ajan mittaan tietysti tullut opittua yhtä sun toista sekä englannin että suomen kielen ominaispiirteistä. Englannissa käytetään olla-verbiä paljon enemmän kuin suomessa, eikä englannissa ole kovin paljon keho- tai tunnetilaverbejä. Suomi taas on vahvasti yhdyssanakieli. Edellisen kahden virkkeen sisällön voi havainnollistaa sanomalla, että ”The man with the pistol in the backseat was frustrated” ei ole suomeksi ”Pistoolia kädessään pitävä mies takapenkillä oli turhautunut”, vaan se on ”Takapenkin pistoolimiestä turhautti”.

Suurimpia onnistumisia ovat esimerkiksi sanaleikkien kääntämisessä onnistuminen – mutta samalla ne ovat aika pieniä, koska sanaleikki on minusta aika köyhä huumorin muoto, niin vaikeita kuin sanaleikit ovatkin kääntää. Suuria onnistumisia ovat myös ne, kun katsoo tavoittaneensa samanaikaisesti alkutekstin sisällön, tunnelman ja rytmin. Yksi esimerkki voisi olla nelisäe Gene Wolfen romaanista Sovinnontekijän kynsi:

But strength still goes out from your thorns, 
And from your abysses the sound of music. 
Your shadows lie on my heart like roses 
And your nights are like strong wine. 

Suomensin sen seuraavasti ja mielestäni aika hyvin:

Vaan vielä uhkuu piikeistäsi voima

Ja syvyyksistäsi sointi musiikin.

Varjosi kuin ruusut ovat sydämelläni

Ja yösi kuin vahvaa viiniä.

MM: Englannin kieli on jäljellä imperiumista, miten asemoit Ison-Britannian ja USA:n kielellisen vaikutusvallan post-Brexit maailmassa?

Tero: Se on tietysti suuri. Ja käytetyn kielen tasoon nähden se on ilman muuta liian suuri. Tarkoitan tällä sitä, että kun suomalaiset firmat, yliopistot ja vastaavat näköjään haluavat käyttää yhä enemmän nimenomaan englantia, niin näin englannin kielen ammattilaisena huomio kiinnittyy siihen, etten ole vielä nähnyt firman, yliopiston tai vastaavan käyttävän englantia luovasti tai mielenkiintoisesti. Kyse on nimenomaan keskinkertaisesta kielestä, usein suoranaisista latteuksista. Se puolestaan tympäisee, koska asiat voisi sanoa myös hyvin. Tässä palataan siihen purevaan huomioon, jonka Neil Hardwick esitti jo viimeistään 1990-, mahdollisesti jo 1980-luvulla: suomalaiset arvostavat jotakin enemmän, jos se on ilmaistu englanniksi. Ikävä kyllä hän näyttää olevan oikeassa, ainakin kiusallisen monen suomalaisen osalta. Eikä haittaa, jos se englanti on tosi heikkoa.

MM: Olen härnännyt anglofiilejä sanomalla, että Shakespearen jälkeen Englannin kirjallisuus on ollut alisuorittamista. Miten Bardin perintö sinulle näyttäytyy?

Tero: Sanomasi on tavallaan totta. Mutta se on myös epäreilusti sanottu, sillä Shakespeare hyppäsi niin korkean riman yli, ettei vastaavaa ole mielekästä odottaa oikeastaan keneltäkään. Shakespearen jälkeen on siis tullut vaikka kuinka monta todella hyvää kirjailijaa, mutta ei toista Shakespearea. Minusta on mielekkäämpää arvostaa näitä todella hyviä kirjailijoita kuin harmitella sitä, etteivät he ole Shakespeareja. Shakespearen perintö taas elää kaiken aikaa englannin kielessä, ja Shakespearen sanoin puhutaan usein, todennäköisesti niin että tekijät itse eivät sitä huomaa.

MM: Olet viime aikoina käyttänyt aikaa Byronin ja Keatsin seurassa. Onko romantikoilla vielä annettavaa 2020-luvun suomalaiselle?

Tero: No ainakin minulle on! Olisi itse asiassa tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka moni heitä vielä lukee, millä tavoin ja missä – siis missä päin maailmaa. Byron, Keats, Coleridge ja (minusta) vähemmässä määrin Wordsworth kirjoittivat kyllä kuolematonta lyriikkaa. Nimenomaan Byronia ja Keatsia pidän vahvimpina, Coleridge on vähän kuin hittipoppari, jonka huippusaavutukset (Kubla Khan, The Ancient Mariner) ovat mahtavia mutta jonka koko tuotanto ei kestä lähempää tarkastelua. Pitää kyllä huomauttaa, etten tunne näiden runoilijoiden tuotantoja perinpohjaisesti, joten näkemyksissäni voi olla korjattavaa.

MM: Kiinnostavaa on myös Dumas’n tuotannon lähilukusi. Ovatko nykyajan tolkienit ja potterit itse asiassa Dickensin, tunteellisen viktoriaanin ja laajasti, jatkokertomuksinakin lehdistä luetun myyntitykin suoria perillisiä?

Tero: Tietyllä muodon tasolla Potterit varmaan ovat, Tolkienista en sanoisi niin. Toisaalta täytyy myös todeta, että Pottereista minulle riitti ensimmäinen kirja ja viisikymmentä sivua sitä toista, sen jälkeen totesin että tämä ei ehkä ole minua varten. Nostaisin Dickensin ja Dumas’n perillisten joukkoon myös Stephen Kingin, ja varmaan heitä on muitakin. Tarkoitan siis tietynlaista laajan muodon epiikkaa, jossa asioiden monisanainen kuvaaminen on keskeinen osa koko tarinan pointtia, tarkoitus nimenomaan on saada lukija uppoutumaan kirjan maailmaan. Ankara kustannustoimittaja voisi siivota tämän lajin kertomuksista helposti kolmanneksen ja isommalla vaivalla jopa puolet pois niin että sama tarina tulisi edelleen kerrotuksi, mutta samalla menetettäisiin draaman kaaresta ja tehosta jotakin todella olennaista. Aivan kuten sinfonian loppunousu on vaikuttava suurelta osin siksi, että sitä ennen on ehtinyt tapahtua riittävästi asioita, joita ilman mikään ei olisi entisellään: loppunousu on vaikuttava juuri kaikkea aiemmin tullutta vasten, ei yksinään.

MM: Miksi Hemingway on yhä ajankohtainen?

Tero: Hemingway on aina ajankohtainen ja nimenomaan siksi, että hän tarjoaa yhden vastakohdan edellisessä vastauksessa kuvatulle kertomisen tavalle. Hemingway, kuten Raymond Carverkin, puristaa tarinasta pois kaiken, mikä voidaan jättää kertomatta. Se on ihan teknisessä mielessä tavattoman mielenkiintoista ja jokaiselle kirjoittajalle ja lukijalle tutustumisen arvoista. Hemingwayn tuotannossa on kyllä hölmöjä asenteita ja paljon tarpeetonta poseeraamista, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

MM: Vielä kääntämiseen ja sen rytmiikkaan. Voidaan sanoa, että Englannin mahti näkyy vielä kahdessa asiassa - pop-musiikissa ja kuningashuoneessa. Kerro vähän rytmimusiikkiharrastuksesi ja englannin kielen suhteista.

Tero: Musiikkiharrastus on itse asiassa ollut yksi todella tärkeä englannin kielen harrastamisen väline. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöistä, joten aloin jo kymmenvuotiaana kuunnella musiikkia ja lukea laulujen sanoituksia sanakirjan kanssa: katsoin sanakirjasta kaiken, mitä en ymmärtänyt, ja koska syystä tai toisesta opin laulujen sanat helposti ulkoa, sanavarastoni laajeni samalla nopeasti. Satuin vieläpä kuuntelemaan harvinaisen hyvin kirjoitettua rocklyriikkaa, joten opin laajan kirjon sanoja enkä ainoastaan baby-sanaa tuhanteen kertaan.

MM: Kirjallisuudessa unohdus valtaa alaa, kun tarjonta kasvaa. Mitkä ovat unohdettujen kirjojen lukuvinkkisi?

Tero: Arto Mellerin ainoa romaani Tuomiopäivän sävärit on osin hahmoton ja osin syvästi epätyydyttävä, mutta siinä on myös jotain sellaista, jota en ole muista suomalaisista romaaneista oikeastaan löytänyt. On komeaa verbitöntä kerrontaa, harvinaisen taitavia näkökulman- ja kertojanvaihdoksia, yleisesti upeaa kieltä ja niin edespäin. Sille soisin uusia lukijoita.

MM: Mitä käännöksiä on tulossa?

Tero: Juuri nyt suomennan erään kirurgin tutkimusmatkaa ihmisruumiiseen. Käännöksen äärellä on pitänyt miettiä moneen kertaan, mikä kaikki tulee suomentaa loppuun asti ja missä pitää käyttää ns. sivistyssanoja. On selvää, että tulee sanoa keuhkoputkentulehdus eikä bronkiitti, mutta lääketieteessä on paljon myös sellaista käsitteistöä, jonka äärellä tämä kysymys on paljon vaikeampi. Neil Hardwickin muistelmien suomennos on jo aika lailla valmis, kirja ilmestyy huhtikuussa. Ja pian taidan solmia sopimuksen erään erittäin kuuluisan ja arvostetun näyttelijän muistelmista.

MM: Ja lopuksi kielen ytimiin. Anna meille joku esimerkki englannin kielestä, joka on sinulle erityisen tärkeä.

Tero: Ensimmäiseksi mieleen tulee avaussäe Shakespearen sonetista numero 116: ”Let me not to the marriage of true minds.” Sitä en haluaisi joutua suomentamaan. Jos se olisi ”Let him not…” niin suomen kielestä löytyisi luonteva ”Älköön hän...”-rakenne. Mutta itseä koskeva kehotus ”Let me not…” onkin sitten paljon vaikeampi. Tällä en muuten tarkoita sanoa, että suomen kielen keinot olisivat jotenkin vajavaisemmat kuin englannin. En nimittäin haluaisi myöskään joutua sanomaan englanniksi, kuinka ”Välillämme kohosi seinän sijaan varsinainen muuri”.

Mitä kirjallisuus on? Osa 2: Unohtaminen

 

”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”

                          -Mira ja Paula

Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.

Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.

https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley

Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.

https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html

Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.

On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse. 

Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy. 

On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo. 

***

This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.

Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.