torstai 26. lokakuuta 2017

H niin kuin haukka

H niin kuin haukka on romaaniksi nykyaikainen viritys, jonka voi helposti leimata erikoisuuden tavoitteluksi vailla pohjaa ja todellista sisältöä. Tällaisessa luomuksessa yleensä on muutama erillinen teema, jotka eivät oikeasti yhdisty eivätkä pääse pinnallisesta syvällisyyden vaikutelmasta yhtään eteenpäin.

Riskit ovat kovat teoksessa, joka on kirjoitettu nuoren naisen, Helen Macdonaldin, romaanin kirjoittajan, isänsä äkillisen kuoleman käsittelemisestä. Luontokuvaaja-isä on koulinut tyttönsä luonnontarkkailuun ja haukkojen koulutuksen alkeisiin. Hän hankkii surutyönä kanahaukan, suomalaisperäisen, ja alkaa kouluttaa sitä vaivalloisesti. Koulutus on vaikeaa, turhauttavaa, pikkutarkkaa ja hidasta. Haukka on villi, hurja, vauhko,  arvoituksellinen ja jalo murhaaja, jonka olemassaolon pääasiallinen syy on tuottaa saaliseläimille nopea kuolema. Jos näin ei tapahdu, haukan oma olemassaolo vaarantuu.

Kehyskertomuksen rinnalla kirjailija kertoo T.H.Whiten tarinan samasta kokemuksesta. Oman identiteettinsä kanssa kamppaillut White kirjoitti klassisen Arthur-tutkielman The Once and Future King. The Goshawk taas on tutkielma epäonnistumisesta kanahaukan kasvattamisessa.

H niin kuin haukka kertoo Whiten oudon elämäkerran sivutuotteena todella kiinnostavasti. Se kuitenkin onnistuu päätavoitteessaankin, kertomaan tarinaa läheisen menetyksestä ja siihen liittyviä pieniä ja suuria, yllättäviä ja väistämättömiä asioita ja miten aika vaivalloisesti tekee hidasta korjaavaa työtään menetyksen kokeneen elämässä.

Haukassa ja sen käytössä metsästyksessä on jotain uskomattoman vanhaa, se on viesti ajalta ennen tuliaseita. Näytöksiä pidetään ympäri Englantia historiallisissa paikoissa, kuten Castle Boltonissa tai Helmsleyssä. Näytökset ovat mielenkiintoisia ja niistä voi saada näköalaa näiden levottomien, jalojen eläinten kummalliseen sielunmaisemaan. Niistä ja romaanista oppii myös kunnioittamaan haukan huutoa ja lentoa pään ja peltojen, kukkuloiden yllä vasten taivaan korkeutta.

***

H is for hawk is a very strange book. The basic level of the story is a young woman's process with the loss of her father. To deal with her sorrow, she starts a very complicated training of the goshawk. What a wild and complex bird it is - and a natural born killer. The difficult process is even more pronouced by telling the story of T.H.White, a complex persona and the author of The Once and Future King and The Goshawk - the story how to fail with training a hawk.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Sarjakuvan vai pilakuvan perinne?

Ensimmäiseltä Englannin matkaltani jäi mieleen eräs yllätys. Kun olin rapistellut Timesiä ensin kunnioittavasti, sarjakuvasivulla hämmästyin niiden surkeaa tasoa. Sanomalehtisarjikselta ei laatua odotakaan, mutta nämä olivat jotain ihan muuta, ne olivat naurettavia kielteisessä mielessä. Englantilaisen sarjakuvan anti maailmalle on Lätsä, Buster ja Korkeajännitykset. Englanti ei ilmeisesti myöskään ole tuottanut Renne Nikupaavolan tapaista neroa, joka on voinut valjastaa muun kulttuurin tuotteen suvereenisesti osaksi paikalliskulttuuria - Tex Willeriin viittaan.

Sarjakuvassa on mahdollisuutensa, tiiviisti sen ilmaisi Niklas Herlin, hieno kirjoittaja, vahva vaikuttaja ja esimerkillinen isä - surullista että hänen matkansa katkesi muutama päivä sitten.
http://niklasherlin.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/135588-sarjakuva-yhteiskunnan-kningaslaji
Kirjoituksessa myös englantilainen sarjakuva saa vaatimattoman paikkansa, se ei kuulu Belgian ja Ranskan ja USA:n tapaisiin suurvaltoihin. Jos brittisarjisten suurin menestyjä Lätsä eli Andy Capp keksittäisiin tänään, sosiaalitoimi aivan oikein kieltäisi sen. Syitä on enemmän kuin riittävästi.

Miksi sarjakuva ei Englannissa ole ottanut paikkaansa? Mielestäni siihen on useita syitä. Ensimmäinen on voimakas lasten- ja nuortenkirjallisuuden perinne. Toiseksi syitä voi olla kustannustoiminnan perinteessä ja kuvien tekemisen menetelmissä. Kolmantena syynä on, että pilakuvan perinne on valtavan suuri ja laadukas. Edelleen tänä päivänä joku The Spectatorin tapainen  asiallinen laatulehti käyttää kuvituksenaan pääasiassa pilakuvia, poliittisia, yhteiskunnallisia yhden kuvan vitsejä. Englantilaisten pilakuvien perinne on pitkä, tyyli virtuoosinen ja toteutus monesti suomalaista räikeämpää. Meillä on totuttu Kari Suomalaisen viitoittamalle pelkistetylle ja tiivistetylle, sanoisinko sibeliaaniselle tyylille. Sopii katsoa vaikka Guardianin Brexit-aiheista riekkumista:
https://www.theguardian.com/commentisfree/picture/2017/oct/22/as-tories-fight-theresa-may-adopts-a-new-negotiating-style-cartoon

Poliittisen pilkan maailma on kuitenkin ilahduttavan ajaton. Gillrayn klassinen piirros Pitt nuoremmasta ja Napoleonista voisi pienin muutoksin kuvata tätä päivää.

***

It is quite amusing that we are not amused by English comics, whereas their cartoons are excellent. France and Belgium are superpowers of comics, with US. I wonder if the strong tradition in childrens' books or the high quality level in drawings and publishing are the reasons. In any case we are not so much amused by Andy Capp either, social health care had developed much since his golden years in 50'-70's. But the quality of English political cartoons from Gillray to current Brexit-themed masterpieces has been on the constant stellar top level. Perhaps it is fair to say, my neighbour boy collected Buster comics - he was also better football player than me - you cannot learn everything from Asterix and Lucky Luke, after all...