Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing you
In all the old familiar places
That this heart of mine embraces
All day through

In that small tea-room
The park across the way
The children's carousel
The chestnut trees
The wishing well

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.

 

Joulukalenteri 2021: luukku 8 - Constable Country

John Constable, maisemamaalari, oli Suffolkin poikia ja haki aiheensa varsin pieneltä alueelta kotiseudultaan. Tämä on sittemmin tullut tunnetuksi Constable Country-alueena. Dedhamin laakso ja sen kirkko, East Bergholt, Flatford, Stoke-by-Naylandin kirkko ovat tärkeitä kiintopisteitä. Olen kirjoittanut Constablesta blogiini ja olisi hienoa päästä näkemään hänen teostensa maisemallinen materiaali paikan päällä. Alimmasta linkistä pääsee turismisivuille, josta saa vinkkejä vaikka useamman päivän kiertomatkalle.

https://paxengland.blogspot.com/2017/05/john-constable-maalarin-luonto.html

***

John Constable, his own country, is familiar to all who admire his large canvases or small nature studies.

https://www.visitsuffolk.com/explore-constable-country-in-suffolk

Joulukalenteri 2021: luukku 4 - Tintagel

Tintagel on noita Englannin läntisimpiä kolkkia: ihmiset ovat siellä eläneet kuningas Arthurin ajoista lähtien meren äärellä, lähes armoilla. Säveltäjä Arnold Bax vakuuttui paikasta, teki siitä sävelrunoelman, joka vuorostaan pelasti hänet unohdukselta 1950- ja 1960-luvuilla. Tintagelissa on tehty kaivauksia, joissa on selvinnyt, että asukkaat söivät - kalaa. Tämä tuskin yllätti varsinaisesti ketään, mutta paikka on varmasti käynnin väärti.

***

Tintagel! King Arthur and Sir Arnold Bax! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_Castle

https://en.wikipedia.org/wiki/Tintagel_(Bax)

Arnold Bax: Tintagel, counducted by Sir Adrian Boult:

https://youtu.be/LbTD_YvfqJI

Näkökulmaa Lontooseen

En ole blogissani juurikaan käsitellyt Lontoota, osittain siitä syystä, että liian isosta aiheesta on hankala saada otetta. Mutta nyt on tullut uutuuksia, jotka auttavat jäsentämään imperiumin sykkivää keskusta: puhun tietysti Blue Crow Median kaupunkikartoista.

https://bluecrowmedia.com/ 

Idea on yksinkertaisesti nerokas. Tehdään monotemaattinen kartta normaalin kirjavan hässäkän sijasta. Kun keskiverto kaupunkilomailija pyörryttää itsensä suurkaupungin rikkauksissa päämäärättömästi ja päähänpistojen armoilla kulkien, näiden oppaiden käyttäjä ottaa valitsemansa jyrkän ja selkeän näkökulman, pystyen hahmottamaan kokonaisuuden tehokkaasti. Tarjolla on useampi teema, kaikki kiinnostavia: Art Deco-rakennukset, Hawksmoorin arkkitehtuuriluomukset, maanalaisen (subway) arkkitehtuuri ja design, puut ja sokerina pohjalla betonibrutalismi. 

Varsinkin viimemainittu on kiinnostava. Varmaan lukijoista moni muukin minun tavoin on havahtunut Lontoossa jääneensä tuijottamaan jotain modernia tekelettä, josta ei varsinaisesti edes pidä. Niissä on jotain kiehtovaa ja kammottavaa, ne ovat moderneja ja sieluttomia versioita Elefanttimiehestä. Rakennettu herättämään meissä pelkoa ja sääliä.

Kuuluisat puut on tietysti lähes haavikkomainen näkökulma kaupunkiin. Hänhän totesi, että on monta viisasta miestä, mutta ei kuitenkaan yhtään hullua puuta. Puiden historia tahtoo jäädä aika lyhyeksi. Pariisissa muistan eräiden seetrien olleen paikallaan vallankumousta edeltävältä ajalta, mutta Lontoossa on yli tuhatvuotias marjakuusi. 

https://www.mylondon.news/news/north-london-news/londons-most-ancient-tree-can-16636531 

Jos se osaisi puhua, se voisi Brexit-tunnelmiin peilata vaikutelmiaan Hastingsin taistelun jälkeisestä ajasta. 

https://bluecrowmedia.com/collections/architecture-guides/products/london-maps-set

Sanoisin, että setti on niin houkutteleva, että kannattaa tarttua tilaisuuteen. Tällaisessa erikoismateriaalissa on aina vaara, että se loppuu kesken!

***

Blue Crow Media has published some monothematic maps and guides to London. What a wonderful, clever and clear idea to guide us to the otherwise chaotic urban jungle! These publications are so welcome! 

Elisabetit - kaksi kautta vastuuta

Source: Express.co.uk 3 Jan 2021

Blogini osoite paxengland.blogspot.com sisältää jonkinlaisen viittauksen Pax Britannicaan ja toiveen, että saarivaltio kehittyisi rauhanomaisissa merkeissä. Monenlaista loiskiehuntaa kuitenkin esiintyy ja intouduin tekemään analyysin kahdesta kuningattaresta, joiden hallituskaudet ovat olleet hyvin pitkät - Elisabet I ja Elisabet II. Väliin mahtuu myös pitkä Viktorian kausi. 

Elisabetien ajat ovat kaukana toisistaan ja varsin erilaiset - vertailu on kohtuutonta: teen sen silti. Isosti eroja voisi luonnehtia, että ensimmäisen Elisabetin aikana Britannia nousi vakiintuneeksi valtiomahdiksi ja luotiin edellytykset kansakunnan vaurastumiselle. Myöhemmän Elisabetin aika taas on ollut jonkinlaista cooliksi menestystarinaksi naamioitua alamäkeä.

https://www.express.co.uk/news/royal/1363454/Queen-Elizabeth-II-family-tree-is-queen-related-to-elizabeth-i-evg

Ensimmäinen elisabetiaaninen kausi muistetaan tietysti Espanjan armadan tuhoamisesta ja sitä seuranneesta rauhan ajasta. Kulttuuri kukoisti ja kauppa kävi, siirtomaita valloitettiin ja luotiin vankka pohja nykyiselle paheksunnalle. On sinänsä onni, ettei kuningattarelle ole juuri pystytetty patsaita, joita pitäisi nyt olla upottamassa satama-altaisiin, joiden partaille purettiin voittoisista laivoista imperiumin rikkauksia. Elisabetin Englanti oli myös Byrdin nerokkaiden sävellysten ja Shakespearen ihmisen olemusta pahassa ja hyvässä luotaavien näytelmien synnyintausta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabetin_aikakausi

Elisabet I oli kova nainen, isänsä Henrik VIII:n ankaran koulun käynyt. Tummat nappisilmät muistuttivat kuningasta ikävällä tavalla tyttären äidistä, mestatusta Anna Boleynistä. Elämä oli monta vuotta hermopeliä ja armotta koulivaa hallitsijakoulua. Johdettavatkin olivat hurjaa väkeä, menestyneimmät käytännössä merirosvoja upseerin puvussa. Mikään ei tullut annettuna, kaikki tehtiin itse. Uskollisuus kansakunnalle oli onnistuneita naimakauppoja tärkeämpää - toisaalta jälkeläisistä ei ollut harmia. 

Hallitsevan Elisabet II:n aikakausi on valtavan pitkä. Kun hänet kruunattiin, Kekkonen oli vast’ikään vetänyt ensimmäiset kautensa pääministerinä ja pitkä kausi presidenttinä oli vasta alkamassa muutaman vuoden päästä. Kekkosta ei ole vallan kahvassa näkynyt enää tällä vuosituhannella, mutta Elisabet on hallinnut silläkin jo kolmattakymmenettä vuotta! Eikä aika ole ollut pelkkää loputonta teekekkeriä: jaksolle on niin mahtunut Suezin kriisiä kuin konservatiivien johtajapulaa, Falklandin sotaa, kylmästä sodasta puhumattakaan. Hän on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, jota äiti-kuningatar ja isä-kuningas päättäväisellä esimerkillään karaisivat seisomaan kansakuntansa tukena Hitlerin Saksaa vastaan. Selkärangattomia rivistälipsujia ja oman edun tavoittelijoita tosin silloinkin riitti. Kannattaa katsoa laaja wiki-artikkeli, jossa on listattuna muutakin työtä kuin loputonta edustamista: kuningattarella on parlamentaarisessa demokratiassakin ihan oikeaa valtaa, paljon ja eri vaiheissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_II

Vaikka oma tontti kuningattarena on hoidettu hienosti, voi kuitenkin sanoa, että hallinnan kohde Iso-Britannia on Elisabetin aikana luisunut jonkinnäköiselle kaltevalle pinnalle. Kuivan huumorin ja jäykän ylähuulen maasta on tullut viihdeteollisuuden keskus, jossa kylmän sodan kuvitteellinen James Bond lyö kättä the Beatlesin pitkätukkien, Oasiksen riitelevien veljesten ja Adelen kanssa. Rollareita on kohotettu aateliskastiin - tietysti ”kolmannen tien” arkkitehdin, Tony Blairin, kavereina. Kuninkaallisista itsestäänkin on tullut jonkinlaisia viihdeolentoja, joista jokainen saa valita mieleisensä hahmon kuin jostain kirotusta muropaketista - maun mukaan painottaen joko sokerihuurrettua kapinallisuutta tai kuitupitoisempia perinteitä. Vaikka kylmä sota voitettiin ja rautaesirippu riisuttiin, Britannian sekoileva politiikka ei ole sekään ollut mikään häikäisevä menestystarina. Sotaakin on käyty mitä ihmeellisemmistä asioista. 

On inhimillisesti valtava etuoikeus ja taakka olla velvollisuudentuntoinen kansakunnan, kansanyhteisön, unionin, perheen keulakuva. Ihailen kuningattaren tyylikkyyttä ja hänen teräksenlujaa maanläheisyyttään ja hänen käsittämättömän pitkäjänteistä sitkoaan kaoottisessa, egosentrisessä, neuroottisessa ja äärimmäisen lyhytjännitteisessä ajassamme. Hän on hoitanut kaiken hyvin, mutta Englanti tarvitsee myös sitä, että jokainen muukin kantaisi vastuunsa. Se ei ole tapahtunut enää niinkuin ennen. Mutta Jumala Kuningatarta Varjelkoon! God Save the Queen!

***

It is quite interesting to compare the Elizabeth I era with that of Elizabeth II. Both have served their country with a wonderful sense of duty, but where the former Queen made way for the glorious wealth and spiritual richesses, the current reign has been more way down - Yet Britain has been great by entertainment - from imaginary Cold War heroes to some mop-haired pop stars. Nor has politics been very successful or clear. In any case, the Reign has been a wonderful, long-standing and complex ordeal of duty and honour and we have all reason to wish the Queen only the best - God Save the Queen!

Reviewing Classical Music - Interviewing Mr Ralph Moore - Vox Humana in English Music

Mr Ralph Moore and interviewer at Sir Edward Elgar’s grave, Little Malvern.

Mr Moore, you are a very experienced classical music reviewer - you contribution to the industry is a real labor of love. What qualities in music have made you tick?

RM: A number of people have been credited with the aphorism, "Writing (or talking) about music is like dancing about architecture" but the reason I write about music is that I enjoy using words and sharing my accumulated knowledge and enthusiasm with like-minded people is a pleasure in itself. If I can inspire, direct or merely advise others about how and where to find the greatest music - music which moves me most - that is its own reward. I must also confess that the inadequacy of some modern reviewing and the demonstrative ignorance of some critics have convinced me that I could contribute to the field of music-reviewing. I model my writing on those who inspired me and whose opinions I learned to trust: critics like John Steane and Alan Blyth, whose books and contributions to fora like Gramophone, particularly in the field of my specialism, which is the human voice, were my models for critical appreciation. I have loved opera since a great friend first introduced me to it in my first year of university forty-seven years ago and I have felt especially motivated to produce surveys which aim to guide listeners towards acquiring the best recordings of operatic masterworks.

I have heard some hopes that eventually classical music will kill coronavirus. When staying indoors, what are your tips for a beginner, to get a proper start with classical music?

RM: From my point of view, despite its many lamentable consequences, the recent coronavirus lockdown formed an opportunity to concentrate more on the enjoyment and sharing of great music via online listening sessions with friends and the provision of more time to devote to music.

One cannot speak of English music without Elgar. We Finns should be grateful to Britons - you have promoted Sibelius so well. Can you explain why they are so darling composers to the UK?

RM: I cannot claim to be able to explain the popularity of Elgar and Sibelius in England but despite their superficially phlegmatic nature, the English are a soulful nation and those are two deep, mystical and profoundly melancholy composers. I quote E. M. Forster's Notes on the "English Character" here: 

The trouble is that the English nature is not at all easy to understand. It has a great air of simplicity, it advertises itself as simple, but the more we consider it, the greater the problems we shall encounter. People talk of the mysterious East, but the West also is mysterious. It has depths that do not reveal themselves at the first gaze. We know what the sea looks like from a distance: it is of one color, and level, and obviously cannot contain such creatures as fish. But if we look into the sea over the edge of a boat, we see a dozen colors, and depth below depth, and fish swimming in them. That sea is the English character—apparently imperturbable and even. These depths and the colors are the English romanticism and the English sensitiveness—we do not expect to find such things, but they exist. And—to continue my metaphor—the fish are the English emotions, which are always trying to get up to the surface, but don’t quite know how. For the most part we see them moving far below, distorted and obscure. Now and then they succeed and we exclaim, “Why, the Englishman has emotions! He actually can feel!” And occasionally we see that beautiful creature the flying fish, which rises out of the water altogether into the air and the sunlight. English literature is a flying fish. It is a sample of the life that goes on day after day beneath the surface; it is a proof that beauty and emotion exist in the salt, inhospitable sea.

Furthermore, both composers enjoyed the advocacy of some very influential and charismatic conductors such as Beecham and Colin Davis, who tirelessly promoted their music, alongside the works of another of my great loves, Berlioz.

Your forte is vocal music. Britain has a very strong tradition of great singers - please tell us a little bit of your past favorites: Is there any hope in the younger generation of singers?

RM: Some have labelled Britain with the sarcastic epithet "Das Land ohne Musik" which is obviously a slander, as we have long welcomed artists from all over the world as well as nurturing our own, native talent. Apart from composers of the stature of Elgar and Vaughan Williams, there has been a succession of great singers headed by the likes of Dame Janet Baker, Alfred Piccaver, Dame Eva Turner, Sir Thomas Allen, Dame Margaret Price and many others. I do indeed fear for the next generation of singers, as they possess every advantage regarding training in languages, dramaturgy and musicality but have little grasp of correct technique based on pharyngeal resonance. The dearth of big-voiced singers able to cope with Wagner and Verdi provides ample evidence of the decline.

Many of your reviews appear on the MusicWeb - please tell us a little bit more of this site? What are its aims?

RM: Here is the background to the MusicWeb site, now the most widely read on the web:

http://www.musicweb-international.com/about_us.htm

I have reviewed for them for ten years and in the last few years have also regularly acted as an editor. It aims to be as comprehensive as possible, writing literate and well-informed reviews free of commercial pressure and influence.

You have done really massive reviewing effort and so-called ”mega-surveys” -  your personal views of the best recordings in the market - are extensive and very deeply informative documents. I have learnt a lot from them. For a beginner, they are a real chest of treasures, guiding with style and humour. They are the apex of your reviewing work and most easily to find here:

http://www.musicweb-international.com/classrev/Ralph_Moore.htm

Mr Moore, thank you very much for your time. Would you like to send special greetings to Finnish people who anxiously want to get back to normality and visiting all British cultural delights again?

RM: As a man married to an ethnic Finn, I send my greetings to a great and proud nation renowned for the resilience, humour and taciturnity of its people!

***

Haastattelin Mr Ralph Moorea, klassisen musiikin arvostelijaa. Mr Moore on tunnettu perusteellisista parhaiden klassisen musiikin esitysten arvioinneista, joita on koottu tekstissä mainituille MusicWebin sivuille. Ne ovat erinomaista luettavaa aloittelijoille ja pidemmälle edistyneille levyharrastajille. Varsinkin oopperoita koskevat arvioinnit ovat erittäin asiantuntevia ja myös taustoittavat teoksia. Haastattelussa Moore analysoi Elgaria ja Sibeliusta, jotka vetoavat englantilaisiin musiikkinsa melankoliallaan ja sielukkuudellaan. Suurena vokaalimusiikin ystävänä Moore antaa myös vinkkejä parhaisiin englantilaisiin laulajiin, kuten Dame Janet Bakeriin.

Englantilaisista valokuvista

Henri Cartier-Bresson: Ascot, 1955.

© Victoria and Albert Museum, London.

Sain Facebookin haasteessa tehtäväkseni koota kymmenen kuvan mustavalkoisen valokuvan sarjan. Kävin läpi englantilaisia kuvaajia ja sarjaani valikoitui oikeastaan vain Cecil Beaton. John Hedgecoe oli listallani, mutta hän oli enemmän teknikko kuin varsinainen taiteilija. Huomasin, että oli hankalaa poimia teoksia, kun rajoituksena oli, ettei kuvissa saanut olla ihmisiä. Loppujen lopuksi ihminen on valokuvauksen tärkeitä aiheita, mikä on hienoa. Beaton tosin usein muotimaailmassa työskennelleenä vetää ihmisenkin pintaan, vaatteen tasolle, usein briljantisti toteutettuna. Hänellä oli kyky löytää henkilöistään virheet ja peittää ne nerokkaissa kuvissaan: englantilaista terävyyttä.

Bill Brandt, alunperin saksalainen, työskenteli Henry Mooren ja Francis Baconin kanssa - hänen valokuviensa muotokieli on sukua näiden taiteilijoiden töille, niissä on Mooren plastisuutta ja Baconin muodonmuutosmaista notkeutta, joka pystyy liukumaan karmaisevien tunnelmien puolelle. Hän oli juuri oikea mies dokumentoimaan sodanaikaisia maanalaisen asemia, jotka oli otettu pommisuojiksi. Nehän olivat myös Moorelle, kuvanveistäjälle, kokemuksellisesti tärkeitä paikkoja. Brandt kuvasi myös samoja teollisuusmaisemia, katoavaa puutteen maisemaa, josta Orwellin tuotanto ammensi. Jos Beaton kuvasi pintaa, Brandt keskittyi taustaan. 

Brandt on vieraillut myös Haworthissa, Emily Bronten Humisevan harjun oletetussa sijainnissa Top Withensissä. Hänen kuvassaan rakennuksessa on vielä katto. Kun kävin paikalla 1987, kattoa ei enää ollut. On yllättävää, että suhteellisen tuoreissa kohteissakin on tapahtunut näin suuria muutoksia. Brandtin kuvalla on siis dokumentaarista arvoa ja samalla se tavoittaa paikan ja kirjan tuntua: taustan kukkulat vielä lisäävät synkkää ylevyyttä.

Valokuvissa on samalla jotain paljastavaa ja kätkevää. Cartier-Bressonin kuva Ascotista tavoittaa vanhan jääräpäisen miehen, joka pärjää olosuhteista huolimatta. Asenne on tuttu, Brexit ollaan valmis viemään loppuun, vaikka tiedettäisiin, että huonosti käy. Vaaditaan monesti juuri ulkomaalainen näkemään tämä. Pidän kovasti siitä, miten Cartier-Bressonin Leican optiikka on tavoittanut sadetakin märkyyden. Se on toisarvoista perinteiseen laukkakisaan keskittymisen rinnalla.

***

English photography: not many names that are world famous. I highly appreciate John Hedgecoe as a technical teacher, but Cecil Beaton and Bill Brandt are more artists: the first as a master of surface and the latter a master of background - like his great documentary photo of Top Withens in Haworth - the real Wuthering heights, I suppose? However, a Frenchman, Henri Cartier-Bresson, so well caught the English Attitude with his photo from Ascot. The old man is waterproof and he can illustrate also the modern position to Brexit: come shine or rain, we’ll manage, somehow!

Bill Brandt: Top Withens, 1944.

© Bill Brandt Archive, Ltd.

Anglosaksien rakennuksia 3: retkien suunnittelua

Source: Wikipedia, Chapel of St Peter-on-the-Wall

Paavo Haavikon kirja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä on hienosti nimetty Rembrandtin maalauksen mukaan. Elämä vilahtaa ohi, suuret tapahtumat jättävät pienet tapahtumat sivuun ja yksilöt varjoonsa. Lasista jää jotain sirpaleita, joita arkeologit kaivavat esiin. Nuo sirpaleet saattavat olla ainoita todistajia unohduksien ja epämääräisyyksien pitkässä ketjussa.

***

Ensimmäiset kristittyjen tekemät rakenteet eivät olleet kirkkoja, vaan maisemaan pystytettyjä ristejä. Ne olivat merkittyjä paikkoja, joihin pienet ryhmät kerääntyvät rukoilemaan, jumalanpalvelukseen. Joissakin säilyneissä risteissä on rinnan kaiverrettuja muinaisuskon ja kristillisyyden tunnuksia. Ennen pitkää rakennettiin myös vaatimattomia kirkkorakennuksia, usein juuri näille paikoille.

Muutama kirkkorakennus on jäänyt jäljelle, usein syrjäisiin paikkoihin. Essexistä, paikkakunnalta Bradwell-on-Sea, syrjäiseltä meren rannalta, löytyy yksi kohde. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Chapel_of_St_Peter-on-the-Wall

Kappeli on toiminut myöhemmin latona ja on nykyisin taas vihitty alkuperäiskäyttöön. Kohde ei vaikuta arkkitehtonisesti kovin monimutkaiselta. Tällaiseen paikkaan ei jouduta sattumalta, vaan vierailu on pakostakin osoitus rakkaudesta lajiin. Tietysti rinnakkaistekosyy on meren näkeminen, sehän on aina vaikuttavaa. Voi miettiä, seisoiko joku yksilö sydän läpättäen idän horisonttia katsellen, peläten viikinkilaivan purjeen tulemista näkyviin. Samalle matkalle voisi yhdistää helposti myös vierailun Constable-countryyn - taidemaalarin jalanjäljille. Sekin reissu on vielä minulta käymättä.

Varsinainen saksilaisten pyhättöjen keskittymä löytyy kuitenkin pohjoisesta. Johnsonin Dominic-avustajan vanhempien kotipaikkana viime päivinä tunnetuksi tullut Durham on voittoisan normannilaisen rakennustaiteen keskuspaikka - katedraali on hieno ja sen holvaukset enteilevät jo gotiikkaa. Se on suppeassakin brittiläisen taidehistorian kertomuksessa päätähtenä. Olen Durhamissa käynyt ja haluan sinne palata - mutta ennen kaikkea nähdä lähistön Bedelandin kolme kohdetta Jarrowin, Monkwearmouthin ja Escombin kirkot.

Bede, jonka etuliite on Venerable - kunnioitettu, on Englannin historiankirjoituksen isä ja samalla kirkkohistorian isä, koska ne ovat enemmän tai vähemmän sama asia. Beden kirjoitukset ovat hyvin säilyneet useana kopiona. Hän oli munkki, sirpaleet hänen elämänpiiristään voimme nähdä noissa vaatimattomissa kirkoissa, niiden vanhimmissa katkelmissa, mustuneissa torneissa. Vähemmän eläytymiskykyisille on rakennettu tietysti Bede-keskus, jossa rakennuksia on pystytetty uudelleen parhaan tietämyksen pohjalta. Elämyskohteeksi päätyminen on myös osaltaan merkki siitä, että Beden historiankirjoitus on ollut voittajien historiaa.

https://www.jarrowhall.org.uk/about/bede-museum/

Syrjässä rakennukset silti ovat. Jarrowin kirkko on telakka-alueen liepeillä ja nykyinen jälkiteollinen lähiympäristö ei välttämättä nostata yleviä tunteita - minua se ei haittaa, pidän tuollaisistakin ympäristöistä. Antaahan se perspektiiviä ja tavallaan oikean kuvan myös historiaa ajatellen: kelttiläisperäinen kirkko on jäänyt takamaalle normannien jalkoihin. Se mikä vanhaa on, on useaan kertaan restauroitu. Sijainniltaan miellyttävämmästä Escombin kirkosta ovat säilyneet hyvät vanhat kuvat, millainen seinäpinta oli ennen nykyistä siloittavaa kalkkikerrosta. 

https://escombsaxonchurch.co.uk/gallery/

Mainion kirkkoharrastajan perusteelliset sivut löytyvät täältä:

https://greatenglishchurches.co.uk/html/escomb.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/monkwearmouth.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

Suomalaiselle katsojalle nämä vanhat kirkot ovat tutuhkoja: rakenteet löytyvät meidän vanhimmista kivikirkoistamme hyvin samanlaisina. 

***

On epilogin paikka. Meidän maailmamme on ruuhkaisempi, tieteellisempi ja turvallisempi kuin varhaisten noiden kolkkien asukkien. Kaikki oli elämässä epävarmaa ja pelkoa oli paljon. Vanha kelttiläinen rukous summaa nuo tunnot hyvin - siinä hienovaraisesti ilmaistu uskonnollisuus ja konkreettisempi läheinen luonnontunne ovat liittäneet kätensä yhteen. Lasin sirpaleet saavat siinä merkityksensä: voimme tekstistä aavistaa minkälaisia tuntoja tuntemattomalla kirjoittajalla oli luonnonvoimien edessä.

As the rain hides the stars,
As the Autumn mist hides the hills,
As the clouds veil the blue of the sky,
So the dark happenings of my lot
Hide the shining of thy face from me.
Yet, if I may hold thy hand in darkness,
It is enough,
Since I know, that though I may stumble in my going
Thou dost not fall”.

Kuin sade kätkee tähdet,

Kuin syyssumu peittää kukkulat,

Kuin pilvet verhoavat taivaan sinen,

Niin osani synkät ikävyydet 

Peittävät sinun kasvojesi kirkkauden minulta.

Jos silti saan pitää kädestäsi pimeydessä,

Se on tarpeeksi,

Koska tiedän, vaikka kulkuni horjahtaisi, 

Sinä et kaadu.

***

My final part of Anglo-Saxon architechture - I dream of visits to some of the oldest churches in England. They are today more backwater stuff, thanks to victorious Normans. Some fragments are left to take us to the times of Venerable Bede. Not much to be seen, but absolutely worth visiting, I think: for history, ecclesiastical or art history.

Source: Escomb Saxon Church. Photo most likely by Edwin Smith.

Anglosaksien rakennuksia 2: havaintoja kentältä

Source: Wiltshire Council 2011

Kiinnostavimmat saksien rakennusluomukset eivät sijaitse ihan turistireittien sykkeessä: paikan päälle pääsemiseksi joutuu näkemään vaivaa, yleensä ilman autoa perille on hankala päästä. Deerhurst oli juuri sellainen paikka, navigaattorillakin oli vaikeuksia. Paikan vanhuus näkyi jo lähestyttäessä, se oli saareke, jossa alkoi siirtymä toiseen aikakauteen. Olen Deerhurstin vierailusta kirjoittanut aiemmin:

https://paxengland.blogspot.com/2018/01/kumpujen-yosta.html

Deerhurstin kirkosta tulee mieleen normannivalloittajien tyly näkemys valloitettujen kulttuurista - Rudes et idiotas - karkeaa ja oppimatonta. Hehän pyrkivät mitätöimään vanhaa kieltä ja osaamista, pistämällä paremmaksi vaikkapa omien rakennustensa suuremmalla skaalalla. Vanhan rakennuksen osia saattaa armollisesti löytyä laajemman normanniluomuksen syövereistä. Kyllähän Deerhurstin kalanruotoinen muuraus on kieltämättä karkean oloista, mutta sen voi myös nähdä maalauksellisen eloisana pintana. Sisätilassa länsiseinässä on kolme erikoista kolmiomaista ikkuna-aukkoa: rakenne on yksinkertainen ja tehokas. Deerhurstin kuulut petoveistokset säväyttävät jopa enemmän kuin normannien tyylitellyt pylväänpäiden hirviögalleriat. Deerhurstin hirviöissä on atavistista voimaa, jota edes maalipinnan kariseminen ei kesytä, ne ovat kuin suoraan Beowulfin sivuilta.

Deerhurst: Beast head & West wall

Kalkitseminen (limewash) on seinäpinnoissa kauhistus, se poistaa pinnan omaperäisyyttä. Tämä ei ole pelkästään viktoriaanien helmasynti, vaikka opaskirjoissa he ovat suosikkiryhmä kirkkojen viimeaikaisen turmelemisen syyllisten etsinnässä. Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla saksilaisia seinäpintoja peitettiin kalkkimaalilla. Kyseessä on vähän samanlainen materiaalinen häpäisy kuin muuratun leivinuunin maalaaminen sievistelevän valkoiseksi meidän oloissamme.

Rakennusten vanhoihin kryptiin olen päässyt laskeutumaan Riponissa ja syrjäisessä Lastinghamissa, molemmat Yorkshiressa. Varsinkin Lastinghamin krypta on hieno kokemus, varsinkin jos sinne laskeutuu lämpimänä päivänä aurinkoiselta nummelta. Mittasuhteiltaan rauhallinen, ihmisen kokoinen pieni tila pylväineen ja alttareineen on ajaton ja kunnioitusta herättävä.

Tolkienin pääteosta on tulkittu kuvaksi vanhan Englannin väistymisestä normannien vallan alle. Se on tietysti pitkälle vedetty johtopäätös. Ehkä konkreettisempi näkökulma löytyy Alec Clifton-Taylorilta, hänen The Pattern of English Building-käsikirjastaan. Ajattelemme Englannin useasti tiilirakentamisen maaksi. Tiilien valmistaminen kuitenkin unohdettiin Rooman vallan väistymisen ajaksi melkein tuhanneksi vuodeksi, omavaraisuus tiilien suhteen elpyi uudelleen vasta 1400-luvulla. Saksilaisissa rakennuksissa tiili oli silti käytössä, niissä käytettiin valmiina olevia roomalaisia tiiliä. Jos normannit hävittivät aiempaa perintöä, eivät anglosaksit olleet sen puhtaampia toimissaan: väistyneen vallan rakenteet otettiin omaan käyttöön. Roomalainen tiili näkyy saksilaisissa rakennuksissa helposti liuskeisen muotonsa vuoksi.

Jos haluaa kentälle näkemään saksilaisia rakennuksia ja niiden ohessa muuta kiinnostavaa, kannattaa suunnata Wiltshireen Bradford-on-Avoniin. Kudontateollisuuspaikka hiljeni 1900-luvun alkuvuosina. Vanhan teollisuuden rakennukset ovat vakuuttavia, Avonin ylittää keskiaikainen silta, jossa on kappeli, joka toimi myös sellinä. Rettelöijä saattoi päätyä veden ylle, kalan alle - tyrmän huipulla oli kala tuuliviirinä. Bradfordissa on myös erittäin komea kymmenyslato - tithe barn, muuratut seinät ja korkea katto niiden päällä komeiden tammisten kattotuolien varassa. Tarina Bradfordin saksilaisesta kirkosta on kuitenkin yliveto. Paikallinen pappismies luki 1800-luvulla vanhasta kronikasta, että Bradfordissa oli ollut saksilainen kirkko. Näkyvissä oli vain toistensa kyljissä kiinni kyyröttäviä koulurakennuksia, mutta niiden keskeltä löytyi kirkkotila ja verrattomat enkelikoristeet kapean laivan yläosasta, siitä oli tehty ullakkotila. Esiinraivattu kirkko on pienehköstä koostaan huolimatta vakuuttava paikka, kirkkosali on korkea ja hämärä. Enkelit ovat niin ylhäällä, että yksityiskohdat eivät erotu. Viktoriaaniset piirrokset ovat parhaat havainnollistajat näille omaperäisille ja monumentaalisille veistoksille. Hyvä esittely kirkosta löytyy täältä:

http://www.greatenglishchurches.co.uk/html/bradford-on-avon.html

Bradfordin kirkon ajoitus ei ole sekään mitenkään sataprosenttinen. Vanha se on, mutta epäillä sopii, että normannivalloittajat halusivat siihenkin painaa puumerkkinsä. Gotiikan myötä sen mittakaava oli väistämättä liian pieni, uusi kirkko tehtiin viereen ja vanha, karkeaksi koettu rakennus sai peittyä aikojen yöhön. Hyvä niin, koska näin on säilynyt saksilainen rakennus lähes sellaisenaan keskellä kaupunkistruktuuria.

***

I have visited some notable saxon churches, like Bradford-on-Avon and Deerhurst reviewed here. Bradford is specially interesting, sort of miraculous saving of the whole church without much later alternations. Normans were notorious to replace the work of Anglo-Saxons as ”Rudes et idiotas” - nor were saxons so clean, they used roman buildings as a source for ready materials, stone and roman tiles.

Deerhurst: Odda’s chapel

Anglosaksien rakennuksia 1: yleisvaikutelmia

All Saints’ Church Brixworth, Northamptonshire

Viime vuosina mieleni on paljon askarrellut Englannin vanhimpiin kuuluvien rakennusten parissa. Rooman valloituksen aikaisia rakenteita on useassa paikassa näkyvissä, usein vain raunioina ja kivijalkoina. Roomalaisten perintö näkyy rakennustekniikassa ja rakennusaineiden hyödyntämisessä - roomalaisten kivien uusiokäyttöä harrastettiin paljon. Minua on kiehtonut aika normannien maihinnousuun 1066 saakka. Sen jälkeen hallinto alkoi enemmän tai vähemmän päättäväisesti manifestoida valtaansa myös vaikuttavina rakennuksina, normannilaisena vankkana pyörökaarirakentamisena vaikkapa Towerin linnan kappelissa tai Durhamin katedraalissa.

Se mitä Rooman ja normannien isännyyksien välissä paikallisesti rakennettiin kiehtoo mieltäni: se on suurten kertomusten alle väistynyttä pientä kertomusta, paikallisesti kirjavaa, usein katkelmallista, vaatimatonta ainakin keisarikunnan mittakaavaan nähden, sekä nykykatsojalle hankalasti hahmottuvaa, usein epäselvää. Kun myöhemmät polvet ovat rakentaneet rakennuksia uudelleen, vanhat osat ovat helposti saaneet väistyä purkamisen tai peittämisen kautta. Säilyneisiin osiinkin on tehty muutoksia, uudentyylisiä ikkunoita ja ovia, sortumia ja muita vahinkoja on korjailtu. Myös hyvää tarkoittavat restauroijat ovat tehneet vahinkoja. 

Ihmeenomaisesti jotain on kuitenkin jäänyt jäljelle: muutamia tunnusomaisia kapeita ja korkeita tiloja, erikoisia elementtejä, kuten pieniä ikkuna-aukkoja, muutamia veistoksia, joista voi tavoittaa jotain sen aikaisten kuvanveistäjien mielikuvituksen voimasta. Itse olen pitänyt näitä katkelmia kiinnostavina: ne ovat ikkunoita menneeseen, ne ovat valonsäteitä, jotka tekevät keskiajan pimeimmistä vuosisadoista hieman konkreettisempia. Hieman yllättävää on myös näissä katkelmissa kohdata jopa yksilö. Esimerkiksi myöhempi goottilaisen arkkitehtuurin valta-aika oli enemmän yhtenäiskulttuuria, teknistä kovan rahan rakentamista, jossa sooloilijoita esiintyy yllättävän vähän.

Maallisia rakennuksia on säilynyt vähän: on linnoituksia, niiden osia, puurakenteisten hallien perustoja. Kirkkoja on säilynyt enemmän. Kristinusko jatkoi taisteluaan, vaatimattomia kirkkoja nousi joskus vanhoille kulttipaikoille, usein puisina sauvakirkkoina, joista ei ole jäänyt yleensä jäljelle kuin paalujen reiät maahan. Yksi puisista säilyneistä on Greenstedin kirkko Essexissä: https://en.wikipedia.org/wiki/Greensted_Church

Ajankohdan rakennustaiteen tarkastelu on usein juuri kirkkojen tutkimista. Niiden funktio oli tarjota yhteisölle kokoontumispaikka, ehkä myös jonkinasteista fyysistä suojaa, niissä kerrottiin kirkon viestiä, joka oli kokonaisuutena lähempänä ihmistä kuin nykyjään, elämä oli kovaa, ahdistavaa ja raskasta, vaarallista ja pelastuksen henkisellä sanomalla on ollut epävarmuudessa tärkeä merkitys. Miten ihmiset ovat sen ymmärtäneet? On kiehtovaa käydä näissä samoissa tiloissa kokemassa jotain samassa mittakaavassa noin 1000 vuotta sitten eläneiden ihmisten kanssa. Pimeät, viileät sisätilat ja raskas, historiantäyteinen hiljaisuus ovat puhuttelevia. 

Romaanisten rakennuksien mittakaava voi olla yllättävänkin suuri. Tournusin luostarinkirkko Burgundissa oli valtava, raskas rakennus, joka henki aikojen yötä, painavat holvikaaret johtavat ajatuksia menneisyyteen ja herättävät kunnioitusta. Englannin yhteys mannermaalle ei tullut vasta normannien myötä: Englannin paikalliskuninkaat olivat tunnustettuja karolingisen renessanssin kumppaneita. Yhteyksiä oli aina Reininmaalle saakka.

Anglosaksien kirkot olivat vanhan kristinuskon manifesteja - eivätkä pelkästään pakanoita vastaan. Normannit pyrkivät häivyttämään vanhat kirkot omilla rakennushankkeillaan monesti systemaattisesti. Samalla tavalla anglosaksinen papistojohto korvattiin normannimyönteisellä ja varmistettiin yhteyttä Roomaan, jota johti nyt keisareiden jälkeen paavi.

Vaikka kevät 2020 onkin huonoa aikaa matkustaa Englantiin kirkkoja tutkimaan, mitään hätää ei ole. Googlen avulla pääsee vaikka kuvani Brixworthin saksilaiskirkon pihamaalle tutkimaan raskaita, korkealle muurattuja seiniä. Tämä kirkko on säilyneistä ajan kirkoista suurin ja lähinnä täydellisenä säilynyt. Se muistuttaa huvittavasti Turun tuomiokirkkoa, mutta on toki sitä vanhempi. Tornin alaosa on komea, sinne johtaa tukirakennelmana toimiva porrasosa. Ikkunat ovat harvassa, mutta niistä sisätila saa valoa. Kirkko on yhteisön aktiivikäytössä yhä. Se on suuri: vasemmalla puolella näkyvä mammuttipetäjä ei pienennä ikiaikaista rakennusta.

https://en.wikipedia.org/wiki/All_Saints%27_Church,_Brixworth

***

I begin here three-part series devoted to anglo-saxon architecture. I specially like this period between the fall of Rome and the Norman Conquest. Buildings are scarce and often fragmatic, but they have strong originalilty and spiritual power that makes my imagination run.

Iris Murdoch, jatkoa - Alex Colville - Stop For Cows

Alex Colville: Stop for Cows (1970’s?)

Kirjoitin reilu vuosi sitten Iris Murdochista.

https://paxengland.blogspot.com/2019/03/turhaan-unohdettu-iris-murdoch.html

Muistelmateoksessa Irisin puoliso John Bayley kertoo kanadalaisesta taiteilijasta, johon pariskunta tutustui, ja jonka töihin he ihastuivat. Niihin palattiin myös Irisin sairauden aikana, miellyttävällä tavalla. 

Taiteilija oli Alex Colville (1920-2013). En tiennyt häntä entuudestaan ja teokset ovat pyörineet mielessäni nyt pidemmän aikaa. Murdochin pariskunnan kuvauksen mukaisesti hänen työnsä ovat epätavallisia, jotenkin myönteisellä tavalla häiritseviä. Niissä on pysähtynyttä tunnelmaa, mutta myös jonkinlaista rauhallista uhkaa. Väreiltään ne ovat hieman unenomaisia, kuin varhaisaamun sumuisan suotimen läpi nähtyjä. Valo leviää töissä tasaisena, ne ovat monesti matalasta tarkastelunäkökulmasta nähtyjä, usein tasangolle tai veden ääreen sijoittuneita. Toisinaan teoksista tulee omituinen intiimin, poikkeavan tarkastelun näkökulma. Mies on jättänyt pistoolin pöydälle; pariskunta viivähtää yöllä jääkaapilla; mies laskee varovasti rannalla kylpypyyhettä vaimonsa harteille. Teosten tunnelma on ladattu: pysähdymme lehmien vuoksi: hevonen laukkaa kiskoja pitkin junaa vastaan: nainen kiikaroi laivassa, kun hänen miehensä oleilee lähes näkymättömissä passiivisena.

Lehmätyö tuo mieleen Devonshiren mehevät laitumet, joista Clotted Cream saa alkunsa. Moni töistä liikkuu myös aiheittensa puolesta olevaisen ääressä: niissä viivähdetään hetki elämän arvoituksellisuuden ääressä.

Colville osallistui toiseen maailmansotaan ja maalasi silloin rintaman lisäksi Yorkshiressa. Myöhemminkin Colville ilmeisesti vieraili konservatiivisella Englannin maaseudulla usein - itsekin hän Kanadassa kuului sisarpuolueeseen. 

Omituinen tunnelma voi olla muistoja sodasta, vaikka Colvillen myöhempi elämä vaikuttaa seesteiseltä ja tasapainoiselta. Hän tuntuu myös taiteilijana olleen sinut saavutustensa kanssa.

Hän tuli Kanadasta puolustamaan Eurooppaa. Muistan yorkshireläismiehen, joka vietiin lapsena Englannista Kanadaan sodan aikana. Jos kaikki olisi hävitty, sieltä käsin olisi aloitettu Englannin rakentaminen pidemmän kaavan kautta.

https://paxengland.blogspot.com/2017/06/tavataan-torilla.html

Colvillen työt peittävät englantilaiselta vaikuttavan, pidättyväisen kuorensa alle olemassaolon kysymyksiä, usein painostavalla, tihentyneellä, moniselitteisellä tavalla. On helppo ymmärtää, että ikääntyvä Bayley-Murdoch parivaljakko innostui rauhallisesta taiteilijasta ja hänen arvoituksellisista töistään.

Hieno Kanadan taideinstituutin monografia löytyy täältä:

https://www.aci-iac.ca/wp-content/uploads/2020/10/Art-Canada-Institute_Alex-Colville.pdf

Lehmien ääreen on hyvä pysähtyä.

***

In John Bayley’s work Elegy for Iris, he tells a story how he and Iris Murdoch met Canadian artist Alex Colville and found his works. They were new to me as well - one could think these works of restraint and light strangeness are painted by an Englishman. There is some peculiar intimacy in his best works - A Couple at Fridge or at beach, where men tenderly sets towel to shoulders of his wife. Some menace can be present as well - His Horse and Train is pictured also in The Shining, film version. But we really should Stop for Cows!

Suomi vs Englanti tapauksia 3: Kulttuuria

British Embassy, Itäinen Puistotie 17, Helsinki, Finland

Olen muutaman kerran käynyt Ison-Britannian lähetystössä. Asuinrakennuksen tunnelma on viehättävän englantilainen ja minun on ollut vaikea uskoa, että rakennus on alunperin suomalainen huvila.

Asuinrakennuksen vieressä on Kaivopuistoon näkyvä nykyaikainen hallintorakennus. Sen tieltä purettiin 1970-luvulla skandaalimaisesti Villa Baumgartner. Britit tekivät näin koska he saattoivat tehdä niin. Asia herätti Suomessa pahaa verta ja tietenkin syytöksiä englantilaisten ylimielisyydestä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Villa_Baumgartner
Tapaus on ikuistettu myös Antti Mannisen Helsingin Sanomien artikkelisarjaan Helsingin puretut talot. Brittien puolustukseksi voi sanoa, että kyllä suomalaisetkin omaa kulttuuriaan tuhosivat, kuten Mannisen 100-osainen sarja kiitettävästi dokumentoi.

Se minkä UK tuhosi, löytyy kuitenkin ilahduttavan hyvänä kuvakoosteena täältä:
https://www.meillakotona.fi/artikkelit/villa-baumgartner

Hallintorakennuksessa en ole koskaan käynyt, ulkopuolelta se ei ole kovin houkutteleva. Itse suurlähettilään residenssirakennus sen sijaan on kodikas, samalla tavalla kuin läheiset Ranskan ja Hollannin suurlähetystöt.

***

Asuinrakennuksessa on vastaanottohuoneen seinällä mielenkiintoinen kiitoskirje säveltäjämestari Sibeliukselta. Ilmeisesti lähetystö oli pitänyt jonkinlaisen konsertin Suomen ja Englannin suhteiden palaamisen kunniaksi vuonna 1946 ja kirje on kunniavieraan vastaus järjestäjille. Täytyy sanoa, että Sibeliusta olivat useat englantilaiset tehneet tunnetuksi - kapellimestareista Boult, Beecham ja myöhemmistä Barbirolli. Arnold Bax ja Ralph Vaughan-Williams säveltäjistä ja yksittäiset artistit kuten Harriet Cohen. Varsinaiset Sibeliuksen asiaa ajavat seurat perustettiin vasta mestarin kuoleman jälkeen Suomeen ja Englantiin.

Kirje on niin lyhyt, että voin sen suomentaa tähän:

Olen kiitollinen, että musiikkia rakastava yleisömme on saanut tämän mahdollisuuden tutustua Brittiläiseen musiikkiin - jota ihailen suuresti - jonka perinteet ulottuvat aikaan, jolloin Britannian musiikki arvostettiin korkeimmalle maailmassa.

Jean Sibelius
Järvenpää, toukokuu 1946

Minulla ei ole tietoa, mitä konsertissa soitettiin - ehkä Elgarin, Bridgen (ja hänen oppilaittensa) ja Vaughan Williamsin hengessä pastoraalista, jousipainotteista kamarimusiikkia. Arvoituksellinen on tuo aika, jolloin Britannian musiikki oli korkeimmassa huudossa. En ole lukenut Sibelius-kirjallisuudesta, miten kirjettä on tulkittu. Olisiko Palestrinaa suuresti arvostanut mestari tuntenut John Tavernerin tapaisen mestarin tuotannon? Kieltämättä Tavernerin aika 1490-1545 on ollut englantilaisen kirkkomusiikin kulta-aikaa, tai William Byrdin hänen jälkeensä.

Tavernerin In Nomine- sävellys kulkee halki Englannin musiikinhistorian komeasti
https://en.wikipedia.org/wiki/In_Nomine
Sen ympärille rakentuu kamarimusiikin traditio ja varhainen kehitys huipentuu Henry Purcellin tuotannossa. Purcell on säveltäjänä ytimessään tiivis, keskitetyn ilmaisun mies, kuten Sibeliuskin - vaikka sävelkieli myös taipuu koristeelliseen rikkauteen. Tarkoittiko Sibelius juuri Purcellia? Heitä yhdistää toinenkin asia - molemmat ovat olleet vaikuttuneita Shakespearen Myrsky näytelmästä - siinä määrin, että ovat säveltäneet siihen musiikkia.

Purcelliin yhdistetty aaria Dry those eyes on ehkä John Weldonin säveltämä - mutta ei anneta sen häiritä. Voimme kuunnella huoleti tätä aariaa Brittiläisen musiikin huippuhetkenä.
https://youtu.be/JDvoI1LzRCA

Sanat löytyvät täältä.

***

My third part connects British and Finnish culture. There was some fuss in Finland when British Embassy demolished handsome old villa from its area in Helsinki. The current office building was opened in 1990.  The residence building for Ambassador is very cosy one and very British by its decorations. There is very interesting letter from Sibelius in the wall of the residence. Sibelius refers to British music as once having the highest position in the world. I guess the master refers to Taverner, Byrd or Purcell. They were truly great composers in their time. Perhaps Sibelius referred most likely to Purcell - Sibelius and Purcell, both had very concentrated ideals in their compositions and both liked very much Shakespeare’s The Tempest - so much they composed some music to it. This air is possibly by John Weldon, formerly attributed to Purcell, but it is very fine and deserves our admiration:
https://youtu.be/JDvoI1LzRCA