Pidin kovasti Foylen sodasta, kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Katsoin sitä sota-aikaan sijoittuneena murhamysteerisarjana, jossa hyvä tiimi selvittää asiat ideaalin harmonian ja oikeudentajun vallitessa. Nyt kertaus tuotti muutamia uusiakin ajatuksia.
Sota tarjoaa sarjalle murhiakin suuremman kuoleman kehyksen: menetysten ja riskien realisoitumisen todennäköisyys on kasvanut ja korostunut. Tätä latausta korostaa nimisankarin, ideaalin poliisimiehen, vaitelias ja salaisesti ahdistunutkin hahmo. Hän tuntee kuoleman omalta sotataipaleeltaan ja saksalaisten tyylin, joka ei aina mene herrasmiestapojen mukaisesti.
Samantha-Samin hahmo on puolikoominen ja hänen tehtävänsä on useinkin katsoa kulissien taakse. Aikakauden kuva, naisten asema ja säännöstelyn aiheuttama krooninen nälkä projisoituvat juuri Samin kautta. Hänen nopea älykkyytensä ja tilannetajunsa täydellisyys pehmentävät vallitsevaa ankeutta ja ennenkaikkea miehistä pönäkkyyttä. Sarjan huolellinen materiaalityö yhdessä Samin ja sivuhahmojen elävyyden kanssa herättävät menneen ajan eloon - on kiehtovaa katsoa rajoitettuun ja tiukasti kontrolloituun aikaan oman aikamme koronalasien läpi. Matkustaminen on rajoitettua ja uhka tulee ulkoa. Sam hurmaantuu yhdessä hienossa kohtauksessa poliisiarpajaisten palkinnosta, isosta sipulista - kaikesta on puutetta.
Uudella katsomisella sarjan moraalinen taso näyttäytyi aiempaa kiehtovampana. Vaikka sarjan poliisiasema pitää yhtä, englantilaiset esitetään varsinaisena kummajaisten joukkona, jotka ovat kampittamassa toisiaan myös ulkoisen uhkan alla. Tässä on tiettyä ajattomuutta. Loputtomasti sarjassa tapaamme virkahenkilöitä, jotka liikkuvat omalla asiallaan, tunteiden tai puhtaan lapsellisen hölmöyden nimissä. Vaimollani on tapana puhua miehisistä ”kunnian kentistä” - niitä sarjassa löytyy. Anthony Horowitzin käsikirjoittama sarja on asiantuntijan työtä - saamme paljon tietoa sotasairaaloista, huollon järjestämisestä, puiden valikoimisesta sotaponnistuksiin, tiedustelusta, mutta myös mustan pörssin kaupasta, keinottelusta ja sotasankareiden uupumisesta. Sarja on inhimillinen, eikä missään kohtaa helppoa viihdettä. Sota tuo moraaliset ongelmat myös kotirintamalle ja myös katsoja joutuu pohtimaan, miten olisi itse toiminut tilanteissa.
Sarjan edetessä väistämättömäksi kysymykseksi nousee, miksi läpikotaisin rehellisellä, nuhteettomalla, puhtaan idealistisella Foylella, matalasta taustasta nousseella kelpo miehellä ei ole maamiehissään ystäviä, vaan hän päätyy kummalliseen ystävyyteen amerikkalaisen kanssa. Hän on nähnyt liikaa ja tietää liian paljon. Menneen maailman tuntu välittyy sarjassa kuitenkin parhaiten juuri hänen kauttaan, vähäeleisenä ja vankkumattomana, vanhana hyvänä ja kauniina Englantina.
***
Foyle’s War revisited. A great series - my second viewing raised some points about the moral level in society - the Police Station works as a whole, but nothing outside it cannot be taken for granted: sometimes the Britons seem to take pleasure of taking sides against each other, even under severe outer threat. The Wartime epoque is marvellously illustrated by tiniest details and strange characters of all sort.
