Ruoka & Brexit

Kun olen viime kuukaudet ärvötellyt korona-kineksessä eli Saarivaltakuntaan ei ole ollut asiaa, muistin syövereistä tulee välillä kummallisia kaipuun kohteita. Kuten vierailut Iceland-myymälässä. 

Iceland on halparuokakauppa. Se on varsinaisesti erikoistunut myymään pakastettuja valmisannoksia. Ennen kuin lukija tuhahtaa, pakastemyymälät ovat kova juttu myös kulinaristisessa Ranskassa - Suomeen ne eivät ole vielä rantautuneet. Hypermarkettien pakasterivistöt tietysti ovat, mutta pakastemyymälän konsepti on erilainen. Kannattaa huomioida myös kotiinkuljetuksen mahdollisuus.

Icelandissa on pakasteiden lisäksi suppeat ja kapeat valikoimat ja lajitelmat muitakin tuotteita. Niistä on yleensä tarjous, joka pysäyttää. Ostan perinteiset joulusammiot (tub) Quality Street-konvehteja juuri Icelandista. Viimeksi mukaan tarttui myös piparjuurikastiketta ja valtava loota Yorkshire-teetä, jota olen kotosalla uuttanut ahkerasti. Sitä on vieläkin jäljellä, eipä ihme, sillä pakkaus lupasi, että siinä on 30 % enemmän. Tarjousten bongailu on yllättävän terapeuttista - kun halvalla saa ja vielä laadukastakin, niin eihän siinä itkukaan ole kaukana - kun kotipuolessa ei aina asiat ole näin hyvin!

Valikoimiin ja tarjouksiin voi tutustua täällä https://www.iceland.co.uk/

Icelandin hyllyjen välissä olen useasti huokaillut hintojen edullisuutta, varsinkin intialaisten valmisannosten helppohintaisuus hämmästyttää - laadussakaan ei ole ollut moittimista. Mieleen on tullut, että ainakaan ruoan hinnan korkeus ei ole ollut syy hankkiutua eroon EU:sta. Hinnoilla on mielestäni paremminkin paineita nousta eron seurauksena - tuontitavaraa, etelän tomaatteja, viinejä, oliivivalmisteita, juustoja ja pitkään kypsytettyjä leikkeleitä on tarjolla paljon. 

Ruoan hinnan noususta EU-eron myötä huolestuneita artikkeleita löytyy helposti. Jaan tähän yhden mielenkiintoisimmista. Siinä on erittäin kiinnostavaa tilastoa myös omavaraisuudesta viime vuosina. 

https://briefingsforbritain.co.uk/busting-the-food-price-myth-in-a-no-deal-brexit/

Kun sanomalehdistä syntyy kuva, että britit ovat kädet ristissä odottaneet erosopimuksen valmistumista, niin kotimaiset tuottajat ovat artikkelin tilastojen mukaan selvästi pyrkineet neuvotteluaikana lisäämään ruoan kotimaisuusastetta. Näinhän pystytään paremmin kontrolloimaan luomutuotantoa ja vastaamaan ympäristökysymysten haasteisiin ihan oikeasti. Jos hinnat nousevatkin eron myötä, se hyödyttää kuitenkin kotimaata työpaikkoina ja korkeiden eettisten periaatteiden kautta. Näin tietenkin, jos eletään Parhaiden Brittiperinteiden mukaisesti - kaikenmaailman fuusiokeittiöt ja niiden kotkotukset ovat useammin tuontivetoisia. Näiden tuotteiden kunnian päivät lienevät luetut. Kuluttajat varmasti nykyistä enemmän miettivät, mihin sijoittavat marketissa puntansa. Kotimaiselle tuotannolle se on voinut jo nyt olla hyvä asia.

***

One of my travel delights is wandering between the aisles of food markets. Iceland is a type of small supermarket we do not have yet in Finland - very much concentrated on frozen ready meals. I love their bargains - Quality Street Tubs and Yorkshire Tea Boxes (giant, +30% more!). Prices are very good compared to Finland. What will happen after Brexit? One thing is that the English producers have increased their share of market - that is a very good strategic thing as well in the long run. It is likely that products of the Southern Europa are destined to increase. Yet, there is still some time left for customers to adapt to that very likely scenario.

Brittivehkeiden lumovoimaa 2: Kuka ajaa punaista Jaguaria?

Photo: Maaseudun tulevaisuus 6.7.2019/Jaana Kankaanpää

”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari” - mainostettu laite oli tietenkin polkupyörä. Kun itse vartuin ajokortti-ikään, suunnittelin itsekin käytetyn Jaguarin hankkimista. Krominkiiltävä haaveitteni kohde oli peribrittiläinen Jaguar XJ - 4.2 litraisella, kuusipyttyisellä koneella. Auto oli tullut markkinoille 1968 - erityisesti series 2, vuosina 1973-1979 valmistettu, on mielestäni autoksi täydellisen ideaali. 

Jaguar ei noina vuosina myynyt Suomessa kauheasti, koko 70-luvulla vain 131 kappaletta. Mersut ja Bemarit olivat arvostetumpia. Eksentrikolle tämä oli tietenkin hyvä asia: kansahan on tyyliasioissa usein väärässä. Jaguar myös pesi tuolloin kilpailijansa suorituskyvyssä ja ajomukavuudessa. 

Itse olin myyty auton linjakkaasta tyylikkyydestä, siinä oli brittiläistä pidättyväisyyttä, mutta myös lakonista ylemmyydentuntoa, viileää perinnettä. Vaikka en valinnut autoa itsetuntoni jatkeeksi (ja romuttanut talouttani), sydämessäni on jossain kolkka varattu punaiselle tai mustalle XJ:lle. Kaikki jotka vaivautuvat katsomaan kuvani auton ääriviivoja ja kromattuja ikkunanpieliä, ymmärtävät miksi. Auton yläosa on melkein pelkkää ikkunaa. Tuollaisesta autosta olisi hienoa nousta kadulle näennäisen huolettomasti tai hurauttaa pois ihastuksesta huokaavien kansanjoukkojen ulottuvilta.

Series 2 on helpoin tunnistaa keulagrillistä: se on edeltävää versiota pienempi ja pyöreät lamput ovat somasti siron puskurin yläpuolella. Tesla kuvitteli tehneensä autoihinsa tyylikkäät ovenkahvat, mutta kyllä Jaguarin aukaisimet ovat erittäin tyylikkäitä tässä mallisarjassa (tietysti ne pilattiin myöhemmissä versioissa). Kylkiä ja keulan yläosaa koristavat jännittyneet Jaguar-veistokset - ne antavat kokonaisuudelle viimeistellyn silauksen ja vihjeen, että konepeiton alla on tarvittaessa voimaa.

FBI:n G-mies Jerry Cotton ei ajanut tätä mallia, vaan E-tyyppiä. Komisario Morse taas ajoi vanhempaa Mark 2-mallia. Molemmat hienoja autoja, molemmat tyyppeinä eksetrikkoja - ja edustavat pätevästi keskimääräistä Jaguarin käyttäjäkuntaa: etäisiä, tunteet kätkeviä, mutta pohjimmiltaan pessimistis-sentimentaalisia tahoja.

Jaguarin kohtalonlangat oli tietenkin jo punottu vuonna 1968. Kun samana vuonna Nuffield-traktori ja sen konserni British Motor Corporation sulautui Leyland Motor Corporationiin, oli Jaguarin mentävä mukana. Leylandin jälkimaine on ollut huono: laatuongelmat ulottuivat lopulta Jaguariin saakka. Työntekijät lakkoilivat ahkerasti 70-luvun puolessa välissä ja tuotteiden viimeistely alkoi kärsiä. Brittiläinen autoteollisuus alkoi menettää otettaan kehityksen juoksussa ja toimialan perinteistä tulikin synonyymi huolimattomuudelle. Valtiovetoisuus tuli tiensä päähän 1984: Jaguarista tuli yksityinen yritys - Fordin kautta se päätyi Tata Motorsille. Kansanautofirman alaisuudesta raskaan bulkkirautakonglomeraatin omistukseen! Elämä on ironista.

Unelmieni autokaunotar on matkan varrella kärsinyt hirvittäviä imagotappioita. En ole toipunut diesel-koneiden käyttöönotosta tai siitä, että Jaguaria saa farmariversiona. Se ei yksinkertaisesti sovi!

Vuoden 1974 mallista unelmaa olisi kirjoitushetkellä tarjolla Pöytyällä. Hauskasti ja ennenkaikkea uskottavasti 123 456 km ajetun Punaisen Unelman saisi alleen vaivaisella 6700 eurolla. Siitä vaan muuttamaan haaveita realiteeteiksi!

***

Once upon a time, my dream was to buy an used Jaguar XJ 4.2, from series 2. There is not much difference whether it should be a black or a red one - it is a design classic. I never realised my dream and later development under State-owned Leyland corporation, or privatised ownership after that, has not always done good for the glorious reputation of Jaguar. Enter diesel engines and estate models - and you can ask, what happened to our dreams? But what a car it was in its heydays from year 1968 to 1974! 

Brittivehkeiden lumovoimaa 1: Puhtia maatöihin

Upper photo: H.Annanpalo: Alakorkalon ja Niskanperän historia. 

My mom and granddad sitting on potato harvester, my godmother on left from tractor.

Lower photo: Poppy-colored Nuffield. Made in Britain. Source: Wikipedia.

James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.

Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.

Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.

Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.

***

One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.