Olen blogissani useita kertoja kirjoittanut Brexitistä. Useammin kuin olisin tahtonut. Niinkuin elämässä yleensä, asiat voivat silti jäädä epäselviksi. Stalin-elämäkerrassa puhuttiin gruusialaisista. Vitsin mukaan kun gruusialaisen tapaa portaikoissa, hänestä ei saa selvää, onko hän menossa portaita ylös- vai alaspäin. En halua olla gruusialainen suhteessa Brexit-kantaani. Siispä tässä muutama selvennys.
Kirjoitan blogissani paljon Englannista siksi, että olen matkustanut siellä paljon ja aihe kiehtoo, haluan myös selvittää mitä kaikkea Englanti-suhteeseeni sisältyy, suorasti ja kierosti.
En kirjoita Englannista siksi, että haluaisin, että punaristilippu liehuisi vapautetun Englannin yllä. En halua kuningaskuntaunionin hajoamista ja Union Jackistä luopumista. En halua, että Englanti etääntyy Euroopasta. En halua edes sen eroa EU:sta. Näen, että Britannialla olisi enemmän annettavaa kansainväliseen yhteistyöhön, kuin mitä se eri syistä on pystynyt sille antamaan. Tämä mielipide on syntynyt siis omasta hyvin vaatimattomasta kokemuksestani EU:n, Euroopan Neuvoston ja OECD:n puitteissa.
Jos Skotlanti, Wales tai Pohjois-Irlanti haluavat jättää Britannian, en nouse barrikaadeille, vaan heitän lakkini ilmaan ja toivotan lähtijöille sydämestäni onnea. Jos kansat etsivät vapautta ja onnea, se heille suotakoon. Suotiinhan se meille suomalaisillekin.
Todennäköisimpänä lähtijänä pidän Skotlantia. Jos se lähtisi, olisi hienoa saada se Pohjoismaisen yhteistyön pariin. Monet tuntevat Suomessa sydämen yhteyttä Skotlantiin. Minä pidän enemmän Englannista, mutta rakastaisin tehdä Pohjoismaista yhteistyötä Skotlannin kanssa. Jos Yorkshire saisi lähettää Pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen tarkkailijajäsenen, itkeä tirauttaisin onnesta.
Wales on hieno kokonaisuus, jolla on vaikuttava historia. Sillä on myös periferian haasteet ja toivon, että sen suhde Whitehalliin olisi lämminhenkinen. Se tarvitsee tukea, mutta niin, että sen ylpeys ja ainutlaatuisuus säilyvät.
Irlannin kysymys on hankala. En ole sen suhteen mikään asiantuntija, kun en ole jalkaani vihreälle saarelle laskenut. Tosin blogissakin virittelen välillä kelttiläisen tulen loimotusta.
Valitsin kuvakseni Maggien, Rautarouvan kotitalon, jossa näen Union Jackin. Hän osaltaan on voinut edesauttaa eroa EU:sta, mutta hän ei olisi hyväksynyt uhkaa omalle Unionilleen. Hän olisi pitänyt vanhasta liitosta kiinni kuin terrieri. Taloudellisesti epävakaina aikoina skotteja on tarvittu ja on tarvittu vakaita Walesin käsiä. Tarvitaan myös Pohjois-Irlannin sopua - mutta ennenkaikkea Englannin miehuullista, naisellista tai moniselitteistä panosta saarien parempaan tulevaisuuteen. Hyvää jatkoa kaikille valitsemallanne tiellä.
***
My position of Brexit: I did not want it. I see Britain could have it so much more better with better co-operation with the EU, Council of Europe or OECD. I do not like to see the United Kingdom going to shambles. But if Scotland, Wales or North Ireland decide to go finding freedom: let them go, like Meghan and Harry. There is nothing like free spirits of enterprise.
I am writing about England, because I love it. In my writing, there is no political agenda to get it alone, free of other members. I just aim with my writings to better understand this tricky isle, its rich culture and stubborn people: and to better understand why I love it so much.
