Takavesi ei ole yleisesti Suomessa käytetty käsite, takamaa on tutumpi. Käytän termiä tässä tarkoittamaan jotain hankalasti luokse päästävää, ehkäpä vanhentunutta ja jotenkin takapajuista kohdetta veden partaalla.
Kahden jutun sarjani voi mieltää myös eräänlaisena suppeana joulukalenterina. Joulun sanomahan on myös takamaan, vähäisen paikkakunnan, merkityksen nostamista. Backwater on englannissa käsitteenä valmis ja selkeä. Esimerkkini ovat molemmat myös veden ääriltä, paikkojen merkitys on joskus ollut huomattavasti suurempi ja ne ovat kummitelleet ajatuksissani vuosia.
Kävin Hullin suomalaisen merimieskirkon rakennuksella vuonna 2000. Kivijalasta löytyi graniittilaatta, joka kertoi, että piispa Gulin oli vihkinyt rakennuksen vuonna 1948. Olin kuullut erään papin toimineen rakennuksessa ja etsin sen hänen vinkkinsä perusteella. Päättelin, että rakennuksen täytyi sijaita satama-alueella. Karttaa tutkiessani huomasin siellä Church Streetin, jolla epäilin kirkon olevan. Otaksuntani osui oikeaan - kookkaan rakennuksen seinässä oleva risti vielä sinetöi asian. Komea, edelleen nykyaikaisen oloinen punatiilirakennus toimi silloin kirjapainona ja sen työntekijät loivat minuun epäileviä katseita.
Nykyisin rakennus on tyhjillään, aidattu ja siihen on haviteltu iäisyyshankkeena hotellia. En itse ottaisi huonetta tuolla sijainnilla. Hullissa kävin päiväseltään loistokkaammasta Beverleystä käsin.
Suomalais-ruotsalaiset merimiehet olivat Hullissa kaukana kotoaan. Vuonna 1948 Englanti ja Suomi toipuvat vielä sodasta, mutta entisten vihollismaiden välillä kulki jo tavaraa, puuta, rautaa, tekniikkaa, tuskin mitään kovin ylellistä. Pohjoisen Hull ei ole attraktiivisinta Englantia, se on jopa muutaman kerran valittu maan rujoimmaksi paikaksi. Satama-alue vastasi mielikuvaani vaihettumisvyöhykkeenä olevasta teollisuusalueesta, turistia ei oltu ajateltu, vain työpaikkoja ja niidenkin loppumiseen oli varauduttu. Merimiehelle oli kuitenkin täällä tarjolla punkka yöpymiseen, mahdollisuus kuunnella pari ystävällistä sanaa, paikka palata lyhyen pub-käynnin jälkeen. Ehkä oli pöytä, jossa kirjoittaa postikortti ystävättärelle kaukana kotomaassa tai lukea kirkon kirjastosta lainattua kirjaa. Nuori pappi varmaan täällä mietti, miten parhaiten puhuttaa karkeita työmiehiä, jotka vain kulkivat tästä ohi.
Merimieskirkkojen verkosto on pienentynyt, vienti- ja tuontilaivat keskittyneet ja kasvaneet, Lontoon Rotherhythen merimieskirkko on jäänyt jäljelle ja kukoistaa. Historiaa on kuvattu hienosti vaikka tässä blogissa. https://merimieskirkko.fi/blogi/miksi-merimieskirkko-on-olemassa/
Hullissa voi vierailla Wilberforcen, orjuuden vastustajan, kotimuseossa. Yhteiskunnan muutos on ollut suuri, mutta orjuus on saanut uusia muotoja. Mittakaava on laajentunut globaalisti ja keskittynyt yhä enemmän Lontooseen. Pieni satamakaupunki on hiljentynyt, sen vauraus on mennyttä ja näkyy vain palasina. Church Street jatkuu Hedon Roadina. Hedon on Hullia vanhempi satama, Humberin sivujoen varressa. Kun joki umpeutui, Hull kasvoi. Hedonin kirkko on suuri ja nyt sisämaassa, se näyttää suhteettomalta, pelottavan mykältä, kuten kirkot joskus näyttävät. Kellotorni mittaa takamaan aikaa.
Jos jatkan kohti rannikkoa, vastaan tulee vielä Patrington, takamaan takamaa ja sen korkeatorninen Queen of Holderness-kirkko. Meri on lähellä ja tapansa mukaan valtava. Olen mielikuvissani usein katsellut tuota kirkkoa, seisoen hautausmaalla sen ympärillä. Se on niitä paikkoja, joissa matkoilla on vaan käytävä: ”Koska se oli siellä.” Tuollaiset kohteet ovat mieleenjääviä, autiossa ja tyhjässä tunteessa on silti jotain pysyvää, eikä poislähtö tee niin kipeää kuin jääminen.
***
This two-partite text is about churches in remote places, by the water, and how they have haunted my imagination for years. The first one is the old Seamen’s Mission building for Finnish and Swedish sailors, in Hull, the dock industrial area.
