Euroopan sairas mies? - Osa 3 - Johnson & Cummings

Source: The Times 12.7.2020 / Peter Brookes

Tony Judt kirjoittaa Tony Blair-esseessään Blairin seuraajan, Gordon Brownin, yrittäneen tehdä tavaramerkikseen "taloudellisesti vastuullisen työväenpuolueen". Jäi huomaamatta, että oltiin tultu aikaan, jolloin holtittoman rahansyytämisen aika oli kaukana takana päin. Keskivertoäänestäjä tuskin olisi pannut pahakseen, jos "vastuuton rahanjako" olisi merkinnyt lyhyempiä sairaalajonoja, pätevää matikanopettajaa lapsen kouluun tai vaikkapa aikataulussa pysyviä, turvallisia junia. "Vastuullisuudesta" huolimatta Brownin jäljiltä valtion finanssit olivat sekaisin ja Cameron käynnisti 2008 finanssikriisin mainingeissa "austerity" leikkausohjelman, josta paikallishallinto on yhä paikoin kärsinyt.

Brexit-sotku tuli huonoon aikaan: talouden toipumisen olisi pitänyt nousta uudelle tasolle, mutta aika on viime vuosina mennyt EU:n syyttelyyn ja loputtomaan sopimusveivaamiseen, jolle ei loppua näy. Timesin sunnuntainumeron 12.7.2020 juttujen perusteella mikään ei tunnu olevan varmaa kuin se, että eroamisen vaikutuksia ei kukaan tunnu ymmärtävän.

Britannian Brexit-surkeudessa on kaksi lohdun aihetta: Prinssi Harryn valintojen ihmettely sekä Andrewin, hänen kuolleen ystävänsä ja mediamogulin vastikään vangitun tyttären Ghislaine Maxwellin tilanteen yhtä hyödytön taivastelu - ne kääntävät huomiota pois kotimaan tilanteesta.

Valta on Britanniassa keskittynyt Johnsonille ja hänen avustajalleen Cummingsille. Hallinto on laatinut virkamiehille tiivistelmiä Cummingsin blogin sisällöistä. Hän haluaa uudistaa hallintoa, mutta uutta materiaalia sivuille ei ole tullut tammikuun jälkeen. Kovin avointa uudistuminen ei tunnu olevan - ero vaikkapa ennen some-aikaa syntyneeseen Beveridgen raporttiin on iso, menetelmien ja sisällön tasolla. Kirstunvartija Rishi Sunak on harrastanut vanhanaikaista jakopolitiikkaa, jonka yhtenä viimeaikaisena ideana on tehdä Yorkista jonkinlainen vaihtoehtoinen hallinnon keskus. 

Hallitustyötä on vaivannut linjattomuus, kuten koronakriisissä - maskilinja on yhä sekava, eikä osata sanoa onko maan koronatilanne hyvä vai katastrofaalinen. Hallitus on myös korostanut riippumattomuuttaan ulkomaailmasta kuten EU:sta ja ottanut tiukkoja linjoja. Sillä on kuitenkin taipumus tehdä täydellisiä takinkääntöjä. Britannia on antanut Kiinan vaikutusvallan kasvaa - tammikuussa Huawein kanssa oltiin hyvässä ymmärryksessä, nyt 5g-yhteistyö on Trumpin USA:n neuvomana poikki. Se sopinee Suomelle hyvin: 5g-verkkojen toimittajia ovat Ericsson ja Nokia.

Toivon Britannialle hyvää ja että sinne pääsisi nopeasti matkustamaan turvallisesti. Se on monien mahdollisuuksien saarivaltakunta ja olisi hyvä, jos se saisi oireidensa mukaista hoitoa. Harvainvallan sijaan tarvittaisiin aitoa demokratiaa, uudistusta sisäisessä yhteistyössä ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Näissä epäonnistuminen tekisi saaresta ulkoilmamuseon. Se olisi vahinko, mutta ei korvaamaton. Sellaisena Englantia on ehkä kaikkein helpoin rakastaa. Tony Judtin essee tavoittaa jotain olennaista Englannin kummallisesta kaksinaisroolista. Sillä on suuri kyky samalla elää menneisyydessä ja kieltää se. Brexit-kriisi on osoittanut, että Englannin hyve, sitkeys, on tallella - ristiriitoja voidaan sietää hulluuteen saakka.

***

The current challenges for Britain: to renew administration and add participation and democracy, to form positions that are stable and sound, to better co-operate with people and international organisations. Johnson and Cummings might be right with their renewal thoughts, but they should better share their ideas. Brexit: get it done. Covid: make Britain safe again. You can fail and be a little more than an open-air museum. But we will still love you, England, even then.

Euroopan sairas mies? - Osa 2 - Thatcher ja Blair

Conservatives’ slogan for the 1979 elections

Onko Britannia Euroopan sairas mies? Sodasta selvinnyt maa sai vahvaa USA:n taloudellista tukea. Se hyödynnettiin: 1950-luku olikin Englannin talouden nopean kasvun aikaa - muu Eurooppa painoi kasvuvauhdissa ohi vasta 60-luvulla, jonka olemme tunteneet Brittien swengaavana vuosikymmenenä. Vaikka brittiviihde aloitti maailmanvalloituksen, teollisuus alkoi jäädä kehityksestä jälkeen. Myös Kansainyhteisön sisäinen muutto Englantiin aiheutti yskintää ja Enoch Powell piti tyrmistystä herättäneen puheensa tulijoiden aiheuttamista haasteista.

Britannia oli silloin hyvin keskusjohtoinen ja on sitä yhä. 1970-luku ei ollut menestystarina: Labourhallitus taisteli käsiin vanhenevan teollisuuden ja kasvavan työttömyyden kanssa. Tie Eurooppaan oli ollut kompleksinen ja auennut vasta De Gaullen väistyttyä. Yhteismarkkinoita ja edullisia tuontitavaroita tarvittiin kuluttajien ostovoiman heikkouden vuoksi.

Thatcherin tie valtaan ei sekään ollut helppo. Vähemmän määrätietoinen ihminen olisi matkalla luovuttanut. Hän halusi uudistaa maata markkinaehtoisesti: vähentää valtion sekaantumista kaikkeen sääntelyä purkamalla. Työttömyys pysyi silti pitkään niin korkeana, että hän olisi kaatunut ilman Falklandin sodan tuomaa hehkutusta. Voitto sementoi hänen asemansa keulakuvana. Markkinauskovaisena hän piti kiinni ovesta talousyhteisön markkinoille, mutta syvempi integraatio oli hänelle kauhistus: hän oli vanhan polven imperiumi-ihminen ja se kuului hänen retoriikassaan. Uudistushalukaan ei aina kanavoitunut rakentavasti: hallituksen ukkokaarti joutui kestämään sanelua. Englantia ulkoisesti vahvistaneesta Rautarouvasta tuli lopulta sisäinen rasite.

Valtion karsiminen ja yksityistämisen ihannointi johti välimuotona hallinnolliseen tekopyhyyteen eli QUANGOihin (quasi-autonomous national government organisation) ja QUALGOihin (quasi-autonomous local government organisation) - näiden edustajat olivat epäsuorasti valittuja, kuten meidän sairaanhoitopiiriemme hallitukset - voidaan puhua demokratiavajeesta, eikä kontrollikaan muutenkaan välttämättä toiminut. Pahimmillaan nämä elimet lisäsivät byrokratiaa entisestään ja loivat päällekkäisiä vastuita. Brexit-keskustelussa argumentti EU:a vastaan oli eroon pääseminen juuri tällaisesta kasvottomuudesta. Eron nyt realisoituessa oma kansallinen pesä pitäisi rehellisyyden nimissä siivota näiltä osin ja se talkoo voi olla ylivoimainen. Esimerkiksi Heathrowin lentokentän laajentaminen, joka on puhtaasti kansallinen hanke, on takunnut jo vuosikymmeniä - viimeksi kapuloita rattaisiin laittoi itse pormestari Johnson. Yleisemminkin julkisten palvelujen laatu on ollut kysymysmerkki. Yksityistäminen ei kuitenkaan taannut toivottuja onnistumisia: rautatiet on siitä hyvä esimerkki. Vuoden 2000 Hatfieldin junaonnettomuuden jälkeen palattiin taas vahvaan keskushallinnon tukeen: ratoja ylläpitävä yhtiö oli epäonnistunut turvallisuuden takaamisessa. Samalla ajanjaksolla Ranskaan luotiin erittäin toimiva, nopea suurnopeusjunaverkko.

Vaikka Thatcher oli menestyneempi ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassa, ei vallanvaihdos työväenpuolueeseen tuonut ratkaisua. Blair oli poliittisten taikatemppujen mestari. Ensimmäinen kausi puhuttiin kolmannesta tiestä, joka ei lopulta johtanut mihinkään - käsite haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Puolue hukkasi oman linjansa spin doctoreiden opastamana ja on edelleen eksyksissä. 

Historioitsija Tony Judt on esseekokoelmassaan Reappraisals, uudelleenarviointeja, kirjoittanut Blairista puutarhatonttuna, jonka poliittinen aate oli markkinasuuntautuminen Thatcherin tavoin. Heidän eronsa oli Judtin mukaan, että Rautarouva uskoi markkinoihin aidosti, Blair taas ”piti rikkaista ihmisistä”. Blairin Cool Britain oli pelkkää markkinointia ilman aatetta ja visioa. Thatcherin perintö ei sekään ole kovin hyvä: teollisuuden uudistuminen on haaste, tuottavuus jakaantuu maassa epätasaisesti, keskusjohtoisuus rehoittaa ja sekava, kovia palkkioita nostava väliporras hoitaa kuntien ja Whitehallin välistä tilaa.

Miksi Britannia kuitenkin kukoisti vuosituhannen loppuun tultaessa? Työmarkkinat olivat joustavat ja maa houkutteli investointeja. Lontoo sykki viihdettä, urheilua ja nykyaikaista muotoilua - ankeus ja likaisuus olivat mennyttä maailmaa. Suunta oli epäselvä, mutta sinne oltiin menossa ensimmäisessä luokassa ja taatusti markkinavetoisesti, Richard Bransonin blairmaisen leveän hymyn säestämänä.

***

Is Britain the sick man of Europe? Its economy was relatively strong in the 50’s, helped by the US support. In the Swinging 60’s, its relative position weakened and the 70’s was a continuous struggle of renewal of industries and high unemployment. Thatcher and Blair shared some ideas - the economy and employment got high, but privatisation was not always successful - railways... and yet the role of State remained strong. In between public and private, the world of QUANGOs was created - not necessarily for the benefit of greater effectiviness. And definitely not for greater openness and democracy.