© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde
Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.
Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään.
Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.
Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä.
Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa.
https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points
***
Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.
