The Finn in London

Prime Minister Harold MacMillian and Juuso Walden, Finland, August, 1963.

Sotaan joutuminen Englantia vastaan oli suomalaisille anglofiileille - heihin kuuluivat vaikkapa Mannerheim ja Ryti - kauhistus. Kun sotaan kuitenkin jouduttiin, pärjäiltiin sitten. Isä Rudolf Walden hääräsi sotahallituksen töissä ja hoiteli sivussa yritysbisneksiä minkä ehti. Rauhanteon jälkeen  businessyhteys piti luoda Neuvostoliiton lisäksi nopeasti taas myös länteen. Poika Juuso Walden muistelee elämäkerrassaan yhteyksiä saarivaltakuntaan.

Vaikka pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, patruunan muistelmista voi nähdä sen aihioita. Tehdas piti huolta omistaan. Kirkko rakennettiin, työtä tarjottiin yhteisössä ja perheen piti pysyä koossa. Jalkapallo oli tärkeää. Vähäisimmänkin toimen hoitajat tunsivat patruunansa ja arvostivat häntä.

Sodanjälkeinen Englanti oli karu, köyhtynyt maa, jonka elintaso oli uskomattoman matala nykyiseen verrattuna.

Patruuna majoittui mielellään samoihin nimihotelleihin - Ritz, Carlton, Lontoossa, ne olivat vähän kulahtaneita. Palvelusväki, portimot tulivat tutuiksi ja saivat patruunalta huomiota. He olivat taistelleet sodassa vastapuolella. He olivat sotaretkillään vammautuneet ja saaneet järjestetyn työpaikan hotelliin palvelutehtäviin. Rauhan aikana näihin miehiin kehittyi arvostus patruunaa kohtaan, he tunsivat ettei tämä ollut kuka tahansa, vaan vuorineuvos suhtautui heihin reilusti kuin oman tehtaansa poikiin, odottaen että he tekivät tehtävänsä.

Luokkayhteiskunnassa suomalainen talonpoikainen välittömyys oli uutta. Kun Juuso 1960-luvulla saapui Ritziin, porukasta puuttui vanha hissinkuljettaja. Walden kysyi muilta, missä hän on. Sairaalassa, tuli vastaus. Patruuna kysyi missä. Ei tiedetty. Vastaus ei patruunalle kelvannut. Hän lähetti miehen selvittämään vahtimestarin sairasvuoteen paikan. Osoite tuotiin kohta Waldenille. Hän käski lähettämään vanhalle palvelijalleen pullon viskiä sairaalaan toipumista vauhdittamaan.

***

To Finland and its many anglophiles - including our Prime Minister Risto Ryti and Marshall Mannerheim - a war against Britain was a nightmare. But after the war we got back in business as usual. One of those businessmen was Juuso Walden, a son of Rudolf Walden, the left hand of Mannerheim. Juuso loved post-war London and its big hotels Ritz, Carlton - still famous, but shabby. He took their personnel his own, by his natural, generous Finnish leader of the peasant/industrial community charm and spirit. On these principles, the Nordic Welfare State model was established. In English class system his generosity was noted and appreciated. Once on visit in 60's, he noticed that old invalid elevator man was missing from the line. He asked for him, made them find out the hospital where he was placed. To that address he sent to his servant a bottle of whisky to help him to get well soon.

Source: Juuso Walden - viimeinen patruuna. Pertti Klemola 1970. S.37-38. Kuvaliite, 3.kuva.

Kate Bush 3: Hounds of Love

© 2018 Kate Bush http://www.katebush.com/

Katie is back! Blogia kirjoittaessa on hauska huomata, miten asiat lopulta liittyvät toisiinsa. Kate Bush on lupautunut runoprojektiin, jossa kunnioitetaan Emily Brontën syntymän 200-vuotismuistoa. Seuratkaamme tiedotusvälinettä asiassa.

***

Päätän kolmiosaisen Kate-sarjan hänen tuotantonsa kultaisen keskikauden pohdintaan. Siihen kuuluvat albumit The Dreaming, Hounds of Love, The Sensual World ja The Red Shoes. Levyjä yhdistää monimutkaisuus ja materiaalin rikkaus. Aivoituksiin ja merkityksiin ei ole helppo päästä kiinni ja fanisivuilla voi seurata teorioita, heittoja ja puhdasta läppää - ilman suurta varmuutta mistään.

Katie tuotti materiaalia hyvin omaehtoisesti, keskittyneesti, mahdollisimman suotuisissa oloissa, mutta myös kentälle lähtien, kuten intensiivisiin ja intuitiivisiin sessioihin bulgarialaisten kansanlaulunaisten kanssa. Bulgarialaiset oikukkaat rytmit ja yliluonnollisen oloiset sävelkulut olivat sensaatio, jonka vaikutus ulottui jopa Spice Girlsiin saakka. Monimutkaistenkin teosten lähtökohtana olivat usein Katien omat pohdinnat pianon ääressä. Lopputulokset ovat siitä kuitenkin varsin kaukana: Katien teokset eivät ole pianolla kovin helppoja esitettäviä. Katusoittajan on helpompi esittää Turkkilainen marssi kuin Wuthering Heights.

Jos itse tekee kaiken ja pyrkii kontrolloimaan myös kokeiluja, joiden tarkoitus on nimenomaan kokeilu, on riskinä metsän häviäminen puilta. Huonoimmillaan tämän kauden tuotanto on monimutkaisia raitoja, joissa oikein mihinkään ei voi keskittyä, kun jokainen lanka tuntuu olevan ladattu täyteen jotain tärkeää. Mieleen tulee dekkarintekijän tärkein ohje Kill your darlings: aivan kaikkea materiaalia ei olisi tarvinnut käyttää. Usein less is more. Katie on itsekin tiedostanut ongelmat ja palannut jälkeenpäin editoimaan tätä kautta uuteen, raikkaampaan kuosiin.

Hounds of Love muodostuu kahdesta puolikkaasta - taas sympaattista LP-ajattelua. On nimipuolikas, joka on komeaa, itsevarmaa poppia, vaikka tekijä nimeääkin itsensä pelkuriksi. Toinen puoli on monimutkaisempi kokonaisuus, Tennysonin Arthur-runoon viittaava The Ninth Wave. Ajatus aallosta kulkeutui myös Katien muutaman vuoden takaisessa paluukonserttiin, kertautuu hänen oudon sivustonsa sisäänpääsyssä tai miksei levy-yhtiön nimessäkin. Tässä blogissa asiaa on pohdittu enemmänkin. Olennaista on kuitenkin, että juuria etsitään perinteistä ja kansallisista myyteistä, joita myös Tennyson osaltaan välittää. Yleisestä ja hämärästä myytistä voidaan tulla myös yksityiseen ja kirkkaaseen: tämä on kokemusta rikastava prosessi. 

Aalto on laaja kaari, joka kulkee vaihtuvien tunteiden ja kauhunkin kautta loppulauluun The Morning Fog, joka on Katelle tyypillisesti moniselitteinen. Onko laulun henkilö kuollut vai heräämässä eloon, jää epäselväksi ja kuulijan vastuulle. Joka tapauksessa laulu on rauhallinen, koskettava ja viiltävän kaunis. Ajatus paremmin rakastamisesta ja sen välittymisestä läheisille on täysin ymmärrettävä ja vastustamaton. Juuri tällainen jaetun inhimillisyyden rajapinta tekee Katiesta niin rakastetun.

Itselleni koko levy on ollut tärkeä. Lopun bachmaiseen, triosonaattimaiseen rakenteeseen, jossa kuoron rallallattelu ja puhallinsoittimen oudot sävyt säännöstelevät tunnepitoisuutta, on kuljettu pitkä matka. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja eristäytyneisyydessään Kate Bush on hämmästyttävä artisti, taiteilija joka välittää myös syvempiä tuntoja kuin popin vakiohattaraa tai peruskoreografioita. Kaikessa outoudessaan hän pystyy vastaamaan mollybloomaisen myönteisesti olemassaololle suhisten, kuten seuraavan albuminsa avausraidalla. Tuotanto on elämän ja rakkauden iso tutkimusmatka korvansa auki pitävälle kuulijalle.

***

The third part of my Kate Bush dedication focuses on the final song of the Ninth Wave, The Morning Fog. This large arch of different songs is the second LP half of her Hounds of Love album. That is such a dear record to me: her middle period is time of complicated productions, but this song is so wonderful, human and touching. Her references are to big themes, love and life and to the Arthurian myth via Tennyson! Whether the heroine is alive or dead in the last song is somewhat unclear, but that does not matter. For a track telling about falling down, it is a very uplifting piece. It encourages us to love those dear persons near us: with a little help from our friend Katie, we could do it better.

For those who like to know more about the interesting Tennyson- connection, this blog Oh, By the Way By Jeff - is very nice. And please do not forget Katie's latest project linked with Emily Brontë. What a duo it is!

The Morning Fog

Kate Bush

The light 
Begin to bleed 
Begin to breathe 
Begin to speak
D'you know what? 
I love you better now

I am falling 
Like a stone 
Like a storm 
Being born again 
Into the sweet morning fog

D'you know what? 
I love you better now

I'm falling 
And I'd love to hold you know
I'll kiss the ground
I'll tell my mother 

I'll tell my father 
I'll tell my loved one 
I'll tell my brothers 
How much I love them

Filatelia Brexitin palveluksessa

The Economist, June 16th, 2018

Onhan sitä tullut postimerkkejä kerättyä. Britannia taitaa siinä suhteessa olla klassikko: ensimmäisiä merkkejä, mustia pennejä koristi Viktorian hieno profiili. Klassinen perinne on säilynyt, itse muistan suuren 5 pennyn merkin, jossa kuningattaren kultainen profiili kunnioitti kovin mietteliään Sir Henry Raeburnin muotokuvaa.

Kuninkaallista postia on vaadittu tekemään jotain Brexit-asian ikuistamiseksi filatelian keinoin. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs ja perienglantilaisittain pisteliäästi humoristinen. Samalla voi muistaa nukkavierua, Thetfordissa kuvattua sarjaa Dad's Army. Se ei koskaan saavuttanut meillä suurta suosiota. Hahmojen hyvät neuvot ovat tarpeen - ja mielestäni postilaitos antaa niitä poliittisen juoksuhaudan kummallekin puolelle. Tietysti myös defaitismi on ymmärrettävää. Koskahan Suomessa saadaan sote-uudistus postimerkkeihin? Säästömerkki, himmeleistä 18 organisaatioon -merkki sekä valinnanvapausmerkki 1 ja 2 luokassa.

***

England is a pioneer country for philatelism: the Royal Mail has been critizised of not taking note on Brexit issue. Now this has been amended: what is better than call the Dad's Army characters to have their say: Right or wrong, my country!

Kate Bush 2: Never for Ever

© 2018 Kate Bush http://www.katebush.com/

Katen musiikki on ollut ilmeisesti lapsesta saakka omaperäistä. Kahdessa ensimmäisessä levyssä taiteilija ei kuitenkaan vielä toteutuksessa ollut täysin omillaan. Kotijoukot olivat kelttiläisen musikaalisia ja progressiivisen rockin jättiläisistä ainakin Pink Floyd-yhteyksiä on korostettu, David Gilmourin kautta. Never for Ever on ensimmäinen Kate Bush-levy, hän sai siinä vapaammat kädet. Myöhemmin tämä vapaus mahdollistaa lisää omituisia piirteitä ja on helppo uskoa, että levy-yhtiö vaipui muutaman kerran epätoivoon tähtösensä kanssa.

Never for Everin kansikuva vetää kuitenkin naisenergian ytimeen: varvistelevan sankarittaren hameen alta rynnistää maailmaan pahaa ja hyvää suloisessa sekamelskassa. Yökköaiheinen takakansi sekoittaa pakkaa entisestään ja tuo vähintäänkin mieleen Arielin laulun Myrskystä. Levy on sisällöltään kirjava kattaus. Hittiavauksen lisäksi mukana on omituinen Delius-tunnelmointi, äänenkäytöltään raju Violin ja outo a cappella kokeilu Night Scented Stock. Progressiivisen rockin peruja on selvimmin asenne: kuulija ei pääse helpolla, vaan joutuu kulkemaan Katien perässä myös outoja, pelottaviakin polkuja.

Päätösraita Breathing, jonka olen levyltä poiminut valinnakseni, on aikansa tuote, sen ydinaseiden vastainen viesti on selkeä. Video on ahdistavaa katsottavaa: oma henkeni uhkaa salpautua sikiö-Katien taistelua seuratessa. Kappale viedään loppuun Katemaisella perusteellisuudella ja ällistyttävällä taiteellisella innolla, jossa eteerisyydestä ei ole tietoakaan. Taiteellisuus on korostettua ja ei välttämättä kovin tasapainossa itse sanoman kanssa. Hengityksen vuorottelu sisään ja ulos tulee liiankin selväksi: vähempikin riittäisi, mutta uppoutuminen aiheeseen ei jää epäselväksi.

Ehkä myöhäistuotannossaan Kate saavuttaa mukavuuden, tässä heittäytymisessä ei pyritä siihen. Levyllä hyödynnetään uudentyyppistä syntetisaattoria kokeiluhengessä: tyrmäävän ulkonäön ja pinnan takaa on  paljastunut nainen, joka etsii täysin omanlaistaan ilmaisua. Hän on artisti, joka ei tiedä mitä hakee, mutta uskoo sen varmasti löytävänsä. Levy jättää kuulijan hämmentyneeksi sekä suorasukaisuudellaan että vihjailevuudellaan: on pakko jäädä odottamaan, mitä tämä kummallinen muusikkovelhotar keksii seuraavaksi.

***

Never for Ever is the first Kate Bush record - in the sense she got there what she wanted. She kept that position - even though it was not always easy for Emi to follow her Ariel-like flights. Nor it is easy for listeners: her catering service in Never for Ever is varied, from light and strange pieces to violent outbursts in Violin and Breathing. The last piece is an uncomfortable ballade about nuclear disaster and the difficulty of breathing - it asks nerves to see foetus-Kate struggling with life.

"Breathing"

Outside
Gets inside
Through her skin.
I've been out before
But this time it's much safer in.

Last night in the sky,
Such a bright light.
My radar send me danger
But my instincts tell me to keep

Breathing,
("Out, in, out, in, out, in...")
Breathing,
Breathing my mother in,
Breathing my beloved in,
Breathing,
Breathing her nicotine,
Breathing,
Breathing the fall-out in,
Out in, out in, out in, out in.

We've lost our chance.
We're the first and the last, ooh,
After the blast.
Chips of Plutonium
Are twinkling in every lung.

I love my
Beloved, ooh,
All and everywhere,
Only the fools blew it.
You and me
Knew life itself is

Breathing,
("Out, in, out, in, out...")
Breathing,
Breathing my mother in,
Breathing my beloved in,
Breathing,
Breathing her nicotine,
Breathing,
Breathing the fall-out in,
Out in, out in, out in, out in,
Out in, out in, out in, out...
("Out!")

"In point of fact it is possible to tell the
("Out!")
difference between a small nuclear explosion and
a large one by a very simple method. The calling
card of a nuclear bomb is the blinding flash that
is far more dazzling than any light on earth--brighter
even than the sun itself--and it is by the duration
of this flash that we are able to determine the size
("What are we going to do without?")
of the weapon. After the flash a fireball can be
seen to rise, sucking up under it the debris, dust
and living things around the area of the explosion,
and as this ascends, it soon becomes recognisable
as the familiar "mushroom cloud". As a demonstration
of the flash duration test let's try and count the
number of seconds for the flash emitted by a very
small bomb; then a more substantial, medium-sized
bomb; and finally, one of our very powerful,
"high-yield" bombs

"What are we going to do without?"
Ooh please!
"What are we going to do without?"
Let me breathe!
"What are we going to do without?"
Ooh, Quick!
"We are all going to die without!"
Breathe in deep!
"What are we going to die without?"
Leave me something to breathe!
"We are all going to die without!"
Oh, leave me something to breathe!
"What are we going to do without?"
Oh, God, please leave us something to breathe!"
"We are all going to die without
Oh, life is--Breathing.