Joulun maku

Brittikeittiön kulmakivet - fish and chips, Sunday roast, pies - ovat mauiltaan aika neutraalia tavaraa. Intialaisen keittiön perinne on synnyttänyt enemmän mausteiden ilotulitusta hieman pohjoisen makuun sordinoituna. Omiin Englannissa vietettyihin jouluihin liittyy intialainen ruoka yllättävän kiinteästi - vahvat maut lämmittävät mukavasti sydäntalven kosteassa kylmyydessä. Eksoottisten ja arvokkaiden makuaineiden juonne laajenee myös joulun perinteisiin jälkiruokiin, kakkuihin ja vanukkaisiin.

Suomessa tunnetaan ja yleisesti hyväksytään englantilaiset hedelmäkakut ja niiden huolellinen valmistelu viikkoja ennen joulua. Ainakin itselläni on usein marraskuussa vakaa aikomus aloittaa valmistelu, mutta yleensä havahdun joulukuun puolessavälissä toteamaan, että on liian myöhäistä aloittaa. Kun nyt on enää pari päivää jouluun, voin kuitenkin vielä valmistella pari perienglantilaista juttua, jotka eivät ole kovin suuressa määrin valloittaneet maatamme. Puhun tietysti englantilaisesta jouluvanukkaasta, mince pies-täytetyistä piiraista ja chutneystä. 

Mince pies on jotain, mitä ei ole vaivauduttu edes suomentamaan. Kyse on pienistä, kuppimaisista, kannellisista leivoksista: murotaikinaa sekä mausteista kuivattujen ja hillottujen hedelmien ja rusinoiden seosta, jossa on mukana vaikka lampaan munuaisrasvaa (suet) - alunperin mukana oli myös lihaa - täyteseoksen nimitys on yhä mincemeat. Täytettä saa myös valmiina kaupasta - murotaikinasta pienten piiraiden näpertelyssä on siinäkin ihan riittävästi iltapuhdetta. Lopputulos muistuttaa hieman kotoisia joulutorttujamme, mutta on makujen puolesta vivahteikkaampi, eikä niin raskas kuin meidän voitaikinaleivonnaisemme. Mince pies maistelu on takuuvarma ohjelmanumero kirkkojen joulunajan konserttien ja jumalanpalvelusten jälkeisillä teesessioilla. Itse tehdyissä leivonnaisissa on jotain uskomattoman kodikasta ja samalla ikiaikaista - juuret ovat vähintäänkin keskiajalla.

Jouluvanukkaan makumaailma on sukua mincemeatille, mutta se on jotenkin vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Suomalaiselle makumaailmalle vanukas on jäänyt vieraaksi: niitä ei juuri näe täkäläisissä kaupoissa. Tein ohjeen mukaan tällaista vanukasta varhain. Minulla ei ollut oikein käsitystä, miltä valmiin tuotteen olisi pitänyt maistua. Vaikka munuaisrasvaa ei ollut, pääsin kuitenkin suhteellisen lähelle myöhempiä, autenttisempia elämyksiä. Vanukas on hyvin kiinteää, tiheää ja sen makuvivahteet ovat erikoisia, vertaantumattomia ja rikkaita - pienikin annos vanukasta voi olla hankalaa syötävää tottumattomalle - eikä paksu, voihin ja sokeriin nojaava kastike juuri kevennä elämystä. Vanukkaan tummanpuhuva ulkomuoto jo sinänsä vakuuttaa monet. Se tuntuu tuovan sanomaa jostain hyvin kaukaa: siinä on auktoriteettiä, joka monelta uudemmalta kulinarismin tuotteelta puuttuu. Vanukkaassa on jotain arkaaista, atavismia hipovaa ikiaikaisuutta, vanhan hyvän ajan joulun kummallista, hieman ummehtunutta ja salaperäistä aromia.

Chutneyt sopisivat suomalaiseen joulupöytään mainosti laajemminkin. Ikuiset laatikkomme ja kinkkumme hyötyisivät suuresti makean-tulisesta maustepotkaisusta perinteisen sinapin rinnalla. On vahinko, että kaupoistamme saa näitä rikkauksia vain rajoitetusti, oikeastaan vain makea mangochutney on vakiinnuttanut paikkaansa ruokakauppojen maustehyllyillä - kaipaan hieman tulisempia versioita. Sain vasta Lontoon-kävijän tuliaisena erinomaista Geeta’s Chutneytä - niitä olisi hyvä saada myös Suomesta. https://www.geetasfoods.com/collections/chutneys

Suomen nopeasti kasvanut intialainen yhteisö saisi tehdä uraauurtavaa valistus-ja vaikutustyötä näissä kysymyksissä joulupöytäämme rikastuttavasti - ehkä chutneyt ja intialaisen ruoan yleistyminen myös joulupöydissämme voisi myös lopulta nostaa englantilaisen jouluvanukkaan suosiota meillä.

***

I try my best here to propagate spicy Christmas aromas for Finnish traditional Season servings - mince pies, Christmas pudding, Indian food with wonderful, strong chutneys could very well have their place at the table, with rich effect - of both culinary and the long traditions stemming from medieval times.

Robert Whiten uusin levy?

 

The Man in the Moon, stained glass from St Mary’s, Burnham Deepdale, Norfolk - and David Wulstan, the pioneer for Robert White’s music.

Robert White on nimi, joka varmasti herättää useampiakin mahdollisuuksia erehtyä henkilöstä, oma Robertini on Tudorien ajan säveltäjä, joka syntyi Lontoon Holbornissa noin 1538, kuoli ja tuli haudatuksi Westminsterin St Margaretiin 1574. Mozartin ikäinen säveltäjämestari kuoli kulkutautiin perheensä kanssa, säveltäjän liikuttava viimeinen toive oli tulla haudatuksi lastensa rinnalle. 

White oli lyhyen elämänsä aikana käynyt kuitenkin merkittävän kierroksen myös pääkaupungin ulkopuolella, erityisesti hänet yhdistetään Cambridgeen, jossa hän sai kuoro-oppinsa. Pian hän siirtyi Elyyn, Christopher Tyen - hänkin säveltäjä - seuraajaksi kuoromestarina. Robert meni naimisiin Tyen tyttären kanssa 27-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän siirtyi Chesterin katedraaliin ja sieltä muutaman vuoden päästä urkuriksi ja kuoromestariksi peräti Westminster Abbeyn palvelukseen. Lontoon poika oli palannut kotiin - omaisuuttakin oli kertynyt, testamentissa hän huolehti Sussexin omistuksistaan.

Emme tiedä Robertin kasvoja, emme tiedä Lontoon pojan ja kanttorin tytön tarinaa, mutta sävellyksiin voimme tutustua. Sekään tarina ei ole itsestäänselvä. David Wulstan levytti Whiteä 1977 Clerkes of Oxenford-ryhmänsä kanssa. Wulstan oli myöhemmän The Tallis Scholars-ryhmän Peter Phillipsin oppi-isä. Juuri hänen levytyksensä Whiten klassikoista Gimell-levymerkille pyörii nyt levylautasellani. Norfolkin Salle-kirkossa äänitettyä ohjelmaa kelpaa kuunnella.

White teki sävellyksensä kahden maailman ja kahden kuningattaren välissä, Maryn ja Elizabethin, katolisen ja protestanttisen. Itse musiikissa jännite heijastuu jossain määrissä teosten aiheisiin, ehkä se tuo myös sävellyksiin oman lisäsyvyytensä. Taas kerran englantilainen säveltäjä herkistyy illan tuntojen äärelle iltahymniin Christe qui lux es et dies (Kristus, joka on valo ja päivä) peräti neljänä versiona. Whiten mukana vaellamme Jeremiaan valituslaulujen ja psalmien äärellä. Phillipsin levyn avaa suuremmoinen Magnificat, jossa sopraanot maalaavat ylä-äänet omiin korkeuksiinsa. Whiten musiikin pitkät linjat ja melodinen taju ovat sävähdyttäviä. The Tallis Scholarsien levyä voi suositella johdannoksi säveltäjän tuotantoon - oppi-isä Wulstanin levyt ovat hankalammin saatavissa ja ainakaan CD-formaatissa eivät muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta.

https://youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mAp-2PnmQSAc2zl3ajbctbIeFBRt_N_cs&si=axin0NHX6fkX1R1o

Robert Whiten nimi olisi ilman Wulstania ja Phillipsiä pölyttynyt arkistoihin. Levyä kuunnellessa on selvää, että musiikki on kaikessa traditio-tietoisuudessaan mitä suurimmassa määrin elävää, koskettavaa ja persoonallista, tekijän murheellisesta kuolemasta huolimatta.

***

Robert White - there are so many persons named that, but only one Tudor composer of his stature. A short and successful life, great compositions - Peter Phillips’s The Tallis Scholars and their interpretation of White’s Magnificat is a good starter to this great master. We do not know his face, but Phillip’s teacher David Wulstan had a face that could be used here. He had some personality.

Edeltäjiä ja johdannaisia - Horsemanin kirja Rowlingin menestysteosten laukaisualustana

Sain jostain Harry Potter-sarjan syntyhistoriaa käsittelevästä artikkelista vinkin, että J.K.Rowling oli nuorena lukenut kirjan, jonka vaikutteet näkyvät sarjassa selkeästi. Kyseessä on Elaine Horseman ja hänen kirjansa Hubble's Bubble. Kirja ilmestyi 1964 ja se suomennettiin pian nimellä Kuplii kuplii. En ollut itse nuoruudessani kuullutkaan teoksesta, pari kaveria muisti sen lukeneensa - ja pitäneensä kovasti sen perienglantilaisesta tuomiokirkkokaupungin tunnelmasta.

Horsemanin kirja on jäänyt varsin pienille painosmäärille, Englannista sitä on lähes yhtä hankala löytää kuin Suomesta. Saksalaisia ja ranskalaisia käännöksiä sen sijaan on myynnissä. Etsin omaa suomennettua kappalettani pari vuotta, kunnes löysin kohtuullisen ehjän kappaleen kierrätyshyllystä. Aloitusosan jälkeen ilmestyi vielä pari jatko-osaa, jotka nekään eivät osoittautuneet varsinaisiksi menestysteoksiksi: suomeksikaan ne eivät ole kääntyneet.

Kuplii kuplii lähtee vähän verkkaisesti liikkeelle. Lapset päätyvät kesää viettämään vieraaseen kaupunkiin sukulaistädin luokse äidin sairastaessa. Tädin hoivissa on myös omaleimainen sisaruskaksikko, johon tutustutaan jännitteisissä merkeissä. Vasta puolessa välissä kirjaa päästään varsinaisiin velhohommiin kiinni ja loppu meneekin omalla painollaan. Pikkukaupungin Cathedral Close on hyvin kuvattu salakäytävineen - se tuo mieleen vastaavan kokonaisuuden vaikka Wellsistä.

Pottereiden mielikuvitukselliseen menoon tottuneille kirja varmasti vaikuttaa tylsältä. Kuplii kuplii pitää juurensa todellisuudessa - ainakin pääosin - noitakeinoja tärkeämmäksi nousee lopulta asioihin vihkiytyneiden välille kehittyvä yhteishenki. Huomasin hykerteleväni kohdissa, joissa lapset vanhanaikaisesti lopulta jännitteiden jälkeen saavuttavat sovun ja yhteisymmärryksen. Potterit ovat kyllä kirjoja kaveriyhteisöistä, mutta myös sovittamattomista vastakkainasetteluista. Horsemanin kirja on siis sympaattisella tavalla perinteinen, eikä tarvitse monimutkaista teknistä apparaattia tuekseen - velhontaidotkin opitaan yksinkertaisesti alan kirjaa tulkitsemalla ja ahkerasti kasvitiedettä harjoittamalla ja tietoa jakamalla. Ja koettamalla parhaansa mukaan pärjätä tulosten kanssa. Aikuisetkaan eivät aina ole niin jästejä kuin aluksi vaikuttaa, jopa yhteistyö on mahdollista. Myös pienimmät lapset ovat mukana juonenkuljetuksessa, mikä on poikkeuksellista - varhaisteinit suhteuttavat toimintaansa paitsi aikuisiin, myös itseään nuorempiin.

Rowling on selvästi käyttänyt Horsemanin kirjaa ideoittensa ja henkilötyyppiensä kasvatusalustana. On merkillistä, että Pottereiden suosion jälkeen sen edeltäjästä ei ole vaivauduttu ottamaan uutta painosta. Ehkä sen vaatimattomuudessa ja inhimillisessä mittakaavassa ei ole nähty menneessä eikä nykyisessä ajassamme suurta kaupallista potentiaalia. Se on sääli, eikä paljon lohduta, että myös tunnetumpi perinteinen englantilainen lastenkirjallisuus Ihmemaan Liisoineen, Nalle Puheineen ja Vesirottineen on kärsinyt disneysaatiosta - lähteitä ei enää niin yleisesti tunneta, vaan helpommin niiden johdannaiset - usein ylikypsiksi keitettyinä.

Kuvituksella voi olla myös merkityksensä, että Horsemanin kirja ei noussut lentoon sankareidensa tavoin. Piirrokset ovat kiinnostavia, pääosin henkilökuvia ja pyrkivät aikuismaisesti tuomaan hahmojen persoonallisuutta esille muutamalla vedolla. Lasta ehkä kiehtoisi enemmän graafisempi, selkeämpi ja konkreettisempi lähestymistapa yksityiskohtien kautta. Mutta tässäkin on Horsemanin kirjan vahvuus - Rowlingia enemmän hän luottaa lapsen kykyyn tuottaa tarvitut yksityiskohdat itse omassa mielessään, eikä rautalangasta väännettynä. Potter-kirjat ovat yksityiskohtiensa kuvauksissa kuin elokuviksi syntyneitä - ja nykyaikaisesti tarjoavat autenttisena kokemuksena teoksiin tutustumista juuri elokuvan kautta. Jos se estää kirjaan tarttumisen kokonaan, onhan se vahinko. Rengistä, elokuvasta, on tullut isäntä: alkuperäisen lähteen, kirjan, tappioksi.

***

Everybody knows J.K.Rowling, but who knows Elaine Horseman and her Hubble's Bubble? That quintessential story of friendship-building of young children added with a dash of witchcraft - this really was an interesting precursor for much later Potter-books, and an inspirational starting-point to J.K.Rowling. Horseman's books are rare - new editions should hit the market. 

Englanti vai Amerikka - kaunokirjallista vääntöä

Some earlier volumes of the Yellow Library from the 1950’s-1960’s.

Alfred Hayes:In Love, Graham Greene: The Comedians

Richard Hughes: In Hazard, L.P. Hartley: The Go-Between

Suomessa laatukirjallisuuden tunnetuin sarja on Keltainen Kirjasto. Se toi sodan jälkeen suomalaisen yleisön saataville valikoidusti laadukasta käännöskirjallisuutta eri maista, teoksia on massiivisessa sarjassa ilmestynyt yli 500.

Eräs sarjan perustajan, Jarl Hellemannin, taka-ajatuksista oli integroida maamme kulttuurista makua länteen. Tämä tarkoitti länsimaisen kirjallisuuden laajan ja edustavan esittelyn lisäksi myös kriittisen Itä-Eurooppalaisen kirjallisuuden esittelyä: Boris Pasternakin Tohtori Zivago esiteltiin suomalaisille lukijoille jo 1958. Äänensä sarjassa ovat saaneet myös Afrikan ja Aasian laatukirjailijat, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa unohtamatta.

Sarjan yksi mielenkiintoisista sisäisistä väännöistä on Englannin ja USA:n proverbiaalinen painiottelu. Molskille päästettiin hyvin varhaisessa vaiheessa USA:n voimakirjailijat Hemingway, Steinbeck ja Faulkner. Sarjasta muodostui heidän teostensa takuuvarma suomennosalusta - esimerkiksi Vihan hedelmät on sarjassa ilmestynyt peräti kahtena käännöksenä - samoin myöhemmän suuruuden J.D.Salingerin slangistaan 1960-luvulla kohuttu Sieppari ruispellossa on käännetty uusiksi. Emämaan Englannin kirjailijoista sarjassa on laajimmin esitelty Graham Greene, jonka kirjoista peräti 10 on ilmestynyt suuressa Keltaisessa. Greenen kaksijakoisen kirjailijaroolin mukaisesti kaikkea ei kelpuutettu sarjaan, vaan teosten vakavin osa Voima ja kunnia - Kiveä kovempi (Brighton rock) akselilta - Greenen viihteellisempi puoli kuten Tädin kanssa maailmalla julkaistiin muualla, usein kuitenkin emäkustantamo Tammen lipun alla. 

Greenen asema käy kuitenkin painiottelussa nopeasti tukalaksi. Saarivaltakunnasta ei tule suuresti apuja USA:n vahvaa miesrintamaa vastaan. Seuraavaksi eniten sarjassa julkaistu britti on hieman yllättäen nimeltään Kazuo Ishiguro 8 teoksellaan. Laadullisesti Ishiguro on korkeatasoinen herkillä ja peribrittilaisilläkin aiheillaan, kuten Pitkän päivän ilta - unohtumaton hovimestarikuvaus tai keskiajan perusteellinen uudelleenherättäminen Haudattu jättiläinen-romaanissa. Mutta brittikaksikkomme ei mahda mitään Uuden Mantereen macho-miehille, joiden avuksi ilmaantuu myös painin suurmestari, Garpin maailman John Irving, jota on sarjassa julkaistu lähes loputtomasti. Britit ovat nopeasti sillassa ja lopulta selällään matossa. Sarjan nykypäätä tarkastellessa sama trendi jatkuu naisissa. Brittinaisia ilmestyy sarjaan varsin myöhään Sarah Watersin, A.S.Byattin ja Doris Lessingin hahmossa, mutta Amerikan naiskirjailijat peittoavat heidät ainakin lukumääräisesti, suvereenin Toni Morrisonin johdolla.

Keltaisessa kirjastossa on ollut poikkeuksellisen hyvä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vainu: useat kirjailijat ovat saaneet teoksensa sarjassa julki jo ennen palkinnon myöntämistä. Greene ei tunnetusti koskaan saanut palkintoa, mutta läheltä sekin piti: Ishiguro taas sai tunnustuksensa muutama vuosi sitten. Osa sarjan briteistä on ”yhden kirjan ihmeitä” - heitä ovat L.P.Hartley, Alfred Hayes, Aldous Huxley, Andrew Miller, Andrew O’Hagan, A.S.Byatt ja Evie Wyld - Byattia ja Huxleytä lukuunottamatta he ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Useamman kirjansa sarjaan saaneet Richard Hughes, Bruce Chatwin, Michael Frayn ja Jonathan Coe eivät hekään ole kaikkein näkyvimpiä - vaikka esimerkiksi vasta lukemani Frayn Vakoojat on sympaattinen kadotettua lapsuutta L.P.Hartleyn hengessä lähestyvä tutkielma, jossa kasvien tuoksuilla on mielenkiintoinen osansa. Kosmopoliitti Chatwinin tiivis Posliiniparoni on taas historiallinen sukellus rautaesiripun takaiseen Tsekkoslovakian kulttuurielämään.  

Ehkä mielenkiintoisimman kattauksen nykybrittikirjallisuutta tarjoaa kuitenkin Englantiin emigroituneiden ja siellä kirjallisen uran käyntiin saaneiden joukko, lista on komea: Wole Soyinka, Elias Canetti, Abdulrazak Gurnah - he ovat kaikki nobelisteja, sekä Jhumpa Lahiri, joka ainakaan vielä ei ole palkintoa saanut. Jos syntyperäisiä brittejä voi jossain määrin syyttää nykykirjallisuuden vähäverisyydestä, niin ainakin muualta tulleet ovat senkin edestä saaneet innoitusta saaren yleisesti korkeasta kirjallisesta tasosta - V.S.Naipaul Trinidadista saapuneena on kiinnostavasti kertonut kokemuksistaan kirjojensa muistelmajaksoissa. Korkeakulttuuri on innostanut tulijoita myös ylittämään perinteisen laatutason ja kiipeämään kohti uusia laadullisia huippuja. Tässä suhteessa Englannissa kirjoittaneet muualta tulleet rinnastuvat myös Amerikan vahvasti siirtolaistaustaisten ylpeään ja laadukkaaseen perinteeseen.

Maahan saapuneiden kirjallisten lahjakkuuksien rinnalla on myös päinvastainen juonne: ainakin Greene ja Chatwin poistuivat Englannista ja kiertelivät maailmaa Patagoniasta Kuubaan, Australiasta Haitille, kotimaa tuntui ainakin jossain määrin ahtaalta ja rajoittavalta: molemmat kuolivat Ranskassa. Molemmat kirjoittajat ovat kosmopoliittisuudestaan huolimatta selvästi englantilaisia, ironisia ja selkeitä, mutta vaikeasti avautuvia, salaisuuksia sisässään hellien. Siitä lähtökohdasta oli hyvä tarkastella myös muita maita, kuivasti ja terävästi havainnoiden.

***

Olen pyörinyt tarkastelussani Suomessa toimitetun kirjasarjan ympärillä. En väitä, että osittain satunnaisestikin sarjaan valikoituneet teokset edustaisivat koko kuvaa Englannin kirjallisuudesta. Moni Englannin nykykirjallisuuden suuri nimi on päätynyt muiden suomalaisten kustantamoiden talleihin, kuten Lawrence Durrell, Martin Amis, Iris Murdoch tai vaikkapa Will Self. Painiotteluksi kuvaamani vastakkainasettelu Amerikan ja Englannin kirjallisuuden välillä ei ole kuitenkaan täysin mielikuvitustani, vaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listaus heijastaa sitä. Jostain syystä pohjoismainen raati on syystä tai toisesta välillä sorsinut englantilaisia. Ensimmäinen palkittu britti oli Kipling vuonna 1907: siitä seuraava oli John Galsworthy 1932. Ensimmäinen nobeloitu jenkki oli Sinclair Lewis 1930. USA tasoitti ja meni johtoon Eugene O’Neilin ja Pearl Buckin Nobeleilla. Sodanjälkeisistä palkitusta T.S.Eliot oli ikäänkuin uuden ja vanhan mantereen edustaja. Sitten tapahtuu kummallisuuksia: briteistä palkitaan filosofi Bernard Russell ja kahden kauden pääministeri Winston Churchill, molemmat kieltämättä kirjallisia henkilöitä, mutta… Sitten ottelussa tapahtuu ratkaisevan tuntoinen käänne: järjestyksessä William Faulkner, Ernest Hemingway ja John Steinbeck pokkaavat mitalinsa ja rahat Nobel-komitealta. Sen jälkeen olisi Greenen vuoro kaventaa, mutta mitään ei tapahdu. Komitea niittaa kirjallisen maaottelun 1970-luvulla: tunnustuksen saavat parin vuoden väleissä Saul Bellow, I.B.Singer ja Czeslaw Milosz. USA on karannut toivottoman tuntuiseen johtoon. Komitea itsekin hätääntyy ja löytää Elias Canettin, joka on pitkään vaikuttanut Englannin kulttuuripiireissä. Suomalainen yleisö oppii tuntemaan hänen värikkäät muistelmansa. Komitea antaa myös William Goldingin kaventaa tilannetta, Kärpästen herran kirjoittajan jälkeen kuitenkin palkitaan USA:an asettautunut Joseph Brodsky ja viimeinen niitti USA:n joukkueelle on mustan naiskirjailijan Toni Morrisonin kiistatta ansaittu tunnustus 1993. 

Nykytilanne menee monimutkaisemmaksi: Morrisonin jälkeen palkinnon ovat USA:sta saaneet Bob Dylan ja toinen runoilija Louise Glück. Englannissa vaikuttaneiden Wole Soyinkan vuoro 1986 on merkitty Nigeriaan, V.S.Naipaulin palkinto 2001 Trinidadiin ja vuoden 2021 valinta Abdulrazak Gurnah Tansaniaan. Komitea myöntää kuitenkin tasoitukset emämaa- Englannille: dramaturgi Harold Pinter saa Nobelinsa hieman yllättäen 2005, siitä kahden vuoden kuluttua on Doris Lessingin vuoro ja lopulta Ishiguron 2017. Nähtäväksi jää, onko komitea maantieteellisessä tasapainopyrkimyksessään päätymässä tänä vuonna taas USA:n kirjallisen kentän puoleen. Keltaisen kirjastoon valikoitujen teosten perusteella amerikkalainen naiskirjailija voisi olla hyvinkin todennäköinen. Painimaaottelun hengessä John Irving olisi valinta suuren yleisön mieleen, mutta hän voi olla arvovaltaiselle ja snobistiselle komitealle liian rahvaanomainen valinta - englantilaisten helpotukseksi.

***

Keltainen Kirjasto (The Yellow Library) has been a high-quality series which has introduced the Finnish literary audience to some best novels and short stories of modern world literature. My essay is a light-hearted wrestling competition between US and UK authors published in this series, by publisher Tammi (Oak). In the series, over 500 volumes has been published since 1954. In the early years, Ernest Hemingway, John Steinbeck and William Faulkner were the US stars in the series: from UK side Graham Greene has appeared in 10 volumes and Kazuo Ishiguro in 8. When compared with the Nobel Prize of literature, the same competion is apparent between the US and UK authors. USA has some edge there, and I think it will be most likely some US author will receive this prize in years to come - for the sake of keeping the balance. 

https://www.britannica.com/topic/Winners-of-the-Nobel-Prize-for-Literature-1856938

 

Leijonat tasa-arvoisempia kuin leijonattaret - Animal farm by Orwell(s) revisited

Eileen O'Shaughnessy

Englannin Lionesset eli naisten maailmanmestaruus-joukkue kärsi finaalissa tappion. Tulos oli ansaittu, Englannin peli ei aina ollut fair play: Espanja piti palloa turhauttavan kauniisti ja myös tehokkaasti. Englannin lehdistön ja poliitikkojen hehkutus pelistä etukäteen oli väsyttävää ja taas kerran enteili lopputulosta. Vain syylliset tappioon on nyt löytämättä. Itse sanoisin, että jalkapallossa on tarkoitus tehdä maali tai maaleja ja tulos on sitä kautta ymmärrettävä: toiset ovat toisia parempia. 

Seurasin kisojen lisäksi sitä, miten ihmiset puhuivat niistä. Yllättävän monet jalkapalloa seuraavat ihmiset arvottivat naisten pelaamista potkupalloksi, joka olisi vielä jotenkin kehittymätöntä miesten peliin verrattuna. Tätä vasten leijonattarien hehkuttaminen tuntuu vähemmän opportunistiselta - yleisössä ja sen asenteissa on vielä kasvattamista ja on vain hyvä, jos poliitikot tekevät tätä työtä edes joltain osin. 

***

Törmäsin Timesin jutussa vasta siihen, että Orwellin menestysteos Animal Farm - meillä Eläinten vallankumoukseksi suomennettu - oli oikeastaan myös hänen vaimonsa ideoiden ansiota. Kotioloissa käydyt keskustelut vaikuttivat teoksen kokonaisuuteen, joka on samalla viihdyttävä ja kasvattava - kaikenikäisille.

https://www.washingtonpost.com/books/2023/08/16/orwell-animal-farm-wife-biography/  

Sain taas käsiini ohuen kirjan pokkariversion - pamfletin hengen mukaisesti se oli helppo lukea läpi yhdeltä istumalta. Muistissa oli säilynyt paljon, työhevosten tinkimätön asenne ja elämän päätös, sekä farmin pelisäännöt, jotka päivittyivät kuin näkymättömän käden opastamana. Kaikki edellisen lukukerran jälkeen luetut totalitarististen maiden elämäkerrat eivät ole heikentäneet Eläinten vallankumouksen tuoreutta. Valta turmelee yhä ja tämä on kirjassa esitetty tunteilematta ja täsmällisesti.

Onko kirjan menestyksekäs rakenne ja idea vaimon ansiota? Orwell ei varmasti ollut aviomiehenä samanlainen pyhimys kuin hänestä kirjoittajana on tehty. Eikä edistyksellinen rouva olisi kestänyt maanisen yhteiskunnan muuttaja-miehensä keittiöjorinoita, ellei itsekin olisi elänyt niistä. 

Kirjalle oli olemassa tilaus ja se joutui odottamaan julkaisuaan jonkin aikaa, että Britannian vaalit saatiin alta pois ja rauha tehdyksi. Kirja julkaistiin loppukesällä 1945 ja lukijat pääsivät miettimään, onko Napoleon-sika Stalinin muotokuva, vai onko siinä myös vahvoja Churchillin piirteitä. Tästä syystä julkaisija lykkäsi myyntivalttinsa markkinoille tuloa. 

***

Eileen O'Shaughnessy eli rouva Blair on saanut tuoreessa Anna Funderin elämäkerrassa oikeutta. Kun hänen miehensä sivuutti rouvansa panoksen jokseenkin systemaattisesti, tämän ovat vuorollaan tehneet myös Orwellin elämäkerturit. Eläinten vallankumouksen osoittautuessa menestykseksi, Eileen oli jo kuollut. Nettiä selaillessa paljastuu jo ilman Funderin kiinnostavaa kirjaakin, että Eileen oli vahvasti mukana Wigan-kirjan tuotantotaisteluissa sekä Katalonia-kirjassa kahdella rintamalla - Kataloniassa miehensä mukana sodassa ja myös kustannustaisteluissa. Kumpikaan teoksista ei ollut mikään myyntivaltti, vaan niiden maine kasvoi vasta myöhemmin - eikä rouva ollut enää saamassa työstään kiitosta. Sankariksi nousi leskimies - tässähän ei sinänsä ollut mitään väärää. Eileenin visionäärisiä runoja on myös istuteltu 1984 romaanin innoittajaksi.

Decencyä (säädyllisyys) painottanut Orwell olisi voinut antaa reilummin tunnustusta myös väsymättömälle ja älykkäälle vaimolleen, joka yhteisen kodin pintojen puhdistuksen ja hengenpitimien järjestämisen lisäksi kouli miehensä kirjallista tyyliä sekä antoi myös hänen hengelleen ravintoa ja ympäristön, jossa isoja teemoja oli mahdollista rakentaa. Tasa-arvo näyttäisi nyt - kiitos Anna Funderin työlle - toteutuvan ainakin postuumisti ja täydentää ihanteellista kuvaamme Eric Blairista sekä George Orwellista. Reilu peli tuntuu taas olevan mahdollista - myös Englannissa. 

https://www.rnz.co.nz/national/programmes/saturday/audio/2018901393/anna-funder-how-george-orwell-wrote-his-wife-out-of-his-story

***

From the success of the Lionesses to the background of  Animal Farm by George Orwell. The new biography of Mrs Blair AKA Eileen O'Shaughnessy has revealed that she had much stronger role that was told us - by his biographers and by Mr Blair himself (as George Orwell). Her work and ideas are not only in background of Animal Farm but also in The Road to Wigan Pier and Homage to Catalonia. She fighted with him for democracy in Spain. Equality is difficult, as proved by The Lionesses and by the immortal pages stemmed from the thinking of the Orwells.

Kauniimman elämän kaipaus

Olin toukokuussa kuuntelemassa Grigori Sokolovin pianokonserttia, jossa hän soitti alkupuoliskolla Henry Purcellin musiikkia. Suhtauduin ennakkoon varauksella tähän ohjelman osaan - iso pianisti esittämässä vähänuottista musiikkia, jota ei oikeastaan kukaan enää esitä, eikä varsinkaan pianolla. Yleisö hiljennettiin 45 minuutiksi kuuntelemaan pieniä kappaleita, joita harva tunsi, itsekin tiesin ennakkoon vain Chaconnen. Tunnelma oli omituinen:  välillä unelias, tunkkainenkin: yleisön seasta kuului jopa äänekäs kuorsaus jossain vaiheessa. Soittamisen laatu oli kuitenkin kauttaaltaan huipputasoa, teoksissa soi himmeä hehku, musiikki heräsi eloon, välillä jopa riehakkaisiin tunnelmiin, ainakin suhteellisesti. Konsertin aloittaneesta Groundista lähtien tunnelmassa oli myös melankolinen, leimallisesti purcellmainen juonne, joka pysäytti kauneudellaan. Aivoni sanallistivat tuon ilmapiirin muotoon ”kauniimman elämän kaipaus”, joka kummitteli ja suureni mielessäni halki konsertin. Pianisti oli uponnut omaan karhumaiseen surumielisyyteensä, joka tuntui vaativan selitystä.

Aloin pitää konserttia jonkinlaisena poliittisena kannanottona. Venäläinen pianisti soittaa vihollismaa Englannin musiikkia Ukrainan sodan kauhujen aikana ja kaipaa johonkin aikaan, jolloin asiat ainakin mielikuvissamme olivat paremmin. Yleisölle tarjoiltiin pakoa todellisuudesta ja ehkä verhottua anteeksipyyntöä barbaarisen, kulttuuria ja ihmisiä tuhoavan Venäjän puolesta. Ehkä se oli myös toive rauhan ajasta, joskus.

***

Purcell kuoli nuorena jättäen jälkeensä melkoisen nipun maallisia ja hengellisiä sävellyksiä. Kuuluisan ja juhlitun säveltäjän tuotannosta tunnemme hyvin vain pienen osan, senkin usein popularisaation kautta. Sitä ovat tehneet niinkin erilaiset toimijat kuin Benjamin Britten, Peter Townshend (The Who) ja Stanley Kubrick. Kaikki ovat halunneet luoda katseen omista lähtökohdistaan oman kaihonsa kultamaahan, menneeseen Englantiin, jonka musiikki sykkii sensuaalisuutta ja hartautta - ainakin mielikuvissamme. Keuhkotautiin kuollut säveltäjä ei ole keskuudessamme tuomassa täydentävää kuvaa.

Kaipaamme parempaa. Kyllästymiseen asti tiedämme, mistä Brexitissä oli kyse: osa ihmisistä ajatteli, että ulkomaalaisia on liikaa, terveydenhoidon kapasiteetti ei riitä turvaamaan loppuelämän laatua, kaikille ei riitä työtä. Pettymys tuntuu valtaavan alaa kaikkialla. Politiikka tuntuu jännitteisemmältä kuin koskaan, pilakuvat henkilöistä, joiden pitäisi ajaa yhteisiä asioita, kauhistuttavat räikeydellään ja tarpeettomalla kärjistyksellään. Yleisökommentteja seuraamalla huomaa, että kuvat heijastelevat yleisön makua ja käsitystä asioiden tilasta masentavan hyvin. Hyvinvoivia ihmisiä on jättänyt maan: yksi uuteen asuinmaahansa pettynyt on myynyt sukunsa tarinan viihdeteollisuudelle polttaen siltoja ja ihmetellen nyt mitä elämässä oli tarkoitus tehdä. Emme ymmärrä hänen ongelmiaan ja samalla tajuamme joltain osin hänen maailmatuskaansa: kuten T.S.Eliot kaunopuheisesti toteaa runossaan: ”Life is very long.” Elämän pituus voi tosiaan tulla yllätyksenä: tämän päivän valintamme vaikuttavat myös huomiseen.

Puolueet tuntuvat olevan samassa umpikujassa. Niille kauniimpi elämä tarkoittaa korkeampia kannatuslukuja ja niiden ylläpitoa mieluummin vaaleista toiseen: tarvittaessa vaikka ihmisiä, yhteistyötä, arvoja ja luontoa jalkoihin polkemalla. Englannin kaksipuoluejärjestelmä on kuin omaa häntäänsä pureva käärme: puolueen voitto kätkee sisäänsä myös tappion siemenen, jota onnettomat johtajavalinnat lannoittavat tehokkaasti. Kierre syö tehokkaasti kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään sinänsä. Tämä on vakava asia, kun sille järjestelmälle ei oikeastaan kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta ole löytynyt säädyllistä korvaajaa. Britanniassa varmaan lähinnä oleva vaihtoehto oli pääministerin erityisavustaja Dominic Cummingsin luonnostelema tehopolitiikka, jossa kalkkeutumisesta kärsivä järjestelmä piiskataan tekoälyn ja profilointien pohjalta täysiveriseen toimintaan, jonkinlaiseen valistuneeseen despotiaan, jolla on perinteisen britti-parlamentarismin kanssa vähän tai ei ollenkaan tekemistä. 

Cummings ainakin oli perus-parlamentaarikkoihin ja heidän asioiden loputtomaan vatvomiseensa väsynyt, samoin hän kyllästyi moneen ministeriin, pääministerin rouvaan ja lopulta myös itse Johnsoniin. Hän sai itse lähteä ja vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta lukiessaan, kirjoittaessaan - keskittyen niihin, eikä poliittisen kentän sotkemiseen. Hänen teksteistään välittyy kuva älykkäästä, oppineesta ja perinteisen kärjekkäästi itseään ilmaisevasta henkilöstä, jonka sisimmät ja salaiset pohdinnat ovat vahvasti akateemisia. Julkisuuteen hän tulee mielellään purskautuksillaan, joissa maanläheisemmät ilmaisut eivät jää vakan alle muiden esiin kaivettavaksi. Hänen mediastrategiansa toimii tässä suhteessa hyvin, lehdistön ei ole tarvinnut kaivaa hänen luurankojaan esiin - hän on pystynyt itse aika suvereenisti ottamaan etumatkan journalisteihin - hän on tässä suhteessa jotenkin Steve Ovettin kaltainen juoksu- ja mediaihme - omilla usein kyynisillä ehdoillaan.

Viisas hakeutuukin politikoinnin seuraamisesta kirjojen pariin. Nykymaailmassa on liikaa vaihtoehtoisia virikkeitä ja liikaa syventymistä katkovia häiriötekijöitä: silti lukemista tulee harjoittaa niistä huolimatta ja niiden ohella. Luin intensiivisesti useaa kirjaa, moni niistä on täyttänyt minut levottomuudella, mutta Jukka Koskelaisen Viisi matkaa Saksan sieluun on tuottanut häiriötöntä iloa ja ihailua. Kirjailija on käynyt valtavan tausta-aineiston läpi ja tiivistänyt sen punnituksi pohdinnaksi, jossa hän etsii Saksaa uteliaisuudella, johon itsekin pyrin tässä Englanti-blogissani. Koskelainen tekee ison havainnon saksalaisen filosofian pohjalta kansallisesta pyrkimyksestä kokonaisuuteen - englantilaisuus ei samassa määrin sisällä tätä pyrkimystä, merkitys syntyy pienemmistä asioista. Tiivistys on karkea, mutta se tavoittaa Saksan hengen lisäksi myös jotain englantilaisuuden sisimmästä olemuksesta, imperiumin sisäänrakennetusta sisäänpäinkääntymisestä ja kotoperäisyydestä. Sartrea mukaillen Englanti on ollut tuomittu maailmanvallaksi ja nyt lumous on haihtumassa: valta on otettu omiin käsiin. Puolustettavana onkin kansainvälisten arvojen sijaan oman kylän kaavoitusratkaisut ja perheen, läheisten, kodin tila. Nähtäväksi jää, kaipaako eläköitynyt näyttelijä vielä kovin lavalle, modernisoitujen tulkintojen pariin.

Britannian lehdet seuraavat uskollisesti hiipuvan rikkauden ja haihtuvan kauneuden pintajulkkiksia. Timesin suosikkikolumnistini James Marriott on 1.heinäkuuta 2023 kolumnissaan huolissaan, kuinka aikamme niin suurelta osin kuluu joutavanpäiväisen trivian, Love Islandin ja Barbie-elokuvan seurannassa. Ovatko ne tosiaan parasta mitä aikamme voi juuri nyt tarjota? Vai onko kolumnistista tulossa hyvää vauhtia kangistuva konservatiivi? 

Itse hakeudun Katie Pricen ja Kardashianin klaanin seurannasta pakoon myös vanhoihin, taattuihin lukuelämyksiin. Yksi sellainen on Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta. Mitford osasi viihteellistää elämäkertansa, mutta hän leipoi makean jälkiruoan sekaan myös suolaisempaa, katkerampaa makua. Muistan kirjan vaikutelmat: hovin loistokkuus, sotaretkien menestys, pöydän ja vuoteen ilot himmenevät asteittain, varjot pitenevät. Kaiken keskipisteenä oleva kuningas menettää läheisiään, terveyttään, huoli oman ruumiin ja hengen tilasta johtaa häntä asteittain myös miettimään kohtaloaan haudan tuolla puolella. Onko hän kaikesta menestyksestä huolimatta ollut sittenkään Hyvä Kuningas? Viisaat neuvonantajat toimivat epäilyn tiloissa helpottavina ja elämänmuutoksen aikaansaattajina. 

Englannin Mitfordit olivat kummallinen, lähes kaikkia ääripäitä poliittisesti edustava sisarussarja. Heidän muistelemisensa on oivallista eskapismia kesän päivien kallistuessa kypsään vaiheeseensa. Lainasin kirjan aikanaan teetä tarjoilevan tätini kirjastosta - nyt minun on etsittävä se käsiini jostain. Uusia painoksia siitä ei ole tehty, kirjakaupat vähenevät kaikkialta, mutta jostain sen löytää, unohdettuna: säteilevänä.

***

This text is a strange mix of theme ”longing for a more beautiful life” - ranging from the music of Purcell to the sisters of the Mitford family - and in between commenting Dom Cummings and an excellent Finnish essayist Jukka Koskelainen.  

Liikkuvan metsän kintereillä

Photo Credit: https://lostrainforestsofbritain.org/

Englannin historian halki kulkee eleginen melodia menetetystä metsämaasta. Tämä sävelkulku on niin dominoiva ja turruttava, että havahduin kummeksuen tosiasiaan, että jopa Englannista löytyy vielä kelttiläisiä sademetsiä ja varsinkin niitä olisi ollut tarjolla huhtikuisen Walesin vierailun reitin varrella. Britannian sademetsät eivät ole mitään Shakespearen Birnamin liikkuvia metsiä, vaan ne ovat pitkään pysyneet merellisen rannikon tuntumassa ja vähin erin menettäneet jalansijaansa. Ne rinnastuvat Yhdysvaltojen rannikkoseudun punapuualueisiin. Mammuttipetäjät ja punapuut ovat tuttu näky myös Englannissa, tosin istutettuina. Ne menestyvät ainakin korkeudesta päätellen aivan hyvin: jälleen kerran viktoriaanit olivat ahkeria eksotiikan levittäjiä. Sademetsä ei tietenkään ole pelkkää puuta vaan myös aluskasveja, sammalia, leviä ja naavoja ja tietenkin pienempiä ja isompia eliöitä niiden mukana.

https://lostrainforestsofbritain.org/

Sademetsäalueita kummastellessani törmäsin myös niihin liittyneeseen toiseen käsitteeseen: lehdestämiseen - coppicing ja pollarding ovat termejä. Molemmat tarkoittavat puun leikkaamista niin, että siitä versoaa tuoreita oksia. Jälkimmäisessä menetelmässä leikkauskohta on muutaman jalan korkeudessa, kun tarkoitus on estää laiduntavia eläimiä, sekä peuroja ja kaniineja pääsemään versoihin kiinni. Tämä kaveri havainnollistaa viikinkirveensä avulla käsitteiden eroja. https://youtu.be/-AStex4g3zw

Pollardointia toistettaessa aina uudesta korkeammasta kohdasta puu vähitellen saa kummallisen muotonsa jonkinlaiseksi tuoliksi, joka voi olla sisältä ontto. Lehdestäminen varsin omituisesti lisää puun elinkaarta, sen juuristo levittäytyy normaalia suppeammalle alueelle, se pyrkii pitämään elinvoimansa vesojen kasvatuksessa korkeuden sijaan ja se säästyy myös latvatuhoilta, tuulen vaurioilta tavallista puuta helpommin. Vanhimmat lehdestämiseen käytetyt rungot voivat olla satoja vuosia vanhoja.

Lehdestämisessä saatiin karjalle kuivattua lehtiainesta, kerppuja, talviravinnoksi. Melkein kaikki lehtipuut tuntuvat soveltuneen lehdestämiseen. Oksista tehtiin polttopuita tai ne käytettiin pienempään tarvepuukäyttöön rakentamiseen, huonekaluiksi ja puukengiksi.

Lehdestämisen kulta-aika päättyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Polttopuun tarve väistyi hiilenkäytön rinnalla, kuljetusmahdollisuuksien kasvu ja puuta korvaavat rakennusmateriaalit yleistyivät. Maisemassa näkyvistä pollardeista on tullut eksotiikkaa, puutarhojen koriste-elementti, jonka laajempi merkitys on vähitellen unohtunut. Kehitys on meillä pitkälti ollut sama: lehdestäminen on pitkälti unohdettu menetelmä, joka parhaiten tunnetaan puutarhoissa Terijoen salavien leikkaustavasta. Ilmeisesti joissakin perinnealueilla vanhoja menetelmiä on meilläkin elvytetty.

Viimeisiä sademetsäalueita ja kadonneita metsänhoidon menetelmiä kartoittaessani mieleeni tulivat Macbethin kohtalonyhteyden lisäksi myös Tolkienin näkymät metsänhoitoon, jossa rauhalliset, tulevaisuudestaan huolestuneet entit suuttuvat pahan voimille elinpiirinsä uhkaamisesta. Seuraavalla Englannin matkalla voimme ikivanhan pollardoidun puun kohdatessamme ajatella sen olevan Tolkienin huornin tai entin, olion, joka on muuttunut niin puumaiseksi, ettei se enää liiku mihinkään, tyytyy vain olemaan paikoillaan, jossa se on viettänyt kunnioitettavan iäisyyden. Sademetsäalueella sopii varoa Vanhaa Halava-Ukkoa, joka on aikomuksiltaan pahantahtoisempi, ainakin jos vanhaa satusetää on uskominen.

***

This text is about Celtic Rain Forests and differences between coppicing and pollarding. The strange looking, woody forest-creatures can be centuries old, and most likely inspired some writings of J.R.R.Tolkien: his ents, huorns and The Old Man Willow.

Hope End Ward or God Save the King?

Kunnalliseen parkkiautomaattiin viime viikolla yritin huonolla menestyksellä syöttää Elisabeth II kruunupäällä varustettuja punnan kolikkoja. Rietas kone hylkäsi ne yksi toisensa jälkeen ja sylki pihalle. Olin suuttua, kunnes tajusin, että kolikkoni olivat vanhentuneita - masiinat oli viritetty nirsoiksi kolikkouudistuksen jälkeen ja kolikoissa näkyvä monarkki oli kuollut. 

Sain lopulta käypää rahaa - eikä valtuusto ei muistanut minua isommalla maksulla, parkkisakolla. Hallitsijan kuva dominoi noinkin arkipäiväistä askaretta, kunnan toiminta menee kruunun loiston rinnalla matalalle tasolle - on ymmärrettävää, ettei roskienkeräyksen, tienpidon ja -valvonnan järjestäminen olekaan niin hohdokasta. Niihin tarvitaan rahaa, sen kerjääminen Lontoosta ei ylevöitä paikallista päättäjää, vaikka hän kuinka vakuuttelisi, että paikallistason työ on merkityksellistä ja tärkeää. Kuninkaallisten tallien vartiointi karhunnahkalakeissa on verrattomasti koreampaa touhua.

Tosiasiaksi jää, että parin päivän päästä lähestyvät kruunajaiset ovat pahasti himmentäneet huomenna 4.toukokuuta 2023 järjestettävät kuntavaalit. Nämä epämääräisesti järjestettävät - osassa paikallishallintoa valitaan kolmannes valtuustosta, osassa kaikki, osassa useammasta tasosta, Skotlannissa ja Walesissa ei nyt ollenkaan - vaalit eivät koskaan ole olleet kovin suosittuja äänestäjien keskuudessa. Järjestelmä on kummallinen - sekä paikallisille, että meille paikan päällä käyneille. Hope End Ward, jossa konservatiiviehdokas Keith Pieri kampanjoi vakuuttavasti, on siitä hyvä esimerkki. Pieri kilpailee tietenkin Vihreää ja Liberaalidemokraattista ehdokasta vastaan.

 https://www.herefordshire.gov.uk/downloads/file/25200/hope-end-ward

Mutta missä ovat Työväenpuolueen ehdokkaat? Ilmeisesti alue ei ole mitenkään punaista aluetta. Paikka on nyt konservatiivien läänittämä, Vihreä ehdokas vaikuttaa hyvältä, mutta facebookin puoluesivujen pohjalta varsinaista hurmosta ei ole luvassa - kun peukutan paria postausta, minusta tulee nopeasti sivun paras fani. 

Ihmiset eivät puhuneet vaaleista, he puhuivat kruunajaisista, niiden seuraamista valmisteltiin innolla pubeissa ja kirkoissa, lentokentällä ostimme kruunajaiskarhun, jolla oli viitta ja kruunu, kannoin kyllä kotiin myös kaksi Keith Pierin esitettä. Tuntemamme rouva murehti vielä kuningatarta. Ei se ole ihme - kuvitellaan, että Kekkonen olisi alkanut hallita vuonna 1952 ja olisi heittänyt lusikan nurkkaan vasta viime vuonna - maassamme olisi vielä suruaika ja varovaisia elämänkertaluonnoksia iteroitaisiin hartaudella. Miettisimme varmasti paljon kansakuntamme tulevaisuuden haurautta. Charlesin pitkään odotettu valtaannousu tuonee ryhtiä ja rutiinia siirtymäajan jälkeen - ehkä unohdamme kapinallisen pojan ja tuittupää rouvansakin pian. 

Kruunajaisten valintapäivä on silti isku vasten paikallishallinnon kasvoja. Englanti toteutuu paikallistasolla: pubeissa, pienissä kirkoissa, kyläteillä, luumulla ja inkiväärillä maustetuissa porsaanlihamakkaroissa. Kyllä Charlesin olisi se pitänyt tietää. Edes viikko siihen väliin olisi tehnyt sopivan pesäeron, kansa olisi voinut kruunajaisten kulkua turhaan jännittämättä vielä rauhassa perehtyä ehdokkaisiin, uudet valtuutetut olisivat voineet hieman huokaista kampanjoiden jälkeen - kunnes taas olisi kansakunta kokoontunut yhteisten asioiden äärelle.

Vaalit sinänsä ovat vain suuntaa-antavat koko maan vaaleja 2024 ajatellen. Isot puolueet odottavat menestystä, liberaalidemokraatit ja vihreät etenemistä. Sunak saa paljon paikkoja, mutta voi menettää niitä siinä määrin, että se luo painetta tulevaan. Starmerille paikkojen lisäys on myös tärkeää uskottavuuden kannalta. Kumpikin puolue on edellisissä vaaleissa ollut alisuorittaja, joka selittää kummallisen laimeaa tilannetta. 

Vaaleissa on yksi uutuus, joka vähentää taas kerran perienglantilaista eksotiikkaa. Kun henkilöllisyys aiemmin on todisteltu suomalaisittain kummallisen tuntuisesti kaasulaskulla, nyt on otettu käyttöön henkilökorttitunnistautuminen, joka on briteille elämys ja voi tarvittaessa olla myös sen laatuinen perinteistä poikkeaminen, että sillä voidaan selittää matalia äänestysprosentteja - niitä tuskin sopii laittaa tuoreen kuninkaan syyksi. Torstaina äänestetään, perjantaina saadaan tulokset ja lauantaina uusi monarkki. God Save the King - and Whitehall Save Hope End Ward!

***

I wonder if there is a country where local elections shadow a coronation of a king - but England it isn’t!

Muutos ja muuttumattomuus

Palasin Englantiin huhtikuussa 2023 - edellinen käynti oli joulukuussa 2019. Tähän väliin on mahtunut koronaepidemia ja Boris Johnsonin lähtö pääministerin paikalta ja kuningattaren kuolema.

Ajattelin reilun viikon reissun aikana päivittää blogiani otsikon aiheella. Kun palasin paikkaan, josta olin lähtenyt, jopa jonkinlainen objektiivisuuden mahdollisuus kajasteli mielessäni.

Vaikka politiikka ja kuningashuone esiintyvät käydyissä keskusteluissa ja näkyvät vahvasti lehtien palstoilla, sain silti vaikutelman, että niillä ei lopulta ole arjen kanssa juuri merkitystä. Hyvää kuningatarta kaivataan ja ihmetellään, mitä elämä ilman häntä on. Pitkälti se näytti samalta kuin ennenkin. Teetä juotiin ja kaupan hyllyiltä löytyi paahtoleipää. Kuningataräidin suosimaa giniä näytti olevan uusina makuversioina - Fairyn tai Marmiten makuista versiota en huomannut.

Politiikan tilanteesta kuva näyttäytyi synkempänä. Osassa maata on toukokuun alussa paikallisvaalit, into ei ollut tarttuvaa: mielipiteet tuntuivat olevan, että vaalit eivät muutosta tuo: samat ongelmat jatkuvat, oli vallassa kuka hyvänsä. Rahasta on paikallisesti puutetta, paikat pitäisi säilyttää siisteinä, tienpitoa pitäisi parantaa ja vähentää nopeuksia. Tiet olivat minusta hyvässä kunnossa pääosin, paikoitellen esiintyi potholes, reikiä, talven jäljiltä - niitä kyllä myös korjattiin - vaaleja silmälläpitäen. 

Brexit ei ollut esillä. Hinnat olivat nousseet, ketjukaupat kukoistivat, pääkadulla oli tyhjää liiketilaa, toiminnot olivat kauppakeskuksessa. Bootsin kemikalioliike on nyt vain siellä, mikä oli Great Malvernin pääkadulle menetys. Se on myös myrskyvaroitus: jos Boots siirtyy, mikä tahansa voi siirtyä. Perinteinen sisustuskauppa oli huolestunut. Mutta ei silti liian huolestunut: henkilökuntaa oli paljon ja he olivat ennen sulkemisaikaa jo kärsimättömiä - miksi emme jo lähtisi liikkeestä heitä pidättelemästä? Töitä oli tarjolla hyvin. Olisin heti saanut mielekästä vapaaehtoistyötä museoalalla. Palkkatöitäkin olisi löytynyt. 

Kirkko toimi kuin ennenkin, maskeista ja etäisyyksistä oli luovuttu pääosin. Välillä soi sähköpiano, välillä urut. Papit kevensivät puheitaan vitseillä, välillä mielestäni liiankin kanssa. Tämä kuitenkin kertoi myös yhteisön tiiviydestä, kastetilaisuuden keskipiste sai paljon huomiota, mutta myös ulkoa tulleet suomalaiset huomioitiin kohteliaasti. Kanttori Piers Maxim perheensä kanssa maksimoi musikaaliset osuudet tyylillä ja kouli seurakuntaa elgariaanis-messiaenisilla soinnuilla. Yllättäen kirkon piirissä toimivat kommentoivat tyytyväisinä Suomen Nato-jäsenyyttä ja uutta liittolaista, jonka armeija tiedettiin vahvaksi. Sanoin, että vasta siitä vahva tulee, kun naisetkin saadaan laajemmin asevelvollisuuden piiriin.

Jossain korona jylläsi yhä ja seurueemmekin pieneni suunnitellusta sen vuoksi. On saarella ennenkin ollut epidemioita ja niistä on jotenkuten selvitty: pärjätty, miten pärjätty.

Oli mukava matkata osin tutuissa ja täysin uusissa paikoissa hyvän ystäväpariskunnan kanssa. Ihmettely, kysymykset ja kommentit syvensivät omaa kokemusta. Maisemat ja kuivakakut saivat yksimielisen hyväksynnän, yhteiskunnan toimivuudesta käytiin keskusteluja, joihin pitää palata tämänkin blogin parissa - asumisen verotukseen ja kaavoitukseen. Kiinnitin huomiota opastuksissani paljon luostarilaitokseen - sen aseman häviäminen on itsellenikin yhä yllätys, muutos on ollut valtava 1500-luvulta lähtien. Raunioiden äärellä rakennuskokonaisuuksien ulottuvuuksia arvaillessa asia usein kirkastuu: mittakaava on valtava.

Myös luokkakysymys on merkittävä ja leimaa-antava yhä. Hämmentävää oli tutustua Glastonburyyn, jossa tarusto, luostarin häviö ja Uuden Ajan hörhöily lyövät kättä. Kaupunki näyttäytyi mielenkiintoisena sekamelskana, jossa mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Siellä voi haikailla kadonnutta historiaa tai kauhistella nykyhetken päämäärättömyyttä. Kauppiaat tarjoavat mielellään rahastukselle selkeän alustan ja antavat kaikkien kukkien kukkia - vierailemamme rohtokauppa jakoi tuotteensa kolmeen ryhmään: ruokakäyttöön, lääkkeisiin ja esoteriaan. Viimeinen kaatoluokka kattaa lähes kaiken noituudesta buddhalaisuuteen. Viidentoista minuutin päässä sijaiseva Wells, Englannin pienin city, on taas mallikelpoinen konservatiivipaikka, se huokuu hyvinvointia ja vaurasta eläkeläisyyttä historiallisissa rakennuksissaan. Kahden kaupungin kontrasti on omin silmin koettava.

***

Englannin tyynen pinnan ja muuttumattomien maisemien alle voi halutessaan maalailla sisäistä kiehuntaa ja väistämätöntä, radikaalia muutosta. Itse en usko, että näin tapahtuu. Vilkkaat paikat jatkavat hyörinäänsä ja pitävät huolettomasti kiinni perinteistään. Taantuvat seudut takertuvat menneisyyteen tavoitellen samaa huolettomuutta. Kaltaiselleni turistille, jonka imperatiivi ei ole ollut Saarimaan muutos, vaan sen perinteiset vahvuudet ja takapajuisuudet, tämä asiaintila on erinomainen. Mikään ei tule koskaan muuttumaan pintakuohunnan alla. Voimme ihailla druidien, roomalaisten, luostarien aikaa, maisemia, hyvää teekupillista ja ihmiskirjoa kuten tähänkin asti ja maustaa aamiaispekonia Brown Sauce HP-kastikkeella. Se on Englannin rauha meidän aikanamme.

***

My return to England after December 2019 was a happy one. A series of changes have taken place, but on surface, only some tiniest marks are noticeable. There will be differences between areas - like between Glastonbury and Wells I observed, but perhaps the peaceful and conservative English character will fill occasional potholes here and there. 

Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

Richard Hughes: Kettu ullakolla

Richard Hughes on nimi, joka todennäköisesti suomalaisen korviin kuulostaa tutulta, mutta jota ei osaa yhdistää mihinkään. Hänen kirjansa Rajumyrsky Jamaikassa (A High Wind in Jamaica, 1929) ja Sattuman kourissa (In Hazard, 1938) - ovat meri- ja myrskyaiheisia. Suomennettu on kolmaskin teos, Kettu ullakolla (The Fox in the Attic, 1961). Kaikki kolme romaania ovat suomennettu osana Keltaista kirjastoa, sen alkupäätä. Kettukirjan edeltäjä sarjassa on Joycen Odysseus: en oikein tiedä, mikä Hughesin kirjan vastaanotto oli, ainakin se on Joycen massiivista teosta helppolukuisempi.

Kirjan ilmestyessä suomeksi, Hughes vielä eli. Kettu ullakolla oli tarkoitettu kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäiseksi osaksi. Sarjan nimi oli The Human Predicament (Ihmisen osa) ja sen oli määrä käsitellä kirjailijan omaa aikaa ja toiseen maailmansotaan johtaneita kehityskulkuja. Toinen osa, suomentamaton The Wooden Shepherdness ilmestyi 1973, viimeinen osa jäi kesken - sen valmiit luvut julkaistiin joitakin vuosia sitten toisen osan uudessa laitoksessa. Vuonna 1900 syntynyt Hughes kuoli 1976. 

Kaveripiirini on puhunut Odysseyksesta paljonkin: en muista Hughesista puhutun. Tartuin Kettuun pari päivää sitten - lukien rinnalla Doctorowia, DeLilloa ja Austeria - yllättäen huomasin heti alkusivuilta, että Hughesin kirja on laatutyötä. Se ei harrasta teknisiä kikkailuja, mutta on teoksena hyvin punnittu. Alkuasetelma, epäselvissä oloissa kuolleen pikkutytön kohtalo vangitsee heti lukijan mielenkiinnon. Teos on sijoitettu 1920-luvulle ja alkaa Walesin rajan pinnassa. Kuin huomaamatta lukija joutuu hyvin pian keskelle luokkaristiriitoja ja -ennakkoluuloja, seuraamaan ajassa liikkuvaa filosofian, tieteen ja ajattelun kehitystä: maallistumisen vahvistumista. Freud järkyttää maailmankuvaa myös rajasoiden alueella, kaukana pääkaupungista. Myös poliittinen kenttä on liikkeessä - liberaalien asema on huolestuneessa pohdinnassa ja kovapintaisimmat konservatiivit käyttävät yöastiaa, jossa on periliberaali Gladstonen kuva pohjalla.

Ihmiskuvaus on pätevää, henkilöt eivät ole ihannoituja, vaan ristiriitaisia. Myös lämmitysolot vastaavat hyvin tämän päivän lämmityskustannusten parissa kamppailevaa Britanniaa: eräs rouvashenkilö huomaa, että lämpimänä pysyttely isossa talossa vaatii niin paljon energiaa, että ajattelu onnistuu kunnolla ainoastaan kylvyssä.

Lukemiseni on kesken: nimihenkilöt ovat vielä tulematta, mutta juoni kääntyy Midlandsin ja Walesin reunoilta Saksaan, jonne päähenkilö kulkeutuu skandaalin tieltä - kansallissosialistien nousu ja Hitlerin vallankaappausyritys kytkeytyvät mukaan. 

Kirja on erittäin lupaava, teksti vetää, sen esikuva tuntuu olevan Thomas Hardy ja hänen ironinen tarkkanäköisyytensä. Kirjaa on vaikea ajatella 1960-luvulla syntyneeksi, se tuntuu iättömämmältä. Pohdinnat ajatteluvirtauksista ja henkilöiden yrityksistä saada niistä otetta, ovat myös Eric Malpassin teosten sivuaiheita - mutta Malpass on Hughesia tunteellisempi ja viihteellisempi.

Voin lyhyen tutustumisen perusteella jo suositella Hughesia ja lisätä kustantajalle painetta käännättää seuraava osa keskenjäänyttä sarjaa. Keltaiseen kirjastoon se sopisi itseoikeutetusti. Kansitaiteestaan tunnettu Martti Mykkänen on selkeästi inspiroitunut alkuperäisteoksen kannesta. Hitaasti kirjoittanut Hughes rakensi teoksessaan korkeaviritteisen rakennelman, jolla on kuitenkin vahvat perustukset kansakunnan psyykessä ja sen horjuttamisessa. Onko kettu ovela vai pelkkä tuholainen (vermin)? - jään lukemaan, mitä tuleman pitää.

***

Richard Hughes - three of his main novels have found their way into Finnish, but not The Wooden Shepherdness, the second tome of the unfinished trilogy. I started a couple of days ago The Fox in the Attic and like its Hardyesque irony, sharp eye for local color, thinking, attitudes and prejudices - the 1920’s are surpringly similar to the current Britain: political tensions, new liberal ideas and scientific thinking - albeit houses are so cold, thinking is only possible while having a bath!

https://foxedquarterly.com/richard-hughes-in-hazard-literary-review/

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

Liptonin Keltainen - teen kaksi kulttuuria

Olen blogissani kirjoittanut teenjuonnista yllättävän vähän, vaikka se on yleisesti yksi kaikkein tunnistettavimpia ja leimallisimpia englantilaisen kulttuurin piirteitä. Kuulun myös siihen surkuteltavaan kansanosaan, joka yrittää mielessään painaa unohdukseen hävettävää sukupolvikokemusta - puhun tietysti Liptonin Yellow Label teestä. Kukapa ei olisi liottanut kupposessaan keltaisella lappusella varustettua pussia, joka tuottaa leimallisesti kitkerän ja tumman juoman. Eikö ole reilua tunnustaa, että tunnet sen maun nytkin suussasi? - vaikka olisit siihen törmännyt vain kerran, kun Käyrämön baarissa ei kertakaikkiaan mitään muuta lajia teetä ollut tarjolla - silloin 1970-luvulla. 

Keltainen on ollut porttikokemus: toiset se on suistanut kahvikulttuuriin pysyvästi, josta ei ole sittemmin noustu. Toiset ovat lähteneet etsimään parempaa teetä, tajuntaa laajentavia uusia kokemuksia - itse tunnustaudun tähän ryhmään kuuluvaksi - meitä leimaa jonkinlainen snobistinen asenne - keltainen on unohdettu samalla tavalla kuin joku lapsuuden häpeällinen kokemus. Se ei ole ollut oikeaa teetä, vaan bulkkia, Costa Ricaa tai Kulta Katriinaa kahvimerkeissä. Sille on sopivan tilaisuuden tullessa käännetty selkä ja otettu heti elintason nousun niin salliessa suuntima Assamin ja Darjeelingin kautta kohti vieläkin mystisempiä teelajikkeita ja niiden arvoituksellisia kirjainjonotunnuksia.

Silti Liptonin sekoitus on leimallisesti juuri teetä, samalla tavalla kuin Lada muistuttaa jotenkin filosofisessa mielessä Mercedes-Benziä, tietyllä karkealla tasolla. Kuten autoissakin, monet tyytyvät teessä vähempään. Jotkut, kuten edesmennyt setäni, hyväksyivät keltaisen leiman teen mukisematta, jos muuta ei ollut tarjolla. Usein ei ollut: yllättävän monelle Yellow Label Lipton edusti standardia, johon ei tarvinnut koskaan pettyä. Se on kuin MacDonaldsin perusjuustohampurilainen: tilatessaan tietää varmasti, mitä tuleman pitää. Oma makumuistoni liittyy mökkiolosuhteisiin: on kylmä syksy, jotain lämmintä pitää saada, majapaikasta löytyy vain pölyinen paketti Liptonia. Kiehuvan juoman karvauden rinnalla on erottavinaan hiirenpapanan aromia: se viipyilee suussa pitkään, säestäen samanaikaista tuntemusta kuuman veden polttamasta kielestä.

Minulla ei ole Englannista minkäänlaisia mielikuvia Liptonin keltaisesta: en ole hakenutkaan sellaisia havaintoja aktiivisesti. Keltainen voi olla suomalainen ilmiö. Sen kattava levinneisyys on voinut pohjustaa meillä alkuunsa rappeutuneen teekulttuurin surullista tilaa. Se antoi Tiikerin Päiväuni- ja Keisarin Morsian-tyyppisten sekoitusten sotkea markkinat ja kansan terveen teen laatutajun viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Näitä on riittänyt - ostimme Pukka-merkin teejoulukalenterin: 24 erilaista teesekoitusta, joissa musta tee jätetään häikäilemättömästi oppositioon. Mikään sekoituksista ei muistuta alkuperäistä Yellow Label Lipton-kokemusta: valikoima tuntuu oman elämänsä teesnobi-keittiöpsykologin tekemältä. Imperiumin parhaiden teeperinteiden äärellä ei siinä olla.

Kaivoin vaivalloisesti muistini lokeroista peltisen teepurkin. Se on päällisin puolin hieno. Törppö herättää mennyttä eloon kuin kitkerä versio Proustin lehmuksenkukkaisesta Madeleine-leivoksesta. En millään tajua, miten saimme tuollaisen purkin joskus tyhjennettyä. Siinä on katkeruutta melkein kuin entisen prinssin mielessä - vaikka muille jakaa.

***

Yellow Label Lipton is a sort of standard in tea quality. From that level you can rise to the snobistic hights of Assam and Darjeeling and even finer brews, or sink to the endless, sentimentally named tea combinations like Borgesian ”Tiger’s Daydream” or exotic ”Emperor’s Bride” - all ghastly.