Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun: Minna Pye, YLE, haastattelu

Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun

Minna Pye, YLE, haastattelu 15.11.2022

 

Minna, mitkä ovat kaikkein läheisimpiä Englannin kolkkia sinulle?

 

-Manchester on minulle toinen kotikaupunki, vaikka se on rujo ja välillä vähän rapistunutkin. Siellä minä olen käynyt 1990-luvulta alkaen, kun edesmennyt mieheni oli manchesteriläinen (Mancunian), niin kaikki lomathan siellä vietettiin. Se on ollut rakas kaupunki, menin sinne alunperin opiskelijavaihtoon 1990-luvun alkupuolella, siellä mieheninkin tapasin. Kun ei oltu EU:ssa, Suomikaan, niin Tampereen yliopistolla oli opiskelijavaihto-ohjelma Manchesterin yliopiston kanssa. Silloin se oli erityyppinen kaupunki, yliopiston aluekin oli aika rapistunut, vanhaa teollisuusaluetta ei oltu kehitetty. On ollut jännittävä seurata kehitystä. Minä vaan niin pidän pohjois-englantilaisesta mentaliteetista, se on ihan eri maailma kuin etelä: ihmiset on jotenkin reheviä ja pärjääviä, elämäntilanteet saattavat olla kauheita, mutta sitä vaan otetaan cup of tea, jos alkaa itkettää ja taas jatketaan eteenpäin. On myös avuliaisuutta, rehtiä elämänasennetta, suomalaisen on helppo olla siellä. Vastaanotto on ystävällisempi kuin Lontoossa. Elämähän Pohjois-Englannissa on haastavampaa kuin etelässä, siinä mielessä erilaista.

 

Kuvasit Manchesteriä rujoksi, itse olin siellä 2000-luvun alussa ja kaupungista olikin tullut yhtäkkiä enemmän posh (hienohelma).

 

-Keskustan muutosta on ollut hämmentävä seurata, rapistuneet teollisuusalueet on nyt upgreidattu: on hienoa ravintolaa, klubia ja isoja, hienoja asuintaloja. Eriarvoisuus näkyy, ettei köyhemmällä väellä ole varaa muuttaa keskustan uusiin kerrostaloihin. Tytär on huolehtinut, että pitää osata olla tarpeeksi kohtelias ja posh, ihmisten aksenteista jo huomaa, mistä sosiaaliluokasta he tulevat, miehen siskot ovat hyvin toimeentulevia ja ns. parempaa väkeä, se tuo jännitettä, että osaako olla tarpeeksi kohtelias, kun me suomalaiset olemme tottuneet sanomaan asioita suoraan. Yksi Englannin viehätys onkin vastakohtaisuus, on todella hyvinvoivaa elämää ja myös karumpaa asumista. Alueellisia aksentteja syrjitään vieläkin, BBC:llä oli vasta uutisointia, että jos aksenttisi on pohjois-englantilainen, et välttämättä saa työpaikkaa niin helposti kuin etelän aksentilla. Aksentti siis vaikuttaa vielä elämään, mutta pikku hiljaa pohjoisen aksentti alkaa olla hyväksyttävämpi.

 

Näyttää siltä, että Brexitin vaikutukset alkavat lopultakin realisoitua ja poliittisesta epävakaudesta on tullut pysyvää. Mitä tarvitaan tilanteen vakauttamiseksi?

 

-Tarvittaisiin vahva pääministeri ja että konservatiivipuolue pitäisi rivinsä yhtenäisenä: Rishi Sunakilla on tuhannen taalan paikka, vaikka häneltä puuttuu vaaleilla saatu legitimiteetti. Tuntuu hurjalta, että syy miksi mentiin kansanäänestykseen oli konservatiivipuolueen sisäinen veto, englantilaiset nationalistit ajoivat brexitiä ja erityisasemaa: tämä tuntuu jatkuvan yhä. Liz Trussin hallituksen talouspolitiikan takana olivat juuri ääri-brexitöörit: tämä on surullista juuri tavallisten brittien kannalta. Tietyssä mielessä brexit on poistunut poliittiselta agendalta, kun työväenpuolue on huomannut, ettei tapahtunutta vastustamalla vaaleja voiteta. Hyvin paljon kun tavallisten ihmisten kanssa puhuu, he ovat sitä mieltä, että tämä on päätetty, eikä enää haluta mennä takaisin keskusteluun. Brexit on tosiasia ja sen kanssa eletään ja mennään eteenpäin. Surullista on ollut, ettei konservatiivipuolue saa pidettyä rivejään, vaikka sillä on ollut mittava enemmistö 2019 vaaleissa. Se on ilmeisesti puolue, jota on mahdotonta hallita.

 

Kun olin Manchesterissä 2000-luvun alussa, kaupungin Lord Mayor oli intialaistaustainen, kuten Sunak nyt pääministerinä.

 

-Tämä on intialaistaustaisille todella tärkeä asia, että heidän riveistään on tullut uusi pääministeri, aikaisemmin valittuna myös Lontoon pormestari: aasialaisten vaikutusvalta näkyy, myös muissa ministereissä. Sunak vaikuttaa hyvin järkevältä ihmiseltä, hänessä ei ole kansanvillitsijän vikaa, Borishan osaa sen ja on tietysti odottamassa tilaisuuttaan: ei ole viimeinen kerta, kun hänestä kuullaan.

 

Toiveissa kuitenkin, että USA:n vaaleista voisi päätellä, että siirtymä asiallisempaan suuntaan on tulossa.

 

-Kyllä: myös moni tavallinen britti toivoisi sitä, että politiikka olisi vähän vähemmän kiinnostavaa!

 

Tunnet hyvin mediaympäristön kehityksen viime vuosina: miten arvioisit Britannian tiedonvälityksen tilaa?

 

-Sekin on luokkayhteiskuntaan keskittyvä asia: taustasi vaikuttaa hyvin paljon, mitä tiedotusvälinettä luet: konservatiivien kannattajalle Telegraph, Times; vasemmiston kannattajat lukevat Guardiania, joka voimakkaasti tunnustaa väriä, siitä ei ole epäilystä. Toisaalta sitten tabloidit: keskiluokkaiset sukulaiset eivät missään nimessä voisi lukea jotain The Sunia, mutta lukevat mielellään Telegraphia tai Mail On Sundayta tai Daily Mailia. Jotenkin itse olen Daily Mailia alkanut lukea, kun sieltä saa kansan syvien rivien tunnot selville. Pakko on myös ihailla otsikkonikkareita, ei Suomessa ole sellaista kielellä leikittelyä. BBC on yhä yleisradioyhtiö, joka laittaa yhä standardit: heidän uutiskoneistonsa on ihailtavan upea. Kun katsoi BBC kuuden iltauutisia Ukrainan sodan alettua, kun siellä tehdään lähetys Kiovasta, se on jotain valtavan upeaa. Minulle henkilökohtaisesti tärkein lähetys on aamuisin Radio 4:n Today-ohjelma, se on ihana, kuuntelen sen joka aamu. Nautin siitä, miten he tenttaavat poliitikot, meillä joutuisi jalkapuuhun tai kansan suureen epäsuosioon, jos alkaisi tenttaamaan sillä tavalla. Ehkä meilläkin ennen uskallettiin enemmän, Britanniassa ei päästetä helpolla. 

Good morning, Britain -ohjelmassa on kiinnostavia hahmoja, kuten juontaja Piers Morgan, katson häntä ilolla, vaikka hän edustaa niin arvokonservatiivista ihmistä kuin voi olla. Hänen tapa tehdä haastatteluja räväkkäästi ja harjoittaa diskuteeraamisen kulttuuria - sitä kaipaan. Brittiläinen lehtimies- ja mediaperinne on todella kunnioitettavaa: on hyvä, että sitä vielä on. Silti siellä tapahtuu sama kuin meillä, ihmiset jää omiin kupliinsa ja lukevat omaa näkökantaansa vahvistavaa mediaa. Laatulehdillä on tietysti kolumnistit, jotka ovat valtavan hyviä: henkilökohtainen suosikkini on intelligentti Timothy Garton Ash. Kun Britanniassa olen, ostan jo kentältä kaikki mahdolliset viikonlopun lehdet ja luen ne, siihen menee monta päivää!

 

Olet seurannut tarkasti myös Englannin sosiaalisia haasteita, miltä tilanne näyttäytyy?

 

-Hirveän huolestuttava tilanne: henkilökohtaisesti pelkään ensi talvea, että onko se uusi Winter of Discontent: sairaanhoitajat pohtivat lakkoa, energian ja kaasun hinta, inflaatio 10 %:n pahemmalla puolella. Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia, miten he eivät lämmitä asuntojaan, koska ei ole varaa; miten ihmiset, joilla on vammaisia hoidettavaan ja energiaa vaativia erikoislaitteita, eikä varaa pyörittää niitä - tämä koskettaa jo keskiluokkaakin. Mietitään bensan, energian ja ruoan hinnan kallistumista: ruokapankit, jotka ovat aiemmin paikanneet valtion jättämää aukkoa, joutuvat entistä kovemmille, miten ne selviytyvät asiakasmäärän kasvaessa. Kun kävin tammikuussa Liverpoolissa ruokapankissa, he puhuivat asukasmäärien kasvusta jo silloin, lahjoitusruokia joudutaan keräämään yhä laajemmalle joukolle: mukana on jo ihan tavallisia brittejä, eikä vain kodittomia. Ihmiset, pienipalkkaiset yksinhuoltajaäidit eivät pysty kustantamaan lämpöä ja ruokaa, pitää miettiä lämmitätkö ruokasi vai asuntosi. Köyhemmät asuvat myös huonommin eristetyissä asunnoissa, joista lämpö karkaa: siinä näkyy eriarvoisuuden surullisempi puoli.

 

Toisaalta briteillä on ketterämpiä tapoja tehdä hyväntekeväisyyttä, kuten markettien kassoilla voi helposti tehdä ruokalahjoituksia.

 

-Se on ihailtavin puoli heidän yhteiskuntaansa, miten tavalliset ihmiset menevät vapaaehtoisesti auttamaan hyväntekeväisyysjärjestöihin. Hyväntekeväisyyden antaminen on luontevampaa kuin meillä. Yksi ongelma on ollut Universal Credit ja sen maksatusten viivästykset ja miten tuki ei huomioi erilaisia elämäntilanteita. Tuntuu, että Britanniassa helpommin tippuu yhteiskunnan aukkoihin ja sieltä on hankalampi päästä ylös. Luokkarakenne vaikuttaa, ja on samaa kuin meillä: köyhyyden ylisukupolvista periytymistä. Kovasti puhutaan ilmaisista kouluaterioista ja siihen liittyvistä kampanjoista. Manchesterin jalkapalloilija Marcus Rashford on ajanut, että köyhimmätkin lapset saisivat niitä, keskustelua käydään, miten parhaiten tuettaisiin. Kaikki hyvinvointiyhteiskunnat ovat tietysti samojen haasteiden edessä.

 

Jos ajattelemme keskimääräistä englantilaista veronmaksajaa, mistä asioista hän voisi löytää parhaiden perinteiden mukaista ylpeyttä omasta maastaan?

 

-Britit ovat ylpeitä omasta maastaan, eivät he kauheasti kyseenalaista, olisiko siinä jotain vikaa. Ehkä se on juuri saarimentaliteettia. Erityisen ylpeitä he ovat huippuyliopistoistaan, musiikistaan, kulttuurielämänsä tuotteista, linnoista, mahtavista nähtävyyksistään, historiastaan. Suurin ylpeydenaihe on kuitenkin julkinen terveydenhoito. Olen ajatellut, että kun Britannia on maallistunut maa, että jos siellä ei mitään uskontoa olisi, niin kuitenkin NHS:en (National Health Service) uskottaisiin! Siitä ollaan erittäin ylpeitä, selvittiin koronapandemiasta, ihmiset saavat hoitoa, vaikka on hoitajapulaa ja jonoja, ihmiset ovat mielestäni ihan aiheesta siitä ylpeitä. Julkinen terveydenhoito on hyvin kattava, on huippulääketiedettä, ilmaiset lääkkeet. Borishan voitti vaalitkin vaatimalla lisää rahaa NHS:lle, sairaanhoitojärjestelmään britit ovat valmiita satsaamaan. Ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä kuin Suomessakin, niistä voitaisiin oppia vertailussa Britanniaan: sairaalapaikkojen ylläpitoa vanhainkotipaikkojen puuttuessa, hoitajien palkkakysymykset, hoitajapula EU-muuton loppuessa ja rekrytointivaikeudet 

 

Ison-Britannian uskottavuus kansainvälisenä kumppanina joutui koetukselle yllätyksellisessä Brexit-prosessissa. Miten näet Suomi-Britannia-suhteen kehitysmahdollisuudet?

 

-Suomalaiset yhä jatkossakin käyvät siellä, haluavat mennä opiskelemaan, mutta onhan kaikki kuitenkin vaikeutunut. Meidän sukupolvi kävi siellä jo ennen EU-aikaa, mutta väliaikana liikkuminen oli helpompaa, opiskelemaan töihin suhteellisen vapaasti. Suren, kun nyt on kaikki taas hankalampaa: tarvitset tulorajat oleskeluluvan saamiseksi, että saat työpaikan: opiskelu on kallista. Taas on palattu niihin aikoihin, kun itse opiskelija-aikanani jonotin leimoja paperihin hämärällä takakujalla Alien Registration Officeen eri puolilta maailmaa tulleiden kanssa. Nettiostosten tekeminen on myös vähentynyt, kun kuka jaksaa tullata tilaamiaan tavaroita. Eihän tämä Suomesta kiinni ole, vaan menee EU-tasolla, miten Britannia pystyy suhteensa tervehdyttämään. Yhä käydään keskustelu Pohjois-Irlannin protokollasta. Nato-kysymys ja siihen liittyvä yhteistyö varmasti tulee lisääntymään. Mietin yhteyksiä lähinnä yksilöiden tasolla. Valtioiden tasolla tuskin mitään ongelmia on, kun olemme kulttuurillisesti lähellä heitä, Skandinavia ja koko Pohjois-Eurooppa. Yhteistyö on hedelmällistä. Kansalaisten tasolla työnteko- ja opiskeluyhteydet kuitenkin ovat muuttuneet ja vaikeutuneet.

 

Miten Britannia-yhteydet näkyvät omassa joulunvietossasi?

 

-Näkyvät kyllä aika tavalla. Mieheni sanoi, että suomalaiset jouluruoat ovat baby foodia, kun kaikki on mashed - soseutettua. Minä olen aina tehnyt kalkkunan Delia Smithin ohjeen mukaan: taytettä, voita ja pekonia päälle, ensin folioon ja uuniin ja sitten glasing, kiille ja roast potatoes, kermat, leivänmurut, palsternakka. Jouluvanukkaista ja rusinoista en ole ollut kovin innostunut, mutta täytekakkumaisesta triflestä pidän, kakkupohja alla, päälle alkoholia, marjoja, vaniljakastike ja kermaa. Se vetoaa suomalaiseen makuun. Lisäksi suomalaiset kalat ja savulohet kalkkunan rinnalle. Joulustressin välttämiseksi olemme ottaneet jouluaaton rennommin ja hienompi päivällinen on ollut vasta joulupäivänä. Emme ole olleet yöpaidoissa ja villasukissa, vaan aina pukeuduttiin jouluaterialle vähän prameammin brittityyliin. Suomessa jouluna sulkeudutaan kotiin, Britanniassa on kiva, kun joulunvietossa kaverit kilkuttavat ovikelloa, poikkeavat lasillisella moikkaamassa, saatetaan käydä yhdessä pubissa: joulu on sosiaalisempi tapahtuma ja iloisempi. Meillä on vähän melankolinen pohjavire joulunvietossa.

 

Olen itsekin ihmetellyt, miksi ei triflejä tuoda Suomeen - nehän voisivat mennä täällä tosi hyvin kaupaksi! Niin kuin sanoit, niissä on jotain tosi suomalaista myös! Kiitos paljon haastattelusta!

https://www.thespruceeats.com/traditional-english-trifle-recipe-435147

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing you
In all the old familiar places
That this heart of mine embraces
All day through

In that small tea-room
The park across the way
The children's carousel
The chestnut trees
The wishing well

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

Let’s Go Back to 1987!

Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.

Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.

Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen. 

Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme  ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti. 

Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.

Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle. 

Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:

”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”

***

My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.

To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:

”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.

 

Kirkkofriikkien matkassa - A Band of Churchcrawlers

Vastustin pitkään facebookin jäsenyyttä. Mukana olen ollut kohta kaksi vuotta. Tämä blogini on jäsenyyttäni huomattavasti vanhempi. Facebook on ollut kuitenkin tehokas verkottaja - levyharrastukseeni, mutta erityisesti Englannin katedraaleihin ja kirkkoihin liittyen. Churchcrawlers - kirkkobongarit - ovat myös facessa kohtuullisen iso yhteisö. 

Yhteisö jakaa kuvia ja kokemuksia kirkoista. Osa paikoista on todellisia arkkitehtuurihelmiä, osa sijaitsee uskomattoman kauniissa maisemassa, osa kirkoista on vaatimattomia, tavallisia, osa hylättyjä, joihin on päässyt sisälle vain erikoiskonsteilla. On kirkkoja, joiden kunto on heikko, tai jotka on restauroitu ja pidetty hyvässä kunnossa. On paikkoja, joilla on tarjota ihmeellisiä taideteoksia, kauniita rakennuksen osien suhteita ja yksityiskohtia - sekä sellaisia, jotka ovat vailla mitään erikoisuuksia, vain yhteisön tärkeitä ja rakkaita paikkoja. Yhteisössä vallitsee, kuten somessa helposti, yksimielisyys ja tyytyväisyys harrastuksesta - hieman yllättäen uskonnollisuus ei juuri näy - ellei se sitten ole juuri samanmielisyydessä ja yhteenkuuluvuuden tunteessa - siunauksia ei toivotella, mutta hyviä kuvia peukutetaan ahkerasti. 

Olen tutustunut muutamaan mukavaan tyyppiin, joita voisin tulevaisuudessa tavatakin jollain Englannin matkalla. Kotikentällä kohdattaessa heissä voi olla sukututkijan charmia - hyvänä päivänä intohimoa ja rakkautta yksityiskohtiin jaksaa kuunnella innostuneesti, pilvisempänä päivänä varmasti raja tulee jossain kohtaan vastaan.

Ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat systemaattisesti kiertäneet paljon paikkoja, ottavat laadukkaita kuvia ja jakavat paljon historiatietoa kohteista, jopa niiden muutoksesta. On niitä, jotka esittelevät paikkoja vähemmän systemaattisesti, vaatimattomasti, hiljaisemmin, painaen persoonaansa taka-alalle. On yllättävän paljon ihmisiä, jotka vain peukuttavat toisten julkaisuja ja sitäkin harvoin. Heilläkin on varmasti jokin syy olla osana ryhmää. Silti usein huomaan miettiväni, mikseivät he voi jakaa vaikka kuvaa omasta lähikirkostaan, vaatimattomastakin - ja sanoa yksinkertaisesti, että tämä on minun rakas kirkkoni. Sellaiset päivitykset ovat minusta hienoja. Monesti haluaisin kysyä omasta kuvastani pitävältä, mikset sinä ole julkaissut mitään?

Kirkkojen päätehtävä on tarkota uskonnon harjoittamiselle puitteet, ne ovat palvelusten paikkoja, yhteisön kohtaamispaikkoja ja henkilökohtaisen hiljentymisen tyyssijoja. Ne ovat myös lepopaikkoja edesmenneille.  Näiden lisäksi niissä on paljon kerrostumia maan, paikkakunnan ja henkilöiden historiasta. Tieto, että rakennusvaiheisiin on vaikuttanut normannivalloitus, viikinkien retket, musta surma, kuninkaan politiikka - antaa perspektiiviä. Omaan elämään ja sen asioihin voi tulla vuosisatojen mittakaava; jopa koko maan kohtaloon voi holvien alta saada erilaisen näkökulman. Kokemukseen rakennuksesta vaikuttaa myös vierailun luonne, käykö sen kiertämässä läpi toimitusten ja tilaisuuksien ulkopuolella, vai istuuko paikallaan pidemmän aikaa ja antaa katseen syventyä eri yksityiskohtiin.

Olen taltioinut valokuviin kirkkojen sisä- ja ulkotiloja kohtuullisen paljon. Pyrin ottamaan hyviä kuvia, mutta huomaan, että yksityiskohtia voisi poimia enemmän. Yleiskuvat kertovat, että kohteessa on ollut kiire. Hiljentyminen kasvattaa tarkkaavaisuutta ja antaa pohdinnalle mahdollisuuden. 

Valitsin tähän kaksi kuvaa Riponin leprakappelista. Se oli kiinni ja haimme avaimen entisestä köyhäintalosta (almshouses). Kirkko on aina tehnyt sosiaalityötä ja huolehtinut myös sairaista. Pieni kappeli oli vakuuttava paikka, ehdottomasti käynnin ja hetken hiljentymisen arvoinen.

Pidin kovasti tästä nuoren tutkijanaisen tekemästä kirkkobongarin kymmenestä käskystä:

https://hisdoryan.co.uk/the-10-commandments-of-church-crawling?unapproved=11265&moderation-hash=1100045b093577bcdb3950d03b3c27a0#comment-11265

***

Like trainspotting, churchcrawling is quite popular in England. I have been a church enthousiast, even without knowing the term. With facebook, I have joined some groups of friends of English churches and Catherdrals - these are funny little groups, with a lot joy of sharing good pictures and experiences in various parts of the island. The link above is a very good and practical guide to church visiting - the 10 commandments for that!

The Leper Chapel, Ripon, Yorkshire.

Joulukalenteri 2021: luukku 11 - Jarrow

Kalenterissani on toiseksi viimeisen käymättömän paikan vuoro. Kun karttaa katsoo, paikka ei ole niitä kaikkein hurmaavimpia. Se sijaitsee varsin proosallisessa ympäristössä keskellä telakka- ja teollisuusalueita. Jarrowin kirkko, Jarrow Hall ja Bede Museum ovat kuitenkin syvällä menneisyydessä, jokien varsilla ja meren läheisyydessä. Bede, lisänimeltään ”Venerable” eli kunnioitettava, on Englannin kirkkohistorian ja siinä sivussa myös historiankirjoituksen isä. Ajan hampaan nakertamat kirkot ovat aina kiintoisia ja Jarrow luostarinraunioineen pistää varmasti mielikuvituksen liikkeelle. Jarrow Hall pyrkii ennallistamaan aikoja sitten hävinneitä puusta ja oljesta tehtyjä asuin- ja talousrakennuksia. Tällaiset kokeellisen arkeologian paikat ovat kiinnostavia - oma kokemukseni pienistäkin museoista Englannissa on, että he tekevät parhaansa elävöittääkseen vierailua historiassa, myös pienimmille vieraille.

Jarrowin lähistöllä sijaitsee saman aikakauden Monkwearmouthin luostarikirkko, jossa myös on käytävä samalla reissulla.

***

Jarrow is for ancient church and monastery site, for Bede and for Jarrow Hall - a project of reconstructed buildings from those days. All surrounded by dockyards and industrial sites. 

https://www.english-heritage.org.uk/visit/places/st-pauls-monastery-jarrow/

https://en.wikipedia.org/wiki/Monkwearmouth–Jarrow_Abbey

http://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

https://jarrowhall.com/museum-collections/experimental-archaeology/

Joulukalenteri 2021: luukku 10 - Stoke-on-Trent

Stoke-on-Trent on osa teollista vallankumousta ja myös jälkiteollista vaiheitta. Bone China on kääntynyt laadun takeesta kiinalaisomistuksen ikeeksi ja palautuksesta taas britti-osaamisen juurille. Tehtaan myymälään pitää päästä keramiikkaihanuuksien äärelle!

***

Stoke-on-Trent has seen glories of ”Bone China” and lower quality in ”Made in China” - so far production is back in the UK.

https://en.wikipedia.org/wiki/Middleport_Pottery

https://www.burleigh.co.uk/pages/visit-middleport-pottery

https://princes-foundation.org/practice/middleport-pottery

Joulukalenteri 2021: luukku 9 - Shobdon

Olen melkein käynyt Shobdonissa. Se valikoitui jo vierailuohjelmaamme, mutta reissu oli niin intensiivinen, että kohde putosi suosiolla seuraavaan kertaan. Kartano on purettu ja sen vanha kirkko, mutta kirkkoharrastajat Alec Clifton-Taylorista Simon Jenkinsiin ovat olleet liikuttavan yksimielisiä, että Shobdonin ”uusi” kirkko kuuluu aika lyhyellekin listalle maan kiinnostavimpia rakennuksia. Kyseessä on lähes ristiriitaiselta vaikuttava esimerkki englantilaisesta rokokoosta - ulkoa kirkko on lähes karu, sisältä se hohtaa kakunkuorrutteen valkoisessa ja wedgewoodlaisessa sinisessä - kontrasti on varmasti paikan päällä hämmentävä. Pastellisävyistä tulevat mieleen kotoisat puukirkkomme hempeine värityksineen.

***

Shobdon church is a rare English Rococo pearl!  

http://shobdonchurch.org.uk/

https://en.wikipedia.org/wiki/St_John%27s_Church,_Shobdon

http://www.english-church-architecture.net/herefordshire/shobdon/shobdon.htm

Joulukalenteri 2021: luukku 8 - Constable Country

John Constable, maisemamaalari, oli Suffolkin poikia ja haki aiheensa varsin pieneltä alueelta kotiseudultaan. Tämä on sittemmin tullut tunnetuksi Constable Country-alueena. Dedhamin laakso ja sen kirkko, East Bergholt, Flatford, Stoke-by-Naylandin kirkko ovat tärkeitä kiintopisteitä. Olen kirjoittanut Constablesta blogiini ja olisi hienoa päästä näkemään hänen teostensa maisemallinen materiaali paikan päällä. Alimmasta linkistä pääsee turismisivuille, josta saa vinkkejä vaikka useamman päivän kiertomatkalle.

https://paxengland.blogspot.com/2017/05/john-constable-maalarin-luonto.html

***

John Constable, his own country, is familiar to all who admire his large canvases or small nature studies.

https://www.visitsuffolk.com/explore-constable-country-in-suffolk

Joulukalenteri 2021: luukku 7 - Shrewsbury

Tämän suurehkon kaupungin tuntumassa olen ollut useasti, nähnyt kukkuloita ja Severn-joen kulkua. Pitäisi vain ottaa asiaksi käydä siellä - näkemässä virrat, sillat, korkeuserot ja vanhat, arvokkaat rakennukset. Se oli vanha Powys-kuningaskunnan keskus.

***

Shrewsbury should be visited!

https://en.wikipedia.org/wiki/Shrewsbury

Joulukalenteri 2021: luukku 5- Patrington

The Queen of Holderness lempinimellä tunnettu Patringtonin kirkko on saanut kirkko-oppaissa paljon kehuja. Kyläpahainen on kaukana koilliskulmassa, meren tuntumassa. Sinne pitää lähteä vartavasten. Lähellä on kyllä myös Beverley, jossa on paljon nähtävää. Jos ja kun Patringtoniin päädyn, luulen, että helposti havaittavaan, korkeaan rakennukseen tutustumisen jälkeen seuraa lyhyt silmäys yhteisöön, satunnainen kohtaaminen jonkun paikallisen kanssa, lounas tai kahvittelu. Kirkkobongauksissa historia on lähellä senkin vuoksi, että hautausmailla voi miettiä hiljaisen oloisen paikan olemusta ja sen menneitä asukkeja.

***

Patrington, so remotely situated, is famous for its magnificent crowned church! 

https://en.wikipedia.org/wiki/Patrington

Joulukalenteri 2021: luukku 3 - Chester

Englannissa olen vältellyt isompia kaupunkeja, mutta kyllä muutama niistäkin on kiinnostava. Walesin tuntumassa sijaitsevassa Chesterissä viehättää, että roomalaisaika, West Mercian keskiaika ja viktoriaaninen kausi tuntuvat lyövän kättä loistokkaalla ja koristeellisella tavalla. Viktoriaanit tietenkin vetivät oman tulkintansa keskiajasta överiksi - lopputulos ei aina ole esteettisesti kärkiryhmää, mutta ihmeteltävää varmasti riittää. Bridge Street pitäisi nähdä ainakin teekupposen ajaksi.

***

Chester - that glorious combined handshake between Romans, Medieval and Victorian worlds. I think that might be worth seeing.

https://en.wikipedia.org/wiki/Chester

Joulukalenteri 2021: luukku 2 - Lavenham

Lavenham on Suffolkin villakyliä, villakaupalla vaurastunut, varaus näkyy taloissa, kaduilla ja kirkossa. Lovejoyn, antiikkituntijan ja hurmurin, seikkailut pyörivät usein näillä kulmilla ja hän myös onnistuu täpärästi pelastautumaan omista vihkiäisistään juuri täällä - jaksossa The Last Tango in Lavenham.

***

Lavenham - a wool church and Lovejoy in The Last Tango in Lavenham - and his narrow escspe from the altar.

https://en.wikipedia.org/wiki/Lavenham

Joulukalenteri 2021: luukku 1 - Colchester

Tämän vuotisessa joulukalenterissa on paikkoja, joissa en ole käynyt, mutta joissa kiinnostaisi käydä. Britannian vanhinta kaupunkia, Colchesteria, ei tarvitse paljon perustella - se oli Asterixin sivuilta ja Boudican kapinassa tuhoutunut Camulodunum. Oliko kuulu amatsonisoturi ja kansanvillitsijä jonkinlainen Thatcherin, tuon brittejä kiehtoneen voimanaisen, fyysinen edeltäjä? Koska en ole Lontoon ylimpiä ystäviä, onkin kummallista, etten ole jo käynyt tässä vanhassa pääkaupungissa. Onko Colchester Englannin Turku?

***

My Christmast Calendar for 2021 is about places I have not yet visited. Colchester or Camulodunum, starts the series. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Colchester

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.