torstai 5. heinäkuuta 2018

J.S.Bach: The English Suites

Bach ja Händel olivat maanmiehiä tilkkutäkissä, jonka tänään tunnemme nimellä Saksa. Tilkkutäkki oli liian pieni kahdelle musiikilliselle jättiläiselle: Händel lähti etsimään suurta rahaa ja menestystä Englannista, sen ooppera- ja oratoriotarjontaan vaikuttaen.

Bachin tie ei kulkenut Englantiin, hän menestyi kohtalaisesti pikkuruhtinaiden ja kirkon hommissa, elinolot olivat siedettävät. Nettiä ei ollut mutta jonkinlainen tuntemus ulkomaailman asioista oli. Kuusi ranskalaista sarjaa kosketinsoittimelle ovat Bachin näkemys galantin henkevästä ja koristeellisesta tyylistä, Couperin ja muu ranskalainen säveltäjäkaarti oli tuttu ainakin nuoteista - Bachin sarjat ovat nuottikuvaltaan helppoja, mutta ne aiheuttavat päänsärkyä niitä hiovalle.

Bachin kuusi Englantilaista sarjaa on järkälemäisempi kokonaisuus. Olen pitkään ihmetellyt, mikä näistä tekee erityisen englantilaisia. Nimi tulee ehkä säveltäjä Dieupartista, Lontoossa asuneesta ranskalaisesta, jonka musiikin aiheita Bach on teokseensa hyödyntänyt. Mutta englantilaisuus ei Bachille merkinnyt tämän enempää - sarjojen nimi on jälkimaailman keksimä, eikä Bach itse saanut näistä edes tekijänpalkkioita.

Musiikkina sarjoissa suurin ero on, että Englantilaisissa sarjoissa on monumentaaliset alkupreludit. Sarabandeissa ja couranteissa on myös tuplauksia, jotka tekevät niistä Ranskalaisten sarjojen sisarteoksia monumentaalisempia. Tanssiosat ovat suorempia, voimakkaammin aksentoivia: hienovireisyys ja sulokkuus eivät ole kovin suuressa roolissa: Englantilaiset sarjat ovat fyysisempiä ja motorisempia - vähän kuin englantilainen käsitys jalkapalloilusta. Pelottavilta vaikuttavat preludit paljastavat läheisessä tarkastelussa, että ne ovat Bachille harvinaista show-musiikkia: tekniset vaikeudet eivät ole niin suuria kuin kuulemalla luulisi. Nämä ovat teoksia, joita on kiva soittaa. Varsinkin 3. sarjan alku on hienosti kirjoitettu soittajaa ajatellen. Yksittäisistä esityksistä Pogorelichin No 2 on minusta riittävän vakuuttava.

Kansallisuustunne ei Saksassa ollut Bachin sarjoja väsätessä vielä noussut korkeuksiin: mutta kumpaakin sarjaa olisi voinut nimittää perustellusti myös Saksalaisiksi sarjoiksi. Kahden sarjan läpi kulkee saksalainen juonne: 2x6 allemandea, saksalaista maltillista tanssia. Ne ovat monesti bachilaisen filosofisen ajattelun ytimessä. Ranskalaisten sarjojen hienostuneisuus määrittyy juuri sillä, että Allemandet avaavat nämä sarjat himmeän mietiskelevinä. Englantilaisissa sarjoissa Allemandet rauhoittavat tunnelmaa suurten preludien jälkeen.

***

The English Suites by Bach - actually Bach never knew works by their established name. The link has been made through French composer Dieupart, living in London at time Bach used some motifs from his copositions in these suites, particularly No 1. Otherwise these suites are characterised by their large Preludes and doubled or extended Courantes and Sarabandes. Handel made some money in London, but Bach never got much of these works. Yet, they are fun to play, not so tricky as usual Bach's texture - or the French Suites - the English Suites are muscular, showy works, one could say they illustrate some difference between the nations. However, they can be said to be the German Suites as well - in each French and English Suites there is a reflective, moderate, philosophic Allemande - a German dance.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Alan Brooke - Churchillin vastavoima

Sodankäyntiin liittyy loputtomasti myyttejä, sankaritarinat voivat jäädä vaatimattomuuden tai kaunojen alle. Suomessa ehkä tulee mieleen eversti Valo Nihtilä, joka palveli Mannerheimiä hyvin, montaa kenraalia paremmin. Nihtilän strateginen kyky loisti jo talvisodan ensimmäisinä vaikeina päivinä.

Englannissa Churchillin retorinen päättäväisyys kätki alleen kävelevän katastrofin - strategisen ja taktisen sekamelskan. Esikunnassa harva uskalsi sanoa vastaan karismaattiselle maan tosiasialliselle johtajalle. Kuten aina demokratiassa, perustellun mielipiteen kuitenkin tulisi saada sijansa. Tällainen vastaansanoja oli Alan Brooke, myöhempi varakreivi Alanbrooke. 

Alanbrooken muistelmat kertovat 1950-luvun versiona vastaäänen Churchillin sodan suurelle kertomukselle. Sitä ääntä vahvisti muistelmien julkaiseminen tällä vuosituhannella sensuroimattomana. Muistelmat kertoivat miehestä, joka joutui kantamaan hirvittävää painetta kaoottisen ja ailahtelevaisen esimiehensä alla ja nostamaan äänensä häntä vastaan ja runnomaan ratkaisuja, jotka toimisivat myös käytännössä eikä pilvilinnoissa. Oli Englannin etu, että nämä kaksi luonteiltaan täysin vastakkaista miestä sietivät toisiaan, vaikka todella vaikeita hetkiä oli Alanbrooken päiväkirjan mukaan.

On tietysti vaikeaa päästä rauhan oloihin ja huomata suuren kertomuksen kunnian valuvan muualle. Alanbrooke haki lohtua lintuharrastuksestaan. Siivekkäiden parissa hän rentoutti tärveltyneitä hermojaan. Miehen elämä on kiinnostava ja siinä on aineksia viihdyttäväksi tarinaksi, josta ei puutu jännittäviä ja traagisia käänteitä, elämän tuomia omituisia symmetrioita.

***

In the heroic war tales and their shining heroes, we tend to forget those grey men in the shadows of the cabinet. One of those forgotten heros was Alan Brooke, Churchill's shadow - he was a balancing power for a cigar-smoking, whisky-drinking John Bull. Later Lord Alanbrooke never hesitated to raise his voice and opinion against Churchill's - he was just the person England needed at the time. He would have deserved better and more fair treatment after - his voice is heard muted in the first version of diaries and more loud and clear in the uncensored version. I hope his retirement days were happy after all such extremely nerve-demanding, endless series of meetings, all of highest importance: his hobby, the love of birds must have been a great comforter to a tormented, noble and brave officer - the right man in the right place at the right time.