Humisevalla harjulla

Ensimmäisellä Englanninmatkallani kävin Lontoossa ja kiersin saaren ympäri junalla. Olin tuore ylioppilas ja kirjallisuudesta innostunut, joten kaverin kanssa suuntasimme Brontëlandiin eli Haworthiin, jossa nuorena nukkuneet kirjalliset sisarukset – Charlotte, Emily, Anne ja Branwell Brontë asuivat suurimman osan elämästään. Isän pappila on nykyisin museo, jossa tavoittaa aikakauden tunnelmaa, portaat ja keittiö, oleskeluhuoneet, pieniä katkelmia sisarusten minikokoisella käsialalla kirjoitettuja seikkailukertomuksia Angriasta, Northangerlandista ja Glasstownista, sekä arkipäivän havaintoja ja kuvailuja.

Lähdin paikalle nimenomaan Emilyn Humisevan harjun innoittamana. Teos oli lukukokemuksena voimakas ja synkkä ja palaan siihen erikseen. Niin vahvalla kuvauksella ladatut paikat piti välttämättä nähdä. Haworth ei ollut ihan helpoin kaupunki päästä perille. Perinteisillä junilla lähin pysäkki oli Keighley, josta yksityinen perinnerautatie vei tunnelmallisesti itse kohteeseen. Majoituimme retkeilymajaan, joka on hieman aikoinaan korkeasta kuolleisuudestaan tunnetun kaivoskaupungin ulkopuolella. Keskustaa ei ollut paljon, pääkatu jyrkähkössä rinteessä, Branwell Brontën liikaakin suosima pubi sillä, matkamuistokauppoja vaikka kuinka paljon, pappila ja kirkko kadun takana. Ja niiden takana oli nummenreuna - syvänviolettina tuoksuvaa, tiheää kanervakasvustoa.

Kun petipaikat oli varmistettu, oli jo pimeää ja myöhä. Kaverinikin oli kirjaa lukematta hyvin perillä kaupungin maineesta ja yleisesti sisarusten kiinnostuksesta vanhaan kunnon kummitteluun. Päätimme antaa pimeälle hautausmaalle mahdollisuuden - samalla tulisi iltalenkki junassa istutun päivän päätteeksi.

Laitoimme takit niskaan ja laskeuduimme nuorisomajan alahalliin. Ylitimme sen ja päättäväisesti avasimme leveän oven ulos. Pimeys löi meitä vastaan, mutta astuimme pihamaalle. Ovi sulkeutui takanamme ja seisoimme keskellä varjoja. Muutaman askeleen kuljimme eteenpäin, mutta tunnelma oli niin paksu, että kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme yhtä aikaa kannoillamme ja palasimme rakennukseen takaisin. Päätimme suosiolla levätä sen illan. Ajatus siitä, että olisimme menneet kirkkomaalle asti, oli täysin mahdoton uudelleen harkittavaksi.

Seuraava päivä valkeni aurinkoisena, eikä mitään aaveita ollut missään. Kävimme museon nopeasti läpi ja suuntasimme kävelyretken Top Withensille, jota on sanottu Humisevan Harjun esikuvaksi. Sinne oli suhteellisen pitkä matka, mutta vaelsimme helteessä ihmetellen karuja maisemia, tuulen tuivertamaa kanervikkoa, kiemurtelevia puroja, kiviaitoja ja kasvillisuuden peittämiä painaumia. Oli omituinen tunne vaeltaa maisemassa, jota itse katsoi hieman ulkopuolisena, mutta jonka vaistomaisesti tajusi olevan täynnä merkitystä, eräänlainen pyhä maa jollekin toiselle, joka saa siitä irti syvempää vuosien kokemuksen ja luontosuhteen kautta. Matkan pääkohde ei selvästikään ollut raunioitunut talo, vaan itse matka sinne, laskeutuminen nummen pinnalle, aavistus sen kesyttömyydestä ja alkukantaisesta kauneudesta, ankarasta elinympäristöstä, joka täytyy tuntea hyvin pärjätäkseen ja rakastaakseen sitä.

En ole palannut Haworthiin, mutta muistelujen ja uudelleen lukemisen tasolla useita kertoja. Kartalta olen huomannut, että tuon syrjäisen vaikutelman antama vaelluspaikka sijaitsee oikeastaan tiheän asutuksen saartamana joka puolelta. Olen lukenut useita tutkimuksia, joissa Brontë-myyttiä on käyty läpi, vaikkapa Lucasta Millerin teos The Brontë Myth. Nummen, harjun tai humisevien korkeuksien olemusta voi silti kuvata jotenkin vaiston tasolla. Sellaisessa mielestäni onnistui nuori Balthus, joka kuvitti Emilyn kirjan jonkinlaisessa pakkomielteen vimmassa, myöhemmät mieltymykset outoihin asentoihin ja aiheisiin jo idulla. Vaikka hän tuskin kävi paikan päällä, nummia koskevat kuvitukset tavoittavat jotain Humisevan harjun nyrjähtäneestä, keskittyneestä, painostavasta ja omituisen biologisen välttämättömyyden tunnelmasta – joka on yhtä hyvin fyysistä kuin henkistä, eikä päästä lukijaa helpolla. Maisema on edessäni, mutta Emily, joka koki sen niin vahvasti, tuntuu erkaantuvan ja jäävän arvoitukseksi ja silti hän on siinä kanervan liikkeessä tuulessa.

***

Visiting Haworth, Brontë memorabilia, wandering paths to Top Withens, is an unforgettable experience. The essence of the heath is there and the eerie atmosphere of the whole town make you better understand some supernatural elements in otherwise quite romantic-realistic works of famous sisters.


P.S. Kun tarkistin asian, Balthus itse asiassa oli käynyt Haworthissa ennen kuvituksen tekoa.

Maan käyttöä

Englantilaiseen maankäyttöön liittyy ristiriitaisia piirteitä. Saari on suhteellisen pieni ja runsas väestöltään. On tiheästi asuttuja alueita ja laajoja seutuja, joissa tapaa lähinnä lampaita, jos niitäkään. Harrastukset vievät tilaa runsaasti. Olen ihmetellyt jalkapallokenttien runsautta, usein niitä on monia rinnakkain. Rugbykentät ovat erikseen. Golfkentät ekslusiivisia ja kriketin Holy Groundit. Tenniskentät eivät vie tässä seurassa paljon tilaa. Unohdinko jotain? Hevospoolon kenties, laukkakilpailuareenat, koirakisat. Kartanot, kirkot alueineen. Ja puistot ja viheralueet erikseen. Ne ovat laajoja. On ylellistä oleskella viheriöllä, jolla ei ole muuta virkaa kuin tarjota joutenololle miellyttävä alusta. Nurmi voi olla niissä niin laadukasta, ettei Suomessa sellaista juuri näe. Parasta on, että joutilaita on tällä minitasangolla muitakin nauttimassa ulkoilmasta. Ihmisiä on paljon ja tilaa runsaasti - mutta enimmäkseen pidetään välimatkaa, ollaanhan Englannissa.


Sanomattakin on selvä, ettei esimerkiksi metsälle jää tällaisen listauksen jälkeen juurikaan tilaa. Hallitus yrittää silti löytää sitä ja kasvattaa metsän osuutta yli 10% osuuteen maapinta-alasta. Joskus metsiä on kuitenkin ollut ja paikoin niitä löytyy. Ne saattavat olla niin hoidettuja, että muistuttavat suomalaista puistoa. Talousmetsää kuitenkin löytyy, kun syrjään menee, hakkuualueitakin joskus. Sekametsässä puulajeja on paljon ja yllättävää kyllä, ruusuorapihlajat voivat kasvaa peräti puiksi. Kotimaisten valtalajien tuttuus vaihtuu tunnistamisen ponnisteluksi kun lajikirjo yllättää. Puita on tuotu Intiasta ja amerikoista, lähi-idästä.


Korkeilla paikoilla kasvillisuus on tunturimaista. Tuulten pieksämät nummet kasvavat kanervaa, joka kasvaa hitaasti. Se on sitkeä ja kaunis kasvi. Kuten kaupungin keskustan viheralue on terapeuttinen rentoutumiskeskus, kanervanummi on sitä syvemmässä mielessä. On hienoa katsoa horisonttiin menevää monotonista kirjavuutta ja tuntea kukkivan kanervan hunajantuoksu tuulen mukana. Kasvi tuntuu ikiaikaiselta. Kanervanummea hoidetaan monesti kulottamalla. Kulottunut nummi uusiutuu ja lisää maisemaan tummia sävyjä. Palaneista rangoista läheltä katsottuna tajuaa, että kanervakasvusto on oikeastaan pieni metsä, läpitunkematon.


Kanervanummelta on kaukana on Heathrow, jonka uudesta kiitoradasta väännettiin kättä vuosikausia. Täysin uutta kenttää ei sentään rakennettu. Kiitorataa on myös paha vastustaa nimby-pohjalta (not in my back yard) jos siellä on Euroopan suurin kenttä ollut jo nyt nousuineen ja laskuineen.

***

English spatial planning is interesting, there are areas with high population density and heaths with low density of lambs. Outdoor hobbies demand large areas as well.

Minäkin olin Bridesheadissa

Evelyn Waugh oli omituinen mies komplekseineen. Hänen tunnetuin teoksensa Brideshead revisited (Suom. Mennyt maailma) on kiehtova ajankuva 1920-40-lukujen Englannista, Lontoosta, Oxfordista ja maaseutukartanosta, jota edustaa tv-sarjassa Yorkshiren Castle Howard, yksi sarjan tähtinäyttelijöistä. Teos ilmestyi 1944 ja se tuntuu olevan kuumeisessa kiihkossa kirjoitettu. Kuinka paljon teoksessa on elämänkerrallisuutta, jää jokaisen päätettäväksi, oikea inspiraatiopaikka voi hyvinkin olla Malvernissa sijaitseva Madresfieldin kartano.
http://www.telegraph.co.uk/news/uknews/1976152/Brideshead-Revisited-Where-Evelyn-Waugh-found-inspiration-for-Sebastian-Flyte.html

Joka tapauksessa teos henkii peruuttamattomasti menetetyn kaipuuta ja on samalla erittäin nasevasti kirjoitettu tavalla, jota on vaikea toistaa. Siinä on jotain ällöttävän vanhanaikaista ja kuitenkin se tuntuu olevan muutoksen hermoilla. Katolisuusteema on varmasti keskimääräiselle nykylukijalle käsittämätön ja henkilöiden ratkaisut kohtalonomaisuudessaan järjettömiä. Oma kokemukseni on, että  yliampuva hahmo Anthony Blanche on jollain tavalla järjen ääni koko teokselle. Häntä kannattaa seurata tarkasti, koska hänen lausuminaan totuudet tulevat esiin. Blanche arvelee englantilaisen charmin olevan syy Sebastianin ja lähipiirinsä onnettomuuteen. Ohi menevä repliikki voi olla yksi avaimista koko teoksen ymmärtämiseen. Rehellinen on myös hänen mielipiteensä Charlesin muodikkaista ja eksoottisista tauluista.

Ulkomaalaiset, Blanche ja kanadalainen Rex tuntuvat englantilaisia paremmin tietävän, mitä haluavat. Myös ihastuttava Cara kuuluu tähän tietävien joukkoon.

Tv-sarja tavoittaa hyvin teoksen kaihoisuuden. Jo tunnusmusiikki on hienosti toteutettu Händel- pastissi ja herättelee tuntoja menetystä kultaisesta ajasta. Castle Howardin puisto ja rakennus ovat suvun omistuksessa, mutta ne ovat säännöllisesti yleisölle auki ja erittäin kiinnostava vierailukohde. Paikka tuntuu tosiaan olevan kaukana Lontoosta ja ylimalkaan koko maailmasta. Se on keskelle maaseutua rakennettu klassinen arkadia, jossa kirja, todellisuus ja tv-sarja menevät suloisesti sekaisin vierailijan mielessä. Kappeli, suihkulähteet, portaikot... turistin iloksi löytyy myös teehuone ja puiden ystäville arboretum.

Kumpaa Charles loppujen lopuksi rakastaa, Sebastiania vai Juliaa? Vai onko hänen kohtalonsa ajelehtimisessa ja päättämättömyydessä, joka ratkeaa lopun surullisessa chestertonilaisessa koukkumysteerissä. Paljon kysymyksiä jää auki. Teoksesta jää kirjana tai sarjana hämmentynyt, alakuloinen, mutta miellyttävä muisto. Kultaisen kesän lämpö, viinin oivallisuus, luonnon kauneus, harmonian hetkellinen toteutuminen, elämän mahdollisuuksien ikkunoiden avautuminen ja sulkeutuminen. Illan varjojen pidetessä Brideshead-Castle Howard jää mieleen pysyvästi, mutta ei se tunnu kovin terveelliseltä paikalta viipyä pidempään.

***

Evelyn Waugh's famous Brideshead revisited was filmed in Castle Howard - a must for vising in any Yorkshire tour. Anthony Blanche, his honest and straight (yet mannered) words are the key to novel itself. The English Charm & catholicism is the destiny to many characters of the story.

Maihinnousu

Bayeux Tapestry

Meidän kollektiivisessa piilotajunnassamme on Kannaksen murtuminen, Englannissa vihamielisten kansojen väkivaltainen rantautuminen. Englanti yksin kesti Saksan uhkaa 1939-41, pelko maihinnoususta oli kova, mutta ei välttämättä kovin realistinen. Englanti kesti paineen ja Churchill kiitteli muutamaa lentäjää kuuluisassa puheessaan. Tuo urhea yksinolo ja siihen liittyvä ankara ponnistus on kansakunnan hienoimpia hetkiä. Churchillin puhe on hienosti laadittu, arkinen, lakoninen ja päättäväinen - taisteluhuuto puheen muodossa, niin sotilaille kuin siviileillekin.

Viimeksi maihinnousu oli tapahtunut vuonna 1066 kun normannit tulivat kanaalin yli. Sekään ei ollut riskitön tapahtuma, olisi voinut käydä tunkeilijalle huonostikin. Valta kuitenkin vaihtui ja normannivaikutus levisi ympäri maata. Se näkyy arkkitehtuurissa, kirkkoina ja linnoina, puolustusjärjestelminä. Alkuperäisväestö ja tunkeilijat elivät rinnakkain, eivätkä välttämättä olleet paljon tekemisissä keskenään. Englantilaisten Ranska-suhde ei ole ollut helppo ja syitä löytyy noista ajoista. Tietysti saarivaltakunnan miehet herättivät voimakkaita tunteita myös mantereen puolella vastavuoroisesti.

Maihinnousua olivat myös viikinkiretket ja heidän panoksensa saaren pienten valtakuntien verkostoon. Vaikutusta ei ole tieteessä kiistetty, pohjanmiehet tulivat laivoillaan, valloittivat, liikkuivat, hallitsivat ja verottivat. Historioitsijat ovat sen sijaan väitelleet anglosaksien maihinnoususta, onko sitä koskaan tapahtunut. On erilaisia teorioita ja yksittäisiä todennettavia  tapahtumia, mutta tuskin suurta rynnistystä. Joitakin ryhmiä eri puolilta, nykyisen Saksan tai Alankomaiden alueelta siirtyi saarelle ja sai sieltä jalansijaa. Euroopassa kuohui ja ihmisiä siirtyi myös meren yli. Siirtyjien joukossa oli myös älymystöä, kristinuskon lähettiläitä, syrjäisten seutujen luostareiden väkeä, maan sisällä tapahtui eri heimojen ja paikallisten valtakuntien alueiden muuttumista. Tämä ei ollut uutta. Roomalaisten maihinnousu saarelle oli haastanut paikallisen väestön, keitä he olivatkaan, ja uskomattoman järjestelmällinen maailmanmahti otti kokemuksellaan ja kulttuurisella osaamisellaan yliotteen Englannin alueesta jättäen skotit ylämaan ylpeiksi vallanpitäjiksi, jotka pystyivät uhmaamaan maahantunkeutujien sotateknologiaa. Rooma teki Britanniassa kovan ponnistuksen ja teknologian fragmentteja on kiinnostavalla tavalla säilynyt myös syrjäisillä seuduilla. Jos ja kun Brexit etenee, mitä unionista jää jäljelle tulevaisuuden arkeologeille?

***

England has looked to sea with awe and resolution - year 1066 trauma with the Norman Invasion has lasted in collective subconsciousness of the nation, to our days. There are disputed theories of anglo-saxon invasion, but the Roman conquest was a fact. After Brexit, what will be EU artefacts for archeologists of the tomorrow?

Kukkuloiden yli ja kauas pois

Englanti on pieni maa, etäisyydet ovat suhteellisen lyhyitä. Rautatieverkosto on hyvä, moneen suurempaan paikkaan pääsee kätevimmin junalla. Bussiverkostoa on myös hyvin. Turistina olen kuitenkin huomannut, että bussin käyttäminen on vaikeampaa, pysäkkejä joutuu etsimään ja epävarmuus raastaa mieltä saapuuko bussi koskaan sinne minne sen piti todennäköisesti tulla.

Pienimmät paikat ovat kätevimmin saavutettavissa omalla autolla. Pitkään arkailin autoilua, vaikka haaveilin siitä. Sitten tempaisin, vuokrasin auton etukäteen netistä, harjoittelin Suomessa vasemmalla puolen ajamista - You Tuben autokouluvideot olivat loistavia. Tutkin karttoja seudusta, että tietäisin paikan päällä minne olin menossa. Manchesterin lentoasemalta otin junan Yorkiin, jossa minua odotti vuokra-auto. Suuntasin maaseudulle ja tajusin olevani lopultakin keskellä asiaa, jota koskaan ei pitänyt olla, auton ratissa Englannissa.

Olen jäänyt siihen kiinni, kaipaan sitä nytkin. Maisemia, korkeuseroja, kaupunkiliikennettä, verenpainetta nostavia korkeita nousuja, kiviaitoja, moottoriteitä, Sutton Bankin nousua, Buttertubs Passin selvittämistä. Mailirajoituksia, paikallisessa liikennevirrassa pysymistä, majapaikkaan tuloa ja päivän ajoreittien ja mailien kertausta, levottomuutta päästä tielle uudelleen.

Ajaminen on loppujen lopuksi varsin helppoa. Vasemmalla on helppo pysyä kun ratti on autoissa oikealla, se ei ollut suurikaan ongelma. Aluksi käsi haki oikealta vaihdekeppiä, mutta siihen tottuu ja sitä kannattaa harjoitella etukäteen. Ehdottomasti kannattaa harjoitella opetusvideoilta kahta asiaa. Ensinnäkin liikenneympyröihin oikeaa ryhmittymistä. Pitää tietää minne on menossa, ja jo ennen ympyrään tuloa viestiä muille minne on menossa oikein ryhmittymällä. Jos ei tiedä ja tulee hätä, liikenneympyrän voi kiertää kokonaan vaikka pariin kertaan, että saa suunnan selvitettyä. Toiseksi muun liikenteen huomiointia, paitsi autoilijoita, liikenteessä on lampaita, hevosia, lehmiä, fasaaneja (joita kuolee liikenteessä valtavasti) ja paljon jalankulkijoita ja pyöräilijöitä ilman pyöräteitä. Tarkkaavainen kannattaa olla ja harjoitella, ajaessaan olla valpas.

Nähtävyyksien lähellä pysäköintipaikkojen merkit kannattaa katsoa tarkasti, sinne ja hyvällä onnella paikka löytyy.

Korkeuserot ovat monesti kovempia kuin Suomessa, ainakin Yorkshiressa. Moottorijarrutus kannattaa opetella. Ja seurata liikennemerkkejä, jotka varoittavat tiukoista nousuista ja että vaihde on riittävän pieni silloin kun tarvitaan. Onnea matkaan ja rohkeutta!

***

Driving in England can be frightening to foreign persons. You Tube and driving school videos are really helpful before your trip. Coping with roundabouts, taking note on other traffic (bycyclists), driving high hills - some pre-trip practise is advised.